The Taking of Pelham One Two Three / Pelham 1-2-3 Kaapattu (USA 1974, Joseph Sargent)

Paniikkilinja 1, kaikki kyytiin! Hieno leffajulkkakin, sano.

Four armed men hijack a New York City subway car and demand a ransom for the passengers. The city's police are faced with a conundrum: Even if it's paid, how could they get away? (IMDB)

Neljä päättäväistä ja tuhmaa älykkään pomonsa luotsaamaa miestä pistävät tämän suunnitelman käytäntöön ja kaappaavat new yorkilaisen metrojunan matkustajineen, vaatien miljoonan lunnaat panttivangeistaan. Vastassa on paitsi New Yorkin kankea byrokraatti-aparaatti, myös neuvokas ja kylmäpäinen joukkoliikennepoliisin luutnantti Garber.

Herra Sininen, pääkonna. (Robert Shaw)

Pelham One Two Three on mainiota ja tislaamatonta 1970-luvun amerikkalaista toimintaviihdettä. Tuota vuosikymmentä pidetään yleisesti amerikkalaisen elokuvan parhaimpana, eikä Nitraattikaan juuri väitä vastaan, vaikka 1930- ja -40 luvut kolahtavat myös, eikä 1980-2010 -luvuissakaan ole paljon valittamista. Pelhamissa on muikeaa 1970-luvun nuhjuisen Nykin tunnelmaa parhaimmillaan, kuten myös kyseisen vuosikymmenen yleistä leffafiilistä.

Nykissä kuvaaminen oli vaatimus josta elokuvan tuottajat onneksi pitivät kiinni kynsin ja hampain, vaikka joutuivatkin vääntämään New Yorkin joukkoliikenneviranomaisten kanssa luvista ja ottamaan mittavat vakuutukset vaarallisten kuvauspaikkojen, mutta ennen kaikkea niiden pöpien varalta jotka saattaisivat yrittää samaa mitä elokuvassa näytetään.

Sähellyksen kontrollikeskus. (Walther Matthau)

Leffan nimi on puhtaasti lähtöasema (Pelham) ja lähtöaika (1:23). Oikeassa elämässä Pelhamista ei muuten leffan jälkeen lähtenyt vuosiin mikään vuoro tuohon aikaan yhtenä pöpien päähänpistojen suojatoimenpiteenä, eikä myöhemminkään tuota lähtöaikaa ole sieltä suosittu.

Pelhamin roolitus on mainio. Walter Matthau kyynisenä pollariluti Garberina ja Robert Shaw nerokkaana konnana herra Bluena ovat nappivalintoja. Sivuosatkin tarjoavat hyvää: Jerry (Benin isä) Stiller toisena liikennepollariluti Patronena on hauska ja hänelle on annettu yksi käsiksen hauskimpia heittoja Kuubaan lentävästa junasta(*). Lee Wallace kireänä ja epäsuosittuna pormestarina hihityttää, kuten myös Tony Roberts hänen paljon skarpimpana ja pätevämpänä kilpimiehenään.

Herra Ruskea, tuo yrmeä konnari. (Anna Berger, Michael Gorrin, Mari Gorman, Earl Hindman, Thomas La Fleur, Carolyn Nelson, Eric O'Hanian, Lucy Saroyan,William Snickowski)

Erikoismaninta muillekin erinomaisille konnille: Martin Balsamin muita herkempi herra Green, Hector Elizondon muita hullumpi herra Grey ja Earl Hindmanin muita hitaampi herra Brown. Jos värikoodaus kuulostaa tutulle, ajattelet varmaan Quentin Tarantinon Reservoir Dogsia, jossa Tarantino käytti samaa kunnianosoituksena tälle leffalle. Idea oli muuten Pelhamin kässäröijän Peter Stonen oma; värikirjoa ei lähdekirjasta löydy.

Työhaalarimies Joseph Sargent ohjaa ihailtavan näpäkästi uransa hienoimpana saavutuksena. leffa toimii (parhaassa mielessä) piirretyn logiikalla, etenee tiukasti kuin juna (heh) ja tähtää ennen kaikkea katsojansa viihdyttämiseen. Myös lippuluukuilla Pelham oli kansan mieleen.

Joseph Sargent (1925-2014) ohjasi mm. tämän kultakimpaleen ja... ööhh... leffamuotoisen kakkakimpaleen, eli Tappajahai nelosen.

Paljon tuosta ansiosta lankeaa myös Peter Stonen käsikirjoitukselle. Tämä on päkertänyt John Godeyn niin ikään hyvin menestyneestä kirjasta päälle päin loogiselta vaikuttavan, näppärän ja mustan huumorin sävyttämän mainion tekstin sekä toiminnan rungon.

Leffa on suht uskollinen kirjalle, tosin Garberin roolia on isonnettu ja junan kaappausmetodia viety kohti kuvitteellisempia muotoja, jotta mahdolliset tollojen tosielämässä tapahtuvat toisintoyritykset olisi estetty jo alkutekijöissään.

Stonen kässäri ja sen avulla itse elokuva myös onnistuvat varsin harvinaisessa tempussa, eli olemaan lähdekirjaansa parempi. Gone Girl (2014), Hohto (1980), Tappajahai (1975) Blade Runner (1982) ja Children of Men (2006) ovat muita vastaavia Nitraatille heti mieleen tulevia esimerkkejä. Pelham on muuten sittemmin filmatisoitu pari kertaa uudestaankin, mutta ei niistä sen enempää.

Nuhjunyki, vuosimalleja 1973-74. Vilahtaapa yhdessä sen kuvista myös Taksikuskin taksimiesten kahvila.

Mainita täytyy ehdottomasti myös David Shiren upean napakka sävellystyö: pomppiva ja hypnoottinen jazzfunk luo oivan pohjan tiukalle rikosdraamalle. Yksi Nitraatin lempparileffasävellystöitä kautta aikojen! Tekniikan puolella Pelham hyötyi uusista kuvausavuista jotka mahdollistivat paremmin vähäisessä valossa kuvaamista. Nämä tulivat tietty tarpeeseen pimeissä metrotunneleissa leffaa tehtäessä.

Nitraatti on ennenkin pitänyt Pelhamia mainiona, mutta viimeisin uusintakatselu hinasi sen täysien pisteiden elokuvaksi. Kun Nitraatti leffan loputtua hekotteli mainiolle lopulle(kin) ja kysäisi ohimennen itseltään, että mitä tähän leffaan voisi lisätä jotta se paranisi tai mitä siitä voisi ottaa pois jotta se paranisi, oli vastaus molempiin ettei mitään. Kombona yksi varmimpia merkkejä täysien pisteiden leffasta.

Arvosana: 10/10
IMDB
Traileri
Asiallinen fanimusavideo

(*) "Neiti, apua on tulossa", joogajunanpysäyttäjä ja aivastusreaktio ovat ihan yhtä hyviä tai vielä parempia!

The Twilight Zone / Hämärän Rajamailla (USA 1985-1989)

Meiltä löytyy kaikkia kolmea genreä: kauhua, scifiä ja fantasiaa.

Twilight Zone on scifi-, kauhu- ja fantasia-antologiasarja, jonka suurin ja kaunein versio nähtiin jo 1950-60 lukujen vaihteessa ja jonka alkuperäisversio on Nitraatistakin yksi parhaita tv-sarjoja ikinä.

Vuoden 1983 Steven Spielbergin masinoima Twilight Zone - elokuva ei ollut suuri hitti, mutta jotenkin se sai CBS tv-kanavan arvelemaan, että olisi vaivan arvoista pyyhkäistä pölyt kanavan omistamista oikeuksista ja tehdä uusiksi Twilight Zonea tv-sarjamuodossa.

Nostalgian voima yliarvioitiin myös tv-sarjapuolella. Vaikkei 1950/60-lukujen klassikkosarjakaan ollut mikään yleisömenestys, tämä kasarisarja alkoi nopeasti hävitä katsojamäärissä muiden kanavien samanaikaiselle tarjonnalle. Asiaa ei auttanut sekään, että sarjaa esitettiin aluksi liian aikaisin, ja sen rankemmat osat karkoittivat varmasti perhekatsojia tv:n äärestä.

Koko perheen apokalypsi.

Katsojien vähyydestä johtuen sarja peruttiin kahden kauden jälkeen, tosin syndikaatiota varten sarjaan kuvattiin hutiloiden ja halvalla kolmas kausi Kanadassa.

Mitään suoria uusintaversioita vanhoista klassikko-osista ei onneksi tarjota, vaan 1980-luvun Twilight Zone kertoo vain uusia tarinoita. Myös formaatti on noin puolet sarjan kestosta kiehtova ja hyvin harvoin nähty: yksittäiset tarinat saattavat kestää alle 10 minuuttia tai lähes 40 minuuttia, tarinan vaatiman ajan mukaan. Tarinoita sarjassa on kaiken kaikkiaan 110 kappaletta.

Nitraatti katsasti uudelleen pitkähkön tauon jäljiltä tämän kasarin uudelleenlämmittelyn. Sarja on sittemmin herätetty henkiin parikin kertaa. Aika oli kyllä kullannut aika vahvasti Nitraatin muistoja. Aikoinaan mainiolle tuntunut tekele oli nyt nähtynä aika kiikkerä viritys, jossa epätasaisuus on päivän sana. Noin kolmenkymmenen katsottavan tai sitä paremman tarinan lisäksi mukana oli useita kymmeniä heikkoja osia.

Ikkuna keskinkertaisuuteen.

Vahvasti tehosteisiin (jotka ovat suurimmaksi osakseen korkeintaan välttäviä, usein surkeampia) luottaneet osat olivat vanhentuneet huonoiten, tekstiin enemmän nojaavat olivat puolestaan kestäneet aikaa parhaiten. Usein myös osan lyhyys on hyve: Nitra voi hyvin kuvitella, miten jotkut näistä osista venytettäisiin nyt pitkästyttäviksi kuusituntisiksi minisarjoiksi.

Sarjan parin ensimmäisen kauden riittävän hyvä budjetti näkyy varsinkin alussa, kun siinä vilisee niminäyttelijöitä (mm. Bruce Willis, Morgan Freeman, Frances McDormand), nimiohjaajia (mm. Wes Craven, William Friedkin, Joe Dante) ja tunnettuja kirjoittajia (mm. George R.R. Martin ja Harlan Ellison). Grateful Dead väkerti sarjan uusitun tunnarin.

SARJAN 20 PARASTA OSAA

Nitraatti käy alla läpi sarjan 20 suosikkitarinaansa. Järjestys on nouseva. Listalla mainitaan sijoitus, osan nimi, kauden ja osan numero, sekä tarinapuolen osaan tehneet: t = tarina, kk = käsikirjoitus. Jos toista ei mainita, sekä tarina että kässäri ovat samasta / samoista kynistä.

#20: The Last Defender of Camelot (1x24, Roger Zelazny t., George R.R. Martin kk.)
Pyöreän Pöydän Ritarien legendojen myyttiset hahmot nykyajassa ja heräävä Merlin. Osa valloittaa ennen kaikkea hupaisalla ja revisionistisella Morgana Le Feyllään (Jenny Agutter), joka olisi kirjan ja tai muun oman kokonaisen teoksensa arvoinen. Ehkäpä sellainen jo on tehtykin, Nitraatin pitänee tutkia.

#19: Profile in Silver (1x20, J. Neil Schulman)
Aikamatkaava professori ei malta olla sorkkimatta tapausta JFK, uhaten aiheuttaa maailman ja maailmojen lopun. Mielenkiintoisesti samoilla vesillä liikkuva kuin lähes 30 vuotta myöhemmin Stephen Kingin aiheesta väkertämä kirja 11/22/63, yksi Kingin parempia myöhäistuotantoja.

#18: The Cold Equations (3x16, Tom Godwin t., Alan Brennert kk.)
Tylytystä tähtienvälisessä avaruudessa, kun hätätila vaatii kovia keinoja. Yksi harvoja sarjan loppupuolen onnistumisia. Osan suurin heikkous on liian runsas lavastus, jonka takia nörteillä on riittänyt tarinan käänteistä whataboutismia.

#17: Dreams for Sale (1x02, Joe Gannon)
Lyhyestä virsi kaunis. Matrixia puolitoista vuosikymmentä ennen Matrixia, kun wanha säihkysilmä Meg Foster kokee piknikillään erikoisia.

#16: Quarantine (1x17, Philip DeGuere Jr. & Steven Bochco t., Alan Brennert kk.)
Tulevaisuuden hippikommuunimaailma herättää wanhojen aikojen insinöörin syväjäädytyksestä: arvatenkin edessä on jotain, mitä futuristiset mariaohisalot eivät itse halua tehdä. Toimivaa tavaraa.

#15: To See The Invisible Man (1x16, Robert Silverberg t., Steven Barnes kk.)
Vaihtoehtomaailmassa rikoksen rangaistus on sosiaalinen eristäminen. Helppo nakki, ajattelee Mitchell Chaplin, mutta ei se ihan niin mene. Yllättävän humaaani tarina ja Cotter Smithin hyvä päärooliveto.

#14: Healer (1x03, Alan Brennert)
Murtovaras saa haltuunsa mystisen parantavan kiven, jolle olisi monta muutakin ottajaa, monella eri motiivilla. Osan käsikirjoittaja otti nimensä lähetysversiosta pois, niin huonosti näyteltynä ja ohjattuna hän tätä tarinaa piti. Nitraatti esittää eriävän mielipiteensä. Varsin jees moraliteettitarina ja Eric Bogosian pääosassa ihan ok.

#13: Examination Day (1x06, Henry Slesar t., Philip DeGuere Jr. kk.)
Kuten melkein sarjan kaikki muutkin scifit, on myös tämä melkoinen tylytys. Nokkela natiainen on aloittamassa ilmeisen tärkeää tasokoetta tulevaisuuden valtiossa ja vanhempia jännittää jostain syystä tavattomasti. Onko luvassa dystopiaa vai utopiaa? Arvannette.

#12: Dealer's Choice (1x08, Donald Todd)
Sarjan herkkuosastoa, kun mainio näyttelijäkaarti (Morgan Freeman, Dan Hedaya, M. Emmett Walsh, Garrett Morris ja Barney Martin) vetää tarinaa New Jerseyläisestä ukkeleiden kortti-illasta, johon saapuu rikinkatkuinen ja kutsumaton vieras.

#11: I of Newton (1x12, Joe Haldeman t., Alan Brennert kk.)
Hauska kauhukomediavälipala, jossa wanha kehno saapuu tarjoamaan yliopistoprofessorille matematiikka-apua, vaatimattomalla sielun hinnalla. Ron Glass on mainio piru ja Sherman Hemsley hauska sanoissaan varomaton proffa.

#10: The Toys of Caliban (2x05, Terry Matz t., George R.R. Martin kk.)
Yhdessä Nightcrawlersin (kts. alla) kanssa sarjan tylytys-osastoa ja Martinin Thrones-maineen veroista tekemistä, kun vanha aviopari yrittää tuskaillen pärjätä tyhjästä materiaa luovan idioottilapsensa (Shakespeare represent!) kanssa.

#09: Need to Know (1x21, Sidney Sheldon t., Mary Sheldon kk.)
Pienessä maalaiskylässä väki alkaa seota, kun tieto maailmankaikkeuden tarkoituksesta leviää. Erittäin toimiva Zone, joka on kuin osa seuraavan vuosikymmenen tv-menestystä X-Filesia 15 minuutissa. William Petersen ja Frances McDormand vetävät oman elämänsä Mulderina ja Scullyna. Liekö yksi Radioheadin musavideoistakin saanut innoitusta tästä osasta?

#08: Devil's Alphabet (1x22 Arthur Gray t., Robert Hunter kk.)
Lovecraftmaista meininkiä, kun 1800-luvulla herrasmiesten puolisalaseura kirjaa itselleen elämän ja kuoleman rajan ylittäviä sääntöjä. Hyvä ensemble ja ilmapiiri.

#07: Red Snow (1x21, Michael Cassutt)
KGB lähettää miehensä Siperian perukoille tutkimaan karkoituskylän outoja tapahtumia. Muikeaa atmosfääriä ja makoisaa lavastusta, sekä erittäin tyydyttävät pääosat George Dzundzalta ja Victoria Tennantilta. Tämä näppärä vampyyritarina voinee hyvinkin olla yksi innoite myöhemmälle 30 Days of Nightille ja sen jatko-osille, sekä tietysti alkuperäiselle sarjikselle, johon leffat perustuivat. Synkemmällä lopulla varustettuna Red Snow olisi ennustanut oligarkit.

#06: Private Channel (2x29, Ed Redlich)
Varhaisteini-Nitraatin suosikkikasarizoneja, toimii vieläkin. Kuulokkeet päässä rummutteleva nutipääteini (Scott Coffey) lähtee lentomatkalle, jolla tämän viallinen radio alkaakin syytää nutipään korvakäytäviin kanssamatkustajien ajatuksia. Matkailunähtävyyksiin lukeutuu myös harvinaisuus, eli valkkariterroristi (Andrew Robinson). Miinuksia vähän liian pliisusta lopetuksesta.

#05: But Can She Type (1x13, Martin Pasko & Rebecca Parr)
Sen verran Nitraattikin on sihteerin hommia paiskonut, että tarina työn uuvuttamasta sihteeristä joka löytää portaalin vaihtoehtomaailmaan, jossa sihteerit ovat palvottuja kuninkaallisia, lukeutuu itseoikeutetusti Nitraatin lempparizoneihin. Pam Dawber pääosan sihteeri Karen Billingsinä mainio.

#04: The Shadow Man (1x10, Rockne S. O'Bannon)
Ylimielinen teini yhyttää sänkynsä alta Varjomiehen, mörön jonka avulla alkaa parantaa sosiaalista statustaan. Kauhukomediaguru Joe Danten ohjaama mainio pikku kauhari on sarjan parhaimmistoa.

#03: A Message from Charity (1x06, William M. Lee t., Alan Brennert kk.)
Synkassa mutta kolmensadan vuoden erottamina kuumesairauden kärsivien Charityn ja Peterin välille aukeaa kommunikoinnin mahdollistava yhteys. Mielikuvituksekas, looginen ja hyvin kirjoitettu fantsu, joka hyötyy myös symppiksestä päänäyttelijäparistaan (Kerry Noonan, Peter Wood).

#02: Paladin of the Lost Hour (1x07, Harlan Ellison)
Eräänlainen ajan valvoja etsii elämänsä ehtopuolella työllensä jatkajaa, eikä vaitonainen ja syrjäytynyt sotaveteraani näyttäisi päällisin puolin kovinkaan otolliselle manttelinperijälle... Sarjan parhaiten kirjoitettu osa, jossa näyttelijät Danny Kaye ja Glynn Turman vetävät upeasti.

#01: Nightcrawlers (1x04, Robert R. McCammon t., Philip DeGuere Jr. kk.)
Ykkönen on edelleen sama kuin se on aina Nitraatille ollut: tienvarren huoltoaseman sekalainen seurakunta saa vieraakseen sotaveteraani Pricen (Scott Paulin), jolla on erittäin ikäviä manifestaatiokykyjä. Todella tiivistunnelmainen, näyttävä ja hyväbudjettinen osa, jonka ohjasi William 'Manaaja' Friedkin.

Tämä hieno kauhupätkä oli ironisesti yksi sarjan heikon menestyksen syitä: iltamyöhälle tarkoitettu teos oli yksi väkivaltaisimpia sen astisista tv-tuotoksista. Kun se näytettiin parhaaseen katseluaikaan, ei se perheellisiä katselijoita varmastikaan varsinaisesti ilostuttanut!

Sarjalle kokonaisuutena:

Arvosana: 7/10

IMDB
Sarjan onnistunut intro
Traileri

Nitraatin Leffavuosi 2022

Leffavuodelle 2023!

Vuoden vikana päivänä Nitraatti tarjoaa taas sekä uutta että tuttua. Hyväksi havaittuun edellisvuoden tapaan ja tästä eteenpäinkin vuodet häntivät, eli esimerkiksi tänä vuonna parhaiden ja huonoimpien leffojen palkinnoista kisaavat sekä vuoden 2021 että vuoden 2022 elokuvat.

Syy muutokseen oli ja on, että kuluvan vuoden mielenkiintoisimmat ehtivät harvemmin raukoille rajoillemme kautta Nitraatin silmämuniin ennen vuoden loppua. Toki tämä voi aheuttaa vähän toistoa, mutta on välttämätöntä, jotta nämä varsin tuoreet listoille kuuluvat saadaan mukaan ennen kymmenen vuoden viivettäkin.

Viiveestä puheen ollen, näin vuoden vikana päivänä Nitraatti katsastaa myös vuosikymmenen takaisten leffojen viisi parasta. Ne tosin ovat aina vain kyseiseltä yhdeltä vuodelta: tässä ajassa Nitra on ehtinyt jo nähdä tarpeeksi kiinnostaneita listaehdokkaita.

Sitten perinteiseen: Alla viimeisten kahden vuoden huonoin ja kolme parasta, sekä vuosikymmenen takaisen vuoden viisi parasta.

2021-2022

And the winner is...

Huonoin: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore (2022) / Rakkaani Merikapteeni (2022)

Nitraatilla oli ensimmäistä kertaa bloginsa historiassa kaksi tasavahvaa pettymystä. Uusin Dumbledore oli sekava melukone ilman sydäntä ja Klaus Härö teki viimeinkin jotain, johon Nitraatti epäili hänen olevan kykenemätön, eli heikon elokuvan. Merikapteeni oli puuduttavan tavanomainen ja jankkaava draama, eivätkä sitä pelastaneet edes Irlannin alikäytetyt kuvauspaikat. 6/10 molemmille.

#3: Kultainen maa (2022)

Kultainen Maa valloittaa raikkaalla kotimaisella näkökulmallaan maahanmuuttokysymyksiin, kun suomalainen somaliperhe muuttaa Somaliaan perustamaan kaivosta. Tarjosipa se Nitralle myös tähän astisen 2021-2022 rupeaman muistettavimman ja hykerryttävimmän kohtauksen, kun Suomessa syntynyt ja kasvanut esiteini katselee epäuskoisena auton ikkunasta tulevan kotimaansa heikkoa infraa.

KM oli muuten aika tasoissa suht mainion ja peittelemättömän Tina Turner-dokkarin (Tina, 2021) kanssa, mutta Tina ei ehkä kuitenkaan keskittynyt aivan tarpeeksi itse musiikkiin. 8/10.

#2: Everything Everywhere All at Once (2022)

Ylpeät vanhemmat julistavat: Matrix (1999) ja Being John Malkovich (1999) ovat saaneet lapsen. Scifidraamatoimintakomedian ja pari muutakin genreä mukaansa kahmaiseva pläjäys väsyneen pesulaa pyörittävän aasialais-amerikkalaisen perheen kaikkien aikojen oudoimmasta päivästä potenssiin miljoona oli kerrassaan virkistävää vaihtelua, vaikka välillä räminän ja eksposition määrä uhkasikin hukuttaa Nitraatin alleen. 8/10.

#1: Val (2021)

Peittelemättömän rankka ja rehellinen taiteilijan henkilökuvadokkari oli tällä kertaa aika selkeä voittaja. Vuosikymmenen valioita, uskaltaa Nitraatti luvata jo nyt. Valista Nitra kirjoittelikin jo laajemmin. 9/10.

2012

Tanssi yli pillerikasojen.

2012 #5: Silver Linings Playbook / Unelmien Pelikirja

Hullun ja varttihullun epätavallinen rakkaustarina on romcom vaativampaan draamamakuun. Bradley Cooperin ja Jennifer Lawrencen mainio kemia sekä ohjaaja Russellin erinomainen kässäri (Matthew Quickin kirjasta) ovat elokuvaa vahvasti kannattelevia peruspilareita. 9/10.
IMDB
Traileri

Tom of Gotham.

