Detektiven från Beledweyn / Beledweynen Etsivä (Ruotsi 2023, Aron Levander)

Musta tuntuu. (Malin Levanon, Nasir Dhagole)

Kun sääntöjä rikkonut entinen syyttäjä Tilda Renström on uudessa työssään karkottamassa turvapaikkaa hakevaa miestä, tämä osoittautuukin poliisitutkinnan neroksi. Pian käynnistyy yhteistyö, joka voi hyödyttää heitä molempia. (YLE)

Ei mahda mitään: kuten viime vuonna, niin tälläkin kertaa vuoden toistaiseksi paras (rikos)sarja tulee Ruotsista.

Suomalaiset yrittävät rikoksen saralla mielikuvituksettomasti edelleen lähinnä kahdella, tylsällä kärjellään: 1) puhkikuluneella nordic noirilla ja / tai 2) lipevän ja laskelmoidun takaseutujen lappieksotiikan kyllästämillä poliisisarjoilla, joissa muka paikalliset mutta kovin eteläsuomalaisen oloiset pollarit painivat ongelmissa, joita paljon sarjojen taustavoimia oivaltavammat tekijät kuten Timo K. Mukka, Rosa Liksom, Jari Tervo, Kalervo Palsa ja Joonas Neuvonen käsittelivät paljon mielenkiintoisemmin jo vuosikymmen(iä) sitten.

Tuurihaukka & sijaiskärsijät. (Ellen Jelinek, Malin Levanon, Kristofer Kamiyasu)

Toki ainakin maksukanavilla on välillä omaperäisempääkin kotimaista. Mutta nyt puhutaan siitä, mitä rahvaalle on tarjolla ilman erillistä kupeen kaivamista, maksuttomilla mainoskanavilla ja YLE:llä. Länsinaapurin YLE-vastineen SVT:n Ruotsalaiset ovat Beledweynessä mielikuvituksettomien naapuriensa sijaan naittaneet herkullisesti ja ennakkoluulottomasti kaksi ei niin äkkiseltään yhteensopivaksi kuviteltavaa aihetta: etsiväsarjan ja pakolaisten vastaanottokeskukset.

Beledweynen ihonvärikirjokaan ei - vastoin nykyajan absurdia perusvirtaa - tunnu väkisin väännetyltä päälleliimaukselta. Se tulee sarjaan luonnostaan, kun tapahtumat sijoittuvat vastaanottokeskusten ja niiden asiakkaiden liepeille.

Nasir Dhagole on sarjan nimiosassa (heh) mainio nimettömänä, älykkäänä ja arvoituksellisen hiljaisena 'Kakkosnelosena' / 'Ibraahinina', joka sujahtaa sujuvasti lähes yliluonnolliset kyvyt omaavien agathachristiemäisten ja sherlockholmesmaisten etsivien joukkoon ja jatkumoon.

Melkein oikeassa paikassa, melkein oikeaan aikaan. (Malin Levanon)

Malin Levanon esittää toista päähenkilöä, moukan hannuhanhi-tuurilla varustettua itsekästä ja turhamaista ex-syyttäjää, sarjan alussa nykyistä vastaanottokeskuksen virkamiestä Tilda Renströmiä. Malinin Tilda on kuin kuivausrummun läpi mennyt homssuinen Pamela Anderson ja hahmona juuri siinä ja siinä rajoilla, että meneekö yli.

Suomalaisille viime vuosikymmenen M/S Romanticin (vahva suositus Nitraatilta) pienestä sivuosasta ehkä tutuin Kristofer Kamiyasu tekee mustan huumorin kyllästämän etsivä Mats Drevlidin, jonka pöydällä pitäisi olla jatkuvasti iso paketti Samarinia: sen verran Tildan temput tuppaavat häntä koko ajan närästämään. Kohtaus, jossa Matsia syytetään naisvihasta on varmasti vuoden hauskimpia!

Muista sivuosista mainittakoon Hanna Ullerstamin esittämä, helvetistä kaukosiirtyneen Leena Uotilan mieleen tuova Beata, eli Tildan viddumainen, alemmuudentunteinen ja kostonhimoinen asianajajasisko. Donald Högberg on näiden kahden tappelevan siskoksen kärsivä ja pönöttävä porvari-isukki Teddy.

Sisko helvetistä. (Hanna Ullerstam)

Dag Malmberg on Ralf Jönsson, perusvirkamiesmäinen syyttäjä & Tildan ex-pomo ja Sandra Medina vastaanottokeskuksen henkilöstön jämäkkä Pernilla. Pollarikatraan täydentävät Ellen Jelinek Anni Sinnemäen ja Sandra Bullockin risteytyksen hiljaisena Lailana, Sofia Rönnegård reteänä Eva Backmanina ja Richard Sseruwagi asiallisena Melvininä.

Beledweyne koostuu (ainakin toistaiseksi) kuudesta osasta, joissa kerrotaan kolme omaperäistä ja mustassa huumorissa uitettua rikostarinaa. Sarja pysyy hyvin kasassa ja jatkumossa: asiaa on varmasti auttanut se, että kaikki osat ovat lähtöisin yhden kirjoittajan (Aron Levander) käsistä. Ohjauspuolella on mukavana yllätyksenä vahvaa suomiedustusta: meidän Zaida Bergroth on ohjannut leijonanosan sarjasta, eli sen neljä ensimmäistä osaa. Patrik Gyllströmille on jätetty ohjattaviksi kaksi viimeistä, hiukan tummanpuhuvampaa cityosaa.

O.G. Outsider. (Nasir Dhagole)

Miinuksena minisarjalle luen sen vähän turhan kiiltokuvamaiset vastaanottokeskusjudanssit, mutta sitäkin parin viimeisen osan tummempi realiteetteihin nojaava ote onneksi vastapainottaa: ne kun rinnastavat oivaltavasti virkaheittosyyttäjä Tildan harjoittaman Ibrahinin kohtelun maahanmuuttajataustaisten ruokalähettien surkeisiin oloihin ja rakennusalalla tapahtuvaan hyväksikäyttöön.

Ibrahin on tosin sen verran skarppi ja kova luu, että pärjää ilman meidän valkkisten surkutteluakin. Siitäkin Beledweynen Etsivälle sulka hattuun.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Koko sarja katsottavissa YLE Areenassa 2023 kevät (linkki)

Conan the Barbarian (USA/BGR/GER/IND 2011, Marcus Nispel)

"I live, I love, I slay, and I am content." No okei, ei se ihan Arskan, Miliuksen ja Oliver Stonen vastaavalle eetokselle pärjää. (*)

A vengeful barbarian warrior sets off to get his revenge on the evil warlord who attacked his village and murdered his father when he was a boy. (IMDB)

Barbaariskidin kylä yh-isineen päivineen pyyhkäistään kartalta tuhman sotapäällikön ja tämän ilkeän velhotyttären ansiosta. Vuosia myöhemmin nyt mieheksi varttunut barbaari saa mahdollisuuden tasata tilit.

Kun tämä Conanin vuoden 2011 ulkoilu haukuttiin lyttyyn ihan luotetuissakin lähteissä, esitettiin Nitraatin inhoamana 3D:nä, päätähti ja ohjaajakin haukkuivat sen (myöhemmin) paskaksi ja kaiken kukkuraksi se floppasi kuin pieni eläin, jätti Nitraattikin elokuvan väliin. Katseltavaa oli tuolloin jo muutenkin enemmän kuin ehti.

Barbaarit pitävät tummaveriköistä. (Rachel Nichols, Jason Momoa)

Harmillinen virhe. Vuoden 2011 Conan osoittautui nyt nähtynä vauhdikkaaksi ja ihan kelvoksi miekka & magiaksi. Elokuva on virkistävän R-rated eli veri roiskuu, (harmillisen vähäiset!) tisut heiluvat ja muutenkin meininki on raisumpaa. Alku tosin kurtisti kulmakarvat huolesta: äänensä osalta parasta ennen päiväyksensä jo tuolloin ohittanut Morgan Freeman höpöttää kertojana minuutin jostain maskista ja sitten toteaa että 'oh btw, Conankin syntyi'. Hmm. Onneksi vauhti paranee nopeasti.

Bulgaria stunttasi Conanin Hyboria-ajan maailmaa. Conanissa mennäänkin ympäri Hyborian karttaa kuin viitapiru, eikä laakereilla lepäillä. Conan 2011 onkin lähinnä ketju toimintakohtauksia, joista parhaina Nitraatti piti Conanin tokavikaa vääntöä pääpahiskaksikon kanssa, kun sotalordi Khalar viuhuttelee sapeliaan ja tämän velhotytär Marique luo taioillaan hiekkaihmisiä ja myrkyttelee, sekä vankiluolarymistely varaskaverin, jättimäisen vanginvartijan ja karmivan kalmarin kanssa.

Kelpaisi Mustanaamiollekin!

Conanin budjetti mahdollisti muikeat lavasteet ja toimivat tehosteet. Ainoa vika sitä katsellessa on sama kuin monesti nykyleffoissa muutenkin, eli värejä on häivytetty liikaa ja kaikki on lisäksi kummaa seepiaa. Onni että tuon päälle ei tarvinnut kotiteatterissa kärsiä vielä 3D:n aiheuttamaa pimeyden lisäkiroakin.

Itävaltalaiset kehonrakentajat loppuivat kesken, joten uusi Conan piti hankkia toiselta puolelta maailmaa, Havaijilta. Toki uudessakin Conanissa virtaa sakemanniverta - samoalaisen, irlantilaisen ja intiaaniveren lisäksi! Jason Momoa on ihan passeli Conan, vaikka vetää varsin eri tyyliin, kevymmällä otteella ja atleettisemmin kuin Arska aikoinaan. Momoa on suht karismaattinen näyttelijä, joka muistetaan heti Conanin jälkeen väkertämästään Game of Thronesin Khal Drogosta ja tietysti DC-leffojen Vesimiehestä.

Muutkin kangastelijat ovat ihan mukiinmeneviä. Pääpahiksena Khalar Zymina heiluu Avatarin pääpahiksen tehtyään samanlaisia rooleja liukuhihnaillut Stephen Lang. Hänen tyttärenään, semi-insestisenä velho Mariquena ilkeilee hauskasti Rose McGowan. Harmillisesti studio pelokkaana vähensi tuota insestiaspektia tekstin osalta, mutta McGowan jätti roolisuoritukseensa siitä silti selvät merkit.

Tuhmurit. (Stephen Lang, Rose McGowan)

McGowan halusi muuten pitkään tehdä Howardin Red Sonjan (kts. alla) yhdessä ex-miesystävänsä, ohjaaja Robert Rodriguezin kanssa, mutta ero ja aika kuoppasivat haaveet. Nyttemmin asialle ovat yhtyneet Solomon Kanen (kts. alla) ohjaaja ja joku uusi löytö Sonjana. Nitraatti jää mielenkiinnolla odottamaan lopputulosta.

Rachel Nichols on Conanin semipasseli morsmaikku ja pahisten jahtaama Tamara, Leo Howard on intensiivinen nuori Conan, Ron Perlman heittää Conanin jämyn isukin ja myös GoT:ista tuttu Nonso Anozie on Conanin reteä merirosvokaiffari. Turhan pienissä rooleissa ovat Saïd Taghmaoui Conanin hovivaras Ela-Shanina, Ivana Staneva nuorena Mariquena ja Diana Lyubenova pahisten (ainoana) soturinaisena, jolle ei ole raskittu antaa edes vuorosanoja!

John Miliuksen huolellinen, myyttinen, Oliver Stonen kässäröimä ja Arskan ison karisman sivelemä eka Conan-leffa on ylittämätön, mutta tässä meillä on heittämällä toiseksi paras tuon miekkamiehen seikkailuista. Yhtäläisyyksiä John Miliuksen klassisen vuoden 1982 leffan kanssa löytyy ainakin perusjuonesta, eli kylän tuhoaminen ja kosto sen takana ollutta velhoa/soturia vastaan.

Nuorena miekka taottava. (Ron Perlman, Leo Howard)

Uusi Conan-leffa ei sinänsä ole sen uskollisempi tai uskottomampi Conanin luojalle Robert E. Howardille kuin muutkaan Conan-elokuvat: yhtään varsinaista Howardin kirjoittamaa Conan-tarinaa kun ei vielä ole näyteltyyn leffamuotoon tehty, eikä kummankaan elokuvan juonta Conanin lapsuudesta löydy yhdestäkään Howardin tarinasta.

Hahmon taustoista sen verran, että Conanin luoja, pulp-kirjailija Robert E. Howard (1906-1936) oli o.g. peräkammarin poika Teksasista, kauhukirjailija H.P. Lovecraftin (1890-1937) aikalaisia ja kirjekavereita. Molemmat loivat hyviä ja kestäviä pohjia tulevalle fantsulle ja kauhulle - Teksasilainen Howard lihaisampaa ja itärannikon itseoppinut intellektuelli Howard älyllisempää.

Howardin Conanin suurin suosio 1930-luvun tarinoiden jälkeen sijoittui 1970- ja 1980-luvuille, Marvelin sarjakuvaversion ja Schwarzeneggerin leffojen aikoihin. Howardista Nitraatin tulee mainita myös mainio elämäkertaleffa Whole Wide World (1996), joka on tutustumisen arvoinen. Howardia on väkerretty leffamuotoon Conanina, Red Sonjana, Kullina (aina pakollinen *tirsk*) ja Solomon Kanena. Kane, Miliuksen Conan ja tämä uusin kannattaa satunnaisen katselijan tarkastaa, muut ovat lähinnä alan harrastajille viistoa huvitusta tarjoavia tekeleitä.

Seuraavaa inkarnaatiota odotellessa.

Kuten Nitra jo mainitsi, Conan 2011 oli myös melkoinen floppi. Jatko-osat jäivät tekemättä, kun 90 millin budjetilla elokuva kiinnosti jenkkejä vain 20 millin edestä lipputuloina, ja koko maailmassakin leffa meni vain 60 millin edestä. Ehkä aika Conanin uudelle tulemiselle ei ollut vielä kypsä. Jos se olisi tullut pari vuotta kauempana Harry Pottereista ja pari vuotta lisää Game of Thronesia kansan populaarikulttuuritajuntaan tihkutettua, olisi vastaanottokin voinut ollut suopeampi.

Toisaalta miekka ja magia on vähän alavireessä vieläkin, eikä oikein pop näinä aikoina. GoT:in ja Witcherin menestys tuntuu enemmän poikkeukselta, kun nykyaika on enemmän teryleenipukuisten, lentävien ja lasersäteitä silmistään ampuvien koko perheen suosikkien aikaa. Nykywokeilmastossakaan Conanilla ei luultavasti ole tilausta eikä toivoa, mutta Nitraatti uskoo että kuten Lovecraftin uinuvat muinaiset, Howardin kimmerialainenkin on vain vetäytynyt elokuvan hurmekentiltä joksikin aikaa, palatakseen varmasti, ennemmin tai myöhemmin.

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri

(*) Mutta on melkeinpä sanasta sanaan Robert E. Howardin Conan-tarinasta Queen of the Black Coast (1934).

The Ninth Gate / Yhdeksäs Portti (FRA/SPA/USA 1999, Roman Polanski)

Yv! Av? Yp! LCF!

A rare book dealer, while seeking out the last two copies of a demon text, gets drawn into a conspiracy with supernatural overtones. (IMDB)

Dean Corso on seminuhjuinen ja semirehellinen vanhojen ja arvokkaiden kirjojen kauppias, joka saa kutsun ökyrikkaan kustantaja Boris Balkanin juttusille. Tämä palkkaa Corson jäljittämään kerrassaan ainutlaatuista kirjakolmikkoa, jota etsitään niin New Yorkista(*), Toledosta ja Pariisista kuin Ranskan maaseudulta että Portugalin perukoiltakin.

Nitraatille antikvariaatti- ja keräilyaiheet ovat aina kissanminttua, hän kun on itsekin melko raskaan sarjan (liikkuvan kuvan) keräilijä. Pienenä Nitraatti halusi olla Lovejoy ja edelleen toive on sama; kun antikvariaattihommiin Portissa lisätään vielä seikkailua ja kauhua Wanhan Kehnon muodossa, niin kyllä kelpaa.

Pomon lukaali. (Frank Langella, Johnny Depp)

Kuten Umberto Econ loisteliaaseen kirjaan perustunut Ruusun Nimi (1986), jättää myös Yhdeksäs Portti ison osan lähdekirjastaan pois elokuvaversiosta. Jo kirjan alkuperäinen nimi - Club Dumas - viittaa tähän: Arturo Pérez-Reverten mainion teoksen yksi pääjuonista kun on Alexandre Dumasin Kolmen Muskettisoturin kadonneen luvun jäljitys ja samanlaisista jatkotarinoista intoileva seura. Tätä on elokuvaversiosta turha etsiä.

Rajusta karsinnasta huolimatta Nitraatti lukee Portin yhdessä Ruusun kanssa onnistuneiden elokuvasovitusten joukkoon. Vaikka raakkaus on molemmissa tehty kovalla kädellä, on kirjoista tislattu onnistuneesti toimivan jännärin juoni. John Brownjohn, Enrique Urbizu ja Roman Polanski väkersivät Porttikirjan tekstin kässärimuotoon. Elokuvan loppua ei puolestaan kirjasta löydy.

"Unelmajobi" totesi Nitraatin parempi puolisko. Vaikea väittää vastaan.

Kuten parhaat kauharit, luottaa Yhdeksäs Porttikin jatkuvaan tunnelmaan ja ilmapiiriin, eikä pelkkiin 'pöö!'-hetkiin. Elokuvan harkitut ja pienet efektitkin hätkähdyttävät turruttavaa tehostevyörytystä paremmin.

Portti on roolitettu hyvin. Nitraatin suosikkinäyttelijä Johnny Depp, joka ei tunnu ottavan itseään ikinä turhan vakavasti vaikka työn jälki kantaakin(**), on oiva antikvaarirenttu Corso. Hänen työnantajansa Boris Balkanin roolivalinta on myös iso onnistuminen: Frank Langella tuo aina mieleen mainiolla kehräävällä äänellä varustetun, isokokoisen ja vaarallisen kissaeläimen.

Babylonian asialla. (Emmanuelle Seigner)

Naispuolellakaan ei tarvitse tuskailla. Lena Olin - yksi monista Ruotsin naislahjoista Hollywoodille - vetää ammattitaidolla rikkaan miehen tuhman lesken Liana Telferin ja Roman Polanskin vaimo Emmanuelle Seigner on Corson nimetön, pätevä ja arvoituksellinen matkakumppani. Kaikissa sivuosissakin on niin hahmojen kuin näyttelijöiden ansioista mukavaa väriä ja tekstuuria.

Tekniseltä puolelta tulee mainita Dean Tavoulariksen lavastustyö, jossa kodikkaat antikvariaatit, paheiden pesät ja Balkanin ultramoderni kirjasto pääsevät oikeuksiinsa. Elokuvan säveltäjän, puolalaisen Wojciech Kilarin (1932-2013) musiikki on varmasti monelle tuttua myös Coppolan Draculasta (1992). Porttiin Kilar on säveltänyt voimakkaan ja upean pääteeman, mutta ihan yhtä varma Nitra ei ole hänen 'nuuskijateemastaan', joka on ehkä turhan leikkisä elokuvan käänteitä ajatellen.

Saatanalliset säkeet.

Mikään suurmenestys elokuva ei ollut - lähempänä floppia kuin hittiä - eivätkä kriitikotkaan juuri hurraata huutaneet. Nitra ei jaa konsensuksen nuivaa näkemystä. Leffa on Nitraatin mielestä ajan mittaan parantunut jokaisella uusintakatselullaan. Yhdeksäs Portti oli myös todennäköisesti viimeinen kerta, kun Roman Polanski (s. 1933) tekee kauhua. Poistumisen aiheen parista voi todeta tapahtuneen kunniakkaasti.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri (joka kylläkin vääristelee elokuvan tunnelmaa)
Kilarin pääteema

(*) New York on tietysti lavastusta ja tehostetta: Polanskilla ei sattuneesta syystä ole Yhdysvaltoihin enää elinaikanaan mitään asiaa.
(**) Kaikkien aikojen Nitrasuosikki on Errol Flynn, aika pitkälle samoista ansioista.

The Taking of Pelham One Two Three / Pelham 1-2-3 Kaapattu (USA 1974, Joseph Sargent)

Paniikkilinja 1, kaikki kyytiin! Hieno leffajulkkakin, sano.

Four armed men hijack a New York City subway car and demand a ransom for the passengers. The city's police are faced with a conundrum: Even if it's paid, how could they get away? (IMDB)

Neljä päättäväistä ja tuhmaa älykkään pomonsa luotsaamaa miestä pistävät tämän suunnitelman käytäntöön ja kaappaavat new yorkilaisen metrojunan matkustajineen, vaatien miljoonan lunnaat panttivangeistaan. Vastassa on paitsi New Yorkin kankea byrokraatti-aparaatti, myös neuvokas ja kylmäpäinen joukkoliikennepoliisin luutnantti Garber.

Herra Sininen, pääkonna. (Robert Shaw)

Pelham One Two Three on mainiota ja tislaamatonta 1970-luvun amerikkalaista toimintaviihdettä. Tuota vuosikymmentä pidetään yleisesti amerikkalaisen elokuvan parhaimpana, eikä Nitraattikaan juuri väitä vastaan, vaikka 1930- ja -40 luvut kolahtavat myös, eikä 1980-2010 -luvuissakaan ole paljon valittamista. Pelhamissa on muikeaa 1970-luvun nuhjuisen Nykin tunnelmaa parhaimmillaan, kuten myös kyseisen vuosikymmenen yleistä leffafiilistä.

Nykissä kuvaaminen oli vaatimus josta elokuvan tuottajat onneksi pitivät kiinni kynsin ja hampain, vaikka joutuivatkin vääntämään New Yorkin joukkoliikenneviranomaisten kanssa luvista ja ottamaan mittavat vakuutukset vaarallisten kuvauspaikkojen, mutta ennen kaikkea niiden pöpien varalta jotka saattaisivat yrittää samaa mitä elokuvassa näytetään.

Sähellyksen kontrollikeskus. (Walther Matthau)

Leffan nimi on puhtaasti lähtöasema (Pelham) ja lähtöaika (1:23). Oikeassa elämässä Pelhamista ei muuten leffan jälkeen lähtenyt vuosiin mikään vuoro tuohon aikaan yhtenä pöpien päähänpistojen suojatoimenpiteenä, eikä myöhemminkään tuota lähtöaikaa ole sieltä suosittu.

Pelhamin roolitus on mainio. Walter Matthau kyynisenä pollariluti Garberina ja Robert Shaw nerokkaana konnana herra Bluena ovat nappivalintoja. Sivuosatkin tarjoavat hyvää: Jerry (Benin isä) Stiller toisena liikennepollariluti Patronena on hauska ja hänelle on annettu yksi käsiksen hauskimpia heittoja Kuubaan lentävästa junasta(*). Lee Wallace kireänä ja epäsuosittuna pormestarina hihityttää, kuten myös Tony Roberts hänen paljon skarpimpana ja pätevämpänä kilpimiehenään.

Herra Ruskea, tuo yrmeä konnari. (Anna Berger, Michael Gorrin, Mari Gorman, Earl Hindman, Thomas La Fleur, Carolyn Nelson, Eric O'Hanian, Lucy Saroyan,William Snickowski)

Erikoismaninta muillekin erinomaisille konnille: Martin Balsamin muita herkempi herra Green, Hector Elizondon muita hullumpi herra Grey ja Earl Hindmanin muita hitaampi herra Brown. Jos värikoodaus kuulostaa tutulle, ajattelet varmaan Quentin Tarantinon Reservoir Dogsia, jossa Tarantino käytti samaa kunnianosoituksena tälle leffalle. Idea oli muuten Pelhamin kässäröijän Peter Stonen oma; värikirjoa ei lähdekirjasta löydy.

Työhaalarimies Joseph Sargent ohjaa ihailtavan näpäkästi uransa hienoimpana saavutuksena. leffa toimii (parhaassa mielessä) piirretyn logiikalla, etenee tiukasti kuin juna (heh) ja tähtää ennen kaikkea katsojansa viihdyttämiseen. Myös lippuluukuilla Pelham oli kansan mieleen.

Joseph Sargent (1925-2014) ohjasi mm. tämän kultakimpaleen ja... ööhh... leffamuotoisen kakkakimpaleen, eli Tappajahai nelosen.

Paljon tuosta ansiosta lankeaa myös Peter Stonen käsikirjoitukselle. Tämä on päkertänyt John Godeyn niin ikään hyvin menestyneestä kirjasta päälle päin loogiselta vaikuttavan, näppärän ja mustan huumorin sävyttämän mainion tekstin sekä toiminnan rungon.

Leffa on suht uskollinen kirjalle, tosin Garberin roolia on isonnettu ja junan kaappausmetodia viety kohti kuvitteellisempia muotoja, jotta mahdolliset tollojen tosielämässä tapahtuvat toisintoyritykset olisi estetty jo alkutekijöissään.

Stonen kässäri ja sen avulla itse elokuva myös onnistuvat varsin harvinaisessa tempussa, eli olemaan lähdekirjaansa parempi. Gone Girl (2014), Hohto (1980), Tappajahai (1975) Blade Runner (1982) ja Children of Men (2006) ovat muita vastaavia Nitraatille heti mieleen tulevia esimerkkejä. Pelham on muuten sittemmin filmatisoitu pari kertaa uudestaankin, mutta ei niistä sen enempää.

Nuhjunyki, vuosimalleja 1973-74. Vilahtaapa yhdessä sen kuvista myös Taksikuskin taksimiesten kahvila.

Mainita täytyy ehdottomasti myös David Shiren upean napakka sävellystyö: pomppiva ja hypnoottinen jazzfunk luo oivan pohjan tiukalle rikosdraamalle. Yksi Nitraatin lempparileffasävellystöitä kautta aikojen! Tekniikan puolella Pelham hyötyi uusista kuvausavuista jotka mahdollistivat paremmin vähäisessä valossa kuvaamista. Nämä tulivat tietty tarpeeseen pimeissä metrotunneleissa leffaa tehtäessä.

Nitraatti on ennenkin pitänyt Pelhamia mainiona, mutta viimeisin uusintakatselu hinasi sen täysien pisteiden elokuvaksi. Kun Nitraatti leffan loputtua hekotteli mainiolle lopulle(kin) ja kysäisi ohimennen itseltään, että mitä tähän leffaan voisi lisätä jotta se paranisi tai mitä siitä voisi ottaa pois jotta se paranisi, oli vastaus molempiin ettei mitään. Kombona yksi varmimpia merkkejä täysien pisteiden leffasta.

Arvosana: 10/10
IMDB
Traileri
Asiallinen fanimusavideo

(*) "Neiti, apua on tulossa", joogajunanpysäyttäjä ja aivastusreaktio ovat ihan yhtä hyviä tai vielä parempia!

The Twilight Zone / Hämärän Rajamailla (USA 1985-1989)

Meiltä löytyy kaikkia kolmea genreä: kauhua, scifiä ja fantasiaa.

Twilight Zone on scifi-, kauhu- ja fantasia-antologiasarja, jonka suurin ja kaunein versio nähtiin jo 1950-60 lukujen vaihteessa ja jonka alkuperäisversio on Nitraatistakin yksi parhaita tv-sarjoja ikinä.

Vuoden 1983 Steven Spielbergin masinoima Twilight Zone - elokuva ei ollut suuri hitti, mutta jotenkin se sai CBS tv-kanavan arvelemaan, että olisi vaivan arvoista pyyhkäistä pölyt kanavan omistamista oikeuksista ja tehdä uusiksi Twilight Zonea tv-sarjamuodossa.

Nostalgian voima yliarvioitiin myös tv-sarjapuolella. Vaikkei 1950/60-lukujen klassikkosarjakaan ollut mikään yleisömenestys, tämä kasarisarja alkoi nopeasti hävitä katsojamäärissä muiden kanavien samanaikaiselle tarjonnalle. Asiaa ei auttanut sekään, että sarjaa esitettiin aluksi liian aikaisin, ja sen rankemmat osat karkoittivat varmasti perhekatsojia tv:n äärestä.

Koko perheen apokalypsi.

Katsojien vähyydestä johtuen sarja peruttiin kahden kauden jälkeen, tosin syndikaatiota varten sarjaan kuvattiin hutiloiden ja halvalla kolmas kausi Kanadassa.

Mitään suoria uusintaversioita vanhoista klassikko-osista ei onneksi tarjota, vaan 1980-luvun Twilight Zone kertoo vain uusia tarinoita. Myös formaatti on noin puolet sarjan kestosta kiehtova ja hyvin harvoin nähty: yksittäiset tarinat saattavat kestää alle 10 minuuttia tai lähes 40 minuuttia, tarinan vaatiman ajan mukaan. Tarinoita sarjassa on kaiken kaikkiaan 110 kappaletta.

