The Holdovers (USA 2023, Alexander Payne)

Kolhivan kouluisaa joulua.

A cranky history teacher at a prep school is forced to remain on campus over the holidays with a grieving cook and a troubled student who has no place to go. (IMDB)

Massachusettesilaisessa yksityiskoulussa koittaa vuoden 1970 joululoma, joka ei kohtele jokaista samalla tavalla. Muutama oppilas ei syistä tai toisista pääsee koteihinsa perheidensä huomaan, vaan joutuu jäämään tyhjillään olevalle kampukselle ärtyisän, viinaanmenevän ja kireän historianopettajansa sekä koulun kokin ja siivojan huomaan. Keskiöön tarinassa nousevat opiskelija Angus Tully, maikka Paul Hunham ja kokki Mary Lamb ja heidän tavanomaisen epätavanomainen juhlapyhien viettonsa. 

Kliseisen oloisesti voitaisiin todeta, että katsojat ja elokuvan hahmot oppivat toisistaan ja itsestään tämän loman aikana uusia puolia. Mitään kovin kliseistä elokuva ei kylläkään tarjoa, eikä se ole luokiteltavissa - tapahtuma-ajankohdastaan huolimatta - joululeffojen siirappiseen kaartiin.

Sen sijaan The Holdovers on ajankohdansa juhlan keskipisteen tapaan pieni ihme ja levollinen katsoa. Kun seuraavan kerran kuulet jonkun sanovan, ettei enää tehdä sellaisia leffoja kuin ennen, opastakaa harmittelija The Holdoversin pariin. Kuten ennen vanhaan, tässäkin tarina tekee sen raskaan työn.

Vastakohtien viehkeä vaivaannuttavuus. (Dominic Sessa, Paul Giamatti, Da'vine Joy Randolph)

Ajankuva Holdoversissa on nappia, ulottuen ihan tekniselle tasollekin asti. Payne näytti kuvausten ydinryhmälle ja näyttelijöille 1970-luvun klasareita kuten Saattokeikka, Harold & Maude ja Kaikki Presidentin Miehet, jotta nämä pääsivät ajan fiiliiksiin. Kuvasuhde on harvemmin (nykyään) nähty 1:66:1, joka täyttää ruudun kovin mainiosti. Leffa kuvattiin toki digitaalisesti, mutta teknisellä kikkailulla elokuvaan on saatu mukaan fyysistä wanhan filmin tuntua.

Tärkeimmät onnistumiset ovat kuitenkin ne perinteiset: leffapuolella ensikertalaisen, mutta muuten kokeneen David Hemingsonin katkeransuloinen käsikirjoitus, jota on toteuttamassa erinomainen näyttelijäkaarti. Ohjaajan ei enää tässä vaiheessa tarvitse olla kovin kaksinen, jottei pysty lopputulosta tuhoamaan ja Alexander Payne on aina tehtäviensä tasalla.

Eigil Bryldin kikkailemattoman kaunis kuvaus ja akustisuuteen päin kallellaan soiva aikalaismusa viimeistelevät nautinnon. Tekoympäristökin on ollut hyötykäytössä: Massachusettesissa aidolla yksityiskoululla ja Bostonissa kuvattu, ilman varsinaisia rakennettuja lavasteita. 

Täällä vartioin minä. (Paul Giamatti)

Niin, ne näyttelijät. Paul Giamatti on jenkkien kansallisaarre joka pystyy vetämään tällaisen roolin takataskustaan kuin joku toinen nuhjuisen lompakkonsa. Ammattitaitoa ja tunnetta jälleen kerran, pienellä kikkakolmosella eli erikoisella harhailevalla silmällä(!) varustettuna.

Uusi tulokas Dominic Sessa hänen kurittomana, vastentahtoisena ja sulkeutuneena oppilaanaan vakuuttaa myös, eikä trion täydentävä, sivuosa-Oscarilla suorituksestaan palkittu Da'vine Joy Randolph jätä menetyksen runnomalla kokillaan kylmäksi. Edellisen vuoden sadosta tähän asti nähdyn perusteella Giamatti, kässäri, kuvaus ja Sessa miessivuosasta olisivat myös saaneet Nitraatilta kultaiset pystit.

Vakuuttavaa valmiin leffakäyttöön valjastamista.

Nitraatti tervehtii ohjaaja Alexander Paynen paluuta liikkuvan kuvan pariin yli puolen vuosikymmenen tauon jälkeen. Vaikka Nitraatti piti kovasti hänen edellisestäänkin, ei sen floppaus ja tyrmäyskritiikki varmaan tehnyt uralle hyvää.

Edelleenkään Nitraatti ei tosin voi aivan täysin heittäytyä Paynen leffojen kelkkaan. Niin taitava ohjaaja ja hyviä leffoja päkertävä tekijä kuin hän onkin, Nitraatista hänen elokuvissaan (esim. Election, About Schmidt ja Sideways) on aina pinnan alla kuplinut sen luokan kyynisyys ja ihmisviha, että leffojen tuottamissa nauruissa on harvoin ollut täysin sydämin mukana.

Mutta mutta: ehkä ikä tekee Paynellakin pehmentävää tehtäväänsä. The Holdoversissa painostus - vai pitäisikö sanoa paynostus - on hänen tähän astisistaan selvästi keveintä ja jopa loppukuvakin on poikkeuksellisen toiveikas. Kunnes toisin todistetaan, on The Holdovers Nitraatista edellisen vuoden selvästi paras elokuva.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri (*)

(*) Juonnolla! Oldskool! Eikä elokuva muuten ole läheskään niin komediallinen kuin trailerissa annetaan ymmärtää. Harhaanjohtavat traileritkin ovat eräänlaista filminostalgiaa.

Northern Exposure / Villi Pohjola (USA 1990-1995, Joshua Brand & John Falsey)

Hei sun heiluvilles!

A city doctor is forced to work in the remote Alaskan town of Cicely, where he encounters peculiar locals, including a former astronaut, as he adjusts to small-town life. (IMDB)

Pesunkestävä hermostunut kaupunkilainen, new yorkilainen nuori juutalaislääkäri Joel Fleischman (mainiosti vetävä Rob Morrow) saa kovan nakkiviuhutuksen valtiolta, joka on maksanut hänen opintonsa: nuori citymies passitetaan Alaskaan, omaperäiseen Cicelyn pussinperän pikkukaupunkiin suorittamaan velkaansa(*).

Siellä tämä kala kuivalla maalla (ajattele nuorta versiota Woody Allenin perusroolista) tutustuu vastentahtoisestikin Cicelyn värikkäisiin asukkaisiin ja ottaa osaa kaupungin ja kaupunkilaisten välillä absurdeihinkin tempauksiin ja hellyttäviin kahnauksiin.

Joel ja Maggie, taisteluparien taistelupari.

Cicelyn vakkariasujaimisto on värikästä. Fleischmanin kovin vääntökumppani on reipas ja omapäinen lentokonemekaanikko ja pilotti, kultalusikan suustaan viskannut Maggie (Margaret) O'Connell, jonka Janine Turner - tuo Nitraatin suuri ysäri-ihastus - tekee mainiosti.

Maurice Minnifield on Cicelyn yhden miehen matkailunedistämiskeskus, piinkova bisnesmies, kulttuuriharrastaja ja entinen Korean sodan hävittäjäpilotti sekä astronautti, joka johtaa myös kaupungin radioasemaa. Sarjan ammattimaisin näyttelijä Barry Corbin tekee Minnifieldin pitkän, edelleen jatkuvan uransa parhaana ja muistettavimpana suorituksena ja hän olikin tällä katselukerralla Nitraatin ja paremman puoliskon hahmo- sekä näyttelijäsuosikki.

Isäntä ja Ääni. Maurice ja Chris.

Radioasemasta puheen ollen: sen hontelo, asuntovaunussa majaileva hottisnörtti-dj ja ex-pikkurikollinen Chris Stevens (John Corbett) pitää kaupunkilaiset pre-internet tiedon äärellä ja hellii heidän korviaan sekä eklektisellä musakattauksellaan että loputtomalla filosofoinnillaan.

Paikallista The Brick-raflabaaria pyörittävät ikinuori kanukkitervaskanto Holling Vincoeur (John Cullum) ja tämän missilapsivaimon habituksen omaava, mutta maalaisjärjellä siunattu avovaimo Shelly (Cynthia Geary), jolla ei taida olla kahdessa osassa samat korvikset. Sarjaa katsoessa on syytä olla aina hiukan naposteltavaa, sen verran herkullisilta baarin tekemät pöperöt näyttävät ja kuulostavat.

Cicelyn vakkarit. V-O, Ylärivi: John Corbett, Barry Corbin. Keskirivi: Darren Burrows, John Cullum, Cynthia Geary. Alarivi: Peg Phillips, Janine Turner, Rob Morrow, Elaine Miles

Alkuperäiskansaakin Cicelystä löytyy. Puoliksi valkkari ja puoliksi inkkari Ed Chigliak (Darren E. Burrrows - Lahjomattomien (1987) inhan Billy Dragon näyttelemän pahiksen poika, muuten!) on nuori jokapaikanhöylä, hiukan hidas elokuvafriikki ja tuleva shamaanioppilas.

Marilyn Whirlwind (Elaine Miles), Fleischmanin lääkärivastaanoton järkkymätön sihteeri on tyyneyden ja vähäsanaisuuden perikuva ja Joelin täydellinen vastakohta. Yksi sarjan hauskoista anneista onkin näiden kahden sanailu - vai pitäisikö ennemminkin sanoa että toisen papupatailu ja toisen tuppisuu.

Mainitaan vielä kaupungin sekatavarakaupan pitäjä, aktiivinen eläkeläinen Ruth Anne Miller (Peg Phillips) ja Brickissä hyviä one-linereita viljelemään pääsevä inkkarikokki Dave (William J. White, joka joutui jättämään sarjan harmillisesti sen loppupuolella kesken selkäkipujensa takia), niin sarjan perushahmot alkavat olla käsitelty.

Cicelyn tuttu pääkatu.

Hienoisena erikoisuutena kukaan sarjan vakkarinäyttelijöistä ei - Barry Corbinia lukuunottamatta  - ole tehnyt kummoista uraa tämän sarjan ulkopuolella. Se on toisaalta katsojalle mukavaa - nämä naamat eivät ole käytössä kuluneet ja kuuluvatkin aina ja vain Cicelyyn.

Sarjaan ilmestyy sen kuluessa myös useampiakin toistuvasti vierailevia ja muistettavia hahmoja: Chrisin musta velipuoli, verolakimies Bernard (Richard Cummings Jr.), Hyperallerginen jankkaava kuplamies Mike (Anthony Edwards, joka karkasi tästä Teho-Osastoon) ja pelkällä olemuksellaan huvittava, turkispyydystäjäksi heittäytynyt entinen Wall Street -mies Walt (Moultrie Patten). 

Mainita tulee myös ihastuttavan järkähtämätön poliisi Barbara Semanski (Diane Delano), jolla on järjestyksen pidon lisäksi on/off suhde Maurice Minnifieldin kanssa. Myös hahmoina tuolloin varsin edistykselliset majatalonpitäjät, gay-pari Ron ja Erick (Doug Ballard, Ron McManus) kuuluvat kaupungin kirjoon.

Nahistelijoina Adam ja Eve eivät häviä Maggielle ja Joelille piirun vertaa.

Näistä kaikista toistuvasti vierailevista parhautta on kuitenkin helvetin lieskoissa taottu aisapari Adam ja Eve, suomalaisittain Aatami ja Eeva. Töykeä, sarjavalehteleva, paljasjalkainen ja rantojen mieheltä näyttävä mestarikokki Adam on totisesti vakkaan kantensa valinnut (vai liekkö toisinpäin), kun hänen morsmaikkunaan on kimeä-ääninen, supervahvaluontoinen ja superluulotautinen perijätär Eve. Adam Arkinin ja Valerie Mahaffeyn loistava kemia kruunaa parivaljakon toilailuista nauttimisen.

Nitraatin olikin jo korkea aika katsastaa uudestaan tämä yksi 1990-luvun alun tv-valopilkuista. Ennen kaikkea Villi Pohjola on hyvänmielen sarja, jossa käsitellään pilke silmäkulmassa ja älykkäästi ihmistenkokoisia ongelmia. Se on ihana vastalääke nykyajan loputtomille ja lohduttomille, puhkikulunutta noir-ajattelua viljeleville ahdistussarjoille. Aikoinaan MTV3-kanava näytti sarjan Suomessa.

Kyltti jota Mauricen yhden miehen MEK ei hyväksy: Cicely ja laskeva asukasluku.

Yhdessä paremman puoliskon kanssa nautittuna sen kuusi kautta maistuivat edelleen mainiolle. Sarjan luojien edellinen menestys oli ollut lääkärisarja St. Elsewhere, josta mm. muuan Denzel Washington ponnahti pinnalle. Uutta lääkärisarjaa kaksikon ei tehnyt mieli väkertää, mutta Universal-tuotantoyhtiö heitti ilmaan mielenkiintoista kierrettä ja koukkua kertomalla kaksikolle sarjan alkuaseteleman. Loppu olikin hyvää (ja pahaa) historiaa.

Alaskassa kuvaaminen (joitain ulkokuvia lukuunottamatta) ei olisi ollut pidemmän päälle mahdollista, joten Cicelyä sarjassa tuuraa Washingtonin osavaltion Roslynin kaupunki, jonka läheisyydessä sijaitsivat myös sarjan sisätilojen studiot.

Ympärivuotinen luonto on iso osa Villin Pohjolan viehätystä, ja onkin mahdottoman mukavaa, kun vuodenajat vaihtuvat ja ihmisten luonnekin menee hieman niiden mukaan. Vain kesää sarjassa ei oikeastaan nähdä. Syykin on tietysti hyvin käytännönläheinen: sarjaa ei kuvattu kesäisin, vaan kaikki olivat lomilla.

Karavaani kulkee. Cicelyn ihastuttavat irtokoirat.

Sarja oli ensimmäiset pari kauttaan muiden, pidempien sarjojen täytesarjana, ja kaudet olivat varsin lyhyitä. Kolmannesta sarjan viimeiseen eli kuudenteen tehtiin täysiä 20-30:n osan mittaisia kausia. Neljännen kauden kieppeillä sarjan ylle kuitenkin jämähti muutama pahanlaatuinen myrskypilvi. 

Ensinnäkin paljastui, että Universal oli ottanut sarjan idean käyttöönsä luvatta, ja joutui maksamaan alkuperäiselle ideoijalle merkittävät korvaukset oikeusteitse. Aika- ja syyjana on tässä hiukan hämärä, mutta Nitraatti päättelee, että sarjan luojat Brand ja Falsey nostivat kytkintä neloskauden jälkeen ja lähtivät - juurikin tuosta jupakasta, johon toki olivat syyttömiä - johtuen.

Erakko ja alamäki.

Myös sarjan päätähti Rob Morrow alkoi heittämään tuohon aikaan kapuloita rattaisiin. Näin jälkikäteen on helppo nähdä, että wanha you don't know what you've got 'til it's gone pätee tähänkin. Hän nimittäin alkoi vaatia lisää palkkaa. Sitä ei herunut, mutta hänen tarvitsi tehdä tulevina kausina entistä vähemmän osia. Sarjan päätähden vähenevä osallistuminen ei voinut osaltaan olla nakertamatta sarjan ydintä ja suosiota.

Loppuajaksi sarjan puikkoihin astui myöhemmin The Sopranos (josta Nitraatti aikoinaan kirjoitteli) -sarjallaan oikeutetusti mainetta niittänyt David Chase, joka ei Villistä Pohjolasta juuri pitänyt ja tekikin hommaa pelkän rahan vuoksi. Melkoinen vikatikki. Tästä alkoi sarjan hienoinen ja lopuksi jyrkentyvä alamäki.

Uni-, vaihtoehtomaailma- ja fantasiaosat, sarjan suola. Joskus vähän liiankin kanssa.

Vitoskaudella se ei vielä juuri tasossa näy, mutta kutoskausi ja varsinkin sen loppupuoli on selvä tasonpudotus, kun Rob Morrow'n sarjasta poistumista paikkamaan tuodaan yksi tv-sarjojen karismattomimmista ja mitättömimmistä päätähtikaksikoista. Uusi Los Angelesilainen lääkäri Phillip Capra (Paul Provenza) ja tämän vaimo Michelle Schodowski-Capra (Teri Polo) ovat sanalla sanoen surkea lisä, naulat sarjan arkkuun ja heidän hahmonsa heittelevät käsikirjoitustasollakin aivan sietämättömän holtittomasti. 

Kirjoittipa sarjan tähtinäyttelijä Barry Corbin julkisen kirjeenkin kriitikoille, jossa harmitteli sarjan tekstien tason laskua ja sen siirtoa huonompaan lähetysaikaan viikolla, mutta turhaan. Kutoskauden jälkeen sarja lopetettiin. Silloin tällöin on väläytelty sarjan paluuta, mutta toisen luojan John Falseyn menehtyminen lienee ollut viimeinen naula paluusuunnitelmien arkkuun ja varmaan hyvä niin. Sarja on omaa aikaansa ja ajaton, eikä tarvetta paluulle ole.

Lopun alamäessä palattiin vielä hetkeksi täydellisyyteen. The Quest on sarjan moraalinen päätösosa (kts. Post Scriptum alla)

Yksi suuri syy sille, että sarja on vaipunut vähän unholaan on myös yksi sen kivijalkoja. Koska sarjassa kuultiin todella paljon musiikkia, olivat sen lisensointikustannuksetkin sen mukaisia. Ensimmäistä kautta lukuunottamatta sen DVD-julkaisuissa korvattiin sarjan musiikit hissimusiikilla. Varsin kavala ja halpamainen tempaus, varsinkin kun musat olivat aika mietityt. Samasta kalleussyystä sarjaa ei ole näkynyt suoratoistoissakaan.

Nyttemmin asia on onneksi saatu paremmalle tolalle. Uudemmissa englantilaisissa Blu-Ray julkaisuissa sarja säilyttää alkuperäiset musiikkinsa ja ainakin Amazon Prime on lisännyt sarjan vasta valikoimiinsa, melkein kaikella alkuperäisellä musiikilla varustettuna.

Kokonaisuutena sarja on säilyttänyt viehätyksensä ja on nykyisten ahdistussarjojen aikaan jopa vielä paremman tuntuinen ja originaalimman oloinen kuin ysärillä. Nitraatti suosittelee heittäytymään Villin Pohjolan lumoon. Lempeä arktinen naurutunnehysteria eläköön!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Sarjan ihqu intro/tunnari
Fanisivusto

PS: Katso koko sarja.

POST SCRIPTUM: MIELUISIA OSIA

Lopuksi Nitraatti valkkaa vielä lempiosiaan. Ne eivät ole paremmuus- vaan tekojärjestyksessä. Draamakomedia oli sarjan valkattu tyyli, jossa vaihtoehtomaailma ja -uniosia piisasi, joskus kyllästymisen rajoillekin asti. Lisäksi Nitraatti haluaa painottaa, että koko sarja kannattaa katsoa: täysin surkeita osia sarjan 110 osan joukossa on noin yhden käden sormien verran. Listassa S = kausi ja E = osan järjestysnumero kaudellaan.

1. Pilot (S01E01)
Fleischmanille viuhuu nakki henkilökohtaiseen helvettiin katsojien iloksi, sarjan paaluttavassa mainiossa ensimmäisessä osassa.

2: A Kodiak Moment (S01E07)
Kuultuaan veljensä kuolleen, lapseton Maurice haluaa adoptoida Chrisin. Mutta voiko kasvatusta ja geeniperimää vastustaa?

3. Aurora Borealis (S01E08)
Adam tekee ensiesiintymisensä ja Chrisin taideprojekti liikahtaa, kun ennestään tuntematon kaveri liihottaa hänen elämäänsä.

Voiko suru naurattaa? Sehän se vasta voikin! (The Bumpy Road to Love)

4. The Big Kiss (S02E02)
Chris menettää äänensä ja sen palauttaminen vaatisi makaamista kaupungin kauneimman naisen kanssa - Maggien. Ed lähtee henkivaellukselle löytääkseen vanhempansa. 

5. Spring Break (S02E05)
Keväthulluus valtaa kaupunkilaiset: Holling haastaa riitaa kaiken liikkuvan kanssa, Ed jäljittää sarjavarasta ja Maurice rakastuu poliisiin.

6. Slow Dance (S02E07)
Maggien sulho Rick kohtaa hänen sulhojensa tavanomaisen kohtalon. Kaupunkiin saapuu yrittäjäpariskunta, joka ei jostain syystä Minnifieldille vetele.

Hau sun heiluvilles! (Animals R Us)

7. The Bumpy Road to Love (S03E01)
Maggien morsmaikun patsaan paljastustilaisuus johtaa joron jäljille. Adam palaa ja pakottaa Joelin katsastamaan vaimoaan.

8. Animals R Us (S03E04)
Maggie vakuuttuu että Rick on palannut koiran hahmossa. Maurice yrittää tehdä Marilynin strutsifarmilla bisnestä. 

9. Seoul Mates (S03E10)
Maurice saa kuulla uskomattoman perheyllätyksen: hänellä on korealainen poika.

Eläinrakkauttakin sarjassa riittää.

10. Burning Down the House (S03E14)
Maggien äiti palaa: samoin tekee Maggien talo. Chrisin unohtumaton taideprojekti saa lentävän lopun. Yksi sarjan unohtumattomimmista osan lopetuksista: lentävä soitin tiivistää jotain oleellista sarjan viehätyksestä.

11. Lost and Found (S03E17)
Joel tuntee hengenheimolaisuutta hänen mökissään itsarin aikoinaan tehneen erakon kanssa. Maurice saa vieraita ja joutuu ikävään kunniavelkavälikäteen.

12. Wake Up call (S03E19)
Maggie tapaa satumaisen ja karismaattisen karhun ja Joel ja shamaani ottavat yhteen.

13. It Happened in Juneau (S03E21)
Joel unelmoi vapauttavasta seminaariviikonlopusta maalikylillä, mutta päätyykin jakamaan hotellihuoneen Maggien kanssa. Bernard palaa kun velipuoli Chrisillä tahii.

Maggien kuolleiden poikaystävien kerho. (Northwest Passages)

14. Our Wedding (S03E22)
Adamin ja Even häitä ainakin yritetään viettää. Joel ja Maggie tekevät tiliä Juneau-viikonlopustaan.

15. Cicely (S03E23)
108-vuotias löydökki kertoo Joelille Cicelyn historiasta. Sarjan vakkarit nähdäänkin kaupungin historiallisina hahmoina.

16. Northwest Passages (S04E01)
Maggie juhlistaa 30-vuotissynttäreitään yksinäisellä eräretkellä, jolla sairastuu ja näkee näkyjä. Uniosien parhaimmistoa.

17. Nothing's Perfect (S04E03)
Chris tuntee vetoa päälleajamansa koiran omistajaan ja Maurice saa saksalaisen punkkarikellosepän vieraakseen virittelemään antiikkiostostaan. Mark Pellegrinon tekemä kelloseppä Rolf Hauser on yksi sarjan parhaita kertavierailijoita.

Maurice ja maanmainio punkkelloseppä(!) (Nothing's Perfect)

18. Revelations (S04E12)
Ruth-Anne ja Maurice siirtyvät tukkanuottamoodiin, kun Ruth-Anne maksaa Mauricen ulos puodistaan. Joel turhautuu potilaattomassa putkessa. Chris tuntee vetoa munkkiveljeen luostariretriitissään.

19. Ill Wind (S04E16)
Cicelyä piinaavat tuulet saavat kaikki sekaisin ja Maggien Joelin alle. Chris pelastaa Mauricen hengen ja kunniavelka on jälkimmäiselle sietämätön.

20. The Big Feast (S04E21)
Joelia ihmetyttää kutsun puute Mauricen mahtaviin pitoihin. Shelly rikkoo tuhansien dollarien arvoisen viinipullon.

Herraryhmä oleellisen äärellä. (The Big Feast)

21. First Snow (S05E10)
Cicely vetäytyy talveen ja Joelin potilas väittää noin vain kuolevansa.

22. Mite Makes Right (S05E13)
Maurice ostaa kalliin antiikkiviulun ja palkkaa oikein väärän ihmisen sitä arvioimaan. Maggie saa pakkomielteen pölypunkeista ja alkaa seurustella Joelin kanssa.

23. Una Volta in L'Inverno (S05E17)
Ruth Anne opettelee italiaa mutta Shellyltä se tuntuu sujuvan vaivattomasti. Walt heittäytyy valonistiksi. Joel ja Maggie viettävät yötä hökkelissä kun matkanteko tyssää, ja karibut valtaavat Cicelyn.

Lumen ja jään peitosta voi löytää vaikka mitä. (Lovers and Madmen)

24. I Feel the Earth Move (S05E21)
Ron ja Eric suunnittelevat häitään joita Holling aikoo hoitaa pitopalveluna penniä venyttäen. Maggie kokee maanjäristyksiä ja Joel kyylää Marilynin päiväkirjaa.

25. Lovers and Madmen (S05E24)
Maurice riiaa Barbaraa mielisairaalasta lainaamallaan viulistilla ja Joel löytää mammutin.

26. Up River (S6E08)
Ed jäljittää erämaahan kadonnutta Fleischmania ja saa kuulla asioiden laidasta takaumana. Lopun alku ja melkoinen suunnanmuutos sarjalle.

27. The Quest (S6E15)
Erakoitunut Fleischman kutsuu Maggien mukaansa erämaahan selvittämään aarrekartan arvoitusta. Sarjan moraalinen loppuosa, jossa aidosti liikuttava lopetus. Kutoskauden alamäessa tässä palattiin vielä hetkeksi napakymppien ja sarjan perimmäisen viehätyksen äärelle.

(*) ratkaisuja kotimaiseen soteenkin, sano!