Panic Room (USA 2002, David Fincher)

Very postmodern.

A divorced woman and her diabetic daughter take refuge in their newly-purchased house's safe room, when three men break-in, searching for a missing fortune. (IMDB)

Jodie Fosterin ja Kirsten Stewartin asuttamassa *upeassa* isossa newyorkilaisasunnossa on jotain mitä kolme todella tuhmaa kaveria haluaa. Tämä leikkikenttä esitellään meille heti alussa. Jostain syystä tämä on yksi Fincherin vähiten tunnettuja leffoja. Lähes täydellinen rikoselokuva: jos Hitchcock eläisi, tämän hän haluaisi tehdä. Fincher siis rakennutti leffaa varten upean, miljoonien dollarien lavasteen. Jokainen centti siitä hyödynnetään elokuvan upeissa kamerakuljetuksissa; hisseissä sydän ei ole pamppaillut ihan yhtä kovaa sitten mestarin. Talo elää elokuvan mukana.

Äitijellona ja lapsijellona. (Jodie Foster, Kristen Stewart)

Näyttelytyö on harvinaisen onnistunutta. Ensinnäkin Jodie Foster vetää aivan raivokkaan upean äitileijonan. Foster on jo alusta sellainen, että jos joku uhkaa hänen lastaan, niin se ihminen ei heilu kahdella jalalla kovin pitkään. Erittäin nuori Kristen Stewart vetää ihanan neuvokkaan tyttären. Mainio pari. Mutta kaikki tietävät, että hyvässä trillerissä pahikset ovat erinomaisia, vähintään hyviksien veroisia, eikä Panic Room petä.

Upeat konnat (Dwight Yokam, Jared Leto, Forest Whitaker)

Kultalusikka-Juniorista meidän tulee olla vähän huolissamme. Jared Leto vetää todella hyvin, kuten lähes aina. Leto onkin Nitraatista hävyttömän aliarvostettu. Hän valkkaa mielenkiintoisia rooleja jotka ovat lähes aina hyvin piirrettyjä ja oivallettuja. Kertoo Nitraatin mielestä älystä roolien takana. Aina mukavaa katsottavaa. Whitaker on oma pehmeä olemuksensa. Erikoishuomio 'Raoul':ille eli Dwight Yokamille. Muusikko tekee kerrassaan inhottavan roolityön. Häntä vastaan jokainen amerikkalainen saa onneksi kantaa asetta, ihan perustuslain turvin.

Musiikista vastaa Howard Shore. Hän yrittää päällekäyvän upella ja synkällä musiikkinyrkillään melkein haudata meidät - kuuluu tietysti asiaan. Käsitelläänkö tässä samalla 9/11 -paniikkia? Tuskin; Fincher suunnittelee elokuvansa pidemmälle aikavälillä. Mutta jos joku näkee tässä senkin aspektin, ei kai se sinänsä ole väärin.

Harvoin elokuvaan tarvitaan kaksi kuvaajaa. Conrad Hall ja Darius Khondji olivat kuitenkin tarpeen, kuten myös lavastaja Arthur Max, jonka 'kaupunkitalo' on erinomainen, massiivinen lavaste - taatusti 2000-luvun upeimpia. David Koepp suoritti onnistuneen käsikirjoituksen - ei ihan taattu juttu häneltä, noin yleensä ottaen.

K is for... Kristen? No.

Miksi tämä on sitten niin helvetin hyvä? Ensinnäkin Fincherin ammattitaito. Millään hetkellä ei tunnu että seuraisi tyhmiä varkaita ja älykkäitä puolustajia, tai toisinpäin. Tilanne elää koko ajan, kaikki osanottajat ovat neulanteräviä, eikä Shoren apahtumien ympärille pusertavana asettuva musiikki anna vihjettä, kuka voittaa. Tämä kombo luo elokuvaan herkeämättömän innoittavan tunnelman joka ei hellitä missään vaiheessa ennen lopputekstejä.

Toiseksi Fincherin ammattitaito. Tämä elokuva on vain kerta kaikkinen nautinto alusta loppuun. Kuvaus, leikkaus ja lavastus joita Fincher johtaa kertovat hyvän tarinan, joka ei loukkaa älyämme. Kuulostaako kaikki tämä tutulta? Tätähän Fincher on tehnytkin viimeiset 25 vuotta. Elävä Kubrick? Joku jonka tekninen osaaminen on eksperttitasoa. Joku joka ei aliarvioi älykkyyttämme. Joku joka on tajuttoman pedantti asioissa joita me emme välttämättä edes huomaa. Joku jonka työ kestää rajattoman määrän uusintakatseluja? Raksi, raksi, raksi... Kuulostaa tutulle - vain rajatumpi elokuvien aihealue on jotain missä Fincherillä on vielä laajentamisen varaa.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri