Nitraatin Pelinurkka: Dungeons & Dragons Online (Turbine / SSG 2006- )

"Mitä sinä oikein haluat? Ruokaako?"

Viimeisen parin vuoden aikana Nitraatin vuosikymmenen jatkunut suuri pelirakkaus World of Warcraftia kohtaan on osoittanut kuihtumisen merkkejä. Jokainen sen hahmoluokka tuntuu nykyään pelautuvan aika samalla lailla, optiot hahmon kustomoinnissa ovat koko ajan vähentyneet, ja peli tuntuu nyt aivan liian helpolle, sekä väärällä tavalla vaivattomalle.

Apuun ryntäsi Nitraatin uusvanha innostus: jo aikoinaan ennen WOW:ia koklattu, mutta silloin parin kuukauden jälkeen hylätty, semi-indie mmorpg(*)-veteraani Dungeons & Dragons Online, lyhyemmin DDO.

"Nyt on osuttava tai kuoltava!" Puolituis-taikuri/varas/palemaster etelämeren liskomiesten kimpussa.

Mikä se on?

DDO sijoittuu tuttuakin tutumman Dungeons & Dragons-roolipelin maailmaan. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että tämän 1970-luvulla pöytäminiatyyristrategiapelistä pöytäroolipeliksi muuttuneen ja sittemmin sähköisiin muotoihinkin taipuneen tekeleen vaikutteet ovat varsin selvästi Tolkienilta ja Keskimaasta lähtöisin, toki omilla mausteillaan lisättynä.

Kuten WoW:issa, DDO:ssakin pelaaja ohjaa yhtä hahmoa jolle hän valitsee ulkonäön, sukupuolen, rodun ja hahmoluokan (ajattele ammattia). Toisin kuin WOW:issa, tämän lisäksi DDO:ssa hahmoaan saa muokata enemmän mieleisekseen ja valita myös maailmankatsomuksen, monipuolisemmin hahmokykyjä, sekä jakaa tietyn määrän pisteitä hahmon henkiseen ja fyysiseen osaamiseen vaikuttaviin arvoihin.

"Kaikelle on maaginen selitys." Puolituissamoojavaras eli ranger-rogue cityelämän pauloissa.

Ammattien kirjo on tyydyttävä: varkaista pappien kautta bardeihin ja kymmenen muuta. Rotujakin löytyy kääpiöistä ihmisten kautta haltioihin plus kaikenmoiset taivaan ja helvetin ökömöttiäiset siltä väliltä. Optioita on siis näissäkin selvästi WOW:ia enemmän.

Pikanttina lisämausteena DDO sijoittuu - tutumman dunkkiksen perusfantsu-Faerunin lisäksi - myös dunkkiksen Eberron-maailmaan, joten halutessaan pääsee pelaamaan vähän steampunkahtavampiakin rotuja ja luokkia.

"Ei voi olla totta. Seikkailun viimeisessä taistelussa!" Pelin ärjyimpiä vastuksia, wanha kunnon Tuijottaja (Beholder).

Mitä siinä voi tehdä?

Ensinnäkin, DDO:ssa voi pelata aivan itsekseen paremmin kuin WoW:issa koskaan. Siinä missä WoW:in maailmassa kaikki röntöstävät samoilla pelloilla, luo DDO jokaiselle pelaajalle ja maksimissaan tämän neljälle kaverille oman maailman mitä samoilla, kaupunkien keskitettyjä markkinakeskustoja lukuunottamatta. Niissä bisneksiään voi halutessaan hoitaa muidenkin pelaajien kanssa.

Yksittäisille hahmoille tai pienille ryhmille luotavilla maailmankartoilla on lähinnä tappo- ja tutkimustehtäviä, ei varsinaisia seikkailutehtäviä kuten WoW:issa. DDO:ssa niiden virkaa hoitavat instanssien eli yhdelle hahmolle tai ryhmälle erikseen luotujen skenarioiden sisäiset tehtävät, ja niitä löytyy todella runsaasti. Myös vaikeustasoa voi säätää monipuolisesti: isommilla riskeillä on tietysti luvassa myös isommat palkkiot.

"Mitähän tostakin tapahtuu?" Taitopuut syynissä.

Tehtävien suorittamisesta peli jakaa hahmolle kokemuspisteitä, joita tarpeeksi kerättyään hahmo nousee seuraavalle tasolle ja pääsee valkkamaan itselleen lisää kykyjä. Myös tasojen nousun välissä on luvassa pikkusäätöä, kun peli jakelee aina tietyin välein hahmopuupisteitä. Niitä käytetään hahmon kustomointiin erillisistä ammatin ja rodun mukaan valittavista taitopuista, jotka tapaavat vahvistaa hahmon jotain yksittäistä osaamisaluetta entisestään. Ne ajavat vähän samaa asiaa kuin paperiversion prestige classit.

Tämän lisäksi pelissä on erikoisteemaviikkoja, jolloin voi suorittaa jotain teemaan liittyvää tekemistä ja kerätä roippeita, joita ei muulloin pysty saamaan. Tätä puolta pelistä Nitraatti ei ole vielä ehtinyt suuremmin tutkimaan, kuten ei hardcore-moodiakaan, jossa pätee hahmojen pysyväiskuoleman laki.

Jos valmiit maailmasta löytyvät esineet eivät tyydytä hahmoa tarpeeksi, on jokaisella hahmolla myös mahdollisuus väkertää ihan omia taikakamppeitaan, tai vaihtaa raakamateriaalit valmiisiin puteleihin, taikascrolleihin tai muuhun tilpehööriin.

"Tehkää jotain siellä takana!" Moninpelissä yksilön virheistä tulee helposti myös kollektiivinen kokemus!

Mitä siinä voi tehdä muiden kanssa?

Isompien ihmisporukoiden kanssa voi harrastaa raidausta, eli vaikeampia instansseja jotka on mitoitettu suuremmille ryhmille. Huhut kertovat että DDO:ssa voisi myös harrastaa pelaaja vastaan pelaaja -tyylistä taistelua, mutta sitä Nitraatti ei ole suuremmin tutkinut, kuten ei toistaiseksi oikeastaan tuota raidaustakaan.

Myös moninpeleille tyypillisiä kiltoja voi perustaa, soolottajatkin ihan vaikka yhden miehen tai naisen versionsa. WoW:in harmillisesti hylkäämät konkreettiset stattiedut killoista hahmoille elävät ja voivat DDO:ssa hyvin.

Mitä se maksaa?

DDO oli alun perin kuukausimaksullinen, mutta siitä tuli parin vuoden jälkeen F2P eli ilmaispeli, jossa on semi-vahvat P2P (maksa pelataksesi) -mausteet. DDO on malliesimerkki siitä, miten tällainen hybridi tulee tehdä. Käytetyt eurot muutetaan pelin omaksi sisäiseksi metavaluutaksi, jota hienona piirteenä saa pikkuhiljaa myös ihan pelkästään peliä pelaamalla.

Mm. druidin hahmoluokka oli aikoinaan maksullinen. Nyt suentassu saa lueskella kirjojaan ihan ilmatteeksi.

DDO:ta voi pelata aika jees sijoittamatta siihen pennin hyrrää, mutta jo pienen määrän euroja siihen upottava saa mukavia elämäntasoetuja. DDO antaa pelaajan myös valita ostoksensa todella monipuolisesti: kassalla pelin lisäosalle 'kiitos ei' -sanova voi sen sijaan valkata vaikkapa pelkän maagisen selkärepun, jonkun erikoisrodun, hahmopuun tai pari parannuspulloa.

Peliin on myös julkaistu varsin tasaisesti uutta pelattavaa lukuisten pienempien seikkailupakkausten ja muutaman isomman laajennusosan muodoissa. Suurin osa näistä on maksullisia, mutta hinnat ihan uusinta uutta lukuunottamatta tuppaavat olemaan aika huokeita, ja jaetaanpa niitä aina silloin tällöin myös ilmatteeksi. Myös DDO:n kuukausimaksullinen pelaaminen on mahdollista, mutta sen suomat edut eivat riitä vakuuttamaan ainakaan Nitraattia.

Tavaraa, tavaraa, tavaraa. Hahmon, hahmon pankin ja killan pankin inventaarioita.

Tutoria ei jätetä

Varsinkin paperiroolipeliversiota D&D:stä tuntemattomalle jo DDO:n hahmonluonti (sovelletut D&D:n 3.5 painoksen säännöt) voi näyttäytyä hyvinkin vaativana prosessina. Toki avuksi kiitää pelin oma sisäinen ohjeistus ja internet erilaisine neuvosivuineen. Vaativuus heijastuu myös itse pelin pelaamiseen: huonosti suunnitellulla hahmolla on vaikeampi pärjätä.

Ihan pystymetsästä pelin pariin ajautuvaa Nitraatti kehottaa lämpimästi nojaamaan tutoriaaleihin ja kokeilemaan pelaamista valmishahmoilla, sekä tutustumaan pelin forumeihin ja wikiin, YouTube-pelivideoihin ja niin edelleen. On syytä varautua siihen, että DDO on sen verran oldskool, ettei se jaksa loputtomiin pitää pelaajaansa kädestä kiinni.

"Miekkaa ja magiaa ja voidaan me vähän ajatellakin." Haltia-samoojavaras väkertämässä yhden pelin kinkkisimmän puzzlen parissa. Kolme hurraahuutoa netin ratkaisusivustoille!

Pelissä on sen julkaisuaikojen kymmenen hahmotason sijasta niitä nyt kokonaiset kolmekymmentä. Melkein jokainen dunkkiksen paperiversiota hangannut tietää, että peli on nautittavimmillaan siellä ysitason maissa ja alle, kun hahmot eivät vielä ole mitään jumalia ja äkkikuolemia sattuu harvemmin.

Mutta kyllä DDO Nitraatille maittaa ainakin tuonne 20-tason kieppeille, vaikka power creep onkin aika hurjaa paperiversioon verrattuna. 20 plussaa pelissä ei Nitraatti ole vielä edes ehtinyt testaamaan.

"Oliks tää nyt sit tässä?" Jotkut meistä makaavat ojanpohjalla örkkinuolia täynnä, mutta katselevat tähtiin.

Loppusanat

Asiat mitkä tekevät DDO:sta Nitraatille tällä hetkellä kaikkein mieluisimman MMORPG:in ovat aika selviä. DDO on Nitraatin diggaamaa dunkkista, se on monipuolinen ja hyvällä tavalla monimutkainen, sitä voi pelata tyydyttävästi täysin itsekseen omilla aikatauluillaan, siinä on turkasen paljon pelattavaa ja pelin sisäiset ostot ilman kuukausimaksu-orjuutta ovat esimerkillisen hyvin toteutetut.

Nyt taas vinguttamaan DDO:n miekkaa & magiaa - ja voi Nitraatti vähän ajatellakin.

Arvosana: 9/10

Traileri
Kotisivut
DDO-Wiki (pelin erinomainen ohjesivusto)
DDO forum (pelin keskustelusivusto)

(*) monen pelaajan tietokoneroolipeli
Kuvatekstiquotet: roperyhmien kuuluisia viimeisiä sanoja

Nitraatin Halloween VI: Kolmetoista Koulukauharia

Kerro mitä tänään koulussa opit?

Tänä halloweenina Nitraatti ilmoittautuu koulun penkille. Penkistä ei olla turhan tarkka: niin lääkis, kotikoulu, koirakoulu kuin ne perinteisemmätkin muodot tältä kauhareiden listalta löytyvät. 

 

Asiaankuuluvasti kolmellatoista osanottajalla operoivalla listalla vallitsee laadultaan nouseva järjestys.

1. Class of 1999 (USA 1990, Mark L. Lester)
Kolme wanhaa ihmisen näköistä sotarobottia uudelleenohjelmoidaan opetushommiin lähitulevaisuuden jengiytyneeseen ja väkivaltaiseen lukioon. Juoni kuulostaa paljon paremmalle kuin mitä leffamuodon lopputulos on. Laveasti vetävät mm. veteraanit Malcolm McDowell, Pam Grier ja Stacy Keach. 3/10.
IMDB
Traileri

2. The Craft / Noitapiiri (USA 1996, Andrew Fleming)
Katolisen yksityiskoulun nuori noitajengi kaipaa uutta verta keskuuteensa tässä erittäin ysärille haiskahtavassa teinikauharissa, jonka viimeisin nettimeemien yllyttämä katselukerta Nitraatin piti jättää EPEK(*)-syistä kesken. Fairuza Balk pahistelee. 5/10.
IMDB
Traileri

3. Flatliners / Raja tuntemattomaan (USA 1990, Joel Schumacher)
Lääkiksen opiskelijaporukka tutkii ja testailee, että onko kuolemanjälkeistä elämää muutenkin kuin krapulassa. Jälleen osastoa 'aihe mielenkiintoisempi kuin toteutus'. Kokenut ulkoisen tyylin kehäkettu Joel Schumacher ohjasi, Kiefer Sutherland, Kevin Bacon, Julia Roberts ja kumppanit flatlainailivat. 6/10.

IMDB
Traileri

4. Raising Cain / Kahdet kasvot (USA 1992, Brian De Palma)
Häiriintynyt lapsipsykologi siirtää oppejaan seuraavaan sukupolveen, vai onko kaikki pelkkää kuvitelmaa? Brian De Palman unohtuneempi pikkukauhari pääsee listalle aiheensa vuoksi. 7/10.
IMDB
Traileri

5. The Faculty / Kauhun oppitunnit (USA/MEX 1998, Robert Rodriguez)
Lukion opet vaikuttavat vähintään erikoisille. Onko kaiken takana alienien maailmanvalloitusyritys? Rivakasti etenevän ja suht katsottavan scifikauharin opettajakatraasta löytyvät mömmöm Famke Janssen, Bebe Neuwirth, Robert Patrick, Salma Hayek ja Jon Stewart(!). Elijah Wood, Josh Hartnett jne kouluilevat. 7/10.
IMDB
Traileri

6. Jennifer's Body (USA 2009, Karyn Kusama)
Lukion teiniprinsessa muuttuu ikävien sattumien kautta lukiopoikia syöväksi demoniksi. Tästä hupaisasta ja tyylikkäästä teinikauharista Nitraatti on jo kirjoitellut pidemminkin. 8/10.
IMDB
Traileri

7. Night of the Creeps / Lötköjen yö (USA 1986, Fred Dekker)
College-kampus kokee inhojen avaruuden aivoja syövien illimatojen hyökkäyksen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fred Dekkerin hauska scifikauhukomediapastissi jaksaa viihdyttää vuosikymmenestä toiseen. 8/10.
IMDB
Traileri

8. Nightmare on Elm Street / Painajainen Elm Streetillä (USA 1984, Wes Craven)
Lukiolaista alkaa kaatua riveistä unien mörön viemänä. Tässä Wes Cravenin aloittamassa kasarin kauhuleffasarjojen kantaäiteihin lukeutuvassa ekassa, omaperäisessä, tunnelmallisessa ja parhaassa Jalavatiessä haudantakaisen Freddy-talonmiehen kynsiin joutuu mm. nuori Johnny Depp. 8/10.
IMDB
Traileri

9. Village of the Damned / Kirottu kylä (UK 1960, Wolf Rilla)
Selittämätön ilmiö lyö pikkukylän ihmiset kanveesiin. Myöhemmin paljastuu, että jokainen synnyttämään kykenevä inehmo on nokosten jäljiltä raskaana ja jälkeläiset tunnostavat tähtienvälisiltä. John Wyndhamin kirjasta väännetty tiukka pienen budjetin brittiscifikauhuilu toimii.

Itse suuri John Carpenter väkersi elokuvasta vähemmän suuren mutta suht katsottavan uusintaversion ysärillä. Sen pääosassa kikkaili itse Teräsmies Christopher Reeve, vähän ennen surullista halvaantumisonnettomuuttaan.

Triviana Nitraatti mainitsee, että vasta edesmenneen Robbie Coltranen tähdittämän erinomaisen Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan yksi muistettavimpia lainauksia on, kun Fitzin vauva-arjen uuvuttama Judith-vaimo (Barbara Flynn) puuskahtaa Wyndhamin kirjaan viitaten, että vain mies voi pitää pelkkänä scifinä tarinaa, jossa lapset vievät kaiken ajan ja elinvoiman! 9/10.
IMDB
Traileri

10. Suspiria (ITA 1977, Dario Argento)
Saksalaisen tanssikoulun nuoret neitoset alkavat kokea verisen ikäviä tässä lähes täysin unenomaiseen tunnelmaansa nojautuvassa Dario Argenton noitakauharissa. Mikäpä nojautuessa, kun se on luotu näin mahdottoman hyvin. 9/10.
IMDB
Traileri

11. Prince of Darkness / Pimeyden valtias (USA 1987, John Carpenter)
Yliopiston jatko-opiskelijat saavat suoritettavakseen vihtahousun pitkän oppimäärän. John Carpenterin parhaisiin lukeutuvassa tiivistunnelmaisessa scifikauharissa mm. Donald Pleasance, Lisa Blount ja Dennis Dun jeesustelevat, tohtoroivat ja metafysisoivat iljettävien ökkömöttiäisten ja säväyttävien näkyjen avustuksella. 9/10.
IMDB
Traileri

12. White Dog / Valkoinen koira (USA 1982, Sam Fuller)
Koulu se on koirakoulukin. Nuori nainen adoptoi komean valkoisen koiran, josta alkaa epäillä, että väri eläimeen on iskoistettu vähän pintaa syvemmällekin. Mittavan uran tehneen ohjaajansa Samuel Fullerin paras on pienen eksploitaatioleffan muodon omaavana rotuaihettaan paremmin ja käytännönläheisemmin pohdiskeleva kuin kymmenen laimeaa Oscar-voittajaa. 10/10.
IMDB
Traileri

13. Carrie (USA 1976, Brian De Palma)
Lukion seinäruusu Carrie kipuilee heräävien telekineettisten voimiensa, umpiuskovaisen ja -hullun äitinsä, sekä teinien julman käytösviidakon kanssa. Kouluhorrorin kruunattu kuningatar Carrie on kokeneen kauhariohjaajansa Brian De Palman kerrassaan onnistunut näkemys Stephen Kingin vähemmän onnistuneesta kirjasta. 10/10.
IMDB
Traileri

(*) Ei pysty, ei kykene.

Spelskandalen / Peliskandaali (Ruotsi 2022, Dennis Magnusson)

Konnankoukkuja kolmelle.

Pohjois-Ruotsissa asuva uhkapeli- ja urheiluhullu Bosse lähtee tavoittelemaan isoja rahoja raviradoilta, jääkiekkokaukaloista ja jalkapallokentiltä. (YLE)

Tämän vuoden loppukesä oli Nitraatilla odotuksen aikaa. Potentiaalisia vuoden parhaan sarjan trailereita tuli pyöriteltyä useammankin kerran. Sitten koitti syksy ja tilinteon hetki: oliko Sandman vai House of the Dragon vuoden paras sarja? No... ei. Eka oli rampaannuttavan woke ja toka tylsä kuin mikä. 

Parhaus näyttää sen sijaan tulleen näin loppusyksystä suht hiljaisuudessa tuolta rajan takaa. Sen mukavamman rajan. Peliskandaali menee turvanmitalla ohi toisen vuoden parhaan sarjan ehdokkaan, eli laadukkaan kotimaisen nordic noirin, Transportin. Transport oli hyvää norskanoiria (Silta on tosin vieläkin Nitraatilta tarkastamatta), mutta kuusiosainen minisarja Peliskandaali voittaa olemalla jotain muuta.  

Kioskimafia (Edvin Bredefeldt, Ulf Stenberg, Björn Elgerd).

Peliskandaali ei - maailmankaikkeudelle kiitos - ole mitään puhkikaluttua synkistelevää nordic noiria, vaan kertomistavaltaan ennemmin Scorsesen Mafiaveljien (1990) ja uudemmista yrittäjistä Nitraatin aikoinaan pystyynkehuman I, Tonyan (2017) fiiliksissä etenevää kamaa. 

Veijaririkosdraamakomedian muotoinen sarja kertoo tositapahtumiin pohjautuen sopupelejä ja länsinaapurin Veikkauksen eli Tipstjänstin ylimielisyyttä ja porsaanreikää hyödyntäneistä lähihistorian tapahtumista. Ajattele Suomen ysärin pesäpalloskandaalia potenssiin monta, niin olet oikeilla poluilla.

Rooleissa nähdään Nitraatille useita uusia naamoja, voitaneen jopa puhua ihan uudesta sukupolvesta ruåtsiviihteen näyttelijöitä. Kuvauksellinen Björn Elgerd on sarjan päähahmo Bosse, joka näkee rahatsemet siellä missä muut eivät. Edvin Bredefeldt on Bossen irkkusukuinen aisapari Josh ja kolmikon täydentää pyörätuolistaan ex-urheilija ja tuleva himoveikkaaja Lars-Erik (Ulf Stenberg). 

Naisosastoa (Caroline Kuhmunen, Josefina Sonck, Sara Shirpey).

Naispuolikin on kondiksessa. Sara Shirpey on heppatyttö Gabriella, jonka kanssa Bosse säätää muutakin kuin vetovihjeitä ja Elena Leeven mieleentuova Caroline Kuhmunen(!) on Bossen kihlattu, kiltti naapurintyttö Ylva. Tipstjänstin enemmän ja vähemmän tutkivana sisarparivaljakkona vetävät hyvin Paula Sundberg idealistisempana uravirkanaisena Piana ja Josefina Sonck paljon paremmin konnien saalistamiseen sopivammalla mielenlaadulla varustettuna Annikana.

Sivuosissakin onnistutaan. Eva Melander ylihuolehtivana äitinä ja Niklas Lirell maailman leppoisimpana isänä vakuuttavat Bossen vanhempina. Göstasta tuttu, jo olemuksellaan huvittava Mattias Silvell nähdään varjopuolen hupaisana airueena, Bo Lundkvist hyvän jutun haistavana reportterina ja Linus Nilsson ex NHL-konkarina, jonka motiivit sopii kyseenalaistaa. Eikä unohdeta sarjan ehkä muistettavinta sivuhahmoa, pelien lankoja (lippuja?) hyppysissään pitelevää Konnaria (Anders Mossling).  

Pohjoismaissa skuuppi saadaan talvisen järven rannassa, ei pimeässä autohallissa (Josefina Sonck, Bo Lundkvist).

Mitään rakettitiedettä tai rajoja rikkovaa Peliskandaali ei ole, mutta siinä perusasiat on tehty nautittavan hyvin: Dennis Magnussonin asiantunteva ja hykerryttävä kässäri, onnistuneet näyttelijävalinnat ja kolme osaa per nokka oivaltavasti ohjanneet Patrik Eklund ja Jens Ostberg hoitavat tonttinsa moitteettomasti. Sarjan pituuskin on sopiva ja sen vauhti miellyttävän etenevä.

Kasari-ysärin hyvää ajankuvaa luovat myös Lene Willumsenin lavastus ja Linn Eklundin puvustus sekä sarjan hyvin valitut kuvauspaikat. Andreas Tengbladin orggismusa on ehkä liian muita (köh Reznor köh Social Network) mieleentuovaa, mutta vastapainona aikalaismusiikki sarjaan on valittu mainiosti.

Kymmenen vuotta sitten Peliskandaali ei olisi ollut suurikaan ihme, mutta nyt kun kulttuurillisista ja historiallisista kerrostumista usein harmillisen vapaat käsikirjoittajat kirjoittavat sarjojaan kirjoja lukemattomille instanplärääjille, eroaa Peliskandaali massasta kivasti edukseen. 

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Koko sarja katsottavissa YLE Areenassa 2023 syksyyn asti (linkki)

Val (USA 2021, Ting Poo & Leo Scott)

Hero and the terror.

Documentary centering on the daily life of actor Val Kilmer featuring never-before-seen footage spanning 40 years. (IMDB) 

Val Kilmer ei ole Nitraatin suosikkinäyttelijöitä. Aina vähän liian lipevän oloinen Kilmer on kuitenkin ollut mukana useammassakin ihan katsottavassa leffassa. Viimeisen vuosikymmenen Kilmer on esiintynyt lähinnä lööpeissä sairauksiensa vuoksi. 

Sen verran vääristynyttä viihdelehtien uutisointi on Kilmerin viime vuosista ollutkin, että Nitraatin odotus Val-dokumenttia kohtaan oli lähinnä friikkishow, mutta luvassa onkin varsin syväluotaava kamaa, joka ottaa kädestä ja vie masennuksen alueille asti.

Kilmerin lyhyt oppimäärä: hänen (elo)kuvataiteellisesti lahjakas veljensä kuoli nuorena, Kilmer kävi kovatasoista New Yorkin Juilliardin näyttelijäkoulua, josta hänet bongattiin hupaisaan Top Secret-komediaan (Nitraatista edelleen miehen paras raina), siitä Top Guniin ja loppu on historiaa joka sisältää mm. Willow-fantasialeffan, josta mies bongasi itselleen vaimon ja lastensa äidin eli Joanne Whalleyn.

It came from the desert. (Val Kilmer)

Ysärillä seurasivat Oliver Stonen The Doors, jonka pääosa Jim Morrisonina lienee jonkinlainen Kilmerin uran kohokohta, napakka uuswestern Thunderheart, yhden elokuvan verran Batmania, rapsakka Tombstone-länkkäri, sekä sivuosa Michael Mannin hienossa Heatissä.

Sitä seurasi mukiinmenevä historiallinen seikkailukauhari The Ghost and the Darkness ja vuosituhannen vaihteen mukiinmenevä scifikauhari Red Planet. Nolkytluvulla ja siitä eteenpäin kortit näyttivät vaikean miehen maineen saaneelle Kilmerille lähinnä indieleffoja (Mametin jämäkkä Spartan on katsastamisen arvoinen) ja alamäkeä.

Kilmer hankki videokameran varhain ja kuvasi elämäänsä paljon. Siitä on kiittäminen Val-dokumentin isoa määrää Kilmerin kotivideo-otoksia, joissa vilahtelevat niin perheenjäsenet kuin vaikkapa kasarin alun Kevin Bacon ja Sean Penn. Mielenkiintoisinta matskua on katastrofaalisen Moreau-elokuvan sisältä päin luhistuvien kuvausten aikana Kilmerin taltioima matsku. Tuosta junaonnettomuuden elokuvaversiosta on tehty myös ihka oma dokumenttinsa.

Oppi-isä helvetistä. (Marlon Brando)

Sinänsä oli jotensakin sopivaa, että Kilmer ja näyttelijälegenda Marlon Brando tekivät työtä yhdessä tuossa ysärin puolivälin tuhoontuomitussa Dr. Moreau -filmatisoinnissa. Myös Brandoa syytettiin siitä, että tämä ei panostanut näyttelijänuraansa aivan niin paljon kuin rahkeet olisivat antaneet periksi. Tuolloin jo nollat taulussa viipottanut Brando tuntuikin heittävän vetelyyden viestikapulan suunnilleen noihin aikoihin Kilmerille.

Kilmerin vanhojen otosten lisäksi seurataan tämän dokkaria varten itse kuvaamaa nykyelämääkin. Kilmerille puhuminen on vielä hyvin vaivalloista kurkkusyöpäoperaatioiden vuoksi, joten hänen äänenään toimiikin usein tämän oma poika Jack Kilmer. Dokumentissa Val Kilmer katsoo elämäänsä raadollisen rehellisesti suoraan silmiin.

Teki kipeää ja haittaa.

Dokkarin mieleenjäävintä ja suoraan sanottuna masentavinta osastoa ovat, kun tämä raihnainen eilispäivän Doc Holliday yrittää päästä läpi nykypäivän Tombstone-fanitaapamisen, jonka aikana hän pohtii varsin viisaasti näyttelijän kaipuuta olla pidetty ja se, kun tämä eilispäivän Batman oksentaa muoviroskikseen fanien nimikirjoitustapaamisessa.

Eniten häntä tuntuu noissakin tilanteissa kuitenkin harmittavan mahdollinen fanien pettäminen. Tämäkin sitä todistaa: Kilmer vaikuttaa dokumentin perusteella ihan mukavalle tyypille.

Tällaisten dokumenttien tapana on tarjota jonkinlaista loppunostatusta, mutta tällä kertaa siitäkin on luvassa lähinnä negatiivia. 2010-luvun alkupuolella Kilmer möi omistamansa kauniin ja ison maa-alueen New Mexicosta, osaksi velkojensa ja osaksi viimeisimmän (viimeisen?) ideansa rahoittamisen vuoksi.

Nitraatin lempparikilmerit kronologisesti: Top Secret (1984), Thunderheart (1992), The Ghost and the Darkness (1996), Spartan (2004)

Hän työsti omien sanojensa mukaan loistavaa käsikirjoitusta ja / tai yhden miehen näytelmää amerikkalaisen kirjailijasuuruuden Mark Twainin teksteihin perustuen. Nitraatti ei ainakaan ollut näkemästään vaikuttunut: oltiin kaukana hyvätasoisesta, päinvastoin kuin Kilmer itse asian näki.

Kuin viimeisenä uran tuhlauksena kaunis hehtaarien pala New Mexicon jokivartta, jonka Kilmer suunnitteli joskus olevan taiteilijoiden retretti ja hänen perintönsä, on vaihtunut yhdentekevään turhamaiseen ja latteuksia vilisevään projektiin - joka tietysti vielä luhistuu sekin, kun Kilmer sairastuu syöpään.

Auto focus.

Kilmerin Juilliard-aikojen huvittava itsetietoinen Hamlet ja hänen viimeisensä, turhamainen Twain ovat myös jonkinlainen osoitus siitä, että Kilmerin uralla näyttelijänä on kehitystä ollut vaikeaa nähdä. Nitraatti ei usko, että dokumentin tekijöillä ja Kilmerillä oli tarkoitus näyttää ihan tätä, mutta jos se vaakkuu kuin ankka jne.

Miinuspuolinaan Val on hetkittäin ehkä hiukan liian korkealentoisuutta yrittävä ja pieni tiivistyskin olisi dokkarille tehnyt terää. Toisaalta se on noissakin puolissaan varsin kohteensa oloinen. Olisi väärin vähentää pojoja tuon takia liikaa näin (vahingossakin) rehelliseltä elämäkertadokkarilta. Vahva suositus faneille, vielä vahvempi kaikille muille.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Fame (USA 1980, Alan Parker)

Me emme laske viiteen.

A chronicle of the lives of several teenagers who attend a New York high school for students gifted in the performing arts. (IMDB)

Fame kertoo fiktiivisen New Yorkilaisen taidelukion opiskelijoiden elämästä heidän neljän kouluvuotensa aikana. Elokuvan nimi on ironiaa: maineen sijasta se kertoo ennen kaikkea epäonnistumisista uralla ja elämässä, tuhoon tuomitusta unelmajahdista, sekä viihdealan raa'asta todellisuudesta.

Nuorille ja vähän vanhemmillekin katsojille tämä epähöttöinen musikaali maistui varsin kivasti. Elokuva oli kasarin alun megahittejä (kahden miljoonan kustannukset, 42 millin lipputulot) ja sitä apinoitiin useasti, lähinnä surkealla menestyksellä.

Tulevaisuus edessä ja takana. (Maureen Teefy, kesk.)

Fame on vähän jännä leffa. Sinänsähän se on pätevästi ja ammattimaisesti ohjattu, mutta sen käsikirjoitus on varsin kaavamainen, eikä siinä ole kovinkaan päräyttäviä näyttelijäsuorituksia. Elokuva on myös hajanaisen episodimainen ilman varsinaista johtolankaa, joten päätyminen myös vesitetyksi tv-sarjaversioksi ei yllätä ollenkaan. Silti Famea voi pitää hyvänä elokuvana. 

Ensinnäkin Fame täyttää Nitraatin puolileikillään hyvälle (leffa)musikaalille asettaman minimivaatimuksen: vähintään kolme hyvää laulua. Se täyttyy nimibiisistä Fame(*), jota tanssitaan kokismainostyyliin huvittavan epäspontaanisti spontaaniksi tarkoitetussa katukohtauksessa, Nitrasta leffan musiikilliseksi kohokohdaksi nousevassa Irene Caran intiimissä Out Here On My Own:issa, sekä lopun mukavassa ja hurmostunnelmaisessa valmistujaisspektaakkelissa I Sing the Body Electricissä.

Kolamainoksen hengessä.

Toisekseen, kuten yksi Nitraatin lemppareja eli American Gigolo (1980), myös Fame on 1970-lukuvaikutteinen, mutta selvä kasariairut, joka jo julistaa tulevan vuosikymmenen pop-kulttuurin sensibiliteettejä. Esimerkiksi kasarin yksi vaatetuksen tunnusmerkkejä, eli säärystinboomi alkoi Famesta, eikä kolme vuotta myöhemmin nähdystä Flashdancesta kuten usein luullaan.

Aina kun koulutiloista päästään, myös ajankuva tuon vuosikymmenen vaihteen New Yorkista on vahva. Luvassa on  myös varsin vaikuttavaa New Yorkin Times Squarella suoritettua kuvaamista, kun kadun varrella sijaitseva asunto on selvästi valjastettu kuvauskäytöön.

Fame sisältää myös mielettömän arvokasta kulttuurihistoriallista taltiontia, kun The Rocky Horror Picture Show (1975) -elokuvan ympärille kertynyt fanikultti ja elämystapahtuma saatiin tuoreeltaan taltioiduksi. RHPS-faniklubin pomo Sal Pirokin nähdään juhlallisuuksia johtamassa.

Out and about. (Paul McCrane)

Kolmanneksi Fame tarjoaa virkistävän suorasukaistakin rotupolitiikkaa, kuten opettaja Finseckerin ja tanssiopiskelija Leroyn väännön, tai valkkarin bättrefolk-tanssija Hilaryn ja mustemman Cocon ukkokisan, sekä paikoin edistyksellistä seksin ja seksuaalisuuden käsittelyäkin (Montgomeryn sinut itsensä kanssa oleva homohahmo, Hilaryn abortti).

Sitten perusasioihin. Elokuvan ohjaaja Alan Parker (1944-2020) oli kokenut ja vaivattomasti genrestä toiseen liikkunut ohjaaja, jota välillä syytettiin myös ylisliipatusta tyylistä. Ei ihme: mies ansaitsi kannuksensa mainosalalla.

Parker ohjasi muiden töidensä ohella myös peräti kuusi musikaalia: lapsigangsterimusikaali(!) Bugsy Malonen (1976), Famen (1980), puolitoistatuntisen bändimusavideon Pink Floyd: The Wallin (1982), irkkutyöväen pikkubudjetin The Commitmentsin (1991) ja Loyd Webberin sliipatun Evitan (1996). Näisti kaikista muuten The Commitments on selvästi paras ja Parkerin oma suosikki. Vahva suositus myös Nitraatilta. 

Nykikuvauksista. (Irene Cara, Alan Parker)

Britti Alan Parker toi Fameen myös brittiläisen kuvausryhmän. Ehkä tämä lisäsi osaltaan kommunikaatiovaikeuksia nuorten amerikkalaisten näyttelijöiden kanssa, eikä elokuvan tekeminen ollut Parkerille hirveän mielekästä aikaa, toisin kuin Commitmentsin jossa hän pääsi oleskelemaan enemmän omiensa joukossa. 

Sarjan koulun esikuvana oli nykiläinen Fiorello Laguardia High School for the Performing Arts. Muunmuassa Broadwayn näyttämöille niitä kuuluja triple threatteja, eli sekä laulamaan, tanssimaan että näyttelemään hyvin kykeneviä näyttelijöitä, klassisen musiikin tai vaikkapa tanssin taitajaksi valmentava oppilaitos, joka on avoin kaikille kaupunkilaisille kuten leffaversionsakin.

Kuultuaan synkästä kässäristä ja ohjaajasta joka oli viimeksi väkertänyt mm. karun vankilakuvauksen Keskiyön Pikajunan (1978), kuvauslupaa (ulkokuvia lukuunottamatta) ei koululta tuotannolle heltynyt. Koulun sisäpuoli rakennettiin esikuvalleen uskolliseen muotoon vanhaan hylättyyn varastorakennukseen.

Broadway babies. (ylh: Lee Curreri, Paul McCrane, Antonia Franceschi, Barry Miller, Maureen Teefy alh: Irene Cara, Gene Anthony Ray, Laura Dean)

Fame kuvattiin poikkeuksellisesti 11 kuukauden aikana ja leffan tapahtumien aikajärjestyksessä fuksivuodesta päättäjäisiin. Leffan nuorista tuntemattomista näyttelijöistä leijonanosa oli myös nykiläisiä ja pääsi esittämään melkein itseään. Molemmat aspektit varmasti auttoivat näitä kokemattomia näyttelijöitä tiristämään itsestään vähän enemmän.

Näyttelijöistä Nitraatin mieleen kuitenkin painuvat oikeastaan vain Maureen Teefyn irlanninjuutalaisjuurinen, kontrollifriikkiä äitään ja omaa epävarmuuttan pakeneva Doris sekä Lee Currerin amerikanitalialainen taksikuskin poika ja oman elämänsä Ralf Hütter. Tuleva poppistara Irene Cara saa arvosanan välttävä.

Tulevista tähdistä puheen ollen: muiden muassa Madonna, Tom Cruise, Patrick Swayze ja Michelle Pfeiffer koe-esiintyivät elokuvan rooleihin. Osa Fame-elokuvan näyttelijöistä siirtyi myös vuosina 1982-1987 pyörineeseen Famen tv-sarja -eunukkiversioon.

Best in show. (Antonia Franceschi)

Famessa on myös pari erittäin hyvää kohtausta: balettitanssija Hilaryn apea monologi, jonka syy selviää vasta aivan sen lopussa ja aivan täydellisesti draaman ja mustan huumorin balanssissa pitävä itsemurhakohtaus, joka päättyi vielä kässärivaiheessa eri tavalla. Nitraatti pitää elokuvaan valittua ratkaisua ehdottomasti parempana.

Jotensakin Nitraatista myös (sietämättömän) Hair-musikaalin ja sen (vielä sietämättömämmän) myöhemmän elokuvaversion hengenheimolaiseksi nuorison sukupolvikokemuksena luettavan Famen kuudesta Oscar-ehdokkuudesta pysteiksi asti päätyivät ne kaksi ansaituinta: Michael Gore musiikista sekä Goren säveltämästä ja Dean Pitchfordin sanoittamasta nimikappaleesta.

Leffan verratonta RHPS-matskua.

Fame on muuten myös hyvä porttihuume musikaaleihin, eräänlainen musical lite. Siinä kun musiikki on esitettyä ja konserttimaista, eikä kukaan puhkea spontaaniin lauluun keskellä katua, olemattoman orkesterin säestäessä.

Salama runteli Nitraatin ja vaimokkeen talouden vanhan kotiteatterin käyttökelvottomaksi. Uusi teatteri isoine 55 tuuman näyttöineen tuli korkattua tällä Parkerin teoksen pitkästä aikaa tapahtuneella uusintakatselulla. Kelpasi katsella, eikä kukaan heitellyt popcornia selkään tai räplännyt häiritsevästi kännykkäänsä.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Out Here Own My Own (Irene Cara)
I Sing the Body Electric (cast)

(*) Unohtaa ei sovi oman Mona Caritamme päräyttävää suomiversiota!

The Onion Field / Poliisiauto 6Z4 Ei Vastaa (USA 1979, Harold Becker)

Let me take you down, to...

An LA police officer is murdered in the onion fields outside of Bakersfield. However, legal loopholes could keep his kidnappers from receiving justice, and his partner is haunted by overwhelming survivor's guilt. (IMDB)

Vuonna 1963 uuden etsiväparin toinen puolisko päätyy kidnappaustilanteessa kylmäverisen murhan uhriksi. Murhan suorittaneet miehet saadaan nopeasti kiinni, mutta oikeuden rattaiden pyöriminen tuntuu osoittautuvan lähes mahdottomaksi ja uhreilleen vuosikymmenen mittaiseksi stressitestiksi.

Alun lopun alku. (John Savage, Ted Danson)

Itse entinen poliisi ja sittemmin kuulu rikoskirjailija Joseph Wambaugh pääsi kääntämään oman tositapahtumiin pohjaavan kirjansa elokuvan kässäripohjaksi. Yhdessä ohjaaja Beckerin kanssa he myös rahoittivat Onion Fieldin, joten kiehtovana erikoisuutena päätäntävalta elokuvan tekoprosessissa ei missään vaiheessa valunut tuon kaksikon ulkopuolelle.

Tuloksena onkin harvinaisen (inho)realistinen katsaus poliisityöhön, surkeiden rikollisten elämänmenoon ja oikeuden ruosteisiin rattaisiin. Rikos suoritetaan ja tekijät jäävät kiinni elokuvan puoliväliin mennessä. Sitten alkava oikeussirkus on elokuvan varsinainen pointti: vastuuta ja rangaistusta välttelevät murhaajat tuntuvat vetävän pidemmän korren kuin uhrinsa ja näiden kollegat, joita kaiken lisäksi besseriwisseröidään mahdottomilla ideaaleilla.

Totuuden äärellä. (James Woods, Ronnie Cox, Franklyn Seales, Richard Venture)

Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä, usein erinomaisia. James Woods tekee uransa alkuaikoina jo varsin suuntaa-antavan tyylisen takakireän, psykoottisen ja pomottelevan pikkurikollisen Gregory Powellin. Nitraatille lähes täysin uusi ja miellyttävä tuttavuus oli tämän alistuvan mutta kaunaisen apurin Jimmy Smithin tekevä Franklyn Seales. Mies ei voikaan olla tuttu myöhemmiltä vuosilta siitäkään syystä, että menehtyi AIDS:iin vuonna 1990.

Lisää hyvää tarjoilevat pääosan pollarit: John Savage partioillasta hengissä selviävänä ja eloonjääneen syyllisyyttä potevana puoliskona Karl Hettingerinä sekä Ted Danson vähemmän onnekkaana Ian Campbellina. Myös Ronny Cox on erinomainen lakonisena ja työn puolesta rikollisia sympatiseeraavana pollari Pierce Brooksina.

Unjustice.

Pienemmätkin sivuroolit vakuuttavat: oikeussirkuksen lannistaman syyttäjä Phil Halpinin tekee mainiosti vain parin kohtauksen voimin vuonna 1985 murhan uhrina menehtynyt(!) David Huffman. Christopher 'Paluu Tulevaisuuteen' Lloyd on puolestaan semilimainen pirun asianajaja -tyylinen lakia tunteva linnakundi.

Naiset ovat Onionin tarinassa enemmän taka-alalla, mutta mainitaan koko hyvä kolmikko: Priscilla Pointer murhatun poliisin äitinä, Beege Barkette tavarastaan ei niin turhan tarkkana Powellin naisystävänä ja Dianne Hull Hettingerin tukipilarivaimona.

Parempina päivinä.

Teknisellä puolellaan elokuva on myös varsin vakuuttavaa tavaraa. Charles Rosher Jr:n selvä ja voimakas kuvaus toimii hyvin niin kaupungin kaduilla kuin Bakersfieldin öisellä maaseudulla, Eumir Deodaton surumielinen ja vahva musiikki sopii kuin nyrkki silmään, Wambaughin ja Eric Rothin kässäri paaluttaa tapahtumat eittämättömän uskottavasti ja Harold Beckerin ohjaus on lähinnä onnistuneen toteavaa.

The Onion Fieldiä voi ajatella paitsi realistisempana versiona Likaisen Harryn (1971) teemoista, myös 1970-luvun lopun versiona 1960-luvun Truman Capoten kirjaan pohjautuneesta true crime-klassikosta In Cold Blood (1967). Se, että Onion ei aivan vedä vertoja tuolle proseduraaliklassikolle ei vähennä Onionin arvoa: harva Bloodille pärjää.

Next you must cut down a tree with a herring, eli mahdottoman tehtävän miehet.

Onion on syyttä unohduksiin jäänyt pienoinen true crime -klasari, jota Nitraatti ei voi kuin lämpimästi suositella. Oikea elämä muuten tarjosi - jos ei onnellisen - niin ainakin tyydyttävän lopun: molemmat murhaajat kuolivat vankeudessa.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

The Last Dance / Kerran Vielä, Bulls (USA 2020, Jason Hehir)

Kerran sotureita.

Charting the rise of the 1990s Chicago Bulls, led by Michael Jordan, one of the most notable dynasties in sports history. (IMDB)

Yksi kaikkien aikojen urheilujoukkueista, eli koripalloilija Michael Jordanin ympärille rakennettu ja kuusi NBA-mestaruutta tuona aikana (1984-1998) voittanut Chicago Bulls saa aika pitkälle arvoisensa dokumenttisarjan. Sen kymmenessä osassa kameroiden eteen marssitetaan lähemmäs satakunta pelaajaa ja muuta asiaan liittynyttä henkilöstöä.

Tuon NBA-ajan loppupuoli on Nitraatillekin tuttua, kun edesmenneeltä Super Sport-kanavalta tuli töllättyä peli jos toinenkin. Koripallo on tapahtumarikasta ja joukkuelajien vauhdikkaimmasta päästä: kuten joku jalispelien nolla-nolliin kyllästynyt koripallosta osuvasti totesi: no matter who wins, I know my team will score!

1998 ja legendaarinen upotus.

Vaikka Nitraattikin (wanha Miami Heat-fani) ymmärsi Bullsin jo tuolloin yhdeksi kovimmista ikinä ja tajusi että nyt tehdään historiaa, avaa sarja uusia arvostuksen tasoja: jumala on tässä sarjassa todellakin yksityiskohdissa, ja niitä riittää. 

Tekijöiden käytettävissä on ollut tietysti kaikki vanhojen pelien tv-matsku ja lähes kaikkien relevanttien aikalaisten nykyisen habituksen lisäksi Bullsia kaudella 1997-1998 seuranneen tv-ryhmän videomatsku. Tuo kausi oli myös omalla tavallaan dynastian vaikein, toimitusjohtajan kaivaessa maata ikääntyvien supertähtien ja valmentajan jalkojen alta sekä palkkaerimielisyyksien johdoista lakkoilevan pelaajan vuoksi.

Legendaarinen tutkapari Pippen ja Jordan, kuin Kurri ja Gretzky.

Sarja on rakennettu aikajanalle jota pitkin liikutaan edestakaisin varsin vaivattomasti Bullsin superjoukkueen pelaajien syntymästä nykyaikaan, tukipilarin ollessa joukkueen viimeinen kausi 1997-1998. Koko sarja on tietysti täysin oikeutetustikin rakennettu sen suurimman tähden, ehkä NBA:n parhaan ja urheiluhistorian parhaiden pelaajien, eli Michael Jordanin varaan.

Vaikka niin empaattinen hippivalmentaja Phil Jackson - josta kenelläkään ei ymmärrettävästi ole pahaa sanaa - kireä tutkapari Scottie Pippen, joukkueen tavispyhimys Steve Kerr, kuin joukkueen paha poika Dennis Rodmankin saavat omat osanpuolikkaansa ja vaikka esimerkiksi Indiana Pacersin aikalaistähti Reggie Milleriä on pirun hauska kuunnella, palataan lopulta aina Michael Jordanin heittämien valojen ja varjojen pariin. 

Painovoiman taakseen jättänyt Jordan leijumassa ylös Knicksien Ewing-vuorta.

Lähes yliluonnollisen kilpailuvietin sekä lähes loputtoman kaunaisuuden polttoaineiksiin muuttanut ja lähes äärettömän taidon omaava Jordan toi muuten sarjaa seuratessa hetkittäin Nitraatin mieleen koripallon Jouko Turkan! Selväksi tulee, että Jordan oli hyvinkin hankala joukkuetoveri, mutta jokainen pelikaveri myös myöntää, että he eivät olisi voittaneet yhtä paljon, ellei Jordan olisi ollut heitä  piiskaamassa.

Perinpohjaisessa sarjassa käydään läpi myös Jordanin perheen tragedia, hänen ensimmäinen eläköitymisensä, lyhytaikainen outo pesisura ja paluu, hänen uhkapeliviettinsä ja syvä epäpoliittisuutensa: mitään Muhammad Alia kun ei miljardööri-Jordanista saa hyvällä tahdollakaan aikaiseksi.

Sarjan muistettavinta kuvamatskua: paha poika Rodman ja hippivalmentaja Jacksonin ymmärtävä läheisyys.

Miinuspuolina sarjasta puuttuu mm. Luc Langley, luotettava pelimies joka sarjan epäonneksi oli ensimmäinen NBA:ssa pelannut australialainen. Langley palasi uransa jälkeen kotimaahansa, eikä sarjan tekijöilllä ollut massia käydä visiitillä. Osiakin olisi piisannut ehkä yksi tai puolitoista vähemmän, tosin kyllästymistä ei sinänsä pääse tapahtumaan sarjan mielenkiintoisen ja onnistuneen rakenteen ansiosta.

Myös Michael Jordanin toimiminen yhtenä sarjan tuottajista arveluttaa. Mitään kovin siloteltua kuvaa sarja ei hänestä anna, mutta silti: olisiko joitain valintoja tehty toisin ilman hänen läsnäoloaan? Esimerkiksi talo, jossa Jordanin haastattelut on tehty, ei ole hänen omansa. Pieni yksityiskohta, ehkä kokoaan suurempi. Syvimmät tasotkin sarjasta jäävät puuttumaan: mikään O.J: Made in American tasoinen mestariteos The Last Dance ei ole, mutta harva tietysti on.

"I never lost a game, I just ran out of time."

Eikä kokonaan voi unohtaa sitäkään, että Chicagolla oli tuuriakin: 1990-luvun vastustajat eivät olleet mitään 1980-luvun Celticsejä tai Pistonseja, nykyisistä dynastioista puhumattakaan.

Tuosta huolimatta kuusi NBA-mestaruutta alle kymmenen vuoden sisään on järkyttävän kova suoritus, ja sen päätähti yksi suurimpia urheilijoita kautta aikojen. Hänen ja aikalaistensa seurassa yhdeksisen tuntia Nitraatin mökkikesää kului hujauksessa. Hyvin vahva suositus.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri #1
Traileri #2
The Alan Parsons Project: Sirius (Bullsin sisäänsoittobiisi, mus.vid.)