Heaven's Gate / Portti Ikuisuuteen (USA 1980, Michael Cimino)

Enää ei tehdä sellaisia elokuvia kuin ennen. Tässä syy.

A dramatization of the real-life Johnson County War in 1890 Wyoming, in which a Sheriff born into wealth, attempts to protect immigrant farmers from rich cattle interests. (IMDB)

"The theme, the real story of this film was about money being more important than people." - Kris Kirstofferson

Heaven's Gate on myyttinen lännenelokuva, jonka tuotantotarina on itse elokuvaakin myyttisempi. Tämä eeppinen western kertoo Wyomingin osavaltioon 1800-luvun lopulla saapuvista uudisasukkaista, joiden leviämistä karjojensa laidunmaille alueen vakiintuneet karjatilalliset katsovat kaikkea muuta kuin hyvällä - itse asiassa joukkomurha mielessään.

Tuo siis tarinatasolla. Tekotasollaan Heaven's Gate edusti 1970-luvun elokuvantekotapaa, joka Yhdysvalloissa haudattiin tämän elokuvan jälkeen pysyvästi. Gate näytteli myös suurta osaa 60-vuotisen United Artists -elokuvastudion alasajossa.

UA oli studio, jota taiteilijat itse johtivat. Sen perustivat aikoinaan oman aikansa supertähdet (mm. Charles Chaplin, Mary Pickford ja Douglas Fairbanks). Konkurssin partaalle joutunut yhtiö lakkasi olemasta itsenäinen, kun se myytiin MGM-elokuvastudiolle - isoksi osaksi Heaven's Gaten taloudellisen epäonnistumisen vuoksi - UA:n silloisten omistajien luopuessa elokuvaleikistä. 

Cully ottaa osumaa kuten Heaven's Gate arvosteluissa ja lippuluukuilla. (Richard Masur)

Miten tuo tapahtui? Ja miten yksi elokuva pystyi olemaan siitä vastuussa?

1970-luku oli Yhdysvaltalaisessa elokuvassa ohjaajien vuosikymmen. Tuolloin kuuluisuuteen nousivat niin Martin Scorsese, Steven Spielberg kuin vaikkapa Francis Ford Coppolakin. Ohjaajilla oli ennennäkemätön valta elokuviensa budjetteihin ja lopullisiin julkaisumuotoihin (ns. Final Cut).

Tämä paljon taloudellisia onnistumisia elokuvastudioille luonut tyyli tehdä elokuvia alkoi kuitenkin 70-luvun lopulla ottaa osumaa. Spielberg kompasteli 1941 -farssinsa kanssa, Scorsesen New York, New York oli kaupallinen ja kritiikillinen floppi ja Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. on omalla tavallaan legendaarinen varoittava esimerkki ohjaajien budjettihurjastelujen ja tuotantovaikeuksien saralla. Ilmestyskirjasta tuli tosin menestys, ja kaikkine vaikeuksineenkin, tuotannon loppuun asti, Gaten tekijöillä oli toive, että Gate seuraisi Ilmestyskirjan jäljissä.

Pääosien poppoota, v-o: John H. Bridges (Jeff Bridges), Ella Watson (Isabelle Huppert), James Averill (Kris Kristofferson)

Gaten ennusmerkkien piti periaatteessa olla suotuisia. United Artists oli juuri saanut uudet vastuuhenkilöt (Steven Bach ja David Field), jotka tietysti etsivät ensi töikseen elokuvaa, jolla voisivat kirjauttaa itsensä historiankirjoihin. Nuorehko ohjaaja Michael Cimino oli juuri voittanut kasan Oscareita hittileffallaan Kauriinmetsästäjät. Gaten tähtikaarti oli varsin kunnioitettava: Kris Kristofferson, Christopher Walken, John Hurt, Sam Waterston, Brad Dourif, Jeff Bridges ja amerikkalaisyleisölle esiteltävä ranskatar Isabelle Huppert.

Ciminolla oli mielessään hänen itse kirjoittamansa, tositapahtumiin perustuva eeppinen lännenelokuva, joka voitaisiin kuvata aikalaisekseen varsin muhkealla 12 miljoonan dollarin (36 miljoonaa nykyrahassa) budjetilla. Ongelmat alkoivat, kun ohjaaja Cimino sai final cut -oikeuden ja tuottajakseen kokemattoman yes-miehen (itse asiassa naisen, Joann Carelli), josta ei ollut millään tasolla Ciminon talouskukkaron suitsijaksi.

Osa Heaven's Gaten jättimäisiä lavasteita.

Ennenkuin jatketaan, on todettava, että kaikki Heaven's Gateen käytetty raha näkyy kankaalla. Ongelmaksi muodostui se, miten hirvittävän paljon sitä rahaa loppujen lopuksi tarvittiin. Ciminon palkanneilta UA:n johtoportaan henkilöiltä puuttui oleellinen tieto siitä, minkä tason perfektionisti Michael Cimino oli miehiään. Hän kun sai tuossa aspektissaan Stanley Kubrickinkin näyttämään liukuhihnamieheltä.

Gatea varten valmistettiin järkyttäviä määriä lavasteita, joita revittiin ja pystytettiin uudestaan isoin kustannuksin. Aikalaisvaatetus ja rekvisiitta tutkittiin ja luotiin ilman kiirettä. Ruohokenttien alle asennettiin kastelujärjestelmiä, jotta ruoho olisi juuri oikean vihreää, kun kohtausta kuvattiin. Sininen hetki saattoi olla päivän ainoa kuvaushetki. Ottoja otettiin yleensä kymmeniä, jopa 70. Näyttelijöitä ja kuvausryhmää pidettiin passissa viikkokausia.  Elokuvan ensimmäinen versio kesti viisi ja puoli tuntia. Ensi-iltaan mennessä Ciminon Heaven's Gaten kesto oli vieläkin noin kolme ja puoli tuntia.

Elokuvan tittelin Heaven's Gate; kaupunkilaisten irrottelumesta. Kyllä, nuo ovat rullaluistimia.

Jos aika on rahaa, Heaven's Gate oli upporikas. Alkuperäinen, mittava budjetti paisui ennen kuvausten loppua jättimäisesti viisinkertaiseksi. 44 miljoonan dollarin (132 miljoonaa nykyrahassa) budjetti teki Heaven's Gatesta tuolloin yhden kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista. Gate ei olisi siis missään nimessä saanut epäonnistua lippuluukuilla.

