lauantai 8. heinäkuuta 2017

Hullu (Teatteri Telakka 2016- / Kajaanin Runoviikko 2017, Juha Hurme)

Mental note: lue kirja.
"Hullu on tarina siitä, kun järki lähtee kävelylle ja palaa kuukauden kuluttua takaisin. Se kertoo hivuttautumisesta luisumista vastaan, kun vetokoukku on katkennut. Siinä kuvataan useiden vaiheiden kautta etenevä matka, joka päättyy hullujenhuoneelle.

Suljetulla osastolla oma paikka pitää harjoitella ottamaan uudelleen. Se on kaunistelematon ympäristö, jonka suora puhe luo kuitenkin lohtua. Siellä ihmiset ovat yhteiskunnan alimmaisella alustalla, ja silti se osoittautuu mahdolliseksi maailmaksi.

Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama esitys perustuu hänen samannimiseen romaaniinsa, joka julkaistiin vuonna 2012."
(Telakka)

Nitraatti uskaltaa veikata ja toivoo tietysti samalla olevansa väärässä[*], mutta vuoden teatteritapaus on Kajaanissa nähty jo nyt. Kun Juha Hurmeen raivokas 'Hullu' - kestoltaan lähes kolme tuntia - alkoi lähestyä loppuaan, Nitraatin läpi värähti pieni harmistus: joko nyt? Varsinkin pitkällä teoksella on minimivelvollisuutena lunastaa aikansa. Hurmeen Hullulta se onnistui liehuvin lipuin.

Kahden asunnon ja yhden työn, vaimon, lapsen ja kuolevan äidin ympäröimän miehen pohja pettää nopeasti. Tarinassa seurataan rajua pudotusta ja kamppailua takaisin läpi räsymaton, pururadan, kivenalusten - ja keltaisen, valkoisen ja harmaan talon. Kahden näytöksen pituisen teoksen voi karkeasti jakaa ensimmäisen sairastumiseen ja toisen parantumiseen.

Haloo? Kuuleeko todellisuus? (Antti Mankonen, Antti Laukkarinen, Kaisa Sarkkinen)

Antti Laukkarisen uskomaton suoritus päähenkilönä oli lahja joita katsoja harvoin saa. 'Hullu'n matka sairauden pohjalle ja takaisin kohti valoa on sekä Laukkarisen että nerokkaan tekstin jäljiltä raju, monesti lohduton ja - kyllä - joskus aika usein aivan helvetin hauska. Tai: nauru tuntuu ainakin helpoimmalta keinolta eläytyä Hullun maailmaan. Varsinkin ensimmäinen näytös on sellainen väkevän tekstin ja Laukkarisen näyttelytaidon fyysinen ja psyykkinen täyslaidallinen, että Nitraatti joutuu haromaan vertailukohtaa (tietysti erilaisilla vahvuuksilla menneestä) Ria Katajasta eräässä toisessa erinomaisessa näytelmässä.

Vaikka sivuosan esittäjien Kaisa Sarkkisen ja Antti Mankosen efekti onkin väistämättä pienempi, heidän lukuisilla sivuhenkilöillä laajentama maailmansa on hyvin tervetullut lisä. Kolmetuntinen pelkästään Hullun seurassa voisi olla liikaa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Juha Hurme itse vetää erittäin toimivasti ensimmäisen näytöksen nauhalta tulevat Hullun toiset kovat sisäiset ajatukset. Sähköistä rekvisiittaa Nitraatti on harvoin nähnyt käytettävän yhtä hyvin, eikä auraalisellakaan puolella tule nyt heti muuta yhtä päräyttävää mieleen kuin taannoisen Kajaanin Kaupunginteatterin Anna K:n värisyttävä live ortodoksikuoro.

Muista aina, lääkitessä, monta sääntöö ompi eessä.

Lavastus on varsin pelkistetty mutta muuttuu erittäin hyvin mietityllä valaisulla ja pienillä rekvisiitan siirroilla niin huoltoasemaksi, yksiöksi kuin suljetuksi osastoksikin.

Jo katsoessa ilman aiempaa tietoa Nitraatti oli lähes varma että ohjaajalla on asiasta muutakin kuin toisen käden tietoa, niin vahvaa sairauden etenemisen kuvaus oli. Ja tosiaan: 2000-luvun lopulla psykoosiin sairastunut ja kuukauden suljetulla osastolla tervehtymässä viettänyt ohjaaja Hurme kaivoi kirjaansa ja myöhemmin siitä työstämäänsä näytelmää varten rohkeasti omia kokemuksiaan.

Ehkä omaksi tarpeekseen, mutta myös meidän onneksemme. Jos se nyt on aivan oikea sana tähän.

Arvosana: 10/10

Näytelmän sivut: http://www.teatteritelakka.fi/?page_id=5329

PS: Nitraatti on huomannut että teatterin kanssa pelmutellessa loppuvat pisteet kesken paljon useammin kuin leffojen kanssa. Korjaavatko aika ja tulevat potentiaaliset pettymykset tasapainon? Stay tuned!

[*] Potentiaaliset väärässäolon aiheuttajat: Algernon (Kuriton Companyn vierailu, Teatteritalo, 28.10.), Karamazovin veljekset (Sissilinna ensi-ilta 13.1.), Punainen maa, valkea meri (Teatteritalo ensi-ilta 27.1.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti