Mad Max (AUS 1979, George Miller)

Nahka + bensa + lyijy + kromi = MM.

In a self-destructing world, a vengeful Australian policeman sets out to stop a violent motorcycle gang. (IMDB)

Max Rockatansky on liikkuvan poliisin parhaimmistoa tulevaisuuden anarkiaa kohti päättäväisesti laahustavassa maailmassa, jonka laajoja maaseutuja halkovia asfalttimeriä pitkin seilaavat anarkistiset, kellopeliappelsiinimaiset moottoripyöräjengit ja muut kriminaalisuperhörhöt. Kun niiden uhka käy liian iholle, joutuu maanteiden Max suorittamaan hiekan- ja bensanhajuisille olmeille kovakätistä kurinpalautusta.

Tällä uusintakatselukerralla Nitraatti yllättyi täysin siitä, miten mainiolle ohjaaja George Millerin neliosaiseksi (tai 3+1) laajentuneen elokuvasarjan ensimmäinen, tuleviin verrattuna pieni indieleffa nyt tuntuikaan. 350 000 dollarin vaatimattomalla budjetilla päkerretty Max takoi aikoinaan maailmalla 100 miljoonaa dollaria lipputuloina ja oli - varsinkin ikonisen jatko-osansa Asfalttisoturin (1981) kanssa - pääsyyllinen post-apokalyptisen scifitoimintaleffan alagenren popularisointiin.

Maxin maailmassa poliisivoimatkin on ilmeisesti yhtiöitetty Renforsin rantaan.

Ekan Mad Maxin post-apokalyptisyys on kuitenkin suurimmaksi osakseen elokuvan pienen budjetin sanelema juttu. Australian Melbournessa ja sen lähiympäristössä - osin salaa ja ilman lupia - kuvatulla elokuvalla ei ollut varaa isoon määrään näyttelijöitä, tai moniin arkikäytössä oleviin kuvauspaikkoihin. 

Elokuvan aloittava teksti 'sodan jälkeen' sijoittuvasta maailmastakin lisättiin vasta leffan valmistuttua. Toisaalta ohjaaja George Miller on toisissa yhteyksissä kertonut, että Maxia inspiroi nihilistinen ja varsin katsottava postapokalyptinen dystopia A Boy and His Dog (1975), joten tiedä sitten...

Joka tapauksessa Maxin maailman mytologian takominen ydinsodanjälkeisine motorisoituine Tom of Finlandista visuaalisesti ammentavine jengeineen ja bensankatkuisine menopeleineen (Jon Dowdingin lavastus, Clare Griffinin puvustus) alkaa tästä. Ensimmäinen Max on samalla viimeinen, jossa nykyaikainen länsimainen sivilisaatio vielä jotenkuten puksuttaa.

Kuinka tavataan 'post-apokalyptinen angsti'? (Joanne Samuel)

Myös hahmojen käyttämä slangi antaa elokuvalle oman pikantin lisänsä. Ehkä kyseessä on kellopeliappelsiinimaista nadsat-heruttelua, ehkä vain aikansa normia aussislangia, tai noiden kahden sekoitusta. Joka tapauksessa dialogia on mielenkiintoista kuunnella ihan pelkästään sen erikoisten ja lyyristen sanankäänteiden vuoksi.

Mad Max on tiukka ja kokoaan isompi pieni scifikauhutoiminta. Nitraatista se on myös tyylillisesti hyvin vahvasti modernin toimintaelokuvan ja 1980-luvun airut siinä kuin jälkimmäisen osalta joku American Gigolokin (1980). Samaa roolia näyttelivät myöhemmin vaikkapa Fight Club tai Matrix (molemmat 1999) 2000-luvulle.

Yksi Maxin silmiinpistävimpiä ja aikaa upeasti kestäneitä piirteitä onkin sen täysin moderni kuvaus- ja leikkaustyö. Asfalttia halaava korskea kameratyöskentely (David Eggby) on elokuvan hintaa haukkuva samasta syystä kuin John Carpenterillakin: vaatimatonta budjettia piilotetaan onnistuneesti komealla ja antavalla anamorfisella laajakuvalla.

Karavaanari, karavanaari, kaikkien kaveri, teiden tukko. Leffan ikonista stunttikuvastoa.

Maxin budjetti oli tosin niin kitulias jopa Carpenterin halpiksiin verrattuna, että ilman onnenpotkua jossa Sam Peckinpahin Pakotien (1972) kuvauksissa vahingoittunut anamorfinen linssi saatiin hankittua halvalla, olisi Max jäänyt ilman yhtä hienoa ominaispiirrettään. 

Mad Maxin kovin valtti on kuitenkin sen leikkaus (Cliff Hayes & Tony Paterson). Yli puoli vuotta George Millerin kotitalon leikkauspöydällä viihtynyt Max on tuon elokuvan käsityöläisvaiheen suurimpia saavutuksia, ja kuroo varsinkin elokuvan toimintakohtaukset niin tiukoiksi paketeiksi, ettei parempaan ole pystytty satakertaisilla budjeteillakaan.

Elokuvan näyttävyyttä lisää myös sen musiikki. George Miller löysi haluamaansa, Hitchcockin luottosäveltäjä Bernard Herrmannin mieleen tuovaa korskeaa isoa goottimaista orkesterifiilistelyä aussisäveltäjä Brian Maylta (ei Queenin hemmo). Mayn musiikkikin kuulostaa joltain, jota ei odota Maxin budjetin elokuvilta: halpojen synien ja tilulilukitaroiden sijaan kuultavissa on ihan sinfoniaorkesterimeininkiä. 

Perppiä viedään linnasta linnaan. (Tim Burns, Mel Gibson)

Mad Maxin näyttelijäpuolen tiedetyin nimi on tietysti Mel Gibson. Tuolloin tuikituntemattoman, näyttelemistä opiskelevan Gibsonin sisko haki leffasta roolia, ja Gibson lähti koekuvauksiin mukaan henkiseksi tueksi. Kun roolittajat näkivät Gibsonin, pyysivät he tätäkin saapumaan koekuvauksiin - leffaan kun kuulema tarvittiin lisää friikkejä! Mel Gibsonin myöhemmät roolit - ja elämän - tietäen, kovia ennustajanlahjoja osoittanut huomio.

Näyttelijöistä puheen ollen: he eivät päässeet palkoillaan leventelemään. Mel Gibson sai pääosastaan vaivaiset 10 000 dollaria. Se oli alle kolmannes siitä, mitä ikonisen Maxin hahmon ikonisen pollariauton The Interceptorin (Ford Falcon matalana murisevine V8:neen) hankinta ja kustomointi maksoivat.  

Hugh Keays-Byrnen kahdet kasvot: Toecutter (Mad Max) ja Immortan Joe (Mad Max: Fury Road).

Muissa rooleissa Hugh Keays-Byrne on elämää suurempi Attilamainen rikollisten ja dekadenttien moottoripyöräilijöiden pomo Toecutter, Steve Bisley on Maxin paras pollarikaiffari, löysäranteinen Goose ja Joanne Samuel on Maxin kipakka vaimo Jessie. 

Mainitaan vielä Tim Burnsin kirkuva sekopäänisti Johnny The Boy, joka saa ratkaistavakseen kaikkien aikojen matematiikatehtävän, Geoff Barryn Matti Inkismäinen cool-henchman Bubba ja Roger Wardin esittämä, vahvasti Touko Laaksosen mieleen tuova karhumainen pollaripäällikkö Fifi(!).

Huvittavaa triviaa: leffan julkaisun aikoihin sen amerikkalainen levittäjä, eksploitaatioleffoihin erikoistunut AIP (American International Pictures) dubbasi kaikkien näyttelijöiden äänet jenkkiversioon, mukaanlukien Mel Gibsonin. Selitys oli, että amerikkalaiskatsoja ei ymmärrä vahvoja aussiaksentteja. Nykyään aussiäänet kuuluvat meren takaisissakin tallenteissa.

Nokka kohti maailmanloppua.

Leffasarjassa ykkönen, ikonisin kaikista eli kakkonen ja yllättäen erinomainen, 2010-luvun puolivälin reboot nelonen ovat sitä parasta Maxia. Disneymäinen ison budjetin - kieltämättä myös Nitraatilla uusintakatselun tarpeessa oleva - kolmonen jää muista kauaksi jälkeen. Poikkeuksellista elokuvasarjoissa: kaikkien ohjauksesta on vastannut yksi ja sama mies, eli George Miller.

Myöhempiin Maxeihin tätä ekaa voi verrata parhaiten siten, että tässä ollaan samoissa fiiliksissä kuin James Cameronin tiukassa ja ilkeässä ekassa Terminaattorissa (1984), kun taas myöhemmissä lähempänä korskean Terminator kakkosen (1991) tunnelmia. Molempi tietysti parempi, vaikka fiilis vaihtuukin. Omassa tyylissään ensimmäinen Max on kuitenkin aussiesksploitaation eliittiä, ylittämättömän tiukka ja asfaltinmakuinen pieni musta helmi.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri