perjantai 22. helmikuuta 2019

The King of Kings / Kuningasten Kuningas (USA 1927, Cecil B. DeMille)

"Noni! Onko nyt hyvä mieli?!" tiedustelee Magdalenan Maria Juudakselta.

Jesus Christ faces religious and political oppression during his ministry and in the days before his death and resurrection. (IMDB)

We didn't need dialogue. We had faces! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Mykkäelokuvien aika oli verrattain lyhyt. Jos sitä ajatellaan juonellisten mykkäelokuvien yleistymisestä siihen pisteeseen kun äänielokuva otti vallan, puhutaan alle kahdesta vuosikymmenestä: siis suunnilleen samanpituisesta ajanjaksosta kuin The Matrixista (1999) Guardians of the Galaxy kakkoseen (2017).

Mykkäelokuvan aika on myös varsin tuskallinen leffafaneille ja -historioitsijoille. Koska tuolloin ei vielä ajateltu että kukaan haluaisi nähdä elokuvia uudestaan, tuhottiin elokuvien filmikeloja surutta arvokkaiden materiaalien kierrätystä varten ja suurin osa tuon ajan elokuvista onkin hävinnyt pysyvästi. Tulenarkojen nitraatilla kyllästettyjen filmikelojen huoleton säilytys myöhempinä aikoina ja tämän välillisesti aiheuttamat tulipalot kavensivat historian marssissa säilyneiden mykkäleffojen määrää entisestään. 

Rezziä puskee.
I *am* big. It's the *pictures* that got small. (Norma Desmond, Sunset Boulevard)
Kovin usein mykkäelokuvia muistellaan romanttisesti elokuvataiteen kultaisen aikakautena, jolloin puhe ja ääni eivät olleet kuvien tiellä. Tällöin myös diplomaattisesti tahallaan unohdetaan se tosiasia, että käytännössä kaikki mykkäelokuvat kuljettavat juonta ja dialogia kuvan välissä nähtävillä tekstikorteilla. Samalla tavalla nekin hortoilevat kuvan tiellä - tai kuten Nitraatti mieluummin ajattelee - tukevat tarinaa.

Nitraatin lempilapsia elokuvien saralla ovat genreleffat, eli scifi- kauhu- ja fantasielokuvat. Ne ovat myös elokuvan lajeja joista mieluiten katsoo huonommankin tekeleen kuin muista. Sama toistuu mykkäelokuvissakin, tosin sillä erotuksella että Nitraatin suosikit noista genreistä ja niiden arvostetut edustajat mykkäajasta eivät yleensä korreloi.

Jessenkään mielestä naisten kivitys ei siis tosiaankaan ole cool!
There once was a time in this business when I had the eyes of the whole world! But that wasn't good enough for them, oh no! They had to have the ears of the whole world too. So they opened their big mouths and out came talk. Talk! TALK! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)
Tohtori Caligarin Kabinetti (1920) käy tyhjää vähän väliä, vaikka sen lavasteet ovatkin ikonisia. Murnaun Nosferatu (1922) on yksinkertaisesti puuduttavan tylsä, eikä kaiken tapahtuminen kirkkaassa päivänvalossa ja kirjasta muutetuilla nimillä ollenkaan auta asiaa, vaikka pari hetkeä + Max Schreckin ikimuistettava päähenkilö ovatkin ajan hammasta kestäviä.

Jos jätetään mainitsematta kaikki genren tuon ajan keskinkertaisuudet ja keskitytään terävimpään kärkeen, niin se on nopeasti lueteltu: Fritz Langin scifi-eepos Metropolis (1927), jollei naurettavaa loppua lasketa. Paul Lenin ohjaama, proto-Jokerin kehiin Conradt Veidtin hienosti tulkkaamana heittävä The Man Who Laughs (1928) ja Bunuelin lyhäri Andalusialainen Koira (1929). Tuon genrejoukon huipulle Nitraatti nostaa nyt tämän De Millen Kuninkaan.

Pilatuksen palatsi.
You are, are you? writing words, words, more words! Well, you'll make a rope of words and strangle this business! With a microphone there to catch the last gurgles, and Technicolor to photograph the red, swollen tongues! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)
Kuningasten Kuningas on sitä harvinaisinta mykkäleffaherkkua, eli elokuva joka toimii parhaiten mykkäelokuvana. Mykkäelokuva on ihan yhtä täynnä toinen toistaan tylsempiä ja pitkästyttävämpiä teoksia kuin muidenkin aikojen elokuvat. Harold Lloydin, Chaplinin ja Keatonin elokuvien tavoin Kuningasten Kuninkaasta huokuu vahva tunne, että ääni ei toisi mitään lisää, päinvastoin vähentäisi kokemuksen arvoa.

Jeesuksen tarina sopii erinomaisesti mykkäelokuvaan. Intertitleinä / väliteksteinä eli plansseina elokuvassa usein käytetyt Raamatun säkeet toimivatkin ehkä parhaiten juuri näin; puhuttuna niihin hiipii lähes väistämättä pölyä ja tunkkaisuutta. Itse Jessen tarinahan on meille sos. dem. , ev. lut. , suht. koht. -suomalaisille (kuten Neil Hardwick niin oivaltavasti aikoinaan Sisko ja Sen Veli -sarjassa tiivisti) varsin tuttu. Kuningasten Kuningas on kaikkien aikojen parasta jeesusviihdettä.

Pietari (Ernest Torrence) on kiitollinen, ettei tuolloin ollut nettisomea.

Ohjaaja DeMille pitää tapahtumat koko ajan liikkeessä. Vaikka Kuningas kestääkin ruhtinaalliset kaksi ja puoli tuntia, pysyy mielenkiinto yllä. Jessen aikuisikään keskittyvästä elokuvasta löytyy koko perussetti: Lasaruksen henkiinherätys, ensimmäisen kiven heitto, Maria Magdalenan käännytys, rahanvaihtajien potkiminen vittuun temppelistä, Juudas ja 30 hopearahaa, viimeinen ehtoollinen, Getsemanen puutarha, Pietarin jeesuksenkieltämiset, Pontius Pilatus & Barabbas...

Ja sitten tietysti kidutus, ristisaattue, naulat, ryövärit, se on täytetty, kaaos ja ylösnousemus. Kohtauksissa on mukana paljon kivoja tatseja, joista kivittäjien sisimpään näkevä Jeesus jäi yhtenä kohokohdista Nitraatin mieleen.

Kuningasten ohjaaja Cecil B. DeMille oli parhaimmillaan mykkäelokuvissa. Dialogi tuli sittemmin miehen tarinankerronnan tielle ja Hollywoodin 1930-luvun puolissa välissä luoma itsesensuuri veti DeMillen suosiman tavaramerkin eli paljaan pinnan vilauttelun mahdollisuudetkin ohjaajan (ja katsojien) suunnattomaksi harmiksi minimiin.

Paikallinen aktiivimalli.
They took the idols and smashed them, the Fairbankses, the Gilberts, the Valentinos! And who've we got now? Some nobodies! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)
Nitraatin mielestä monesti DeMillellä historiallisten tapahtumien kuvaaminen on vain tekosyy sille, että mies saa näyttää mahdollisimman paljon tits & ass - kamaa. Sama pätee osin Kuninkaaseenkin: alun palatsi-tisuttelu ei jätä enää hirveästi mielikuvituksen varaan. Eläköön pre-code aika!

Kuningasten Kuningas on komeaa katsottavaa. Korskea lavastus, upea puvustus ja näpsäkät tehosteet kertovat että budjetissa ei juuri pihtailtu. Kautta linjan tarjolla on hintavan näköistä ja huoliteltua jälkeä. Ajankohtaan nähden varsin harvinaisesti Kuningas vilauttelee ihon lisäksi myös hiukan värejä. Alun Magdalenan Marian palatsin räähistelyjen hekumallinen meininki ja lopun Jessen ylösnousemus (omg spoilers!) ovat two strip technicoloria.

Pääosan kerrankin aiheesta jeesustelevana päähahmona hyvin jessemäisesti rekisteröityy H.B. Warner. Petollisena (no daa!) Juudaksena ilkeilee Joseph Schildkraut. Iljettävänä Kaifaksena konnailee Juudas-Jospehin isä, Rudolph Schildkraut. Ernest Torrence heittää kehiin symppiksen, vuorenkokoisen nallekarhu-Pietarin. Lihallisen Maria Magdalenan meille vilauttaa Jacqueline Logan. Mainitaan vielä Victor Varconin yrmeä Pontius Pilatus, niin keskushahmot alkavat olla käsitelty.

Kuninkaiden Kuningasta katsoo kuin naulittuna. (H.B. Warner)

Jeesuksista vähän tangentissa: elokuvien paras leffajeesus on Nitraatista muuten 1950-luvun Ben Hur-filmatisoinnissa. Siinä amatööri Claude Heaterin Jeesuksen kasvoja ei koskaan nähdä, ja Charlton Hestonin ja muiden näyttelijöiden tehtävä on olla hänen kuvastimiaan. Toimii erinomaisesti. Willem Dafoen veto Krissenä Scorsesen saman aiheen tiimoilta työstämässä vuoden 1988 leffassa kiilaa Kuninkaan taakse kakkoseksi aihetta käsitelleiden leffojen joukossa. Sama homma Dafoen roolityönkin kanssa.

Hetkeksi takaisin aiheeseen: Kuningasten Kuningas ei ole pelkästään parhaita mykkäajan scifi-, fantsu- tai kauhugenren edustajia, vaan myös parhaita mykkäelokuvia, ihan rotuun katsomatta. Ironiaa Kuninkaalle tuo se, että samana vuonna 1927 ensi-iltansa sai myös ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer. Sen valtava menestys heitti mykkäelokuvan kahden vuoden sisään historiankirjoihin.

 Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti