Leffavuosi 2018: 1+3+5

Aika jees leffavuodelle 2018!

Vuoden vika päivä kutsuu Nitraatin totutusti taas vuosilistojen ääreen. Koska Nitraatti ei katso leffoja työkseen, hän ehtii vain raapaisemaan pintaa juuri loppuvan vuoden tarjonnasta. Siksi Nitraatti listaakin joka vuoden lopuksi sen huonoimman ja kolme parasta, mutta listaa samalla viisi parasta elokuvaa kymmenen vuoden takaa. Siinä ajassa Nitraatti on ehtinyt nähdä aika ison osan kyseisen vuoden kiinnostavasta tarjonnasta, joten käsitys vuoden annistakin on tarkka. Onwards!

2018

And the winner is...

2018 huonoin: Operation Finale

Draamatrilleri natsirikollinen Adolf Eichmannin kiinniotosta ja tuomiolle Israeliin toimittamisesta ei hyvästä castista (Oscar Isaac, Ben Kingsley, Mélanie Laurent) huolimatta saa oikein missään välissä tuulta purjeisiinsa. Flegmaattinen kuin kaulakiikkuun päässyt Eichmann. 4/10.

2018 #3: Juice

Leskisen elämäkertaraina oli vuoden positiivisimpia yllätyksiä. B-puoli vähän sakkaa, mutta silti. Näyttelijät ja teksti, lavastus ja puvustus A-luokkaa. Kelpasi. 8/10. Lue koko arvostelu tästä.

2018 #2: Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald / Ihmeotukset: Grindelwaldin Rikokset

Eddie Redmaynen tähdittämä uusi viiden Potterversen leffasarja heitti ihan yhtä hyvää kakkosessaan kuin ekassakin, joten paikka vuoden top kolmessa selviö. Ykkösen listasijoitus tosin oli vuonna 2016 aavistuksen parempi. 9/10. Lue koko arvostelu tästä.

2018 #1: First Man / Ensimmäisenä Kuussa

Ihmisen eka steppaus maata kiertävällä juustolla ja Yhdysvaltojen avaruusohjelma nivoutuvat yhteen Neil Armstrongin perheen tarinan kanssa. Nitraatille kombo toimi erinomaisesti, eikä taiten toteutettu First Man voi vuoden leffan titteliltä tässä vaiheessa oikein mitenkään välttyä. 9/10. Lue koko arvostelu tästä.

2008

Pakko painia pitkää päivää.

2008 #5: The Wrestler

Voi kyllä sanoa, että Nitraatti ei millään muotoa ole amerikkalaisen showpainin - tuon näyttelemisen ja urheilun välimaastossa huohottavan oudokkeen - fani. Siitä saadaan kuitenkin ohjaaja Darren Aronofskyn käsissä aikaiseksi varsin väkevää draamaa, jossa erinomainen Marisa Tomei ja hyvä Evan Rachel Wood komppaavat, kun itsekin kyseisen lajin veroinen oudoke Mickey Rourke tekee vanhana ja kuluneena painijana elämänsä roolityön. 8/10

IMDB
Traileri

Mein Führer... I can read!

2008 #4: The Reader / Lukija

1950-luvun lopun Saksassa nuori miehenalku rakastuu vanhempaan naiseen, jota myöhemmin aletaan syyttää sotarikoksista. Heidän tarinaansa tulevaisuudesta käsin kertoo tuon nuoren miehen henkisesti kovin lommoinen aikuisversio. Bernhard Schlinkin kirja, johon elokuva perustuu, aiheutti pienen myrskyn julkaisuaikanaan 1995 kotimaassaan saksassa. Elokuvana erinomaista draamaa ja todella uskollinen alkuperäisteokselleen. Näyttelytyö kautta linjan hyvää, mutta Winslet nappasi oikeutetusti Oscarin uransa parhaalla roolityöllä. 8/10.

IMDB
Traileri

Perheyksikkö toimii kuin rasvattu. Eikun...

2008 #3: Katastrofin Aineksia / Recipes for Disaster

Armoitetun suomalais-englantilaisen dokumenttiohjaaja John Websterin vaimolla on maailman pisin pinna. Tämä tulee todistettua riemukkassa dokumentissa, jossa Webster päättää, että perhe rupeaa vuodeksi öljydieetille. Ilmastonmuutosta oivaltavasti käsittelevä dokkari on miehen parhaita. 10/10.

IMDB
Traileri

Saksa näkee punaista.

2008 #2: Der Baader Meinhof Komplex 

Saksalaisen tuottajamoguli Bernd Eichingerin (1949-2011) (Perikato, Ruusun Nimi) toinen leffalahja saksalaisille oman lähihistoriansa käsittelyä varten on Uli Edelin ohjaama 1960-1970 -lukujen kotimaista terrorismia käsittelevä eepos, joka toimii myös erinomaisena trillerinä ja rikosdraamana. Parasta A-laatua. 10/10.

IMDB
Traileri

Nordic rouge.

2008 #1: Låt den Rätte Komma In / Ystävät Hämärän Jälkeen

1980-luvun ruotsalaislähiössä yksinäinen poika saa ystävän, jollaista ei ole kellään muulla. Tomas Alfredsonin häkellyttävän hyvä kauhuelokuva ei ole pelkästään yksi alkuperäisteokselle uskollisimpia kirjakäännöksiä elokuvamuotoon ikinä (John Ajvide Lindqvist on Ruotsin Stephen King, suosittelen), vaan se on myös kauhuleffojen valioita ja yksi kaikkien aikojen parhaita vampyyrileffoja. 10/10.

IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2019!

Juice (Suomi 2018, Teppo Airaksinen)

Rakkauden puoliammattilainen.

Juice Leskinen oli laulaja, lauluntekijä, runoilija, sanoittaja, kansantaiteilija – suomenkielisen rock-lyriikan isähahmo. Juicen elämää leimasi kuitenkin hänen rakkauselämänsä. Kaikki muu; viina, sanoitukset ja maine tulivat sen sivutuotteena. (Leffatykki.com)

Aika monen taiteilijakuvauksen nähneenä veteraanina Nitraatti (ja epäilemättä suurin osa lukijoistakin) tietää kaavan: taiteilijan kompasteleva alku, nousu ja kiito. Ja sitten se päräyttävä pakkolasku, jossa kone tulee nippa nappa yhdellä moottorilla ja puhjenneilla renkailla ilman kapteenia onnistuneesti alas, tai grandempana finalena hajoaa pillunpäreiksi kiitoradan täyttävänä tulipallona.

Jyrääkö siis tälläkin kertaa Heinolassa, ja soiko Pieksämäen asemalla blues? Kyllä. Nitraatin tietotoimisto ilmoittaa että tutuilla vesillä ollaan. Taas kerran. On kuitenkin yllätys, miten katsottava elokuva Juice on - ihan kaikkien merkkien mukaan tämän ei pitänyt olla odotettavissa.

Paperitähdet J ❤ M. (Iida-Maria Heinonen, Riku Nieminen)

Tällä kertaa näyttelytyö saa parhaat pisteet. Aloitetaan huipulta: Riku Niemisellä ei olisi uskonut olevan heittää peliin mitään näin hyvää. Kiva olla väärässä. Juice ei ehkä ole ihan näköinen ja kuuloinen, mutta tärkein eli tuntu on vahvana läsnä. Häpeän puna kasvoillaan (jotenkin erityisen miellyttävänä mieleen jäänyt yksityiskohta, muuten) soperteleva epävarma artisti, vittumaisuuksia sutkautteleva laskuhumalainen ja itseensä käpertynyt juoppo onnistuvat kaikki ihan yhtä hyvin. Kajaani fuckin' represent!

Toinen iso rooli on Nitraatille uudella tuttavuudella Iida-Maria Heinosella Juicen tyttöystävänä ja vaimona Marjana, joka on komposiitti useista Juicen elämän naisista. Raikas ja varman oloinen työ. Tästä naisesta kuullaan varmasti vielä lisää.

Sivuosien kunkkuna häärii aina luotettava ja karismaattinen Pekka Strang, joka vetää tietysti tälläkin kertaa homman pieteetillä himaan. Hänen semimulkero Harri Rinteensä asettelee kapulaa Juicen elämän rattaisiin, minkä muilta tekemisiltään ehtii. Antti Heikkinen Mikko Alatalona vetää varsin luontevan tuntuisesti, mutta kuva-ajan jäädessä vaatimattomaksi enempää hänestä on vaikea sanoa. Pidetään tulevaisuudessa Heikkistäkin silmällä.

Keskeytyneen yhdynnän pimpparauta. (v-o: Pekka Strang / Harri Rinne, Antti Heikkinen / Mikko Alatalo, Riku Nieminen / Juice Leskinen)

Elokuvan toinen onnistunut piirre on dialogi: jokainen näyttelijöistä pääsee heittämään herkullista matskua. Tekstin takana onkin Nitraatin kovasti lovettaman Korsoteoria-lyhärin ja Päin Seinää -pitkän  kirjoittanut ja ohjannut Antti Heikki Pesonen, joka kirjoittaa Antti Heikkisen Juice-elämäkertaan Risainen Elämä perustuen. Ja tuo Antti Heikkinen ei ole sama kuin elokuvan Mikko Alatalon näyttelijä Antti Heikkinen. Kaikki yhtä aikaa Yoda-äänellä: most confusing this is!

Ohjaaja Teppo Airaksinen aloittaa stoorin hyvin: Juicen nousu on kerrottu räväkän energisesti ja makealla huumorilla, kun eka keikka ja levytys, pikkupaikkakunnat, Suosikki-lehti ja vaikkapa monen tutun Juice-biisin taustatarinat (vessassa syntyvä Marilyn kohokohtana) heitellään kankaalle.

Myös elokuvassa näytettävät live-vedot on valittu hyvin ja ohjattu mainiolla meiningillä. Juicen ajankuva on kerrassaan uskottava läpi leffan: niin väripaletti, lavastus kuin vaatetuskin tavoittavat aikojensa henkeä enemmän kuin tarpeeksi elokuvan vaatimuksia varten.

Epäilemättä uskottavuuden tuntuun oman osansa on tuonut myös filmille kuvaaminen, joka on nykyaikana melkein yhtä sukupuuttoon kuollutta kuin neandertaaliit. Oiva ratkaisu. Puolivälissä elokuvaa Nitraatti miettikin, että on ihme jos Juice ei Queen-leffan vanavedessä tule raksuttelemaan tiuhaan tahtiin tämän maan lippuluukkuja.

Anna Miehen Murjottaa.

Vaan sitten. Elokuvan toinen puolikas tuntuu pelkälle mollille, dokaamiselle ja pikkuvittuilulle. Laskuhumalaisen oloinen kakkososio junnaa paikallaan samaa kelanauhaa ympäri ja ympäri. Kun Juicen petetyt lupaukset läheisilleen ja viinan veto toistuvat jo ties kuinka monetta kertaa, alkoi Nitraatin mielenkiinto kyllä hiipua. Maaliin vähemmällä Les Miserablesilla olisi tehnyt leffalle hyvää. Ainakin kolmasosa elokuvan B-puolesta olisi saanut jäädä leikkaamon lattialle, asia kun olisi tullut selväksi vähemmälläkin.

Mainitaan nyt kuitenkin senkin sisältävän onnistuneita hetkiä, muuten leffan arvosana ei oikein selittyisi. Kohtaus vanhempien tappelusta pienen skidin näkövinkkelistä oli Nitraatin mielestä toteutettu mainiosti: kirkkaassa huoneessa omiaan piirtelevä piltti samaan aikaan kun oven takaa vyöryy vaimennettua huutokiroilua toimi oikein hyvin. Myöskin kohtaus, jossa Juice tapailee Rakkauden Haudalla eka kertaa livenä ei kyllä oikeassa seurassa nähtynä voi jättää kylmäksi.

Juice Leskinen on jäänyt Nitraatille vähän etäiseksi. Miehen nokkeluudelle ja (pikku)tuhmuuksille tuli naureskeltua samoihin teiniaikoihin kun Spede Showlle, mutta kummankaan pariin ei ole tehnyt myöhemmin mieli palata. Elokuvan ansioksi Nitraatti laskeekin myös sen, että kiinnostus sahata miehen ura läpi Spotifyn avulla saatiin tänään sytytettyä.

Spede Show saa tosin odottaa vuoroaan.

Arvosana: 8/10

Elonet
IMDB
Traileri

Vuoden paras tähän mennessä: First Man (9/10)
Vuoden huonoin tähän mennessä: Operation Finale (4/10)

Itsepäisyyspäivän suomalainen: Kuutamosonaatti (Suomi 1988, Olli Soinio)

Valoa ikkunassa.

Liiasta julkisuudesta ja muotibisneksen pyörteistä ahdistunut huippumalli Anni Stark (Tiina Björkman) päättää matkustaa Lapin syrjäiselle hiihtomajalle etsimään mielenrauhaa. Annin kaipaama hermoloma jää vain haaveeksi, kun lähistöllä asusteleva omalaatuinen Kyyrölän perhe alkaa määrätietoisesti ahdistella häntä. (Wikipedia)

Nitraatti tuppaa kirjoittamaan yhdestä elokuvasta noin 50-100 näkemänsä väliltä. Kun suomessa tehdään parhaimmillaankin vain kolmisenkymmentä elokuvaa vuodessa, eikä Nitraatin kiinnostusmittari värähdä niistä puolillekaan ja kun lähes kaikki wanhempi mielenkiintoinen suomikama on jo tullut nähtyä, on omien filmiemme vuoro Nitraatin blogissa harmittavan harvinaista.

Ratkaisu tulee tässä. Näin itsenäisyyspäivänämme Nitraatti päättää aloittaa uuden perinteen ja kirjoittelee tulevaisuudessakin muutaman rivin yhdestä suomileffasta aina 6.12. Täten oman mansikkamaammekin leffoja tulee joka vuosi pomminvarmasti käsiteltyä. Nitraatti ajatteli ensin aloittaa Nousukaudella, mutta Kuutamosonaatin ohjaajan Olli Soinion surullinen poismeno muutti suunnitelmia. Kevyet mullat, herra Soinio.

"Tänä iltana Jeesus itkee puolestasi!" (Tiina Björkman, Soli Labbart)

Vaan itse asiaan. Kuutamosonaatti (1988) on genrensä puolesta todella harvinainen suomiteos. Se on kauhuelokuva, siis leffalajia joka suomalaisessa elokuvassa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta seilaa täysin marginaalissa. Tämän lisäksi Kuutamosonaatti on myös todella onnistunut ja erittäin hyvätasoinen.

Syitä on helppo listata: Kuutamosonaatti on äärimmäisen perinnetietoinen tuotos, jossa Teksasin Moottorisahamurhaaja ja Night of the Living Dead lyövät kättä pullon, pillun ja jos nyt ei sen juhannusyön, niin samantyylisen joulukalenterimeiningin kanssa. Sopivaa vuoden kuluvaan ajankohtaankin nähden. Kyseessä on myös kauhareiden alagenren vakiokamaa, eli kaupunki vs. maaseutu -kamppailua, jossa syrjäkylän hirvittävät ihmisenmuotoiset ilomielellä rääkkäävät herkkää, sivistynyttä ja sileäkätistä city-inehmoa.

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän. (Kim Gunell, Tiina Björkman)

Kuutamosonaatin tuotannolliset arvot ovat hyvät. Soinio on oivaltava ohjaaja joka teoksen myös käsikirjoittaneena osaa antaa katsojalle hyviä hengähdyshetkiä sivelemällä horror-tapahtumia ilkikurisella huumorilla ja muistettavalla dialogilla. Paul Jyrälän tarkka ja oivaltava äänityö on myös tärkeässä osassa tunnelman luojana. Kuvaaja Kari Sohlberg vangitsee uhkaavaa ja pimeää talvista maaseutua komeasti, eikä Antti Hytin musiikkikaan tee tapahtumille hallaa.

Näyttelijäpuolella wanha kaarti (mm. Ville-Veikko Salminen mallimanagerina, Mustan Pörssin Topi Toivo Tuomainen perkeleellisenä puodinpitäjänä ja Soli Labbart kajahtaneena matriarkkana) paaluttaa tapahtumien raja-aitoja, samalla kun Lapinlahden Lintu Mikko Kivinen haahuilee oman kylänsä Calibanina.

Tiina Björkmanin suoritus pääroolissa ei vaadi juuri muuta kuin kauneutta ja inhonsekaista kauhua maaseutua kohtaan. Tästä hän suoriutuu elokuvan vaatimuksiin vastaten. Veljen roolissa nähtävä Kim Gunell selviää samoista vaatimuksista samoin avuin. Kummankaan näyttelijäura ei 1980-luvun jälkeen jatkunut.

"Kaikki on tiijossa." (Kari Sorvali)

Leffan hihan näyttelijä-ässä on kuitenkin Kari Sorvalin luoma, mallin suurena ja väkivaltaisena fanina haahuileva peräkammarin poika Arvo Kyyrölä. Arvo on yksi suomileffan unohtumattomia mörköjä, jonka suusta singahtelevat kuolemattomat lauseet jaksavat hymyilyttää jokaisella katselukerralla.

Muutamaa vuotta myöhemmin tehty jatko-osa Kadunlakaisijat ei - muutamasta hyvästä ideastaan huolimatta (mm. wanhan punakaartin ukkelit vihdotaan saunassa pystyyn zombie-armeijaksi!) - päässyt sen enempää taiteellisesti kuin suosionsakaan osalta Kuutamosonaatin tasolle.

Vaan itse alkuperäinen, suomileffan hyisiin vesiin pulahtava Kuutamosonaatti kestää aikaa ja katselua vaivattomasti. Onnistuneet suomikauharit mahtuvat hyttysen selkäreppuun. Siellä kevyessä on Kuutamosonaatinkin paikka. Silvuu plee.

Arvosana: 9/10

Elonet
IMDB
Mitäpä rakas?! (ei löydy traileria netistä, mutta tässäpä kohtaus, josta olennainen välittyy!)