Nitraatti katsasti uudelleen pitkähkön tauon jäljiltä tämän kasarin uudelleenlämmittelyn. Sarja on sittemmin herätetty henkiin parikin kertaa. Aika oli kyllä kullannut aika vahvasti Nitraatin muistoja. Aikoinaan mainiolle tuntunut tekele oli nyt nähtynä aika kiikkerä viritys, jossa epätasaisuus on päivän sana. Noin kolmenkymmenen katsottavan tai sitä paremman tarinan lisäksi mukana oli useita kymmeniä heikkoja osia.

Ikkuna keskinkertaisuuteen.

Vahvasti tehosteisiin (jotka ovat suurimmaksi osakseen korkeintaan välttäviä, usein surkeampia) luottaneet osat olivat vanhentuneet huonoiten, tekstiin enemmän nojaavat olivat puolestaan kestäneet aikaa parhaiten. Usein myös osan lyhyys on hyve: Nitra voi hyvin kuvitella, miten jotkut näistä osista venytettäisiin nyt pitkästyttäviksi kuusituntisiksi minisarjoiksi.

Sarjan parin ensimmäisen kauden riittävän hyvä budjetti näkyy varsinkin alussa, kun siinä vilisee niminäyttelijöitä (mm. Bruce Willis, Morgan Freeman, Frances McDormand), nimiohjaajia (mm. Wes Craven, William Friedkin, Joe Dante) ja tunnettuja kirjoittajia (mm. George R.R. Martin ja Harlan Ellison). Grateful Dead väkerti sarjan uusitun tunnarin.

SARJAN 20 PARASTA OSAA

Nitraatti käy alla läpi sarjan 20 suosikkitarinaansa. Järjestys on nouseva. Listalla mainitaan sijoitus, osan nimi, kauden ja osan numero, sekä tarinapuolen osaan tehneet: t = tarina, kk = käsikirjoitus. Jos toista ei mainita, sekä tarina että kässäri ovat samasta / samoista kynistä.

#20: The Last Defender of Camelot (1x24, Roger Zelazny t., George R.R. Martin kk.)
Pyöreän Pöydän Ritarien legendojen myyttiset hahmot nykyajassa ja heräävä Merlin. Osa valloittaa ennen kaikkea hupaisalla ja revisionistisella Morgana Le Feyllään (Jenny Agutter), joka olisi kirjan ja tai muun oman kokonaisen teoksensa arvoinen. Ehkäpä sellainen jo on tehtykin, Nitraatin pitänee tutkia.

#19: Profile in Silver (1x20, J. Neil Schulman)
Aikamatkaava professori ei malta olla sorkkimatta tapausta JFK, uhaten aiheuttaa maailman ja maailmojen lopun. Mielenkiintoisesti samoilla vesillä liikkuva kuin lähes 30 vuotta myöhemmin Stephen Kingin aiheesta väkertämä kirja 11/22/63, yksi Kingin parempia myöhäistuotantoja.

#18: The Cold Equations (3x16, Tom Godwin t., Alan Brennert kk.)
Tylytystä tähtienvälisessä avaruudessa, kun hätätila vaatii kovia keinoja. Yksi harvoja sarjan loppupuolen onnistumisia. Osan suurin heikkous on liian runsas lavastus, jonka takia nörteillä on riittänyt tarinan käänteistä whataboutismia.

#17: Dreams for Sale (1x02, Joe Gannon)
Lyhyestä virsi kaunis. Matrixia puolitoista vuosikymmentä ennen Matrixia, kun wanha säihkysilmä Meg Foster kokee piknikillään erikoisia.

#16: Quarantine (1x17, Philip DeGuere Jr. & Steven Bochco t., Alan Brennert kk.)
Tulevaisuuden hippikommuunimaailma herättää wanhojen aikojen insinöörin syväjäädytyksestä: arvatenkin edessä on jotain, mitä futuristiset mariaohisalot eivät itse halua tehdä. Toimivaa tavaraa.

#15: To See The Invisible Man (1x16, Robert Silverberg t., Steven Barnes kk.)
Vaihtoehtomaailmassa rikoksen rangaistus on sosiaalinen eristäminen. Helppo nakki, ajattelee Mitchell Chaplin, mutta ei se ihan niin mene. Yllättävän humaaani tarina ja Cotter Smithin hyvä päärooliveto.

#14: Healer (1x03, Alan Brennert)
Murtovaras saa haltuunsa mystisen parantavan kiven, jolle olisi monta muutakin ottajaa, monella eri motiivilla. Osan käsikirjoittaja otti nimensä lähetysversiosta pois, niin huonosti näyteltynä ja ohjattuna hän tätä tarinaa piti. Nitraatti esittää eriävän mielipiteensä. Varsin jees moraliteettitarina ja Eric Bogosian pääosassa ihan ok.

#13: Examination Day (1x06, Henry Slesar t., Philip DeGuere Jr. kk.)
Kuten melkein sarjan kaikki muutkin scifit, on myös tämä melkoinen tylytys. Nokkela natiainen on aloittamassa ilmeisen tärkeää tasokoetta tulevaisuuden valtiossa ja vanhempia jännittää jostain syystä tavattomasti. Onko luvassa dystopiaa vai utopiaa? Arvannette.

#12: Dealer's Choice (1x08, Donald Todd)
Sarjan herkkuosastoa, kun mainio näyttelijäkaarti (Morgan Freeman, Dan Hedaya, M. Emmett Walsh, Garrett Morris ja Barney Martin) vetää tarinaa New Jerseyläisestä ukkeleiden kortti-illasta, johon saapuu rikinkatkuinen ja kutsumaton vieras.

#11: I of Newton (1x12, Joe Haldeman t., Alan Brennert kk.)
Hauska kauhukomediavälipala, jossa wanha kehno saapuu tarjoamaan yliopistoprofessorille matematiikka-apua, vaatimattomalla sielun hinnalla. Ron Glass on mainio piru ja Sherman Hemsley hauska sanoissaan varomaton proffa.

#10: The Toys of Caliban (2x05, Terry Matz t., George R.R. Martin kk.)
Yhdessä Nightcrawlersin (kts. alla) kanssa sarjan tylytys-osastoa ja Martinin Thrones-maineen veroista tekemistä, kun vanha aviopari yrittää tuskaillen pärjätä tyhjästä materiaa luovan idioottilapsensa (Shakespeare represent!) kanssa.

#09: Need to Know (1x21, Sidney Sheldon t., Mary Sheldon kk.)
Pienessä maalaiskylässä väki alkaa seota, kun tieto maailmankaikkeuden tarkoituksesta leviää. Erittäin toimiva Zone, joka on kuin osa seuraavan vuosikymmenen tv-menestystä X-Filesia 15 minuutissa. William Petersen ja Frances McDormand vetävät oman elämänsä Mulderina ja Scullyna. Liekö yksi Radioheadin musavideoistakin saanut innoitusta tästä osasta?

#08: Devil's Alphabet (1x22 Arthur Gray t., Robert Hunter kk.)
Lovecraftmaista meininkiä, kun 1800-luvulla herrasmiesten puolisalaseura kirjaa itselleen elämän ja kuoleman rajan ylittäviä sääntöjä. Hyvä ensemble ja ilmapiiri.

#07: Red Snow (1x21, Michael Cassutt)
KGB lähettää miehensä Siperian perukoille tutkimaan karkoituskylän outoja tapahtumia. Muikeaa atmosfääriä ja makoisaa lavastusta, sekä erittäin tyydyttävät pääosat George Dzundzalta ja Victoria Tennantilta. Tämä näppärä vampyyritarina voinee hyvinkin olla yksi innoite myöhemmälle 30 Days of Nightille ja sen jatko-osille, sekä tietysti alkuperäiselle sarjikselle, johon leffat perustuivat. Synkemmällä lopulla varustettuna Red Snow olisi ennustanut oligarkit.

#06: Private Channel (2x29, Ed Redlich)
Varhaisteini-Nitraatin suosikkikasarizoneja, toimii vieläkin. Kuulokkeet päässä rummutteleva nutipääteini (Scott Coffey) lähtee lentomatkalle, jolla tämän viallinen radio alkaakin syytää nutipään korvakäytäviin kanssamatkustajien ajatuksia. Matkailunähtävyyksiin lukeutuu myös harvinaisuus, eli valkkariterroristi (Andrew Robinson). Miinuksia vähän liian pliisusta lopetuksesta.

#05: But Can She Type (1x13, Martin Pasko & Rebecca Parr)
Sen verran Nitraattikin on sihteerin hommia paiskonut, että tarina työn uuvuttamasta sihteeristä joka löytää portaalin vaihtoehtomaailmaan, jossa sihteerit ovat palvottuja kuninkaallisia, lukeutuu itseoikeutetusti Nitraatin lempparizoneihin. Pam Dawber pääosan sihteeri Karen Billingsinä mainio.

#04: The Shadow Man (1x10, Rockne S. O'Bannon)
Ylimielinen teini yhyttää sänkynsä alta Varjomiehen, mörön jonka avulla alkaa parantaa sosiaalista statustaan. Kauhukomediaguru Joe Danten ohjaama mainio pikku kauhari on sarjan parhaimmistoa.

#03: A Message from Charity (1x06, William M. Lee t., Alan Brennert kk.)
Synkassa mutta kolmensadan vuoden erottamina kuumesairauden kärsivien Charityn ja Peterin välille aukeaa kommunikoinnin mahdollistava yhteys. Mielikuvituksekas, looginen ja hyvin kirjoitettu fantsu, joka hyötyy myös symppiksestä päänäyttelijäparistaan (Kerry Noonan, Peter Wood).

#02: Paladin of the Lost Hour (1x07, Harlan Ellison)
Eräänlainen ajan valvoja etsii elämänsä ehtopuolella työllensä jatkajaa, eikä vaitonainen ja syrjäytynyt sotaveteraani näyttäisi päällisin puolin kovinkaan otolliselle manttelinperijälle... Sarjan parhaiten kirjoitettu osa, jossa näyttelijät Danny Kaye ja Glynn Turman vetävät upeasti.

#01: Nightcrawlers (1x04, Robert R. McCammon t., Philip DeGuere Jr. kk.)
Ykkönen on edelleen sama kuin se on aina Nitraatille ollut: tienvarren huoltoaseman sekalainen seurakunta saa vieraakseen sotaveteraani Pricen (Scott Paulin), jolla on erittäin ikäviä manifestaatiokykyjä. Todella tiivistunnelmainen, näyttävä ja hyväbudjettinen osa, jonka ohjasi William 'Manaaja' Friedkin.

Tämä hieno kauhupätkä oli ironisesti yksi sarjan heikon menestyksen syitä: iltamyöhälle tarkoitettu teos oli yksi väkivaltaisimpia sen astisista tv-tuotoksista. Kun se näytettiin parhaaseen katseluaikaan, ei se perheellisiä katselijoita varmastikaan varsinaisesti ilostuttanut!

Sarjalle kokonaisuutena:

Arvosana: 7/10

IMDB
Sarjan onnistunut intro
Traileri

Nitraatin Leffavuosi 2022

Leffavuodelle 2023!

Vuoden vikana päivänä Nitraatti tarjoaa taas sekä uutta että tuttua. Hyväksi havaittuun edellisvuoden tapaan ja tästä eteenpäinkin vuodet häntivät, eli esimerkiksi tänä vuonna parhaiden ja huonoimpien leffojen palkinnoista kisaavat sekä vuoden 2021 että vuoden 2022 elokuvat.

Syy muutokseen oli ja on, että kuluvan vuoden mielenkiintoisimmat ehtivät harvemmin raukoille rajoillemme kautta Nitraatin silmämuniin ennen vuoden loppua. Toki tämä voi aheuttaa vähän toistoa, mutta on välttämätöntä, jotta nämä varsin tuoreet listoille kuuluvat saadaan mukaan ennen kymmenen vuoden viivettäkin.

Viiveestä puheen ollen, näin vuoden vikana päivänä Nitraatti katsastaa myös vuosikymmenen takaisten leffojen viisi parasta. Ne tosin ovat aina vain kyseiseltä yhdeltä vuodelta: tässä ajassa Nitra on ehtinyt jo nähdä tarpeeksi kiinnostaneita listaehdokkaita.

Sitten perinteiseen: Alla viimeisten kahden vuoden huonoin ja kolme parasta, sekä vuosikymmenen takaisen vuoden viisi parasta.

2021-2022

And the winner is...

Huonoin: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore (2022) / Rakkaani Merikapteeni (2022)

Nitraatilla oli ensimmäistä kertaa bloginsa historiassa kaksi tasavahvaa pettymystä. Uusin Dumbledore oli sekava melukone ilman sydäntä ja Klaus Härö teki viimeinkin jotain, johon Nitraatti epäili hänen olevan kykenemätön, eli heikon elokuvan. Merikapteeni oli puuduttavan tavanomainen ja jankkaava draama, eivätkä sitä pelastaneet edes Irlannin alikäytetyt kuvauspaikat. 6/10 molemmille.

#3: Kultainen maa (2022)

Kultainen Maa valloittaa raikkaalla kotimaisella näkökulmallaan maahanmuuttokysymyksiin, kun suomalainen somaliperhe muuttaa Somaliaan perustamaan kaivosta. Tarjosipa se Nitralle myös tähän astisen 2021-2022 rupeaman muistettavimman ja hykerryttävimmän kohtauksen, kun Suomessa syntynyt ja kasvanut esiteini katselee epäuskoisena auton ikkunasta tulevan kotimaansa heikkoa infraa.

KM oli muuten aika tasoissa suht mainion ja peittelemättömän Tina Turner-dokkarin (Tina, 2021) kanssa, mutta Tina ei ehkä kuitenkaan keskittynyt aivan tarpeeksi itse musiikkiin. 8/10.

#2: Everything Everywhere All at Once (2022)

Ylpeät vanhemmat julistavat: Matrix (1999) ja Being John Malkovich (1999) ovat saaneet lapsen. Scifidraamatoimintakomedian ja pari muutakin genreä mukaansa kahmaiseva pläjäys väsyneen pesulaa pyörittävän aasialais-amerikkalaisen perheen kaikkien aikojen oudoimmasta päivästä potenssiin miljoona oli kerrassaan virkistävää vaihtelua, vaikka välillä räminän ja eksposition määrä uhkasikin hukuttaa Nitraatin alleen. 8/10.

#1: Val (2021)

Peittelemättömän rankka ja rehellinen taiteilijan henkilökuvadokkari oli tällä kertaa aika selkeä voittaja. Vuosikymmenen valioita, uskaltaa Nitraatti luvata jo nyt. Valista Nitra kirjoittelikin jo laajemmin. 9/10.

2012

Tanssi yli pillerikasojen.

2012 #5: Silver Linings Playbook / Unelmien Pelikirja

Hullun ja varttihullun epätavallinen rakkaustarina on romcom vaativampaan draamamakuun. Bradley Cooperin ja Jennifer Lawrencen mainio kemia sekä ohjaaja Russellin erinomainen kässäri (Matthew Quickin kirjasta) ovat elokuvaa vahvasti kannattelevia peruspilareita. 9/10.
IMDB
Traileri

Tom of Gotham.

2012 #4: The Dark Knight Rises / Yön Ritarin Paluu

Kolmas ja vika Nolanin lepakkoleffa on tuosta trilogiasta Nitraatin suosikki. Alun lentsikkakohtaus ajaa Bondit ja Cliffhangerit nyyhkyttämään nurkkiinsa, hahmogalleria sisältää kaiken Kissanaisesta (mreow!) Ra's al Ghulin (boo!) kautta Robiniin (jee!) ja Tom Hardy tekee sarjisleffojen parhaan pahiksen hyytävänä maailmanlopun kuriirina Banena. DKR on ison ja rahaisan näköistä ja tuntuista superviihdettä, joka kestää varsin vaivattomasti uusintakatseluja. 9/10.
IMDB
Traileri

Iso Vee.

2012 #3: Korsoteoria

Ohjaaja-käsikirjoittaja Antti Heikki Pesonen osoitti hallitsevansa lähiöangstin draaman ja mustan huumorin täydellisesti jo tässä puolituntisessa, tyylipuhtaassa varastonaisen ja teinipojan rakkausodysseija-lyhärissään, jota kivikasvoinen Armi Toivanen tähdittää rakastettavan lakonisesti. Sama parivaljakko paalutti myös edellisen vuosikymmenen parhaimmistoon kuuluvan Päin Seinää -kokoillan leffan pari vuotta myöhemmin. 10/10.
Elonet
Traileri

Leikitäänkö piilosta?

2012 #2: Zero Dark Thirty

Bigelowin älykäs tiedustelu- ja sotaleffan teknotrilleriristeymä on alallaan kepoisesti edellisen vuosikymmenen tyydyttävin. Osama Bin Ladenin jahdista kerrotaan huolella ja yksityiskohtaisesti, kaiken huipentuessa erinomaiseen puolituntiseen varsinaisesta tappo-operaatiosta. Erikoismaininta Alexander Desplatin maailmanlopun musiikeille. Ohjaaja Kathryn Bigelow tekee parempaa ja tiukempaa äijäleffaa kuin useimmat miehet. 10/10.
IMDB
Traileri

Suvullinen mustia lampaita.

2012 #1: Dark Shadows

Uudelleenkatselua erinomaisesti kestävä kauhukomedia on tutun parivaljakon eli goottimies Tim Burtonin ja Johnny Deppin aika mones - ja toistaiseksi viimeinen - yhteinen viritys. Tässä muikean nautittavassa tekeleessä 1700-luvulla vangittu vampyyri palailee 1970-luvulla pistämään salaisuuksia pursuvan perheensä röksähtänyttä olemista uuteen uskoon. Tämäkään ei pelkästään vuotensa, vaan myös vuosikymmenensä parhaimmistoa. 10/10.
IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2023!