The Untold Secrets of the Rendel Trilogy (Suomi 2024, Miika J. Norvanto)

Black Lion Picturesin janusmainen kontrastilogo sopii hyvin kerrottuun tarinaan.

Dokumenttielokuva Rendel-elokuvien tuotannosta ja tuotantovaikeuksista, tuottajien Miika Norvannon ja Timo Puustisen sekä käsikirjoittaja Pekka Lehtosaaren kertomana.

Nitraatti sanoo heti alkuun suoraan, että Rendelit eivät todellakaan ole kovin kaksisia leffoja. Mutta niillä on kuitenkin pari katsomisen arvoiseksi tekevää seikkaa. Ensinnäkin ne ovat ensimmäiset suomalaiset supersankarielokuvat, ja toisekseen niitä on kuvattu harvinaislaatuisesti Nitraatin kotinurkillakin, joten mielenkiinto niiden näkemiseen oli laadusta riippumatta korkea.

Vaikka elokuvat itse eivät kauniisti sanottuna Nitraatin odotuksia oikein täyttäneetkään, on niiden tekemisestä saatu nyt varsin mainio ja silmiä avaava dokumentti. Alkuun on tietysti hyvä mainita, että Rendeleistä kertovat tässä dokumentissa vain tarinan toinen osapuoli, mutta kerronta on vakuuttavaa: nyt on heidän vuoronsa avata sanaista arkkua.

Kaikesta näkee että kertojilla ei ole oman näkemyksensä esille tuomisessa mitään menetettävää, ainoastaan voitettavaa. Mukana on myös yksi kohtaus, jossa Norvannon muistelut yltyvät tunnepuoleltaan varsin rajuksi - hätkähdyttävää ja uskottavaa.

Musta aurinko nousee.

Ensimmäinen mustamaskisesta ja mustaan nahkaan verhoutuvasta kostaja-Rendelistä kertova elokuva tehtiin kakkosta enemmän talkoohengessä. Elokuva menestyi sen verran hyvin, että jo tuolloin hälytyskelloja vähän soitellut ohjaaja Jesse Haaja - joka ei mm. ilmestynyt elokuville hyvin tärkeässä leikkausvaiheessa juuri ollenkaan paikalle - sai kuitenkin jatkaa kakkosenkin puikoissa. Siitä alkavat todelliset vaikeudet.

Dokumentti piirtää Haajasta kuvan ammattitaidottomana ja vastuuttomana ohjaajana pitkän ammattimaisen elokuvan tekoa varten ja tekee sen varsin vakuuttavasti. Haaja on sittemmin lopettanut ohjaajanuransa, eikä Nitraatti tämän dokumentin nähtyään asiaa yhtään ihmettele.

Kuvaussuunitelmaa ei ole, ohjaaja haalii ympärilleen muuta kuvausryhmää kiusaavan ja terrorisoivan ringin, apulaisohjaaja on niin ikään ammattitaidoton, kallista ja tarkoin suunniteltua iltakuvausta sabotoidaan ohjaajan pallilta näennäisen tarkoituksellisesti ja elokuvaa tehdään negatiivisuutta voimavarana käyttäen  - mikä polttaa tietysti kuvausryhmää entistä nopeammin loppuun.

Tuplasti budjettia, tuplasti ongelmia.

Yrittääkseen pysyä aikataulussa itseaiheutettujen ongelmien takia, ohjaaja jättää isoja osia käsikirjoitusta kokonaan kuvaamatta. Tuloksena on tietysti erittäin sekava ja aukkoinen tarina, jonka hän sitten vielä leikkaa yksin kieltäydyttyään yhteistyöstä.

Rendel kakkosen ensimmäinen - 'ohjaajan' - versio on katastrofaalinen amatöörityö kun se esitellään rahoittajille. Siinä vaiheessa Norvanto, Puustinen ja Lehtosaari ottavat kakkosen hoteisiinsa ja ryhtyvät pelastamaan mitä pelastettavissa on. Mutta mitä tekee tässä vaiheessa superkonna Korona?

Enemmän kuin vähän ironisesti, Rendel-dokumentti on vuoden paras suomalainen Nitraatin verkkokalvoilla lipunut teos, samalla kun Rendel kakkonen oli huonoin. Nitraatti näki dokumentin lyhennetyn version, joka on vapaasti katsottavissa YouTubessa Black Lion Picturesin sivuilla.

Black Lion Pictures on menossa kottaraisasentoon. RIP myös Kajawood? Jää nähtäväksi.

Rendel Kakkosen Blu-Rayllä on kuulema dokkarista hiukan pidempi versio. Nitraatti toteaakin, että se tekee tuosta levystä hankinnan arvoisen. Ärsyttävän jynkyttävän taustamusiikin olisi tosin tästä dokumentista voinut jättää pois. Ai niin, sen nimi viittaa trilogiaan. Kolmannen kässäri olisi valmis, mutta samalla ryhmällä sitä ei tehdä - jos tehdään - kuin kakkosta, ymmärrettävästi.

Näin rehellistä puhetta suomalaisiin elokuviin liittyen harvoin kuulee. Samalla Norvanto käyttää hyväkseen tilaisuuden vastata kriitikoilleen. Esimerkillinen dokkari alallaan, ja harmi jos Norvannon leffailut on toistaiseksi nähty. Mutta Nitraatti uskoo, että elokuvamies on aina elokuvamies ja jatkoa joskus seuraa. Ja jos ei, we will always have Rauni.

