Algernon (Kuriton Company 2015 / Kajaanin Kaupunginteatteri 2017, Eero-Tapio Vuori)

You puny, lovely, sad, magnificent humans! Behold! Superhiiri Algernon peilaa sieluasi.

Alussa ovat labrahiiri Algernon ja Charlie, vakavasti oppimishäiriöinen mies. Kokeellinen aivokirurgia muuttaa Charlien maailman älykkäimmäksi henkilöksi ja vie katsojat tutkimusmatkalle Charlien tietoisuuden syvyyksiin missä kysymykset suhteestamme eläimiin, planeettaamme ja itseemme luodataan. (Kuriton)

Kun Nitraatti elokuussa hoiti taskuunsa lipun Kurittoman Algernonin Kajaanin vierailuun, ei Nitraatti tiennyt näytelmästä paria mielenkiintoista asiaa. Ensinnäkään sitä, että se on yhden henkilön näyttelemä ja toisekseen sitä että se on musiikkiteatteria. Tällä viikolla Nitraatti sai välitettyä nämä kaksi tietohippusta itselleen ja sääti vähän takapakitellen esityksen odotuksia. Yksi ihminenkö siellä monologia honottaa ja välilläkö sitten joku anatomia-reggae, että sitäkö tässä haetaan? No ei.

Daniel Keyesin koskettava scifi-romaani Kukkia Algernonille (Flowers for Algernon, 1966) on saanut Kuriton Companyn käsissä erinomaisen käsittelyn. Näytelmässä seurataan yksinkertaisen ja kiltin Charlien nousua ja tuhoa kun miehen post-operaatio ÄO heittää hänet korkeimmalle ihmiskunnassa - ja kauimmas ihmiskunnasta. Onko paluuta takaisin? Entä halua?

Kohti Yli-Charlieta. Terhi Suorlahti ftw.

Kirjan tarina on ohjaaja Eero-Tapio Vuoren käsittelyssä tiivistetty mainiosti noin yhden tunnin 15 minuutin kestoon. Rohkein veto löytyy näyttelijäpuolelta. Atlasmaisesti lähes[*] koko Algernonin maailmaa kannattelee harteillaan Terhi Suorlahti. Hän vetää harkituilla kehon asentojen muutoksilla ja pienillä sähäkän nopeilla rekvisiitan vaihdoksilla, mutta ennen kaikkea hurjalla ammattitaidolla nollasta miljoonaan kiihtyvän Charlien, Charlien empaattisen opettajan Alicen sekä kylmän tohtori Straussin. Suorlahti tekee taiteensa niin hyvin että Nitraatti ei osannut kaivata mitään lisää. Kuten aina näin onnistuneessa, seinät kaatuvat ympäriltä ja tarinaan on helppo upota. Näytelmän dialogia tukeneet 4-5 Suorlahden vetämää musiikkiesitystä (Tapani Rinne, Eero-Tapio Vuori, Terhi Suorlahti) soljuivat sujuvasti, kauniisti.

Pakko painaa pitkää päivää. Labra.

Mainita pitää myös näytelmän onnistunut lavastus (Anders Karls). Algernonin maailma on laboratorio jossa muusikot ja teknikot sulautuvat mainiosti taustalle, taustakankaan heijastaessa hypnoottista abstraktia mv-kuvaa (Timo Wright, Veera Lapinkoski). Nitraatin oma henkilökohtainen Rorsasch-testi tuotti kuvaideaksi... aivot? Ajattelun? Eniveis. Mukavana yksityiskohtana keskilavan teollisuudesta tuttu mustakeltaraitainen varoitustarra (aivan, aivan...) tuijottaa katsojaan lähes kikymäisellä kiimalla. Pieni piipahdus asunnolla toteutetaan valoilla, parilla tyynyllä ja kukkavaasilla - magic of the theater.

Algernon herätti Nitraatissa ennenkaikkea pohdintaa siitä miten kaksi epätasapainossa toistensa suhteen olevaa ihmistä voi ylipäänsä edes mielekkäästi kommunikoida? Kun äly, raha, valta, tieto tai vastaava näyttävät toiselle upporikasta ja toiselle rutiköyhää, mitä toinen voi tällöin toisesta oikeasti ymmärtää? Algernonin tarinan kaaren tuntevana Nitraatille se pieni ohikiitävä hetki kun Charlie on tasapainossa ympäristönsä ja muiden ihmisten kanssa oli sitä näytelmän kaikkein koskettavinta ydinkamaa.

Yli-Charlie ja yhden hengen vetävä ajatuskelkka (Terhi Suorlahti). Taustalla Algernonin mainiota taustaprojisiota.

Pikanttina, oivaltavana yksityiskohtana Charlien älyn lakipisteessä Yli-Charlie muuten vaihtaa kielen joksikin aikaa englantiin ja näytelmä luo näin mukavan konkreettisen etäännyttämisefektin omissa sfääreissään huitelevalle nerolle. Jos Nitraatti olisi ilkeä niin voisi hän ajatella että näin tiputeltiin vähän rahvasta kyydistä ja väärissä paikoissa hekotellut pikkuhuppelimainen ämpärikansaosuus katsomosta sai ansaitun luunapin otsaansa. Mutta hyi, ei Nitraatti ole (noin) ilkeä!

Niinpä niin. Taas Nitraatti näyttäisi olevan pisteiden valossa vieraskorea, mutta ei. Kaikki on taas ansaittua. Kun Algernon oli ihan teatteriheroiinia ja kotona puolestaan pyörii samaan aikaan kaksi lastennäytelmää ja yksi hikisten itkuisten ukkojen isisuhdetilitys[**], niin minkäs teet? Noh, onneksi kevätkaudella helpottaa täälläkin. Karamazoveja ja kansalaissotaa odotellessa Algernonin muisto pitää Nitraatin mukavan lämpöisenä.

Syyskauden teatteritapaus, (un)naturallement.

Arvosana: 10/10

Kuriton Company
Traileri

[*] Okei, näytöllä tietysti näemme Väre-hiiren Algernonina. Iso silitys ja juustoa pienelle jyrsijälle!
[**] Nitraatin näkemys asiasta. Ja juu juu: näkemättä tuomitsee kun edes se ensimmäinen kriittinen raja (l. kiinnostuskynnys) ei mene rikki.