Of Human Bondage / Naisen Orja (USA 1934, John Cromwell)

Ajalta jona ihmiset lukivat enemmän: kirja saattoi saada näinkin ison osan leffajulkasta.

A young man finds himself attracted to a cold and unfeeling waitress who may ultimately destroy them both. (IMDB)

"- Then, I must tell you. There is no talent here, merely industry and intelligence. You will never be anything but mediocre. And it is very cruel to discover one's mediocrity only when it is too late. I know." (Mons. Flourney, Paris Art Teacher) (Of Human Bondage)

Nuori taiteilijanalku tekee tiliä elämänsä alkutaipaleesta ja hylkää taidehaihattelunsa tuottavamman lääkäriuran vuoksi. Kipeä, yksipuolinen romanssi tämän kampurajalkaisen ex-taiteilijan ja äksyn tarjoilijattaren välillä kuitenkin tekee tulevaisuuden suunnittelusta vähintäänkin haastavaa.

Bondagessa äijä on se toivottomassa rakkaudessa riutuva surkimus. Tämä tuo tarinaan heti vähän mielenkiintoisempaa ja vähemmän kaluttua kulmaa: minkä tuhmasta sokaistuva mies itselleen mahtaa, jos hieno ja kallis tuontiolut ei saa viisaria värähtämään läheskään samalla vahvuudella kuin kotimainen halpa marketbulkki?

Mildred Rogers, tuo Pirkka-oluen ihmisversio. (Leslie Howard, Bette Davis)

Bondage tervehtii katsojaa 1930-luvun alun pre-coden ja uuden rajun itsesensuurin rajavyöhykkeeltä. Bondage on viimeisiä Hollywoodin pre-code aikakauden leffoja, ennen kuin alan naurettavan kova itsesensuuri iski päälle yli kolmeksi vuosikymmeneksi - aikaa johon paluuta Hollywood on tuntunut yrittävän pikku hiljaa hivuttaa koko tämän vuosituhannen ajan.

Jos Nitraatti hyppää vähän aiheen viereen ja pikaisesti paaluttaa Hollywoodin ekan vuosisadan vuosikymmeniä Nitraatin oman gospelin mukaan, niin 1910-luku oli pitkälti elokuvan opettelua, (toinen mykkä) 20-luku oli eka taiteellisesti vahva ja varsinaisen Hollywoodin synty, ja 30- ja 40-luvut olivat elokuvan pyhättöjä ilman muun liikkuvan kuvan kilpailua.

50-luku taas oli pliisuine Eisenhowerimaisine ihanneperhemaailmoineen ja tv:n kanssa huomiosta sotimisineen jo kauttaaltaan vähemmän kiinnostava. 60-luvun tv:lle sielut ja sydämet hävinnyt pöhöttynyt spektaakkeliaika - riesanaan myös joltisenkin vastenmielinen muoti (ja vähän muotoilukin) - oli Hollywoodin heikointa, ennen kuin 70-luvulla murtauduttiin uuteen kulta-aikaan, josta sitten 80-luvun tyylipuhtaan blockbuster-viihdytysajan kautta soudettiin 90-luvun sekoitukseen molemmista edellisistä.

Tuijotuskisa. (Bette Davis, Leslie Howard)

Tietysti aina on löytynyt hyvää tai vähintään mielenkiintoista katseltavaa, mutta joinain aikoina se on paljon enemmän piilossa kuin muulloin. Ja tietysti vuosikymmenten lopuissa on päällekkäisyyksiä: joku koiranleuka sanoikin 1967-1977, kun häneltä kyseltiin amerikkalaisen elokuvan lempivuosikymmentään. Ei ihan väärin sanottu. Mutta takaisin Bondageen.

Miespääosassa tuhmasta sokaistuvana Philip Careyna tunteilee jäykästi Leslie Howard, tuo wanha kunnon KKK-Ashley Tuulen Viemästä. Muine saman tyylisine hankaluuksineenkin TV on hieno leffa, mutta I mean come on, mihin ja minkä hupun alla luulette sen heittomerkki sankarillisen heittomerkki valkoisen miesjoukon ratsastavan, kun metsässä on (mustia) heittomerkki rikollisia heittomerkki? Mutta nyt karkaa aiheesta. Eniveis, Bondagen elämässään virheitä välttelevä Philip kompastuu kaikkien aikojen ansalankaan nimeltä Mildred. Tämän tulkkaamiseen Howardin aina pidättyvä tyyli on oikein sopiva.

Elokuvan ehdoton valtti on kuitenkin Bette Davis. Davis on kiehtovimpia näyttelijättäriä kautta aikojen. Hän ja hänen roolihahmonsa tuntuivat hyvin usein vähät välittävän siitä, pitääkö katsoja Davisista vai ei. Useita avioliittoja ja vielä useampia abortteja läpikäynyt oman tiensä tallaaja teki hyvinkin pari kourallista hienoja rooleja, eikä juurikaan pelännyt näytellä inhottavia olentoja.

Mildred kuvassa ja kuvan ulkopuolella. (Bette Davis)

Davisin luontaiset avutkin ovat erinomaisia: hänen siron kaulansa ja varsinkin isojen silmiensä pitäisi luvata Margaret Keanemaista naivia söpöyttä, mutta luvassa on lähes aina jotain aivan päinvastaista. Uhkeaa Davisin fysiikassa on muutakin, mutta Nitraatti jättää sen jokaisen katsojan ihan omaksi löytämisen ilokseen.

Bondage nosti Warner Brosilla vähemmän loistavia sivuosia pakertaneen Davisin kerralla tähdeksi. Kun Bondagea tekevän RKO:n omat tähdet (mm. Katharine Hepburn) eivät halunneet koskea Mildredin narttumaisuuteen pitkällä kepilläkään, rukoili WB:n sopimukseen kahlittu Davis pomoaan Jack Warneria päästämään hänet RKO:lle lainaan tekemään itseään välittömästi kutkuttaneen Bondagen.

Warner suostui, kun ajatteli että routaisa epäonnistuminen tuhoon tuomitussa roolissa ajaisi Davis-porsaan varmiten takaisin kotiin. Onneksi homma ei mennyt Jackin suunnitelman mukaan. Vuoden selvästi parhaan roolin tehneen Davisin Warner kuitenkin onnistui ensin blokkaamaan ulos Oscar-kisasta, koska tuohon aikaan studioilla oli paljon nykyistä enemmän päätäntävaltaa nimettäviin ja lopputuloksiin.

Sama 'livenä'...

Loppujen lopuksi Davis pääsi patsaasta kuitenkin kisaamaan, mutta siitä kiitos ei kuulunut hänen pomolleen. Oscarin Davisin ulottumattomiin Warner kuitenkin onnistui järjestelemään: Claudette Colbertin sinänsä ok veto Capran klasarikomediassa siihen ei Nitraatin mielestä riittänyt. Bondagesta aiheutunut paha veri Jack Warnerin ja Davisin välillä jatkui käytännössä läpi Davisin uran.

Bette Davisin Mildred Rogers on ihastuttavan vihastuttava olento. Davisin valkkaama hurja poltetun maan Cockney-aksentti, loppua kohti kirjamellisesti kuppainen meikki ja luontainen tapa näytellä kumarassa (jonka hän kuitenkin poisti repertuaaristaan suht nopeasti) tekevät Mildredistä unohtumattoman.

Tietysti jos kääntää päätään ja ajatteluaan vain vähän, niin voi sanoa että Davis tekee nykivän ja epämiellyttävän roolityön, jonka inhokkikuorruttaa outo ääntämistapa. Samojen näkeminen eri valossa ja plussina on kuitenkin ehdoton edellytys elokuvasta nauttimiseen. Davisin Mildred on ikimuistettava narsismin koreimpana kukkana ja ihmisyyden mustana aukkona. Mildredistä Davis ammensikin rooleihinsa läpi koko lopun uransa.  

... ja laudalla. Leffaa varten tehtyjä asusuunnitelmia.

Bondage elokuvana (kirja kuvattiin uudestaan parikin kertaa tämän jälkeen) on häpeämättömän melodramaattinen, seilaten varhaisen äänielokuvan pönötyksen ja vähän saman kipeän pidäkkeettömyyden välimaastossa kuin saman vuoden The Scarlet Empress; Bondagessa lääketieteen kirjan ihmisen halkileikkaus tai luentosalin luuranko muuttuvat Mildrediksi ja häämarssi surumusiikiksi.

Toisin kuin läpi elokuvan hengästyttävän hieno Scarlet, sakkaa Bondage - parista hienosta ohjauksellisesta tatsista huolimatta -  kieltämättä aina selvästi, kun Davis puuttuu kuvista. Asiaa auttaa onneksi hiukan terävä dialogi - W. Somerset Maughamin kirjaa lukemattomana Nitraatti ei osaa sanoa paljonko kiitos kuuluu Maughamille ja paljonko elokuvan käsikirjoittajalle (Lester Cohen), mutta veikkaisi lähinnä ensimmäistä.

Vaikea myöskään todeta elokuvan pliisua, onnelliseksi lopuksi tarjottua ratkaisua yksiselitteisen onnellisena: kyseessä kun on ainakin Nitraatista taas kerran vain yksi pohjimmiltaan heikon Philipin hylkäämä unelma.

Arvosana: 8/10

IMDB
(ei olemassa olevaa traileria)
Bette Davisin taidonnäyte ('Wipe my mouth!' -kohtaus)