2012 #4: The Dark Knight Rises / Yön Ritarin Paluu

Kolmas ja vika Nolanin lepakkoleffa on tuosta trilogiasta Nitraatin suosikki. Alun lentsikkakohtaus ajaa Bondit ja Cliffhangerit nyyhkyttämään nurkkiinsa, hahmogalleria sisältää kaiken Kissanaisesta (mreow!) Ra's al Ghulin (boo!) kautta Robiniin (jee!) ja Tom Hardy tekee sarjisleffojen parhaan pahiksen hyytävänä maailmanlopun kuriirina Banena. DKR on ison ja rahaisan näköistä ja tuntuista superviihdettä, joka kestää varsin vaivattomasti uusintakatseluja. 9/10.
IMDB
Traileri

Iso Vee.

2012 #3: Korsoteoria

Ohjaaja-käsikirjoittaja Antti Heikki Pesonen osoitti hallitsevansa lähiöangstin draaman ja mustan huumorin täydellisesti jo tässä puolituntisessa, tyylipuhtaassa varastonaisen ja teinipojan rakkausodysseija-lyhärissään, jota kivikasvoinen Armi Toivanen tähdittää rakastettavan lakonisesti. Sama parivaljakko paalutti myös edellisen vuosikymmenen parhaimmistoon kuuluvan Päin Seinää -kokoillan leffan pari vuotta myöhemmin. 10/10.
Elonet
Traileri

Leikitäänkö piilosta?

2012 #2: Zero Dark Thirty

Bigelowin älykäs tiedustelu- ja sotaleffan teknotrilleriristeymä on alallaan kepoisesti edellisen vuosikymmenen tyydyttävin. Osama Bin Ladenin jahdista kerrotaan huolella ja yksityiskohtaisesti, kaiken huipentuessa erinomaiseen puolituntiseen varsinaisesta tappo-operaatiosta. Erikoismaininta Alexander Desplatin maailmanlopun musiikeille. Ohjaaja Kathryn Bigelow tekee parempaa ja tiukempaa äijäleffaa kuin useimmat miehet. 10/10.
IMDB
Traileri

Suvullinen mustia lampaita.

2012 #1: Dark Shadows

Uudelleenkatselua erinomaisesti kestävä kauhukomedia on tutun parivaljakon eli goottimies Tim Burtonin ja Johnny Deppin aika mones - ja toistaiseksi viimeinen - yhteinen viritys. Tässä muikean nautittavassa tekeleessä 1700-luvulla vangittu vampyyri palailee 1970-luvulla pistämään salaisuuksia pursuvan perheensä röksähtänyttä olemista uuteen uskoon. Tämäkään ei pelkästään vuotensa, vaan myös vuosikymmenensä parhaimmistoa. 10/10.
IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2023!

Itsepäisyyspäivän suomalainen: Jäniksen Vuosi (Suomi 1977, Risto Jarva)

Mene ja löydä.

Mainosmies Kaarlo Vatasen suhde vaimoon on kriisissä ja työelämä turhauttaa. Mainospäällikkö Huhtinen määrää Vatasen ja valokuvaaja Miettisen työmatkalle ja tiellä Kouvolaan he törmäävät autollaan pieneen jäniksenpoikaan. Vatanen katoaa metsään hoitamaan vammautunutta eläintä, kuulee sisäisen erämiehensä kutsun ja päätyy jänis mukanaan kiertämään ympäri Suomea. Onnistuuko Vatanen pyristelemään ulos yhteiskunnan oravanpyörästä? (Elonet)

Nitraatin oli tarkoitus käsitellä tänä itsenäisyyspänä Komisario Palmu-elokuvasarja ja ensi vuonna Jänis, mutta Antti Litjan (1938-2022) kesäinen poismeno kääntää järjestyksen. Tänä vuonna Nitraatti siis kunnioittaa - hienon elokuvan lisäksi - myös vasta lähteneen Jäniksen Vuoden pääosan esittäjän Antti Litjan muistoa.

Jäniksen Vuoden ohjaajan Risto Jarvan ura oli jo kehittynyt varsin mukavasti alun ylitaiteellisista elokuvista (Bensaa Suonissa, Ruusujen Aika) ja raadollisista työläiskuvauksista (Yhden Miehen Sota, Kun Taivas Putoaa) kohti suurempien yleisöjen elokuvaa.

Matkailumaniaa. Antti Litja, Heikki Nousiainen, Eija Pokkinen.

Todellinen tähtiin kirjoitettu kohtaaminen tapahtui, kun Jarvan ja näyttelijä Antti Litjan tiet kohtasivat vuoden 1975 yleisömenestyskomediassa Mies Joka Ei Osannut Sanoa EI. Vaikka se ei ole millään muotoa Nitraatin suosikki Jarvan tuotannosta ja sen komediaelementit tuntuvat vanhentuneen käsiin, oli se silti ohjaajalleen selvä tyylinmuutos ja kauan janottu jymy-yleisömenestys.

Sitä seuranneessa mainiossa Jarvan, Kullervo Kukkasjärven ja Jussi Kylätaskun kirjoittamassa Lomassa (1976), jossa Antti Litjan esittämä suomalainen stiff upper lip-tyyppi ajautuu aurinkolomalle pelkillä talvikamppeilla varustettuna ja tässä Jäniksen Vuodessa (1977) huumorikin on säilyttänyt tehonsa.

Tuo JKK-kolmikko väänsi Jäniksen Vuodessa käsikirjoitusmuotoon vuonna 1975 - joka kiinalaisen horoskoopin mukaan muuten oli jäniksen vuosi - julkaistun ja yhden Paasilinnan rakastetuimmista kirjoista.

Siinä kylmään moderniin sivilisaatioon yhtäkkiä kyllästyvä reportteri (elokuvaversiossa mainosmies) Kaarlo Vatanen kaappaa kainaloonsa loukkaantuneen jäniksen ja lähtee odysseialle kohti omaa Shangri-la:taan: koskematonta, puhdasta Lapin korpea ja hyviä ihmisiä.

Vatasen kujatonta kävelyä, ei juoksua halki suomen.

Jäniksen Vuodessa on vain yksi suuri rooli, ja koko homma lepää paljolti Antti Litjan harteilla. Tämän Vataseen syöttämä rauhallinen olemus ja pinnan alla pyyhkivät suuret kuohut ovat elinehto Jäniksen toimivuudelle. Toki Nitraatin pitää mainita myös Vatasen hellyttävä jänö (oik. jänöt, lue alta).

Parivaljakkoa vastaantuleva hahmokavalkadikin on anteliasta sorttia. Juha Kandolin on Vatasen työkaveri, illuusioton valokuvaaja Miettinen. Kauko Helovirta tekee suomalaisen reilun poliisin perikuvan, Hannu Lauri inhan mainospomo Huhtisen ja Eija Pokkinen on italialainen luksusturisti.

Muistettavin sivuhahmo on kuitenkin niin elokuvassa kuin kirjassakin Kekkosen ympärille vaihdokas-salaaliittoteorian rakentanut erakko, entinen nimismies Hannikainen, jonka leffassa tekee hykerryttävästi Martti Kuningas. Sivuhahmojen tekijöiksi löytyy lisäksi Ahti Kuoppalaa, Markku Huhtamoa, Esa Pakarinen Jr:ää, Rita Polsteria, Heikki Nousiaista, Jukka Sipilää jne.

Nimismieskin heltyy karvaisen kaverin kanssa. (Kauko Helovirta, Antti Litja)

Hupaisaa triviaa oli elokuvan toisen päätähden, eli jäniksen etsintä. Kysehän oli oikeasti tietty jäniksistä monikossa, kun ainakin 11 suippokorvaa jänönpentua elokuvassa jänöilee samana jänönä.

Jarvan silloinen rakastettu ja satunnainen näyttelijä, valokuvamallina euroopassa ja sittemmin kääntäjänä suomessa uran tehnyt Eija Pokkinen muisteli hauskasti tuoreehkossa elämänkerrassaan sitä, miten Jarva, hän ja kourallinen työryhmää yritti saalistaa jäniksiä joltain saarelta verkoilla.

Homma jäi lopulta enimmäkseen ammattilaisten tehtäväksi, vaikka Jarva itsekin kesytti ja kasvatti niistä muutaman kotonaan. Pokkinen myös kertoi, että muutama jäniksistä kesyyntyi hyvin ja viihtyi Jarvan sylissä. Onpa jälkipolville nyt säästynyt parhaan jänönäyttelijän nimikin: Luttana. Kuvausten aikana osa jänöistä teki omat vatasensa, eli karkasi Lapin luontoon. Loput palautettiin kuvausten päätyttyä Ähtärin eläinpuistoon.

Metsä ja mies suojana.

Joulukuussa 1977 Jäniksen Vuoden ensi-ilta ja elokuvan vastaanotto jännittivät ohjaaja Jarvaa. Kutsuvierasnäytännössä elokuva sai vahvat suosionsoitukset ja Jarva onnittelut. Illan päättänyt taksimatka päätti myös Risto Jarvan elämän, kun Kuusisaaressa tapahtui kohtalokas onnettomuus. Vastaan tullut sanomalehtien jakeluauto oli lähtenyt mutkassa luisumaan poikittain taksia kohti. Etupenkillä istunut ohjaaja sekä taksikuksi kuolivat välittömästi.

Eija Pokkinen kertoi kirjassaan koskettavasti tuosta poismenosta: kuvausten aikaan Pokkinenkin yritti kesyttää ja kasvattaa yhden jäniksistä, mutta luovutti kun häntä kävi niin sääliksi hätäpäissään ja paniikissa kohti ikkunaa ja vapautta pomppimalla yrittänyt jänis. Hän samaistui onnettomuuden ja menetyksensä jälkeen jäniskasvattiinsa.

Nitraatin vaihtoehtomaailmassa Jarva olisi elänyt ja ohjannut Litjaa Nitraatin suosikkipaasiilinnan Hirtettyjen Kettujen Metsä filmatisoinnissa. Mutta aina ei käy niin kuin haaveiltiin. Jäniksen Vuosi on muuten yksi harvoja suomikirjoja, joista ulkomaillakin on tehty oma elokuvasovituksensa. Ranskikset pitävät Paasilinnasta, joten sieltä kajahti.

Ohjaaja Risto Jarva (vas.) ja näyttelijä Jukka Sipilä Jäniksen kuvauksissa.

Arto Paasilinnasta (1942-2018) puheen ollen: hänen kirjoissaanhan on mukavan tutunomainen kaava: oman pillinsä mukaan tanssiva ammattimies kohtaa kirjan lopussa kakofonian. Jäniksen Vuoden elokuvaversio sekä säilyttää että rikkoo tuota kaavaa.

Elokuvassa ei ole - ehkä onneksikin - kirjan päättävää rajaselkkausta ja hulluja hiihtoja. Samaa virkaa leffassa toimittaa lapin luksuslomailijoiden vyöryminen Vatasen elinpiiriin. Tosin, jos jonkun asian kirjasta Nitraatti saisi elokuvaan lisätä, olisi se ehdottomasti Vatasen katkera kamppailu metsäsavotalla ruokaa varastelevan korpin kanssa. Sen tekeminen kuviksi olisi kuitenkin ollut liian vaikeaa, vaivalloista ja kallista.

Jäniksen loppu on suomielokuvan unohtumattomimpia, mystisimpiä ja koskettavimpia, kun elokuvan ja kirjan läpäissyt teema, eli itse-ehtoisesti kahlitun ihmisen ruumiin ja mielen vapautuminen hakee lopullisen kuvallisen ja lyyrisen muotonsa kääntämällä kirjan lopun periaatteessa nurinpäin ja tekemällä siitä vielä unohtumattomamman version. Tavanomaisen loppuhimmennyksenkin sijaan elokuva päättyy loppukirkastukseen.

Paasilinnan parhaimmistoa.

Paasilinnalle tyypillinen kohkausloppu, joka siis kirjaversiosta löytyy, kohtasi Jarvan elokuvaversiossa selvän voittajansa. Myös Markku Kopiston pienimuotoinen musiikki sopii elokuvaan kuin nyrkki silmään: tyyli olikin ohjaajan ehdottama. Jäniksen Vuosi oli yleisömenestys ja ohjaaja Risto Jarva sai elokuvasta postuumin Jussin. Toinen pysti meni käsikirjoitusryhmälle.

Jäniksen Vuosi on Nitraatin vahva ehdokas parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi ikinä. Ainakin se on paras suomalainen road movie. Jäniksen vuosi on myös elokuva heikomman puolelle asettumisesta ja kertomus siitä, miten hyvyys tekee elämän mielekkääksi - tänäkin päivänä. Ajatonta filosofiaa.

Jäniksiä ja ihmisiä, sekä ajatonta empatiaa.

Risto Jarva 1934-1977
Antti Litja 1938-2022

Arvosana: 10/10

Elonet
IMDB
Traileri (no ei oikeastaan, mutta kohtauksia elokuvasta)

Nitraatin Pelinurkka: Dungeons & Dragons Online (Turbine / SSG 2006- )

"Mitä sinä oikein haluat? Ruokaako?"

Viimeisen parin vuoden aikana Nitraatin vuosikymmenen jatkunut suuri pelirakkaus World of Warcraftia kohtaan on osoittanut kuihtumisen merkkejä. Jokainen sen hahmoluokka tuntuu nykyään pelautuvan aika samalla lailla, optiot hahmon kustomoinnissa ovat koko ajan vähentyneet, ja peli tuntuu nyt aivan liian helpolle, sekä väärällä tavalla vaivattomalle.

Apuun ryntäsi Nitraatin uusvanha innostus: jo aikoinaan ennen WOW:ia koklattu, mutta silloin parin kuukauden jälkeen hylätty, semi-indie mmorpg(*)-veteraani Dungeons & Dragons Online, lyhyemmin DDO.

"Nyt on osuttava tai kuoltava!" Puolituis-taikuri/varas/palemaster etelämeren liskomiesten kimpussa.

Mikä se on?

DDO sijoittuu tuttuakin tutumman Dungeons & Dragons-roolipelin maailmaan. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että tämän 1970-luvulla pöytäminiatyyristrategiapelistä pöytäroolipeliksi muuttuneen ja sittemmin sähköisiin muotoihinkin taipuneen tekeleen vaikutteet ovat varsin selvästi Tolkienilta ja Keskimaasta lähtöisin, toki omilla mausteillaan lisättynä.

Kuten WoW:issa, DDO:ssakin pelaaja ohjaa yhtä hahmoa jolle hän valitsee ulkonäön, sukupuolen, rodun ja hahmoluokan (ajattele ammattia). Toisin kuin WOW:issa, tämän lisäksi DDO:ssa hahmoaan saa muokata enemmän mieleisekseen ja valita myös maailmankatsomuksen, monipuolisemmin hahmokykyjä, sekä jakaa tietyn määrän pisteitä hahmon henkiseen ja fyysiseen osaamiseen vaikuttaviin arvoihin.

"Kaikelle on maaginen selitys." Puolituissamoojavaras eli ranger-rogue cityelämän pauloissa.

Ammattien kirjo on tyydyttävä: varkaista pappien kautta bardeihin ja kymmenen muuta. Rotujakin löytyy kääpiöistä ihmisten kautta haltioihin plus kaikenmoiset taivaan ja helvetin ökömöttiäiset siltä väliltä. Optioita on siis näissäkin selvästi WOW:ia enemmän.

Pikanttina lisämausteena DDO sijoittuu - tutumman dunkkiksen perusfantsu-Faerunin lisäksi - myös dunkkiksen Eberron-maailmaan, joten halutessaan pääsee pelaamaan vähän steampunkahtavampiakin rotuja ja luokkia.

"Ei voi olla totta. Seikkailun viimeisessä taistelussa!" Pelin ärjyimpiä vastuksia, wanha kunnon Tuijottaja (Beholder).

Mitä siinä voi tehdä?

Ensinnäkin, DDO:ssa voi pelata aivan itsekseen paremmin kuin WoW:issa koskaan. Siinä missä WoW:in maailmassa kaikki röntöstävät samoilla pelloilla, luo DDO jokaiselle pelaajalle ja maksimissaan tämän neljälle kaverille oman maailman mitä samoilla, kaupunkien keskitettyjä markkinakeskustoja lukuunottamatta. Niissä bisneksiään voi halutessaan hoitaa muidenkin pelaajien kanssa.

Yksittäisille hahmoille tai pienille ryhmille luotavilla maailmankartoilla on lähinnä tappo- ja tutkimustehtäviä, ei varsinaisia seikkailutehtäviä kuten WoW:issa. DDO:ssa niiden virkaa hoitavat instanssien eli yhdelle hahmolle tai ryhmälle erikseen luotujen skenarioiden sisäiset tehtävät, ja niitä löytyy todella runsaasti. Myös vaikeustasoa voi säätää monipuolisesti: isommilla riskeillä on tietysti luvassa myös isommat palkkiot.

"Mitähän tostakin tapahtuu?" Taitopuut syynissä.

Tehtävien suorittamisesta peli jakaa hahmolle kokemuspisteitä, joita tarpeeksi kerättyään hahmo nousee seuraavalle tasolle ja pääsee valkkamaan itselleen lisää kykyjä. Myös tasojen nousun välissä on luvassa pikkusäätöä, kun peli jakelee aina tietyin välein hahmopuupisteitä. Niitä käytetään hahmon kustomointiin erillisistä ammatin ja rodun mukaan valittavista taitopuista, jotka tapaavat vahvistaa hahmon jotain yksittäistä osaamisaluetta entisestään. Ne ajavat vähän samaa asiaa kuin paperiversion prestige classit.

Tämän lisäksi pelissä on erikoisteemaviikkoja, jolloin voi suorittaa jotain teemaan liittyvää tekemistä ja kerätä roippeita, joita ei muulloin pysty saamaan. Tätä puolta pelistä Nitraatti ei ole vielä ehtinyt suuremmin tutkimaan, kuten ei hardcore-moodiakaan, jossa pätee hahmojen pysyväiskuoleman laki.

Jos valmiit maailmasta löytyvät esineet eivät tyydytä hahmoa tarpeeksi, on jokaisella hahmolla myös mahdollisuus väkertää ihan omia taikakamppeitaan, tai vaihtaa raakamateriaalit valmiisiin puteleihin, taikascrolleihin tai muuhun tilpehööriin.

"Tehkää jotain siellä takana!" Moninpelissä yksilön virheistä tulee helposti myös kollektiivinen kokemus!

Mitä siinä voi tehdä muiden kanssa?

Isompien ihmisporukoiden kanssa voi harrastaa raidausta, eli vaikeampia instansseja jotka on mitoitettu suuremmille ryhmille. Huhut kertovat että DDO:ssa voisi myös harrastaa pelaaja vastaan pelaaja -tyylistä taistelua, mutta sitä Nitraatti ei ole suuremmin tutkinut, kuten ei toistaiseksi oikeastaan tuota raidaustakaan.

Myös moninpeleille tyypillisiä kiltoja voi perustaa, soolottajatkin ihan vaikka yhden miehen tai naisen versionsa. WoW:in harmillisesti hylkäämät konkreettiset stattiedut killoista hahmoille elävät ja voivat DDO:ssa hyvin.

Mitä se maksaa?

DDO oli alun perin kuukausimaksullinen, mutta siitä tuli parin vuoden jälkeen F2P eli ilmaispeli, jossa on semi-vahvat P2P (maksa pelataksesi) -mausteet. DDO on malliesimerkki siitä, miten tällainen hybridi tulee tehdä. Käytetyt eurot muutetaan pelin omaksi sisäiseksi metavaluutaksi, jota hienona piirteenä saa pikkuhiljaa myös ihan pelkästään peliä pelaamalla.

Mm. druidin hahmoluokka oli aikoinaan maksullinen. Nyt suentassu saa lueskella kirjojaan ihan ilmatteeksi.

DDO:ta voi pelata aika jees sijoittamatta siihen pennin hyrrää, mutta jo pienen määrän euroja siihen upottava saa mukavia elämäntasoetuja. DDO antaa pelaajan myös valita ostoksensa todella monipuolisesti: kassalla pelin lisäosalle 'kiitos ei' -sanova voi sen sijaan valkata vaikkapa pelkän maagisen selkärepun, jonkun erikoisrodun, hahmopuun tai pari parannuspulloa.

Peliin on myös julkaistu varsin tasaisesti uutta pelattavaa lukuisten pienempien seikkailupakkausten ja muutaman isomman laajennusosan muodoissa. Suurin osa näistä on maksullisia, mutta hinnat ihan uusinta uutta lukuunottamatta tuppaavat olemaan aika huokeita, ja jaetaanpa niitä aina silloin tällöin myös ilmatteeksi. Myös DDO:n kuukausimaksullinen pelaaminen on mahdollista, mutta sen suomat edut eivat riitä vakuuttamaan ainakaan Nitraattia.

Tavaraa, tavaraa, tavaraa. Hahmon, hahmon pankin ja killan pankin inventaarioita.

Tutoria ei jätetä

Varsinkin paperiroolipeliversiota D&D:stä tuntemattomalle jo DDO:n hahmonluonti (sovelletut D&D:n 3.5 painoksen säännöt) voi näyttäytyä hyvinkin vaativana prosessina. Toki avuksi kiitää pelin oma sisäinen ohjeistus ja internet erilaisine neuvosivuineen. Vaativuus heijastuu myös itse pelin pelaamiseen: huonosti suunnitellulla hahmolla on vaikeampi pärjätä.

Ihan pystymetsästä pelin pariin ajautuvaa Nitraatti kehottaa lämpimästi nojaamaan tutoriaaleihin ja kokeilemaan pelaamista valmishahmoilla, sekä tutustumaan pelin forumeihin ja wikiin, YouTube-pelivideoihin ja niin edelleen. On syytä varautua siihen, että DDO on sen verran oldskool, ettei se jaksa loputtomiin pitää pelaajaansa kädestä kiinni.

"Miekkaa ja magiaa ja voidaan me vähän ajatellakin." Haltia-samoojavaras väkertämässä yhden pelin kinkkisimmän puzzlen parissa. Kolme hurraahuutoa netin ratkaisusivustoille!

Pelissä on sen julkaisuaikojen kymmenen hahmotason sijasta niitä nyt kokonaiset kolmekymmentä. Melkein jokainen dunkkiksen paperiversiota hangannut tietää, että peli on nautittavimmillaan siellä ysitason maissa ja alle, kun hahmot eivät vielä ole mitään jumalia ja äkkikuolemia sattuu harvemmin.

Mutta kyllä DDO Nitraatille maittaa ainakin tuonne 20-tason kieppeille, vaikka power creep onkin aika hurjaa paperiversioon verrattuna. 20 plussaa pelissä ei Nitraatti ole vielä edes ehtinyt testaamaan.

"Oliks tää nyt sit tässä?" Jotkut meistä makaavat ojanpohjalla örkkinuolia täynnä, mutta katselevat tähtiin.

Loppusanat

Asiat mitkä tekevät DDO:sta Nitraatille tällä hetkellä kaikkein mieluisimman MMORPG:in ovat aika selviä. DDO on Nitraatin diggaamaa dunkkista, se on monipuolinen ja hyvällä tavalla monimutkainen, sitä voi pelata tyydyttävästi täysin itsekseen omilla aikatauluillaan, siinä on turkasen paljon pelattavaa ja pelin sisäiset ostot ilman kuukausimaksu-orjuutta ovat esimerkillisen hyvin toteutetut.

Nyt taas vinguttamaan DDO:n miekkaa & magiaa - ja voi Nitraatti vähän ajatellakin.

Arvosana: 9/10

Traileri
Kotisivut
DDO-Wiki (pelin erinomainen ohjesivusto)
DDO forum (pelin keskustelusivusto)

(*) monen pelaajan tietokoneroolipeli
Kuvatekstiquotet: roperyhmien kuuluisia viimeisiä sanoja