Arvosana: 8/10

(ei vielä IMDB linkkiä)
Dokumentti katsottavissa YouTubessa - linkki

Nitraatin Halloween: The Terror (USA 2018, David Kajganich)

It's wonderful...

The Royal Navy's polar explorer ships HMS Erebus and HMS Terror are heading south toward King William Island into uncharted territory, seeking the fabled Northwest Passage. The ships are soon frozen and trapped in the ice, and those aboard must survive the harsh weather conditions and each other, while being stalked by an elusive menace. (Wikipedia)

Erebus ja Terror -laivat ovat tuhoontuomitulla tutkimusmatkallaan 1800-luvun puolivälin Arktisessa Pohjois-Amerikassa, juuttuvat jäihin ja saavat lisäksi niskaansa muinaisen pedon. Luvassa on miehistön keskinäisiä konflikteja, varuste- ja elintarvikepulaa, sairauksia ja tartuntoja sekä hirvittävien petojen lannistumattomia hyökkäyksiä.

Tämä tositapahtumiin pohjautuva historiallinen (haukkaa henkeä) spekulaatiofantasiakauhudraamasarja saa kiittää olemassaoloaan yhdestä genrekirjallisuuden suurista elävistä nimistä, eli yhdysvaltalaiskirjailija Dan Simmonsia, jonka kirjaan sarja perustuu.

Kymmenosainen The Terror-minisarja on lähes täysi napakymppi. Se on loistavasti roolitettu ja erinomaisesti kirjoitettu sekä ohjattu kourallisen tekijöitä johdosta, joita sarjan luoja David Kajganich on ollut kaitsemassa.

...everywhere, so white... (Jared Harris, Paul Ready, Nive Nielsen)

Roolitus on siis kautta linjan uskomattoman hyvä. Pääosassa nähdään Richard Harrisin poika Jared Harris retkikunnan viinaanmenevänä, realismin ja pessismismin rajoilla tanssivana förstinä Francis Crozierina. Ciaran Hinds on retkikunnan ylioptimistinen patrioottikapteeni John Franklin ja Tobias Menzies kapun pröystäilevä luottokäsi James Fitzjames.

Sarjan hyvä valo on laivakirurgi Henry Goodsir, jonka tekee empaattisesti Paul Ready. Alusta ulkoa vainoavan pirun mainion pikkuhiljaa muotoutuva ihmismuotoinen pari on Adam Nagaitisin kylmäävä hullu Cornelius Hickey.

Naisia ei juuri takaumia lukuunottamatta nähdä, mutta heidän tonttinsa laivatapahtumissa hoitaa inuiitti Lady Silence, jonka Nive Nielsen kauniin eleettömästi tekee. Näiden lisäksi sarjassa on useampi kymmenen näyttelijää ja ainakin parikymmentä hyvin tehtyä puheroolia.

...the river has frozen over...

Budapestin studioiden ja Kroatian Pag-saaren sekä CGI:n avustuksella katsojille piirretään maanpäällistä kylmää helvettiä, jossa miehistö taistelee eloonjäännistään. Lavastus on priimaa ja laivat näyttävät erittäin uskottaville. Sarjojen ja leffojen helmasyntinä 40 asteen pakkasessa mennään välillä epäilyttävän vähissä vaatteissa, mutta kun naamat pitää näkyä ja näyttelijöiden elehtiä, niin minkäs teet.

Samasta syystä sotaleffoissakin ne kypärät ovat usein muualla kuin päässä tai niissä tököttää jotain absurdeja nimikylttejä. Mutta tästä ei pistevähennystä, se kun on melkein välttämätön paha näissä.

Pieni pistevähennys kuitenkin kahdesta aspektista: syke laskee vääjäämättä aina kun laivojen klaustrofobinen ilmapiiri ei ole tapahtumapaikkana. Lisäksi sarja on poikkeuksellisen synkkä ja erittäin painostava, jossa kohotuksia on turha odottaa - ja mitä pidemmälle matkataan, sitä pessimistisemmäksi ilmapiiri muuttuu.

...not a soul on the ice...

Useat kriitikot olivat sitä mieltä, että koska The Terrorin historiallinen draamaosio toimi niin hyvin (totta!), sarja ei olisi edes tarvinnut yliluonnollisia aspektejaan - jotka Nitraatilta vielä lukematta olevassa kirjassa ovat kuulema vieläkin selvempiä. Mutta Nitraatti ei voi ensinkään yhtyä tuollaiseen konsensukseen. Ilman fantsukauhuaspektiaan ja sen tuomaa uhkaa jota vastaan taistella, meillä olisi katsottavana pelkkää hiljaa hiipumista ja kuolemaa ilman toivon hiventäkään. Ei kuulosta oikeastaan katsomisen arvoiselle.

The Terror-sarjaan tehtiin pari jatkokautta, mutta antologiatyyliin. Niillä ei ole mitään tekemistä ykköskauden kanssa, tekijät ovat erit, eikä niitä pidetä läheskään samassa arvossa.

Nitraatin ei ollut enää varsinaisesti tarkoitus tehdä Halloweenspessuja, mutta sattuman sanelemana tänään oli ensimmäinen tulevan talven lumipäivä ja Halloween, jotka kruunasi tämän erinomaisen sarjan päätökseen tuijottelu. Kuten tuhoontuomitun retkikunnankin, johdatusta oli siis noudatettava!

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri
Mainio selitys alusten hurjille nimille

Kuvatekstit: Kate Bush - Under Ice (Hounds of Love, 1985)

Fosse/Verdon (USA 2019, Steven Levenson & Thomas Kail)

Mennäänpäs elämän yli niin että heilahtaa.

An inside look at the romantic and creative partnership between influential choreographer/director, Bob Fosse, and Gwen Verdon, one of the greatest Broadway dancers of all time. (IMDB)

Bob Fosse (1927-1987) oli yksi suuria Broadway-nimiä. Ikoninen koreografi, antelias ihminen ja unohtumattomien elokuvien ja musikaalien ohjaajanero - sekä naisiinmenevä alkoholisti, epävarma pessimisti, lääkkeiden väärinkäyttäjä ja yleispätevä pers'reikä.

Tämän sielunkumppanina, lapsen äitinä, tukena ja vastaparina viihtyi pyhimyksen kärsivällisyydellä ja omalla kovalla kunnianhimollaan varustettu huipputanssija ja näyttelijä Gwen Verdon (1925-2000), jonka toinen suuri kamppailu Fossen lisäksi on se näyttelijättärien ikuinen, eli taistelu ikääntymistä vastaan.

Jazzkäsi. (Michelle Williams, Sam Rockwell)

Kumpikin kantoi taakkanaan traumaa, toinen hylättyä kuolevaa vaimoa, toinen hylättyä lastaan. Fosse ja Verdon menivät naimisiin 1960 ja siirtyivät asumuseroon 1971, mutta työskentelivät yhdessä Fossen kuolemaan vuonna 1987 asti. He eivät koskaan eronneet.

Sarja sijoittuu pääosin Fossen keski-iän ruuhkavuosiin 1960-luvun lopusta 1970-luvun loppuun, jolloin muotonsa saivat niin Sweet Charity -musikaali kuin sen leffaversiokin, Cabaret ja Lenny -elokuvat, Chicago-musikaali(*), sekä omaelämäkerrallinen All That Jazz -leffa, mutta sarja sisältää myös runsaasti takaumia.

Pariskunnan yhteiselosta saadaan irti varsin mainio minisarja, josta Broadway-fani Nitraatille tuli heti alusta lähtien fiilis, että nyt ollaan hyvissä käsissä.

Pakko painaa pitkää päivää.

Puikoista löytyykin alan miehiä: menestysmusikaali Evan Hansenin luonut kässäröijä Steven Levenson ja Broadway-ohjaaja Thomas Kail (mm. Nitraatin aikoinaan pystyynkehuma Hamilton) ovat vääntäneet Sam Wassonin Fosse-elämäkerran hyvään kuosiin. Onpa mukana tuottamassa ja konsultoimassa ollut myös Fossen ja Verdonin tytär Nicola Fosse, mutta mitään hagiografiaa ei silti ole luvassa.

Sam Rockwell ja Michelle Williams ovat erinomaisia pääosissaan ja omaavat mainion kemian. Kun tämä pariskunta ei ole jakamassa ruutua, sarja kärsii siitä lähes poikkeuksetta. Kummankaan ei anneta kuitenkaan juurikaan tanssia ja ehkä hyvä niin: näyttelytyö korvaa sitten sen. Vähän samoinhan teki Fosse itsekin aikoinaan Nitraatin kehuman All That Jazz -omaelämäkertaleffansa ja näyttelijä Roy Scheiderin kanssa.

Legendaariselle käsikirjoittaja Chaeyfskylle tehdään Fosse/Verdonissa oikeutta.

Michelle Williamsin säksättävään puhetyyliin Gwen Verdonina on kuitenkin pikkuisen totuteltava. Varmaankin autenttinen, mutta ehkä pieni pehmennys olisi parantanut suoritusta. Sivuosista maintaan vaikka että Norbert Leo Butz tekee hyvän, Nitraatille jumalasta seuraavan, mm. Network / Kasvot Kuvaruudussa (1976) käsikirjoittaneen Paddy Chaeyfskyn (1923-1981), Fossen ja Verdonin perhetutun.

Margaret Qualley on raikas tanssija ja koreografi Ann Reinking (1949-2020), Fossen myöhempien aikojen elämänkumppani ja Jake Lacy Verdonin oma semifiktiivinen ja tasapäinen vaihtopenkkinuorikko Ron. Fossen ja Verdonin lasta Nicolea, joka joutuu kasvamaan liian nopeasti vanhempien yrityksestä huolimatta esittävät kronologisesti Blake Baumgartner, Chandler Head ja Juliet Brett.

Nouseva tähti. (Margaret Qualley)

Teknisesti sarja on moitteeton. Fosse/Verdon koostuu paljolti sisäkuvista, joten budjettia on suitsinut se, ettei tarvetta isoihin ulkotilojen aikalaislavastuksiin ole. Suurimmat lavastetyöt tulevatkin uskollisina rekonstruktioina tuotantojen tekovaiheista: Charity, Chicago ja All That Jazz saavat jokainen kunnon käsittelyn. Kekseliäät välitekstit, jotka osoittavat kohti tulevia tai menneitä menestyksiä tai tragedioita olivat myös miellyttävän pikantti lisä.

Sarjaa tehtiin poikkeuksellisen ruhtinaallisella aikataululla, kun harjoitteluunkin oli aikaa kaksi kuukautta. Itse kuvauksiin käytettiin puoli vuotta. Sarja tehtiin kokonaan New Yorkissa, joten siltäkin osin autenttisuus on taattu - tosin Nyki joutuu stunttaamaan myös Länsi-Saksaa.

Yhtä kulunut kuin blueskappale, mutta aina yhtä relevantti.

Ja kyllä, kyllä: pohjimmiltaanhan kyse on taas kerran yhdestä kärsivän kusipäisen taiteilijaneron tarinasta. Mutta kun se on tehty näin hyvin, niin meneehän yksi sellainen - taas kerran.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

(*) Chicago-musikaalihan hävisi tuolloin suosiossa Chorus Line-musikaalille, joka kertoi Broadway-musikaalien taustatanssijoista. Chicago oli pessimisminsä ja kyynisyytensä kanssa edellä tai jäljessä aikaansa, kun taas Chorus Line oli enemmän sitä samaa ajan henkeä, missä Tähtien Sota jo kulman takana odotteli. Ajan kanssahan näiden kahden musikaalin arvostus on vaihtanut paikkaansa, mutta tuskin se tuolloin Fossea ja Verdonia kauheasti lohdutti. Jostain syystä sarja jättää tämän titaanien taistelun kokonaan kertomatta, mutta kuulittepahan sen nyt Nitraatilta.

Faccia a Faccia / Face to Face / Kasvokkain (ITA/SPA 1967, Sergio Sollima)

Älä anna Commodore 64:n halpiskasettipelien kansien oloisen leffajulkan pettää: kyseessä on asiallinen italo!

 

A history professor has a chance meeting with an infamous outlaw and eventually assumes leadership of his gang. (IMDB)

Sisällissodan jälkeisessä Yhdysvalloissa heikkovointinen itärannikon historianproffa lähtee toipumaan Teksasin porottavaan lämpöön, jossa hänen tiensä risteävät paljon vetreämmän rikollispomon kanssa. Soppaa hämmentää myös soluttautuva Pinkertonin etsivä.

Italialaisilla oli pitkään omalla tavallaan kunnioitettava eksploitaatioleffateollisuuden haara: otettiin menestynyt englanninkielisen maailman leffagenre ja paukutettiin siihen aivan tajuton määrä leffoja halvalla.

1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin tehtiin historiallisia (ja historiallisia fantasia-) spektaakkeleja ("sword and sandals"), 1960-1970 -luvuilla spagettiwesternejä ja 1980-luvulla post-apokalyptisiä Mad Max-kopsuja eli pastakalypsejä, sekä miekka & magia -osastoa, joka oli vähän kuin swords and sandals, mutta Conanin (1982) menestyksen innoittamaa halpisfantsuapinointia.

Väkivallan ystävä. (Lorenzo Robledo, Gian Maria Volontè)

Spektaakkelien, halpisfantsujen ja pastakalypsien osalta voidaan suoraan todeta, että laatu ei koskaan päätä huimannut, vaikka monilla noista leffoista on siitä huolimatta - tai juuri sen takia - oma vinkeä viehätyksensä.

1960- ja 70-lukujen italowestern poiki sen sijaan melkoisen joukon hyvinkin vaihtelevantasoisia tekeleitä. Amerikkalaisista westerneistä kehitellyt italowesternit olivat rujompia, monesti komediallisempia ja lähes aina moraaleiltaan häilyvämpiä. Spagettiwesternejä ylenkatseltiin rapakon takana pitkään. 

Amerikkalaiset pitivät - sinänsä ihan oikeutetusti - westerniä (kuten myös musikaalia) 'omistaminaan' genreinä, eikä ulkomaisia yrittäjiä lähtökohtaisesti katsottu hyvällä. Spagettiwestern oli kuitenkin salakavalan vaikutusvaltaista, kun amerikkalaiset uudistivat omia länkkäreitään: olisiko Peckinpahin uuden ajan jenkkiwesternien airutta ja klassikkoa, eli Hurjaa Joukkoa (1969) olemassakaan ilman italoja?

Feikkijenkkilä-Andalusian yöt ja päivät. (Tomas Milian, Gian Maria Volontè)

Espanjan Andalusia ja sen kaupunki Almeria oli elintärkeä paikka italowesterneille: alueen aavikkoinen ja vuoristoinen maisema sai stuntata yhdysvaltoja - harvaa Italolänkkäriä kuvattiin minkään vertaa Yhdysvaltojen maaperällä. Jonkun verran ulkokuvia tehtiin yleensä myös Etelä-Italiassa.

Sisäkuvat tehtiin yleensä Cinecittan studioilla Roomassa, missä Italian Hollywood sijaitsi. Faccia ei poikkea tässä suurimmasta osasta muita italoja. Kävipä niin, että maisemien ekonomiset hyödyt kelpasivat sitten myös enkkunkenkku-kielisille tuotannoille.

Sergio Leonen italowesternit ovat varmaankin kaikille niitä tutuimpia ja suurimmaksi osaksi ansainneet arvostuksensa - tosin ensimmäinen niistä (Kourallinen Dollareita, 1964) on Nitraatista aika heikko ja viimeinen (Kourallinen Dynamiittia, 1971) katsomiskelvoton.

Vuorovaikutuskurssin vetäjäpari. (Tomas Milian, Gian Maria Volontè)

Nitraatilla on ollut isona pienenä projektina tutustua italialaissäveltäjä Ennio Morriconen tuotantoon ja sieltä mieleenpainuvien sävelten kautta niihin leffoihin, joita ei ollut tullut vielä tarkastettua. Projektin antoisimpia elokuvia on ollut tämä Sergio Solliman ohjaama Faccia, jossa myöskään jumalainen Morricone ei petä. Elokuva sisältää yhden hänen muistettavimmista ja raivokkaimmista elokuvasävellyksistään.

Pääosien Gian Maria Volontèlla ja Tomas Milianilla on mainio kemia, ensimmäisen esittäessä fyysisesti heikkokuntoista ja iäkkäämpää mutta terävä-älyistä professori Fletcheriä, jälkimmäinen konnien vahvaa, nuorempaa ja käytännönläheistä pomoa Bennetiä. Vallan ja väkivallan houkuttavia voimia tutkiskellaan, kun proffa alkaa päästä jyvälle Bennetin uravalinnan pluspuolista, Bennetin saadessa vastavuoroisesti elämäänsä proffalta jonkinmoista moraalipiikkiä.

Pinkertonin Siringo näyttää hide in plain sightin mallia. (William Berger)

Faciaa edeltäneen vuoden Ingrid Bergmanin Personan (1966) hengessä siis mennään, mikä on jo sinänsä aika vahvaa tavaraa länkkärille. William Bergerin tylysti vetäisemä, moraaliltaan hyvinkin häilyvä Pinkertonin etsivä Charley Shiringo taiteilee näiden kahden välissä soluttautuessaan kaksikon maailmaan.

Pääosien kemiaan oman herkullisen lisänsä toi tosielämä: Volontè oli kiihkeä kommunisti, Milian taas Castroa Kuubasta paennut oikkari. Ohjaaja Sollima pystyi tietysti käyttämään tätä hyväkseen henkilöohjauksessa.

Sergio Sollima ohjaa ja kässäröi westerninsä muutenkin mainiosti, kanavoiden siihen omia sotakokemuksiaan tokan maailmanpalon ajoilta. Elokuva olikin tämän pitkän linjan ohjaajan suosikki omista filmeistään.

Kuolemaa italialaisen oopperan hengessä. (Tomas Milian, Piru Parka)

Facciasta kannattaa ehdottomasti etsiä katseltavakseen extended cut eli lyhentämätön 111 minuuttinen italialaisversio. Vaikka kuvanlaatu välillä heittää ikävästi, ovat elokuvaan palautetut kohtaukset ehdottomasti kauneusvirheen arvoisia. 

Summa summarum: Faccia on tyydyttävän aikuismainen western, joka on varustettu upealla musiikilla, hyvillä näyttelysuorituksilla ja äärimmäisen tyydyttävällä loppuratkaisulla. Pieni italohelmi.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Morriconen äkäisen upea teema

The Wire / Langalla (USA 2002-2008, David Simon)

All the pieces matter.

The Baltimore drug scene, as seen through the eyes of drug dealers and law enforcement. (IMDB)

Jonkin aikaa sitten Nitraatti kehitteli mielessään sarjaideaa ja harmitteli miksi sellaista ei ollut vielä tehty. Se olisi hyvän, paksun ja aikaa vievän, mutta palkitsevan kirjan tapainen kertomus teollisuusajan jälkeisestä länsimaisesta kaupungista sen kaikkine asukkaineen.

Siinä kohtaisivat rikolliset, poliisit, poliitikot, työväki plus muut siviilit ja se kuvaisi miten jokaisen teot vaikuttaisivat kaikkien muiden tekemiseen ja olemiseen. Se kertoisi asemiensa sitomista ja kompromissien kiroamista ihmisistä. Se olisi nykyolemisen holistinen näkemys.

Bodymore, Murdaland.

Noh - sellainen sarja on tehty. Jo parikymmentä vuotta sitten. Ja sen nimi on The Wire. Sarja on sen oikean kultaisen tv-ajan (Sopranos, Mullan Alla, Aseveljet, Game of Thrones ym, ysärin lopusta kymmenluvun alkuun) yksi vähän unohdetumpia helmiä. Sinänsä ymmärrettävää: sarja kertoi tarinaansa ajan kanssa, osia ei voinut jättää väliin, kaksi kolmasosaa sen hahmoista on mustia, ja sen yleisilme on tummanpuhuvan inhorealistinen. 

Jos joku haluaisi määritellä sarjan jopa pessimistiseksi, sekään olisi tuskin ihan väärin sanottu. Samaistuttavia sankareita kannattaa etsiä muista sarjoista. Onneksi mukana on rutkasti hurttia hirtehishuumoria sarjan tunnelmaa omalla tavallaan keventämässä.

Kuten moni muukin sarjan hahmoista, tämäkin oman elämänsä hopeamitalisti perustuu todelliseen esikuvaan. (James Ransone)

The Wire sijoittuu Baltimoren kaupunkiin, mutta ihan yhtä hyvin tilalle voisi vaihtaa minkä tahansa vastaavan länsimaisen kaupungin, niin yleismaailmallisia ja samaistuttavia sen ongelmat ovat. Sarjan takana on paikallisen elämänmenon hyvin tuntevaa sakkia, muun muassa sarjan luoja David Simon toimi aikonaan rikosreportterina Baltimoressa ja näyttelijäkaartissa on useita paikallisia og laitapuolen kulkijoita.

Sarjan teksti on korkeatasoisimpia mediansa historiassa ja sarjaan koottu, silloin aika tuntematon brittiläis-amerikkalainen näyttelijäkaarti on kokonaisuutena ja yhteenpelaamisessaan yksi kaikkien aikojen parhaita kokonaisuuksia. Käytännössä jokainen näyttelijä tekee sopivaa ja unohtamatonta, ilman egoilua, tarina ja teksti edellä.

Konnan ja kytän lounastauko. (J.D. Williams, Dominic West)

Mainitaan heistä kuitenkin muutama ihan nimeltä: Dominic Westin esittämä itsetuhoinen ja nerokas murharyhmän poliisi Jimmy McNulty kuulostaa kliseeltä, mutta muotoon puhallettu ihmisyys saa hahmon toimimaan. Hänen parinsa (Wendell Piercen mainiosti tekemä) William 'Bunk' Moreland kärsii äänekkäästi vieressä.

Sonja Sohn on Shakima 'Kima' Greggs, naisjepari joka tuskailee avovaimonsa lapsihaaveiden kanssa. Clarke Petersin käsissä valautuu etsivä Lester Freamon, pedantti esimiestensä murheenkryyni, samoin kryyneilee vähän ylempänä komentoportaassa majaileva jäyhä Cedric Daniels, joka irtoaa Lance Riddickin (1962-2023) osaavista hyppysistä. Loistava Andre Royo on ahdinkonsa tunnistava addikti Reginald 'Bubbles' Cousins.

Jepari Lester Freamon paperisotimassa kunnanvirastossa. Päähenkilöiden poliiseista muuten vain yksi laukaisee aseensa, hänkin lähinnä itselleen ja uralleen traagisilla seurauksilla.

Rikollispuolella on yhtä vakuuttavaa tekemistä: Idris Elba on Russell 'Stringer' Bell, kaupallisia opintoja huumekauppaan soveltava semi-herrasmies, Wood Harris tämän paljon äkkipikaisempi bestis Avon Barksdale ja J.D. Williams maalaa meille katutason diilerinäkymää oivalla ja kyynisellä Preston 'Broadie' Broaduksellaan.

Hieman myöhemmin mukaan menoon liittyy tunteettomampi ja paljon paljon raaempi nuoriso-osasto: tappokaksikko majakka ja perävaunu eli Gbenga Akinnagben Chris Partlow ja Felicia Pearsonin - öhhh - Felicia 'Snoop' Pearson. Näiden pomona häärii Kaurismäen eleettömien hahmojen ja Luciferin lehtolapsen mieleen tuova pikku prinssi Marlo Stanfield, jonka Jamie Hector tekee poikkeuksellisen kylmäävänä pinnan alla kuohuvana ihmisenmuotoisena.

"It's all in the game yo, all in the game." (Michael K. Williams)

Anwan Gloverin donkkaama jättimäinen ja möreä-ääninen Slim Charles, monen pomon kova käsi on myös vaikuttava, mutta konnakatraan kunkku on antisankari ja kirjaimellisesti miesten mies Omar Little, pumppuhaulikolla aseistettu ryöstäjiä ryöstävä ryöstäjä, jonka Michael K. Williams (1966-2021) teki ikimuistettavaksi.

Nuo yllä olevat hahmokuvaukset raapaisevat vain vähän sarjan pintaa alemmaksi: mukana on kymmeniä hyvin tehtyjä ja muistettavia pää- ja sivuhahmoja. Tekniseltä puoleltaan sarja on lähinnä dokumenttimaisen toteava - sopii tietysti erinomaisesti juuri tähän sarjaan. Musiikki on lähinnä sitä mitä kuvissa ämyreistä missäkin tulee ja kuten tietysti voi arvata ja mikä on sarjalle elintärkeää, sarja on kuvattu kokonaan - sisäkuvineen päivineen - Baltimoressa.

Päättymätön sota. (Seth Gilliam, Corey Parker Robinson)

Sarja koostuu 60 osasta ja viidestä kaudesta, joista jokainen keskittyy yhteen teemaan. Ensimmäisessä slummien huumeongelmaan, toisessa teollisuustyöväen ahdinkoon, kolmannessa kunnallispolitiikkaan, neljännessä koulusysteemiin ja viidennessä medioiden, eritoten sanomalehtien toimintaan. Jokainen kausi toi mukanaan uusia hahmoja, mutta monet alusta asti mukana olleista pysyivät mukana uusillakin kausilla, omine muuttuvine elemäntarinoineen.

Monesti sarjoista on helppo nimetä suosikkikausiaan. Poikkeuksellisesti Nitraatti ei Wiren osalta siihen pysty, koska jokainen kausista rakentaa lisää sarjan vahvaa tarinaa. Sama kuin Nitraatilta kysyisi, että mikä on suosikkiluku jossain kirjassa.

Tähän Nitraatti voisi pistää jotain miekkaan tarttumisesta ja hukkumisesta. (Thuliso Dingwall)

Sarja ei ollut ikinä mikään yleisömenestys, eikä se voittanut yhtään isompaa alansa tv-palkintoa. Ensimmäinen on harmillista mutta jotensakin ymmärrettävää, jälkimmäinen melkein rikollista.

Mutta, mitä ihmettä? kun Nitraatti on juuri kehunut sarjan maasta taivaisiin, niin miksi sitten ei täysiä pisteitä? Sanotaan että aina pitäisi olla toivoa. Kaikkea muuta The Wire tarjoaa, mutta Nitraatista liian vähän sitä.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Napoleon (USA/UK 2023, Ridley Scott)

Tv nimim 'Tosimielellä Eurooppaan Ja Yli'.

An epic that details the chequered rise and fall of French Emperor Napoleon Bonaparte and his relentless journey to power through the prism of his addictive, volatile relationship with his wife, Josephine. (IMDB)

Ridley Scott ei pelkää haasteita: se mikä Kubrickilta jäi tekemättä ja mitä mykkä-ajan ohjaaja Abel Gance väkersi pitkään ja hartaasti puolivalmiiksi 1900-luvun alussa, onnistui vanhalta ammattiketulta parissa kuukaudessa, parin sadan miljoonan Apple-dollarin avulla. Mutta millainen on lopputulos?

Winter is coming. Ja Napoleon.

Nitraatista varsin mainio. Tämä Napoleon-elämäkerta kautta sotadraama liikkuu sutjakasti, kantaen kahden ja puolen tunnin kestonsa vaivatta. Miellyttävän rankkoja ja rivakoita taistelukohtauksia käytetään järkevän säästeliäästi ja siten turrutusta ehkäisevästi ennen lopun itseoikeutettua Waterloo-spektaakkelia, draama taittuu välillä operettimaisen kevyesti, välillä oopperamaisen hartaasti.

Tasapainotus perhe-elämän ja ammatin välillä on vähän astronauttileffa First Manin (2018) kaltainen, eli fifty-fifty. Jos pidit sen tavasta kertoa päähahmon tarinaa, Napoleoninkin tapa tuntunee mukavalle. Historiallisiin aiheisiin mieltynyt Scott ei ole Napoleonin ajankaan kimpussa ensimmäistä kertaa: hänen eka leffansa, erinomainen The Duellists (1977) sijoittui samoille huudeille.

Pystin arvoinen Kirby.

Napoleonin näyttelytyö on mielenkiintoinen rasti: kaikki muut paitsi Joaquin Phoenix ovat hyviä, Phoenixin saadessa korkeintaan arvosanan välttävä. Hänen klovnimainen rotta-Napoleoninsa on pikkuisen liian omaperäinen tulkinta, ainakin Nitraatin nykymakuun.

Sen sijaan Vanessa Kirby Napoleonin ykköshuumeena on kerrassaan mainio. Josephine on vahva peluri joka ei pidä kynttiläänsä vakan alla. Jos Nitralta kysytään, olisi hän heittänyt Oscarin Kirbylle lähes kestämättömän Emma Stonen never go full retard(*) -roolisuorituksen sijaan aika kestämättömässä Feminism: The Moviessa, eli Poor Thingsissä.

Rupert Everettin Wellington, (leffan) miehistä parhain.

Haukutaan muuten samaan syssyyn The Zone of Interest, joka oli kerran katsottava ja jossa Sandra Huller sen enemmän kuin ohjaustyökään eivät Nitraa sytyttäneet. Olikin aika hauskaa, että kun noiden kehuttujen pettymysten jälkeen tuli vuoro tarkastaa Napoleon, Nitraatin aloitti tehtävän pitkin hampain, koska ennakko-odotukset olivat trion matalimmat. Miellyttävänä yllätyksenä Napoleon olikin kolmikon selvästi paras elokuva.

Vielä näyttelijöihin palataksemme: Napoleonin nemesiksen, katkeroituneen Wellingtonin roolissa komeasti ikääntynyt Rupert Everett vetäisee myös aivan upeasti. Kautta linjan tekeminen  - pääosaa lukuunottamatta - vakuuttaa: mainitaan nyt vielä vaikka alkupuolen Napsun kakkosmiehenä nähtävä suave-ranskis Tahar Rahimin heittämä Paul Barras.

Totisesti vakka kantensa valinnut. (Vanessa Kirby, Joaquin Phoenix)

Historian oppituntina tätä David Scarpan - tuttu Ridley Scottin toisesta mainiosta viime vuosien leffasta, eli All The Money in the Worldista (2017) - kässäroimää elokuvaa ei kannata pitää. Kuten elokuvissa usein, taiteelliset vapaudet loistavat paikallaolollaan. 

Koko 200 millin budjetin raha on kankaalla - ammattimies Scott piti lähinnä Englannissa suoritetut kuvauksetkin vauhdissa: kun tämän kokoluokan leffa on kahdessa kuukaudessa purkissa, kyseessä on puolen vuosisadan aikana hioutunut ammattitaito.

The history book on the shelf is always repeating itself?

Ohjaaja Ridley Scott on muuten useiden lähteiden mukaan ihminen, josta toisten ihmisten on hankala pitää. Napoleon onkin omistettu - hänen koiralleen. Jotain johtopäätöksiä siitäkin voinee vetää.

Mutta vielä itse asiaan: Napoleon kantaa kestonsa hyvin, liikkuu hyvin, on teknisesti moitteeton ja sisältää paljon sujuvaa näyttelytyötä. Moderni historiallinen sotadraamaklasari, sanoo Nitraatti.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Toinen Traileri
Toinen Waterloo

(*) Always more interesting to watch people who are pros.

The Holdovers (USA 2023, Alexander Payne)

Kolhivan kouluisaa joulua.

A cranky history teacher at a prep school is forced to remain on campus over the holidays with a grieving cook and a troubled student who has no place to go. (IMDB)

Massachusettesilaisessa yksityiskoulussa koittaa vuoden 1970 joululoma, joka ei kohtele jokaista samalla tavalla. Muutama oppilas ei syistä tai toisista pääsee koteihinsa perheidensä huomaan, vaan joutuu jäämään tyhjillään olevalle kampukselle ärtyisän, viinaanmenevän ja kireän historianopettajansa sekä koulun kokin ja siivojan huomaan. Keskiöön tarinassa nousevat opiskelija Angus Tully, maikka Paul Hunham ja kokki Mary Lamb ja heidän tavanomaisen epätavanomainen juhlapyhien viettonsa. 

Kliseisen oloisesti voitaisiin todeta, että katsojat ja elokuvan hahmot oppivat toisistaan ja itsestään tämän loman aikana uusia puolia. Mitään kovin kliseistä elokuva ei kylläkään tarjoa, eikä se ole luokiteltavissa - tapahtuma-ajankohdastaan huolimatta - joululeffojen siirappiseen kaartiin.

Sen sijaan The Holdovers on ajankohdansa juhlan keskipisteen tapaan pieni ihme ja levollinen katsoa. Kun seuraavan kerran kuulet jonkun sanovan, ettei enää tehdä sellaisia leffoja kuin ennen, opastakaa harmittelija The Holdoversin pariin. Kuten ennen vanhaan, tässäkin tarina tekee sen raskaan työn.

Vastakohtien viehkeä vaivaannuttavuus. (Dominic Sessa, Paul Giamatti, Da'vine Joy Randolph)

Ajankuva Holdoversissa on nappia, ulottuen ihan tekniselle tasollekin asti. Payne näytti kuvausten ydinryhmälle ja näyttelijöille 1970-luvun klasareita kuten Saattokeikka, Harold & Maude ja Kaikki Presidentin Miehet, jotta nämä pääsivät ajan fiiliiksiin. Kuvasuhde on harvemmin (nykyään) nähty 1:66:1, joka täyttää ruudun kovin mainiosti. Leffa kuvattiin toki digitaalisesti, mutta teknisellä kikkailulla elokuvaan on saatu mukaan fyysistä wanhan filmin tuntua.

Tärkeimmät onnistumiset ovat kuitenkin ne perinteiset: leffapuolella ensikertalaisen, mutta muuten kokeneen David Hemingsonin katkeransuloinen käsikirjoitus, jota on toteuttamassa erinomainen näyttelijäkaarti. Ohjaajan ei enää tässä vaiheessa tarvitse olla kovin kaksinen, jottei pysty lopputulosta tuhoamaan ja Alexander Payne on aina tehtäviensä tasalla.

Eigil Bryldin kikkailemattoman kaunis kuvaus ja akustisuuteen päin kallellaan soiva aikalaismusa viimeistelevät nautinnon. Tekoympäristökin on ollut hyötykäytössä: Massachusettesissa aidolla yksityiskoululla ja Bostonissa kuvattu, ilman varsinaisia rakennettuja lavasteita. 

Täällä vartioin minä. (Paul Giamatti)

Niin, ne näyttelijät. Paul Giamatti on jenkkien kansallisaarre joka pystyy vetämään tällaisen roolin takataskustaan kuin joku toinen nuhjuisen lompakkonsa. Ammattitaitoa ja tunnetta jälleen kerran, pienellä kikkakolmosella eli erikoisella harhailevalla silmällä(!) varustettuna.

Uusi tulokas Dominic Sessa hänen kurittomana, vastentahtoisena ja sulkeutuneena oppilaanaan vakuuttaa myös, eikä trion täydentävä, sivuosa-Oscarilla suorituksestaan palkittu Da'vine Joy Randolph jätä menetyksen runnomalla kokillaan kylmäksi. Edellisen vuoden sadosta tähän asti nähdyn perusteella Giamatti, kässäri, kuvaus ja Sessa miessivuosasta olisivat myös saaneet Nitraatilta kultaiset pystit.

Vakuuttavaa valmiin leffakäyttöön valjastamista.

Nitraatti tervehtii ohjaaja Alexander Paynen paluuta liikkuvan kuvan pariin yli puolen vuosikymmenen tauon jälkeen. Vaikka Nitraatti piti kovasti hänen edellisestäänkin, ei sen floppaus ja tyrmäyskritiikki varmaan tehnyt uralle hyvää.

Edelleenkään Nitraatti ei tosin voi aivan täysin heittäytyä Paynen leffojen kelkkaan. Niin taitava ohjaaja ja hyviä leffoja päkertävä tekijä kuin hän onkin, Nitraatista hänen elokuvissaan (esim. Election, About Schmidt ja Sideways) on aina pinnan alla kuplinut sen luokan kyynisyys ja ihmisviha, että leffojen tuottamissa nauruissa on harvoin ollut täysin sydämin mukana.

Mutta mutta: ehkä ikä tekee Paynellakin pehmentävää tehtäväänsä. The Holdoversissa painostus - vai pitäisikö sanoa paynostus - on hänen tähän astisistaan selvästi keveintä ja jopa loppukuvakin on poikkeuksellisen toiveikas. Kunnes toisin todistetaan, on The Holdovers Nitraatista edellisen vuoden selvästi paras elokuva.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri (*)

(*) Juonnolla! Oldskool! Eikä elokuva muuten ole läheskään niin komediallinen kuin trailerissa annetaan ymmärtää. Harhaanjohtavat traileritkin ovat eräänlaista filminostalgiaa.