"Kind of symbolic of the film that you had to do things over and over again, that were hard to do *once*!" - Kris Kristofferson

Ensi-iltaan mennessä Gate oli kuitenkin jo saanut tuhoon tuomitun elokuvan maineen, kun lukuisat uutislähteet alkoivat raportoida elokuvan koko ajan huimemmiksi nousevista kuluista, tuottajaportaan tuhoontuomituista ja turhista yrityksistä hillitä niitä ja kuvausten hurjasta, pedanttisesta hitaudesta. Heaven's Gate keräsi ensimmäisellä esityskierroksellaan 1.3 miljoonan dollarin lipputulot ja haukuttiin kritiikeissä lyttyyn. Siitä tuli siihen astisen Hollywoodin kaikkien aikojen isoin floppi.

Shoot you down. (Christopher Walken)

Syyt ovat vieläkin nähtävillä. Jos lukijalle ovat tuttuja vaikkapa Andrei Tarkovskin elokuvat, ei kymmenminuuttinen kohtaus tunnu sinällään ihmeelliseltä. Romanttista action-westernia katsomaan luulevansa mennyt amerikkalaisyleisö ei ehkä moisesta juuri perustanut.

Romantiikasta puheen ollen; pääosien Kris Kristoffersonin ja Christopher Walkenin jahtaamaa Isabelle Huppertia ja tämän roolihahmoa piti toinen UA:n päälliköistä (Bach) niin epäromanttisena, että ihmetteli Ciminolle ääneen, eivätkö Walken ja Kristofferson kyseisen naisen kilpakosinnan sijaan mieluummin naisi toisiaan?

Kun elokuvalla ei lisäksi ole varsinaisesti mitään tiukkaa juonta, sen ääniraita on välillä niin suttuinen ettei ihmisten puheesta meinaa saada selvää, ja se kestää lähes neljä tuntia, ei ole ehkä ihme, että yleisö pysyi elokuvasta kaukana.

Soooo purdy. (Isabelle Huppert, Kris Kristofferson)

Toki jo tuossakin olisi tarpeeksi mielenkiintoista saamaan Nitraatin tarttumaan kynään, mutta kolikon toinen puoli on tämä: Heaven's Gaten jättibudjetti ja Ciminon lähes sairaalloinen omistautuminen taiteelleen näkyvät kankaalla, totaalisesti.

Gate on yksi upeimman näköisiä ja huolitelluimpia amerikkalaisia elokuvia kautta aikojen. Sen lavastus (Tambi Larsen, Spencer Deverell, Maurice Fowler, James L. Berkey & Josie MacAvin) on uskomattoman yksityiskohtaista ja hulppeaa. Sen satojen - ei, tuhansien - asujen puvustus (J. Allen Highfill) on erittäin uskottavaa ja tämän kaiken kuvaus (Vilmos Zsigmond) kerrassaan kaunista.

Montanan kauneutta, Zigmondin linssin läpi. Jos hurjia kauniita vuoria ei nähtäisi taustalla, voitaisiin olla vaikka Kainuussa!

Elokuvan näkemisen kaikessa loistossaan on tehnyt mahdolliseksi eritoten ohjaaja Michael Ciminon yhtenä viimeisistä elinvuosistaan 2012 Criterion-yhtiölle elokuvasta työstämä definitiivinen final cut -versio. Aikoinaan kaiken muun ohella kritisoitu seepia ja värien vähentäminen on siinä poistettu, ja Wyomingin (ts. kuvauspaikka Montanan) luonto, lavastajien ja puvustajien työ, sekä Zsigmondin kuvaus pääsevät täysiin oikeuksiinsa, kun loistavat ja kirkkaat värit saavat nyt täyttää kankaan. 

Näinä aikoina, joina ihmiset istuvat iloisesti ahmimassa kymmentuntisia sarjakausia yhdeltä istumalta, ei Heaven's Gaten kolme- ja puolituntinen kesto ja sen kiehtova ja hypnoottinen tahti olle enää yhtä iso este katselulle kuin vuonna 1980. Lisäksi se pakolaiskuvauksena ja karjatilallisten heitä kohtaan suuntaamine demonisointiyrityksineen on maailmanpoliittisesta näkövinkkelistä jälleen varsin kuranttia kamaa.

Kun tällaista kuvataan viikkokaupalla, ovat ihmiset vaarassa. Hepoista puhumattakaan.

Toki Gatella on omat heikkoutensakin. Amerikkalaisia elokuvia ei enää tehdä ilman eläinsuojeluvalvontaa - yksi iso syy on Gaten. Neljä hevosta kuoli sen ikävien stunttien seurauksena, ja elokuvassa on mukana myös kukkotappelua.

Jotkut sen kohtauksista olisivat ehkä hyötyneet pienestä ajallisesta trimmauksesta. Isabelle Huppert ei millään mene amerikkalaisesta. Elokuvan lopputaistelun piirityslaitteet ovat särön oloisia muuten täysin uskottavassa ajankuvassa, eikä Christopher Walkenin ja Kris Kristoffersonin hahmojen ystävyyttä pohjusteta oikein mitenkään.

Michael Cimino kantoi Heaven's Gaten totaalista taloudellista epäonnistumista riippakivenään elämänsä loppuun asti. Taiteellisena epäonnistumisenakin elokuvaa pidettiin lähes kaksikymmentä vuotta, ennenkuin se on tällä vuosituhannella alkanut löytää myös puolustajia.

Yksi Heaven's Gaten monista majesteettisista otoksista.

Viimeistään nyt on korkea aika todeta, että vaikka Heaven's Gaten talouspuolta ei mikään ikinä muuksi muuta, on kyseessä taiteellisella tasollaan suuri amerikkalainen länneneepos ja ohjaajansa paras elokuva - hänen haavoittunut mestariteoksensa.

Heaven's Gate oli yhden ajan kuolema ja toisen alku. Se löi ikuiset naulat ohjaajien kymmenvuotisen täydellisen taiteellisen vapauden arkkuun, mutta ainakin se arkku on nyt nähtynä amerikkalaisen elokuvan taiteellisesti korkeatasoisimpia vuosikymmeniä. Siipirikon taideteoksen nimeltä Heaven's Gate murheellisin anti amerikkalaiselle elokuvalle onkin rahamiesten voitto taiteesta.

"Both Michael and his movie deserved better. it deserved being treated like a work of art and not as some failed economic venture." - Kris Kristofferson

Michael Cimino 1939-2016

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

King Rat / Kuningasrotta (USA 1965, Bryan Forbes)

"Mustan Pörssin Rotta tässä, terve!"

A fast-taking wheeler-dealer Corporal in a Malaysian P.O.W. camp during World War II uses bribery and larceny to take de facto control of the camp from his senior officers. (IMDB)

Nitraatti tutustui tänään harvinaisen hyvään sotavankileirikuvaukseen. Toisen maailmansodan loppupuolelle sijoittuvassa Kuningasrotassa seurataan japanilaisten Malesiassa pitämällä vankileirillä majailevien liittoutuneiden edesottamuksia. Muun muassa ympäröivän maaston vuoksi jo ajat sitten paon mahdollisuuden mielestään heittäneet leiritettävät pärjäilevät itse luomiensa raadollisten markkinavoimien armoilla, kuka mitenkin.

Ylhäissyntyinen brittiluutnantti Grey (Tom Courtenay) on leirin moraalinen kompanssi, jonka don quijotemainen tuulimyllytaistelu ihmisten raadollisuutta vastaan näiden parempiin puoliin vetoamalla peilautuu amerikkalaisen korpraali Kingin (George Segal) edesottamuksiin. Tämä selviytymisen, päällystölle salaa syötettävän rotta-gourmet'n, ystäville tarjottavan eläinpadan ja mustan pörssin ykköskiho on leirin todellinen valtias - sen Kuningasrotta. Näiden kahden välissä kipuileva alhaisista oloista itsensä parempiin asemiin vääntänyt brittisotilas Marlowe (James Fox) on samalla myös elokuvan samaistuttavin hahmo.

It's a man eat dog eat dog -kind of world. Olet mitä syöt. (John Ronane, Michael Stroka, Tom Courtenay)

Kuningasrotta-kirjan kirjoittanut James Clavell (1921-1994) on luultavasti nimi joka soittaa kelloja historiallisten romaanien ystävien keskuudessa. Mm. Shōgunin ja Tai-Panin isä Clavell oli itse japanilaisten vankina toisessa maailmansodassa: kokemus, joka selvästi vaikutti miehen kiinnostukseen Aasiaa kohtaan tulevalla kirjailijan urallaan. Kuningasrotta onkin epäilemättä omaelämänkerrallisia ulottuvuuksia omaava teos. Kuningasrotta myös keskittyy lähes täysin leirin vankeihin, japanilaisten / malesialaisten vanginvartijoiden ollessa elokuvassa lähinnä statisteja. Kuningasrotassa ei olla kiinnostuneita vankien ja vartijoiden suhteesta, vaan vankien suhteesta toisiinsa.

Kuningasrotta on merkillisesti ajalle kuin ajalle ilahduttavan epäsentimentaalinen. Englantilasohjaajan, romaanin englantilaisen kirjoittajan ja ison brittiroolituksen ansiot kartuttanevat samaa kekoa, vaikka elokuva onkin made in Hollywood. Elokuva näyttää meille leirin elämänmenon, mutta jättää näkemästään moraalisten johtopäätösten vetämisen katsojien vastuulle.

Öljy, tapaa vesi. (George Segal, Tom Courtenay)

Sananen näyttelijöistä. James Fox puun ja kuoren välissä pyörivänä Marlowena on hyvä ja Tom Courtenay jäyhänä luutnatti Greyna erittäin hyvä. Suurin yllätys Nitraatille oli kuitenkin George Segal. Nitraatille yksi suuria elokuvamysteerejä on aina ollut George Segalin 1960- ja -70 -lukujen tähteys. Sen kummemmin Segalin nollakarismana Nitraatille normaalisti näyttäytyvää työskentelyä referoimatta todettakoon vain, että Segal ei ole millään mittarilla Nitraatin suosikkinäyttelijöitä.

Vaan taaspa kerran tulee todistettua, että jokaiselle työkalulle löytyy ennen pitkää sopiva tehtävä. Segalin Korpraali King on kovin ymmärrettävä 'paha' ja Segal annostelee työssään Kingille älyä, charmia ja piittamattomuutta sen verran sopivissa mittasuhteissa että ei voi kuin hattua nostaa. Trioa komppaa joukko luottonaamoja, mm. Patrick O'Neal Greyn hännystelijänä ja Denholm Elliott tohelona upseerina.

Faust ja...? (James Fox, Patrick O'Neal, George Segal)

Tänä päivänä Kuningasrotta on lähes täysin unohdettu elokuva. Epäilemättä yksi syy tähän on sen lohduttomuus. Tekoajankohtanaan(kin) harvinainen raadollisuus sotakuvauksissa nostaa Rotan arvoa Nitraatin silmissä.

Rotta tuokin hiukan mieleen samoin unohdetun, Marlon Brandon tähdittämän, hassuna yhteensattumana samaiselta vuodelta tervehtivän Moriturin, jossa rohkeat miehemme merillä paljastuvat pelkäksi kurjaksi raiskuriporukaksi, tai vaikkapa paljon tätä kaksikkoa uudemman Furyn, joka parhaalla hetkellään näyttää miten sodassakin voi suorittaa murhan. Tosin mitä vähemmän puhumme Furyn harvinaisen ääliömäisestä lopusta, sen parempi.

Decisions, decisions. (James Fox)

Synkemmillä hetkillään Nitraatti saattaa hyvinkin ajatella, että maailma on yhtä Kuningasrotan vankileiriä, jossa heikommiltaan leivän suusta varastavia ei saa kukaan kiinni. Ennemminkin tempusta seuraa joko villasella painamista tai selkään taputtelua joukolta avustamiseen valmiita hännystelijöitä, eivätkä tekemisistään oikeutetusti pää edellä kaivoihin hukutettaviksi päädy kuin alemman tason tyhmyrit.

Vähän liian ilmiselvään symboliikkaan lopun kuoliokäsien osalta sukeltava Kuningasrotta on kuitenkin kokonaisuutena vahva ja selväpäinen sotaleffa, jollaisia katsoo aina mielellään. Siloittelevat ja patrioottiset sotaähellykset ovat tämän maailman Kuningasrottiin verrattuna yhtä vastenmielistä kamaa kuin lapsiporno.

Peter Marlowe: [speaking about King] It wouldn't have occurred to you would it, Grey, that you're only alive because of what he gave you?
Lt. Robin Grey: What are you talking about? I never took anything from him. He never gave me anything.
Peter Marlowe: Only hate, Grey. Only hate.

Arvosana: 9/10

IMDB
(traileria ei saatavilla, mutta tässä pätkä kohtauksesta, jossa Grey lukee Kingille lakia)

The Gauntlet / Luotikuja (USA 1977, Clint Eastwood)

Leffajulisteen level: coolass. Sopivuus: 100%. Ehtaa Frank Frazettaa, muuten!

A hard but mediocre cop is assigned to escort a prostitute into custody from Las Vegas to Phoenix, so that she can testify in a mob trial. But a lot of people are literally betting that they won't make it into town alive. (IMDB)

Clint Eastwood esittää Luotikujassa nuhjuista, viinaanmenevää ja vähän hoopoa phoenixläistä etsivä Ben Shockleyta. Ruttuisuudestaan huolimatta Shockleylla on kuitenkin maine, että hommat tulevat aina hoidettua. Yllätyksekseen hän saa tehtävän noutaa todistajan - huoran nimeltä Augustina ('Gus') Malley - Las Vegasista oikeudenkäyntiä varten takaisin Phoenixiin.

Vegasissa pienen säädön seurauksena sekä rosvot että pollarit päätyvät jahtaamaan Beniä ja Gusia. Kun kuljetusautot alkavat räjähdellä ilmaan, talot sortua luotisateissa ja vedonlyöntitoimistot tarjota kertoimia molempien kuolemalle, ei susiparilla ole helppoa matkaa edessään. Pakoa metsästäjiltä tehdäänkin kaikilla mahdollisilla avuilla, harrikoista panssaroituihin busseihin! Jos Nitraatti vielä kertoo, että vastahakoinen pariskunta ei aluksi pidä toisistaan, niin ainakin sen osalta varmaan arvaattekin loput.

Mad Ben. (Clint Eastwood, Sondra Locke)

Eastwoodin vuoden 1977 ohjaus Luotikuja on toimintaelokuvan, jahtielokuvan ja tie-elokuvan yhdistelmä, jossa matkataan Nevadan ja Arizonan autiomaiden, parkkipaikkojen ja takapajuloiden kautta Phoenixin autioon mutta todella ruudinsavuisaan keskustaan. Ruudista puheen ollen; sitä palaa Luotikujassa niin tajuttomasti, että Commando tai Rambokin saa alemmuuskompleksin.

Selvästi kieli poskessa työstetty Luotikuja on Clint sarjakuvamaisimpana superihmisenään ikinä. Luotikujan liioitellut, paikoin täysin absurdit toimintakohtaukset alleviivaavat hupaisasti Clintin siihen astisten roolihahmojen ilmeistä kuolemattomuutta. Luotikuja tuokin hiukan mieleen kymmenen vuotta myöhemmin alkaneen Lethal Weapon -elokuvasarjan, eli poliisileffan jossa on hyvä meininki, mutta jota ei kyllä ota hetkeäkään tosissaan.

Ei, ei *se* Gauntlet!

Erinomaisella pulp-tyylisellä alkuperäisellä - ja ihan yhtä hienolla suomenkielisellä - nimellä paiskattu Luotikuja on Eastwoodin puhtainta pure fun -osastoa. Ronskia ja rivoa r-rated huumoria hersyvä kässäri (Michael Butler, Dennis Shryack) on hyvä tausta Clintin osaaville toimintaohjaajan käsille. Tuloksena on aika tyylipuhdasta miesten "zap! pow! tissit!" -kioskikirjallisuutta elokuvamuodossa - toki Clintin sensibiliteettien läpi suodatettuna.

Hiljattain edesmennyt Sondra Locke (1944-2018) on valloittavimmillaan nokkelana ja sisukkaana Gusina. Luotikuja on Locken paras leffa Clintin kanssa, ja hänen parhaita roolitöitään. Locke oli oikeassa elämässäkin tuolloin Clintin morsmaikku, joten parin kemian tunnelmat välittyvät kankaalta ihan aitoina. Luotikuja oli Clintin ja Sondran kuudesta yhteisestä elokuvasta toinen.

...ja me tehtiin elokuvaa. Sondra & Clint kohtausta miettimässä.

Nitraatin suosikkikriitikko Roger Ebert muuten huomioi oivaltavasti jo Luotikujan ensi-illan aikaan, että Clintin itse ohjaamissa elokuvissa naiset eivät ole pelkkää tahdotonta silmänruokaa, vaan ihan omatoimisia ja -ajatuksisia ihmisiä. Tuo trendihän Clintillä on jatkunut näihin päiviin asti. Eastwoodin oman hyvän itsetunnon merkki, arvelee Nitraatti. Tämän tyylisissä elokuvissahan kun on tosi yleistä, että naisille on tarjolla pelkästään se kiitoksesta huokailevan, pelastettavan koristeen rooli.

Clint vetää Luotikujassa (niin mukava aina kirjoittaa tuo leffan nimi!) clintin, eli sen oman yleisen ikiluotettavan tyylinsä mukaisesti. Clinthän on kuin Fazerin sininen, Fiskarsin sakset tai (lisää tähän lempijuomasi nimi) - tuttua, turvallista, luotettavaa ja hyvää. On siis varmaan kaikille selvää, millainen projektio Itäpuulta on tällä(kin) kertaa pääroolissa luvassa, joten ei siitä sen enempää.

There will be guns n' roses. Ja luoteja. Niin. Paljon. Luoteja.

Eastwoodin roolihahmo Luotikujassa on myös Likaisen Harryn vastakohta. Suurin osa väkivallasta kohdistuu nyt Clintin hahmoon, ei toisinpäin. Lähes kaiken muun kärsiessä hirmuisesta lyijymyrkytyksestä, ei Ben Shockley itse esimerkiksi koko elokuvan aikana tapa ketään(!), ja ampuukin vain kaksi laukausta - nekin elottomiin objekteihin.

Jos katsoja kaipaa iltansa ratoksi syvällistä ja monimerkityksellistä elokuvakokemusta, kannattaa valita katsottavakseen jotain aivan muuta kuin Luotikuja. Luotikujan ainoa agenda on helvetin hauska rymistely, ja oikeassa mielentilassa nautittuna sillä pärjää ihan yhtä pitkälle kuin panssaroidulla joukkoliikennevälineellä Phoenixin kaduilla.

Pienet hykertelyt Nitraatti sai myös elokuvan lopputekstien vastuuvapautuslausekkeesta: "Lainkäyttötoimenpiteet joita tässä elokuvassa esitellään, eivät välttämättä vastaa nimettyjen lainvalvontaviranomaisten käytäntöjä".

No todellakin toivottavaa!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

The Great Waldo Pepper / Suuri Waldo Pepper - Hurjapäinen Lentäjä (USA 1975, George Roy Hill)

Nuo mainiot miehet lentävissä vispilöissään.

A biplane pilot who had missed flying in WWI takes up barnstorming and later a movie career in his quest for the glory he had missed, eventually getting a chance to prove himself in a film... (IMDB)

Waldo Pepper on entinen Suuren Sodan pilotti, nykyinen 1920-luvun lopun Amerikan takapajuloita kiertävä yleisön temppulennättäjä, jonka haaveet ovat aina vähän saavutettavuutta kauempana. Aina hurjemmat temput, uuden koneen kehittely kaveri-insinöörin kanssa, suurennellut sotajutut ja Hollywoodin kutsu ovat Pepperin vauhdikasta arkipäivää.

Samaan aikaan lentoala alkaa järjestäytyä ja kaupallistua, eikä siellä katsota kovin hyvällä sitä vaaraa ja rämäpäisyyttä, jota Pepper ja hänen kaltaisensa edustavat - ihmisille kun tulisi markkinoida lentämistä ennen kaikkea turvallisena matkustustapana.

Nitraatin vuosi käynnistyy lentäen. Waldo Pepper on varsin ilakkaa seikkaluleffaa draamamausteilla ja hurjilla stunteilla, joita nykyisinä cgi-aikoina oikeat ihmiset vähemmän suorittavat. Onpa itsekin lentäjän paperit omannut ohjaaja George Roy Hill houkutellut näyttelijänsäkin ilmoihin. Selvästi nimittäin ollaan useammassakin lähikuvassa prutkuttelemassa maan ja taivaan välillä kaksitasoissa, oltiin tähtiä tai ei! Mutta tietysti stunt-miehet ja heidän tempauksensa ovat sitten asia erikseen... 

Mary Bethin ja Waldon hauska leffahetki. Termi soveltuu itse Waldo Pepper -leffaankin. (Susan Sarandon, Robert Redford)

Näyttelijät ovat kautta linjan ilahduttavia. Robert Redford poikamaisen innostuneena sankarina on täysi nappivalinta. Redford on ehkä vähän aliarvostettu - monen komean tähden osa. Hän on kuitenkin aina ollut monipuolinen ja taitava näyttelijä joka pystyy tekemään genreä kuin genreä. Ja kyllä; pirun komea. Kauneudellaan häntä tasapainottaa hehkeä nuori Susan Sarandon, jonka Hollywood-haaveinen surinasussu Mary Beth on yhdessä mielitiettynsä (ja Waldon kilpakumppanin), ruotsalaisen Bo Svenssonin hauskasti vetämän Axel Olssonin kanssa mainio pari.

Olsson & Pepper: taistelupari. (Bo Svensson, Robert Redford)

Keskuskolmikon lisäksi muissa rooleissa nähdään mm. Margot Kidder Waldon naisystävänä Maudena, Edward Herrmann tämän veljenä ja Pepperin insinöörikaverina Ezra Stilesina ja Geoffrey (Julietten isä!) Lewis ikävänä valtion lentoturvallisuusmiehenä Newtina. Mainitaan tietysti vielä Bo Brundinin karheasti tulkkaama ja myöhäisessä vaiheessa esiteltävä, mutta jo paljon ennen sitä hengessä mukana oleva saksalainen lentäjä-ässä Ernst Kessler.

"Siis haluat minun tekevän mitä, George!?" (George Roy Hill, Robert Redford)

Waldo Pepper oli ohjaaja George Roy Hillin ja Robert Redfordin kolmesta yhteistyöstä viimeinen ja selvästi kaupallisen ja kriittisen menestyksensä kannalta heikoin - ja taatusti nykyään myös unohdetuin. Harmillista, sillä kyseessä on hyvä elokuva. Nitraatin mielestä Pepper ehkä häviää rahtusen Butch Cassidylle ja Sundance Kidille, mutta pieksee Nitraatista vähän vetelän Puhalluksen mennen tullen. Noiden kahden muun Hill / Redford -leffan tavoin Paul Newmanille oli pedattu rooli myös Pepperiin (Bo Svenssonin rooli), mutta hän jätti Waldon syystä tai toisesta väliin.

Kässäripuolella ei tarvitse myöskään kantaa huolta. Vasta edesmennyt Hollywoodin jättiläinen, myös Butch Cassidyn nerokkaasti kässäröinyt William Goldman (1931-2018) pistää pöydän taas kerran koreaksi, kun Pepperin komedialliset ja dramaattiset osiot ovat yhtä herkullisia. Aikalaiskriittiikki muuten iski hampaansa juurikin tuohon tekstirunkoon, jonka slapstick-komedian ja vakavan draaman yhteen naittamista karsastettiin.

Iik! Positiivisena puolena ollaankin jo niin korkealla, että korkean paikan kammokin häviää!

Höpsis sanoo nyky-Nitraatti; Pepper oli tuossa vain aikaansa edellä. William Goldmanista vielä sen verran että jos Nitraatti joskus nimeäisi kymmenen parasta amerikkalaista elokuvakäsikirjoitusta, Goldmanilla olisi niistä ainakin kolmasosa ja taatusti enemmän kuin kenelläkään muulla.

Pepper rasahti Nitraatin silmämunille juuri oikealla hetkellä. Nitraatista alkoi taas kerran - kymmenen kesken jätetyn turhakkeen ja parin tusinan tasapaksun leffan jälkeen - tuntua, että kaikki wanhat hywät on jo nähty, eikä näkemättömien joukossa niitä enää kerta kaikkiaan ole. Pepper to the Rescue!

Joskus hyväkin on ihan tarpeeksi klassikon arvonimeen, MOT Waldo Pepper. Ja klassikkohan on vain termi elokuvalle, josta ajatus, ettei sitä enää ikinä näkisi, aiheuttaa suurta mielipahaa.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Leffavuosi 2018: 1+3+5

Aika jees leffavuodelle 2018!

Vuoden vika päivä kutsuu Nitraatin totutusti taas vuosilistojen ääreen. Koska Nitraatti ei katso leffoja työkseen, hän ehtii vain raapaisemaan pintaa juuri loppuvan vuoden tarjonnasta. Siksi Nitraatti listaakin joka vuoden lopuksi sen huonoimman ja kolme parasta, mutta listaa samalla viisi parasta elokuvaa kymmenen vuoden takaa. Siinä ajassa Nitraatti on ehtinyt nähdä aika ison osan kyseisen vuoden kiinnostavasta tarjonnasta, joten käsitys vuoden annistakin on tarkka. Onwards!

2018

And the winner is...

2018 huonoin: Operation Finale

Draamatrilleri natsirikollinen Adolf Eichmannin kiinniotosta ja tuomiolle Israeliin toimittamisesta ei hyvästä castista (Oscar Isaac, Ben Kingsley, Mélanie Laurent) huolimatta saa oikein missään välissä tuulta purjeisiinsa. Flegmaattinen kuin kaulakiikkuun päässyt Eichmann. 4/10.

2018 #3: Juice

Leskisen elämäkertaraina oli vuoden positiivisimpia yllätyksiä. B-puoli vähän sakkaa, mutta silti. Näyttelijät ja teksti, lavastus ja puvustus A-luokkaa. Kelpasi. 8/10. Lue koko arvostelu tästä.

2018 #2: Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald / Ihmeotukset: Grindelwaldin Rikokset

Eddie Redmaynen tähdittämä uusi viiden Potterversen leffasarja heitti ihan yhtä hyvää kakkosessaan kuin ekassakin, joten paikka vuoden top kolmessa selviö. Ykkösen listasijoitus tosin oli vuonna 2016 aavistuksen parempi. 9/10. Lue koko arvostelu tästä.

2018 #1: First Man / Ensimmäisenä Kuussa

Ihmisen eka steppaus maata kiertävällä juustolla ja Yhdysvaltojen avaruusohjelma nivoutuvat yhteen Neil Armstrongin perheen tarinan kanssa. Nitraatille kombo toimi erinomaisesti, eikä taiten toteutettu First Man voi vuoden leffan titteliltä tässä vaiheessa oikein mitenkään välttyä. 9/10. Lue koko arvostelu tästä.

2008

Pakko painia pitkää päivää.

2008 #5: The Wrestler

Voi kyllä sanoa, että Nitraatti ei millään muotoa ole amerikkalaisen showpainin - tuon näyttelemisen ja urheilun välimaastossa huohottavan oudokkeen - fani. Siitä saadaan kuitenkin ohjaaja Darren Aronofskyn käsissä aikaiseksi varsin väkevää draamaa, jossa erinomainen Marisa Tomei ja hyvä Evan Rachel Wood komppaavat, kun itsekin kyseisen lajin veroinen oudoke Mickey Rourke tekee vanhana ja kuluneena painijana elämänsä roolityön. 8/10

IMDB
Traileri

Mein Führer... I can read!

2008 #4: The Reader / Lukija

1950-luvun lopun Saksassa nuori miehenalku rakastuu vanhempaan naiseen, jota myöhemmin aletaan syyttää sotarikoksista. Heidän tarinaansa tulevaisuudesta käsin kertoo tuon nuoren miehen henkisesti kovin lommoinen aikuisversio. Bernhard Schlinkin kirja, johon elokuva perustuu, aiheutti pienen myrskyn julkaisuaikanaan 1995 kotimaassaan saksassa. Elokuvana erinomaista draamaa ja todella uskollinen alkuperäisteokselleen. Näyttelytyö kautta linjan hyvää, mutta Winslet nappasi oikeutetusti Oscarin uransa parhaalla roolityöllä. 8/10.

IMDB
Traileri

Perheyksikkö toimii kuin rasvattu. Eikun...

2008 #3: Katastrofin Aineksia / Recipes for Disaster

Armoitetun suomalais-englantilaisen dokumenttiohjaaja John Websterin vaimolla on maailman pisin pinna. Tämä tulee todistettua riemukkassa dokumentissa, jossa Webster päättää, että perhe rupeaa vuodeksi öljydieetille. Ilmastonmuutosta oivaltavasti käsittelevä dokkari on miehen parhaita. 10/10.

IMDB
Traileri

Saksa näkee punaista.

2008 #2: Der Baader Meinhof Komplex 

Saksalaisen tuottajamoguli Bernd Eichingerin (1949-2011) (Perikato, Ruusun Nimi) toinen leffalahja saksalaisille oman lähihistoriansa käsittelyä varten on Uli Edelin ohjaama 1960-1970 -lukujen kotimaista terrorismia käsittelevä eepos, joka toimii myös erinomaisena trillerinä ja rikosdraamana. Parasta A-laatua. 10/10.

IMDB
Traileri

Nordic rouge.

2008 #1: Låt den Rätte Komma In / Ystävät Hämärän Jälkeen

1980-luvun ruotsalaislähiössä yksinäinen poika saa ystävän, jollaista ei ole kellään muulla. Tomas Alfredsonin häkellyttävän hyvä kauhuelokuva ei ole pelkästään yksi alkuperäisteokselle uskollisimpia kirjakäännöksiä elokuvamuotoon ikinä (John Ajvide Lindqvist on Ruotsin Stephen King, suosittelen), vaan se on myös kauhuleffojen valioita ja yksi kaikkien aikojen parhaita vampyyrileffoja. 10/10.

IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2019!

Juice (Suomi 2018, Teppo Airaksinen)

Rakkauden puoliammattilainen.

Juice Leskinen oli laulaja, lauluntekijä, runoilija, sanoittaja, kansantaiteilija – suomenkielisen rock-lyriikan isähahmo. Juicen elämää leimasi kuitenkin hänen rakkauselämänsä. Kaikki muu; viina, sanoitukset ja maine tulivat sen sivutuotteena. (Leffatykki.com)

Aika monen taiteilijakuvauksen nähneenä veteraanina Nitraatti (ja epäilemättä suurin osa lukijoistakin) tietää kaavan: taiteilijan kompasteleva alku, nousu ja kiito. Ja sitten se päräyttävä pakkolasku, jossa kone tulee nippa nappa yhdellä moottorilla ja puhjenneilla renkailla ilman kapteenia onnistuneesti alas, tai grandempana finalena hajoaa pillunpäreiksi kiitoradan täyttävänä tulipallona.

Jyrääkö siis tälläkin kertaa Heinolassa, ja soiko Pieksämäen asemalla blues? Kyllä. Nitraatin tietotoimisto ilmoittaa että tutuilla vesillä ollaan. Taas kerran. On kuitenkin yllätys, miten katsottava elokuva Juice on - ihan kaikkien merkkien mukaan tämän ei pitänyt olla odotettavissa.

Paperitähdet J ❤ M. (Iida-Maria Heinonen, Riku Nieminen)

Tällä kertaa näyttelytyö saa parhaat pisteet. Aloitetaan huipulta: Riku Niemisellä ei olisi uskonut olevan heittää peliin mitään näin hyvää. Kiva olla väärässä. Juice ei ehkä ole ihan näköinen ja kuuloinen, mutta tärkein eli tuntu on vahvana läsnä. Häpeän puna kasvoillaan (jotenkin erityisen miellyttävänä mieleen jäänyt yksityiskohta, muuten) soperteleva epävarma artisti, vittumaisuuksia sutkautteleva laskuhumalainen ja itseensä käpertynyt juoppo onnistuvat kaikki ihan yhtä hyvin. Kajaani fuckin' represent!

Toinen iso rooli on Nitraatille uudella tuttavuudella Iida-Maria Heinosella Juicen tyttöystävänä ja vaimona Marjana, joka on komposiitti useista Juicen elämän naisista. Raikas ja varman oloinen työ. Tästä naisesta kuullaan varmasti vielä lisää.

Sivuosien kunkkuna häärii aina luotettava ja karismaattinen Pekka Strang, joka vetää tietysti tälläkin kertaa homman pieteetillä himaan. Hänen semimulkero Harri Rinteensä asettelee kapulaa Juicen elämän rattaisiin, minkä muilta tekemisiltään ehtii. Antti Heikkinen Mikko Alatalona vetää varsin luontevan tuntuisesti, mutta kuva-ajan jäädessä vaatimattomaksi enempää hänestä on vaikea sanoa. Pidetään tulevaisuudessa Heikkistäkin silmällä.

Keskeytyneen yhdynnän pimpparauta. (v-o: Pekka Strang / Harri Rinne, Antti Heikkinen / Mikko Alatalo, Riku Nieminen / Juice Leskinen)

Elokuvan toinen onnistunut piirre on dialogi: jokainen näyttelijöistä pääsee heittämään herkullista matskua. Tekstin takana onkin Nitraatin kovasti lovettaman Korsoteoria-lyhärin ja Päin Seinää -pitkän  kirjoittanut ja ohjannut Antti Heikki Pesonen, joka kirjoittaa Antti Heikkisen Juice-elämäkertaan Risainen Elämä perustuen. Ja tuo Antti Heikkinen ei ole sama kuin elokuvan Mikko Alatalon näyttelijä Antti Heikkinen. Kaikki yhtä aikaa Yoda-äänellä: most confusing this is!

Ohjaaja Teppo Airaksinen aloittaa stoorin hyvin: Juicen nousu on kerrottu räväkän energisesti ja makealla huumorilla, kun eka keikka ja levytys, pikkupaikkakunnat, Suosikki-lehti ja vaikkapa monen tutun Juice-biisin taustatarinat (vessassa syntyvä Marilyn kohokohtana) heitellään kankaalle.

Myös elokuvassa näytettävät live-vedot on valittu hyvin ja ohjattu mainiolla meiningillä. Juicen ajankuva on kerrassaan uskottava läpi leffan: niin väripaletti, lavastus kuin vaatetuskin tavoittavat aikojensa henkeä enemmän kuin tarpeeksi elokuvan vaatimuksia varten.

Epäilemättä uskottavuuden tuntuun oman osansa on tuonut myös filmille kuvaaminen, joka on nykyaikana melkein yhtä sukupuuttoon kuollutta kuin neandertaaliit. Oiva ratkaisu. Puolivälissä elokuvaa Nitraatti miettikin, että on ihme jos Juice ei Queen-leffan vanavedessä tule raksuttelemaan tiuhaan tahtiin tämän maan lippuluukkuja.

Anna Miehen Murjottaa.

Vaan sitten. Elokuvan toinen puolikas tuntuu pelkälle mollille, dokaamiselle ja pikkuvittuilulle. Laskuhumalaisen oloinen kakkososio junnaa paikallaan samaa kelanauhaa ympäri ja ympäri. Kun Juicen petetyt lupaukset läheisilleen ja viinan veto toistuvat jo ties kuinka monetta kertaa, alkoi Nitraatin mielenkiinto kyllä hiipua. Maaliin vähemmällä Les Miserablesilla olisi tehnyt leffalle hyvää. Ainakin kolmasosa elokuvan B-puolesta olisi saanut jäädä leikkaamon lattialle, asia kun olisi tullut selväksi vähemmälläkin.

Mainitaan nyt kuitenkin senkin sisältävän onnistuneita hetkiä, muuten leffan arvosana ei oikein selittyisi. Kohtaus vanhempien tappelusta pienen skidin näkövinkkelistä oli Nitraatin mielestä toteutettu mainiosti: kirkkaassa huoneessa omiaan piirtelevä piltti samaan aikaan kun oven takaa vyöryy vaimennettua huutokiroilua toimi oikein hyvin. Myöskin kohtaus, jossa Juice tapailee Rakkauden Haudalla eka kertaa livenä ei kyllä oikeassa seurassa nähtynä voi jättää kylmäksi.

Juice Leskinen on jäänyt Nitraatille vähän etäiseksi. Miehen nokkeluudelle ja (pikku)tuhmuuksille tuli naureskeltua samoihin teiniaikoihin kun Spede Showlle, mutta kummankaan pariin ei ole tehnyt myöhemmin mieli palata. Elokuvan ansioksi Nitraatti laskeekin myös sen, että kiinnostus sahata miehen ura läpi Spotifyn avulla saatiin tänään sytytettyä.

Spede Show saa tosin odottaa vuoroaan.

Arvosana: 8/10

Elonet
IMDB
Traileri

Vuoden paras tähän mennessä: First Man (9/10)
Vuoden huonoin tähän mennessä: Operation Finale (4/10)

Itsepäisyyspäivän suomalainen: Kuutamosonaatti (Suomi 1988, Olli Soinio)

Valoa ikkunassa.

Liiasta julkisuudesta ja muotibisneksen pyörteistä ahdistunut huippumalli Anni Stark (Tiina Björkman) päättää matkustaa Lapin syrjäiselle hiihtomajalle etsimään mielenrauhaa. Annin kaipaama hermoloma jää vain haaveeksi, kun lähistöllä asusteleva omalaatuinen Kyyrölän perhe alkaa määrätietoisesti ahdistella häntä. (Wikipedia)

Nitraatti tuppaa kirjoittamaan yhdestä elokuvasta noin 50-100 näkemänsä väliltä. Kun suomessa tehdään parhaimmillaankin vain kolmisenkymmentä elokuvaa vuodessa, eikä Nitraatin kiinnostusmittari värähdä niistä puolillekaan ja kun lähes kaikki wanhempi mielenkiintoinen suomikama on jo tullut nähtyä, on omien filmiemme vuoro Nitraatin blogissa harmittavan harvinaista.

Ratkaisu tulee tässä. Näin itsenäisyyspäivänämme Nitraatti päättää aloittaa uuden perinteen ja kirjoittelee tulevaisuudessakin muutaman rivin yhdestä suomileffasta aina 6.12. Täten oman mansikkamaammekin leffoja tulee joka vuosi pomminvarmasti käsiteltyä. Nitraatti ajatteli ensin aloittaa Nousukaudella, mutta Kuutamosonaatin ohjaajan Olli Soinion surullinen poismeno muutti suunnitelmia. Kevyet mullat, herra Soinio.

"Tänä iltana Jeesus itkee puolestasi!" (Tiina Björkman, Soli Labbart)

Vaan itse asiaan. Kuutamosonaatti (1988) on genrensä puolesta todella harvinainen suomiteos. Se on kauhuelokuva, siis leffalajia joka suomalaisessa elokuvassa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta seilaa täysin marginaalissa. Tämän lisäksi Kuutamosonaatti on myös todella onnistunut ja erittäin hyvätasoinen.

Syitä on helppo listata: Kuutamosonaatti on äärimmäisen perinnetietoinen tuotos, jossa Teksasin Moottorisahamurhaaja ja Night of the Living Dead lyövät kättä pullon, pillun ja jos nyt ei sen juhannusyön, niin samantyylisen joulukalenterimeiningin kanssa. Sopivaa vuoden kuluvaan ajankohtaankin nähden. Kyseessä on myös kauhareiden alagenren vakiokamaa, eli kaupunki vs. maaseutu -kamppailua, jossa syrjäkylän hirvittävät ihmisenmuotoiset ilomielellä rääkkäävät herkkää, sivistynyttä ja sileäkätistä city-inehmoa.

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän. (Kim Gunell, Tiina Björkman)

Kuutamosonaatin tuotannolliset arvot ovat hyvät. Soinio on oivaltava ohjaaja joka teoksen myös käsikirjoittaneena osaa antaa katsojalle hyviä hengähdyshetkiä sivelemällä horror-tapahtumia ilkikurisella huumorilla ja muistettavalla dialogilla. Paul Jyrälän tarkka ja oivaltava äänityö on myös tärkeässä osassa tunnelman luojana. Kuvaaja Kari Sohlberg vangitsee uhkaavaa ja pimeää talvista maaseutua komeasti, eikä Antti Hytin musiikkikaan tee tapahtumille hallaa.

Näyttelijäpuolella wanha kaarti (mm. Ville-Veikko Salminen mallimanagerina, Mustan Pörssin Topi Toivo Tuomainen perkeleellisenä puodinpitäjänä ja Soli Labbart kajahtaneena matriarkkana) paaluttaa tapahtumien raja-aitoja, samalla kun Lapinlahden Lintu Mikko Kivinen haahuilee oman kylänsä Calibanina.

Tiina Björkmanin suoritus pääroolissa ei vaadi juuri muuta kuin kauneutta ja inhonsekaista kauhua maaseutua kohtaan. Tästä hän suoriutuu elokuvan vaatimuksiin vastaten. Veljen roolissa nähtävä Kim Gunell selviää samoista vaatimuksista samoin avuin. Kummankaan näyttelijäura ei 1980-luvun jälkeen jatkunut.

"Kaikki on tiijossa." (Kari Sorvali)

Leffan hihan näyttelijä-ässä on kuitenkin Kari Sorvalin luoma, mallin suurena ja väkivaltaisena fanina haahuileva peräkammarin poika Arvo Kyyrölä. Arvo on yksi suomileffan unohtumattomia mörköjä, jonka suusta singahtelevat kuolemattomat lauseet jaksavat hymyilyttää jokaisella katselukerralla.

Muutamaa vuotta myöhemmin tehty jatko-osa Kadunlakaisijat ei - muutamasta hyvästä ideastaan huolimatta (mm. wanhan punakaartin ukkelit vihdotaan saunassa pystyyn zombie-armeijaksi!) - päässyt sen enempää taiteellisesti kuin suosionsakaan osalta Kuutamosonaatin tasolle.

Vaan itse alkuperäinen, suomileffan hyisiin vesiin pulahtava Kuutamosonaatti kestää aikaa ja katselua vaivattomasti. Onnistuneet suomikauharit mahtuvat hyttysen selkäreppuun. Siellä kevyessä on Kuutamosonaatinkin paikka. Silvuu plee.

Arvosana: 9/10

Elonet
IMDB
Mitäpä rakas?! (ei löydy traileria netistä, mutta tässäpä kohtaus, josta olennainen välittyy!)