Nixon (USA 1995, Oliver Stone)

"Can you imagine what this man would be like had anyone ever loved him?"

A biographical story of former U.S. President Richard Nixon, from his days as a young boy, to his eventual Presidency, which ended in shame. (IMDB)

Jos Yhdysvaltain presidentin meriitilistalla lukee, että hän lopetti Vietnamin sodan ja kotimaassa riehuneen lähes sisällissodan, ymmärsi että USA oli jättämässä taakseen vaurauden ajat ja osin siksi alkoi lopetella kallista kylmää sotaa lähentämällä maansa suhteita Neuvostoliittoon ja matkasi kuulusti Kiinaan, niin kuinka on silti mahdollista, että tästä miehestä tuli yksi maansa historian vihatuimpia presidenttejä?

Nixon kertoo perinpohjin, miksi. Ainaisesta alemmuuskompleksista kärsinyt köyhän kveekari- ja farmariperheen poika Richard Milhous Nixon (1913-1994) ei päässyt ikinä eroon herkkähipiäisyydestään. Vaikka hän olikin ylpeä ponnistuksestaan vaatimattomista oloista maailman vahvimman miehen paikalle, hän tunsi myös suurta vihaa parempiin oloihin syntyneitä ihmisiä kohtaan - varsinkin jos nämä olivat hänen kanssaan asioista eri mieltä. 

"Sooner or later, sooner, I think, you're gonna learn a lesson that's been learned by everyone who's ever gotten close to Richard Nixon. That he's the darkness reaching out for the darkness. And eventually, it's either you or him." (Anthony Hopkins)

Tähän liittyvä epävarmuus häntä ympäröivien ihmisten motiiveista ja kova halu saada ne tietoonsa petasivat yhden Yhdysvaltain poliittisen historian rajuimpia tapahtumia, kun istuva presidentti joutui salakuunteluskandaalin johdosta eroamaan virastaan kesken kauden.

Nitraattihan on viime aikoina keskittynyt runttaamaan verkkokalvojensa läpi kaikki loput katselulistallaan (näkemättömät ja uusintakatselut) olevat elokuvat aikajärjestyksessä. Nixonia katsellessa Nitraatin mieleen hiipi tämän suht vasta näkemä, pari vuotta ennen Nixonia tehty Gettysburg (1993). 

"- What if I stay? - You have the army. - The army? - Lincoln used it. - That was civil war. - How do you see this?"

Vaikkei G:stä ihan blogia irronnutkaan, niin se kuin Nixonkin viehättävät anteeksipyytelemättömällä fokuksellaan miellyttää lähinnä vain alan miehiä (ja naisia). Jos 1900-luvun jälkipuoliskon yhdysvaltalainen sisä- ja ulkopolitiikka eivät ole katsojan juttu, ei Nitraatti ainakaan varauksetta voi myöskään suositella Nixonia. Nimiä ja tapahtumia kun elokuvassa tiputellaan sellaiseen tahtiin, että katsojalla on syytä olla hallussaan ainakin perustiedot tapahtumien kulusta ennen leffan katselun aloittamista.

Oliver Stonen, Stephen J. Rivelen ja Christopher Wilkinsonin käsikirjoitus ja Stonen ohjaus keskittyvät saattamaan katsojalle paljon informaatiota nopeaan tahtiin. Kerronnassa hypitään surutta edestakaisin aikajanalla, joka ulottuu alle kymmenvuotiaan Nixonin lapsuusmuisteluista aina tämän kuolemaan saakka. Pidemmät ajat vietetään Nixonin kipuilussa Kennedyjen kanssa ja tietysti siinä, mitä kaikki elokuvaa katsomaan saapuneet odottavat, eli Watergate-skandaalin pienten purojen muodostumisessa hukuttavaksi tulvaksi.

"Detente with communists? Detente! Sounds like a couple of fags dancing." (Larry Hagman)

Arvatenkin J.F.K:n (1991) saamasta kritiikistä sen faktojen (ts. faktattomuuden) osalta hiukan nokkiinsa ottaneena, Stone aloittaa Nixonin plakaatilla, jossa periaattessa kerrotaan, että osat elokuvan tapahtumista ovat pelkkää sepekulaatiota. Nitraatti uskoo että tällä tarkoitetaan esim. niitä esitettyjä keskusteluja, joista ei ole säilynyt tallenteita. 

Elokuvan suoltaman tiedon omaksumisessa auttaa erinomainen näyttelijäkaarti. Anthony Hopkinsin Richard Nixon ei tietystikään ole - maskeerauksen jäljiltäkään - ihan esikuvansa näköinen tai kuuloinen, mutta Nixonin luonteenpiirteet hahmotetaan Hopkinsin ansiosta terävästi. Muun muassa Warren Beatty ja Jack Nicholson muuten kieltäytyivät elokuvan pääroolista. Mielenkiintoisia ajatusleikkejä, molemmat.

"You want them to love you... But they never will, Dick. No matter how many elections you win, they never will." (Anthony Hopkins, Joan Allen)

Vähänkään isompien roolien kohdalla täysin miehisessä näyttelijäkaartissa aiheellisen poikkeuksen tekee Joan Allen mainiolla Pat Nixonillaan. Miehensä kanssa hyvässä ja pahassa rämpivä, henkisesti väkivahva Pat saa Allenilta ja käsikirjoituksesta sellaista lihaa luidensa ympärille, jota ulkopuoliset eivät tosielämässä ikinä päässeet näkemään.

Niin, se miehinen näyttelijäkaarti. Kaikki presidentin miehet (get it?! get it?!) ovat erinomaisia. James Woods H.R. Haldemanina ja ikuisesti aliarvostettu J.T. Walsh John Ehrlichmanina ovat pressan kovaluinen pakkipari. Paul Sorvino tekee imelän ja vallan humalluttaman Henry Kissingerin, David Hyde Pierce on herkkähipiäinen John Dean.

Ed Harris syöttää vaarallisen E. Howard Huntin, Bob Hoskins ahdistelee J. Edgar Hooverina, Larry Hagman vakuuttaa ehdottomana teksasilaisena presidentintekijänä, Sam Waterston on kummitusmainen CIA:n pomo Richard Helms ja mainitaan vielä vaikkapa Powers Boothen kerrassaan vahva veto presidentin viimein eroamaan ohjaavana rautakanki Alexander Haigina. Joka ikinen nautittavaa työtä.

"Eight words back in '72. 'I covered up. I was wrong. I'm sorry'. The American public would have forgiven him. But we never opened our mouths, John. We failed him." (James Woods, J.T. Walsh)

J.F.K:n kaltaista arvostelu- ja yleisömenestystä Nixonista ei tullut, lähimainkaan. Vaikka elokuva olikin ansaitusti ehdolla kourallisesta Oscareita (Hopkins, Allen, kässäri, John Williamsin musiikki), olivat kritiikit selvästi varautuneempia kuin J.F.K:n kohdalla. Lippuluukuillakin pyyhkivät varsin kylmät tuulet; 44 miljoonan dollarin aikaansa nähden sinänsä varsin kunnioitettavaa budjettia vastaan pilettejä ei mennyt kaupaksi kuin 13 millillä.

Elokuvan julkaisua seurannut neljännesvuosisata ei ole ollut sen armollisempi. Nixon on aika vähän tunnettu teos Oliver Stonen tuotannosta, eikä sen aihepiiri ole ilmeisesti ollut tarpeeksi raflaava, jotta elokuvaa pidettäisiin klassikkona. Nitraatti kutsuu kuitenkin aiheesta kiinnostuneita elokuvan ääreen; taiten tehdylle poliittiselle draamaelokuvalle on aina aikaa.

"When they look at you, they see what they want to be. When they look at me, they see what they are."

Jotain pientä kitinää toki löytyy Nitraatiltakin: Robert Richardsonin tyylittelevä ja monilla eri filmilaaduilla herkutteleva kuvaus (joka oli yksi J.F.K:n mausteita) tuntui Nixonissa jo nähdylle ja ajoittain suorastaan häiritsi itse asiaan keskittymistä. Sama kitinä toistuu Nixonin raflaavan leikkauksen osalta. Pienehköjä ongelmia kuitenkin, kun tarjolla on muuten täyttä asiaa.

Nixon oli elokuva jonka Nitraatti katsasti viimeksi julkaisuaikoinaan. Nyt tarjolla oli ohjaajan versio, joka pisti leffaan parikymmentä minuuttia lisää pituutta. Kolme ja puolituntisenakaan Nixon ei Nitraatista tuntunut turhan pitkältä.

Nixon ei kaatunut siksi, että hänet olisi ymmärretty väärin. Hän kaatui siksi, että hänet ymmärrettiin täysin oikein. Elokuvaa katsoessa miestä kohtaan voi toki tuntea jonkinlaista empatiaa, mikä on saavutus sinänsä.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Kuvatekstien lainaukset elokuvan käsikirjoituksesta.