Reversal of Fortune / Onnen Kulissit (USA / JPN / UK 1990, Barbet Schroeder)

Vuosi nolla.

Wealthy Sunny von Bülow lies brain-dead, husband Claus guilty of attempted murder; but he says he's innocent and hires Alan Dershowitz for his appeal. (IMDB)

I never woke from this coma, and I never will. (Sunny von Bülow, Reversal of Fortune)

Upporikas ja pillerirakas perijätär Sunny von Bülow vaipuu koomaan epäselvissä olosuhteissa. Syyttävä sormi osoittaa nopeasti hänen aviomiehensä Clausin suuntaan. Kun mies todetaan oikeudessa syylliseksi vaimonsa murhayritykseen, palkkaa Claus valituksensa käsittelyä varten asianajaja Alan Dershowitzin, jolla tuntuu olevan mahdoton tehtävä vakuuttaa ketään kylmäksi onnenonkijaksi mielletyn ja vahvoilta vaikuttavilla todisteilla tuomitun Clausin syyttömyydestä.

Onnen Kulissit on tositapahtumiin perustuva elokuva, joka on Nitraatin mielestä parantunut tasaisesti jokaisella katselukerralla julkaisunsa jälkeen, eikä uusin kosketus tähän hienoon pätkään tuottanut poikkeusta. Syitä elokuvan tasokkuuteen löytyy niin perinteisistä epäillyistä, kuin vähän harvinaisemmistakin.

Elokuvan narratiivi on rakennettu erinomaisesti. Mainion kylmäävänä efektinä elokuvan kertojaääni on koomassa makaavan Sunnyn. Elokuvissa näkee myös harvoin yhtä hyvin toteutettuja takaumia kuin Kulisseissa. Ne nivoutuvat saumattomasti elokuvan kuvaamaan nykyhetkeen ja tuntuvat kertovan meille Bülowien yhteisestä historiasta niin paljon kuin mahdollista, ilman tapahtumiin saatavaa jumalperspektiiviä.

Happy days. (Glenn Close, Jeremy Irons)

Kulisseissa nähdään toki myös perinteinen lakidraaman alku- ja keskiosa: rikos tapahtuu, todisteet kasataan ja puolustus / syyttäjä seulovat ne oikeudenkäyntiä varten. Erikoisempana vetona Kulissit tiputtaa sen perinteisen grande finalen, eli itse oikeudenkäynnin kuvauksen lähes kokonaan pois.

Elokuva ei kärsi siitä pätkääkään, päinvastoin: kaikki oleellinen tästä keissistä kun on jo sinne asti päästäessä kerrottu. Osa-ansio tästä kuuluu Nitraatin mielestä iranilais-sveitsiläiselle pitkän linjan ohjaaja Barbet Schroederille, joka ei-amerikkalaisena oli ehkä vähemmän kiinnostunut tuosta perinteisestä amerikkalaisesta oikeusleffojen finaalista?

Näyttelijäkaarti on erinomainen. Jeremy Ironsin Claus von Bülow on tekniikan taidonnäyte. Irons piirtää jäykän ja mustaan huumoriin turvautuvan Clausin, josta katsoja aistii kuitenkin kuin häivähdyksenä, että tämän stiff upper lip kätkee taakseen miehen, joka pelkää kuollakseen mahdollisuutta, että hän tulee viettämään loppuelämänsä vankilassa, vaimonsa murhan yrityksestä. Pitkän linjan tasaisen tasokas Irons on ollut muuten hyvin ekonominen Oscarien osalta. Hän voitti parhaan miespääosan palkinnon tästä roolistaan, eikä häntä ole nimetty Oscar-ehdokkaaksi ennen tätä tai tämän jälkeen.

Glenn Close tekee Sunnyn juuri oikein, jotta katsojalle jää se pysyvä epäilys tapahtumien kulusta. Myös hänen viileä, erinomainen kertojaminänsä tukee samaa tarkoitusta. Itse asiassa Kulississa on yksi tuon elokuvien tehokeinon parhaita ja esimerkillisimpiä käyttöjä.

Piikikästä puolustuslinjaa. (v-o: Felicity Huffman, Annabella Sciorra, Ron Silver, JD Cullum)

Ron Silverin (1946 - 2009) esittämä nerokas ja takakireä asianajaja Alan Dershowitz on miehen uran paras roolisuoritus. Dershowitzin johtama ja kokoama puolustustiimi heiluu Silverin tahtipuikossa innostavasti ja katsojan mielenkiinnon ylläpitäen.

Mainitaan myös Annabella Sciorra Dershowitzin lakitiimin förstinä, jonka muusta hyvin roolitetusta jäsenistöstä voi bongata vaikkapa nuorehkon Felicity Huffmanin. Fisher Stevensiäkin oli mukava taas jossain nähdä ja sama koskee myös toista kärppänaamaa, eli Christine Baranskia. 

Nicholas Kazanin purevan älykäs käsikirjoitus perustuu asianajaja Alan Dershowitzin kirjaan. Mainitaan tekstin tehoista erikseen vaikkapa Ron Silverin upeasti himaan tuoma alkupuolen kohtaus, jossa hänen Dershowitzinsa - vaikka mahdollisesti uskookin Clausin syyllisyyteen - perustelee vedenpitävästi, miksi hänen on asetuttava miestä puolustamaan: Sunnyn lapset kun ovat palkanneet heti tapahtuneen jälkeen yksitysetsivän, joka on kaivanut juttuun todistusaineistoa ja näin ohittanut poliisin roolia rikostutkimuksessa.

Unhappy days.

Dershowitz toteaa että rikkaat eivät voi palkata omia poliisejaan ja valita, mitä todistusaineistoja heitä vastaan tai heidän puolestaan käytetään, ja mitä mahdollista todistusaineistoa samalla hävitetään. Se ei ole reilua ja seuraava syytetty voisikin olla joku paljon huonommassa asemassa oleva, sekä itseään heikommin puolustamaan kykenevä henkilö kuin Claus von Bülow.

Loppupelissä Dershowitzin ei tietysti tarvitsekaan yrittää osoittaa, että Claus on syytön vaimonsa murhayritykseen. Riittää että hänen tiiminsä yrittää näyttää toteen, että edellisen oikeudenkäynnin todistusaineisto ei ole luotettavaa. Jos esimerkiksi insuliini ei kuulosta kovin jännitystä herättävälle aineelle ennen Kulisseja, saattaa mieli katsellessa muuttua.

Yksi syy Nitraatin uusimpaan Kulisseille antamaan arvonnousuun on epäilemättä myös se, että Nitraattia kovasti miellyttävä (ja paljon veivaama) tämän vuosikymmenen pätkä Gone Girl (2014) liikkuu pitkälti samoilla vesillä Onnen Kulissien kanssa. Kumpikaan näistä rikoksen ympäröimistä ja läpäisemistä teoksista ei ole dokudraama tai luento tapahtumien kulusta, vaan ennen kaikkea älykäs elokuva mielenkiintoisista persoonallisuuksista.

Maailmanloppua odotellessa.

Mitä Bülowien kartanossa sitten oikeasti tapahtui joulukuussa 1980? Onnen Kulissit esittää meille kaksi spekulaatiota, mutta myös raamittaa ne meille selvästi sellaisina. Sunny von Bülow (1932 - 2008) eli aivokuolleena vielä kolme vuosikymmentä koomaan vaipumisensa jälkeen (ja kaksi vuosikymmentä elokuvan valmistumisen jälkeen), eikä enää ikinä herännyt. 

Claus von Bülow (1926-2019) kuoli pari kuukautta sitten, ja vakuutti suoraa syyttömyyttään Sunnyn koomaan johtaneisiin tapahtumiin omaan loppuunsa asti. Itse asiassa Claus von Bülowin kuolinuutinen olikin Nitraatille sytyke Onnen Kulissien uudelleentarkastukseen - aivan kuin Sunnyn kuolema kymmenisen vuotta sitten oli sitä edelliseen.

Olisi sula valhe väittää, etteikö tämän kerrassaan tasokkaan elokuvan suola olisi se, että kukaan ei luultavasti saa koskaan tietää totuutta tapahtuneesta. Vaikka koirarakkaan Sunny von Bülowin hautakiveen onkin kaiverrettu nukkuva koira, let sleeping dogs lie tuskin tulee ikinä Bülowien osalta aivan täysin toteutumaan.

This is all you can know, all you can be told. When you get where I am, you will know the rest. (Sunny von Bülow, Reversal of Fortune)

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Jääkuvia (Kansallisteatteri 2018 / Sissilinna 2019, Kristian Smeds)

Kuuleeko kukaan?

Viha, rakkaus, uskonto ja kuolema, siinä asiat joista Jääkuvia kertoo. Se on näytelmä perheestä ja suvusta, joka näiden asioiden keskellä ja vaikutuksessa arkipäiväänsä elää. Oulujoki virtaa, musiikki soi, mutta ihmiset eivät muutu mihinkään. (YLE)

Keskikesä tarkoittaa Nitraatin hoodeilla aina myös Runoviikkoa, joka toi tänä vuonna tutkailtavaksi kaupunginteatterin entisen johtajamme ja nykyisen legendan eli Kristian Smedsin läpimurtonäytelmän Jääkuvia.

Tämä ensi-iltansa vuonna 1996 saanut teos koostuu viidestä lähinnä monologiksi luokiteltavasta itsenäisestä tarinasta, joissa avataan Pohjois-Suomalaisen suvun koottuja traumoja.

Pään ääniä.

Ensimmäisessä (ja toisessa?) tarinassa Taisto Reimaluoto luo ensin lapsen ja vanhuksen yllättävän, ennenaikaisen lamakohtaamisen ja sitten nuoren ja masentuneen oululaisen tyttönaisen, joka pakenee ahdistustaan Helsinkiin, mutta ahdistuskin ostaa lipun.

Sitä vähemmän saavan mitä vähemmän pyytävän naisen pahoinpitelyjen sävyttämä avioliitto päättyy äidin ja lapsen pakenemiseen takaisin kotikonnuille, ilkkuvan mutta ikikiitollisen vanhemman syliin. Rea Mauranen näyttelee sekä tyttönaisen äidin että tämän aviomiehen, joissa moni asia tarkoituksella tuplautuu.

Toisessa (vai väliosassa?) Esa-Matti Longin lipevä, rauhallinen ja hiljaisella äänellään kiusaava saarnaaja maalittaa seurakunnan sielujen sijasta teatteriyleisön. "Tulitteko katsomaan vähän kivaa?" Juu-u. Vai tuota... ei?

Mutsi. (Pirjo Luoma-Aho)

Kolmannessa elämän katkeraksi hioma yh-äiti vaihtaa vapaalle. Pirjo Luoma-Ahon tarkasti piirtämä ja helvetin vapauttava oman elämänsä hopeamitalisti on Nitraatista ehdottomasti tämän viisikon suosikki.

Neljännessä kolmevuotias poika tarkkailee perheensä hajoamista kotijokensa pohjasta, oman hukkumansa jälkeen ja johdosta. Rea Mauranen tulkkaa herkästi.

Viidennessä ja viimeisessä Petri Mannisen kemiläinen taiteenrakastaja ja kaappihomo ei uskalla tulla ulos kuorestaan, ja ottaa kontaktia toiseen ihmiseen vain ahdistuneessa mielikuvituksessaan. Miehen euforinen itsepetos julistaa yksin olemisen sietämättömän keveyden ilosanomaa.

Nautiskelija. (Petri Manninen, Esa-Matti Long)

Jos Keuhkoja ei lasketa, on Jääkuvien lavastus erikoisinta mitä Nitraatti on päässyt livenä kokemaan. Sissilinna (ts. teatterilava) on käännetty 'sivuttain' ja katsojat istuvat paikoillaan niin, että itse lava on hyvin lähellä ja kapea, mutta näyttelijät ravaavat katsojien näkokentän läpi ja ympäri, paukuttaen monologejaan välillä liikkeessä, välillä lavasteiden takaa. Näytelmän intensiivisyys saa tietysti tästä ratkaisusta oivaa lisäpotkua.

Estradimainen näyttämö koostuu riveistä kymmeniä isoja hekulamppuja, jotka nousevat seinäpalkkeja pitkin ja jatkavat kulkuaan 'katossa'. Lavastus on Teemu Nurmelinin ja Kristian Smedsin käsialaa, Nurmelinin vastatessa yksin onnistuneesta (ja kuumasta!) valosuunnittelusta. Mainita tulee myös Sanna Salmenkallion erinomainen äänisuunnittelu, jonka kuoleviin kaikuihin kirskahtelevat hittikimarat ja jäiden hidas liike tulevat iholle.

Kertsi ajatuksistasi. (Pirjo Luoma-Aho, Taisto Reimaluoto, Rea Mauranen)

Nitraatti ei juurikaan ollut nähnyt monologinäytelmiä, joten mikä sen parempi ja syvempi kosketus aiheeseen kuin viime vuonna Ylen Areenasta Nitraatin kuuleman kuunnelmaversion (1998) kokopitkä ja päivitetty näyttämöversio.

Toteutustapa tuntui juuri oikealle. Näiden ihmisten potentiaalinen yleisö on jo kauan sitten kutistunut nollaan, joten ilman meitä heidän sanansa ja ajatuksensa valuisivat mielten mustien kuilujen reunoja pitkin ikuiseen kadotukseen.

Jääkuvia on myös ajankuvia, ainakin tunnelmassaan. 1990-luvun lama puristaa reunoista, vaikka tarinat sinänsä eivät muuta aikaa katsokaan kuin viimeiset kymmenet vuodet suuntiinsa. Tänäänkin kaikki tämä vanha on suurimmalta osin edelleen läsnä.

Taisto Reimaluodon taiteellisena johtajana korvannut Kati Outinen ja Runoviikko valkkasivat taas kerran kaupunkiin asiallista katsottavaa: jo loppukeväästä loppuunmyydyt Jääkuva-esitykset (2 kpl) puhuvat myös tuon puolesta. Jatkukoon tämä hyvä putki myös ensi vuonna.

Arvosana: 8/10

United 93 (USA / UK / FRA 2006, Paul Greengrass)

Loppu on historiaa. (*)

A real-time account of the events on United Flight 93, one of the planes hijacked on September 11th, 2001 that crashed near Shanksville, Pennsylvania when passengers foiled the terrorist plot. (IMDB)

Eräänä syyskuun aamuna vuonna 2001 terroristit kaappasivat neljä matkustajalentokonetta Yhdysvaltojen itärannikkolla. Kaksi niistä tuhosi New Yorkin World Trade Centerin, yksi vahingoitti Pentagonia ja yksi syöksyi Pennsylvanialaisille pelloille saavuttamatta ikinä kohdettaan, jonka epäiltiin olleen Washingtonin Capitol-rakennus. United 93 oli viimeiseksi mainitun lennon tunnus ja tämä samanniminen elokuva kertoo sen viimeisestä lennosta.

"Aivan saatanan liian aikaisin" puuskahti Nitraatti vuosimallia 2006 kuultuaan elokuvasta, eikä tuolloin ollut ajatuksensa kanssa yksin. Tuntui jotenkin irstaalta, että joku tekee kaupallisen viihde-elokuvan niin läheisestä, kansakunnan suht vasta traumatisoineesta tapahtumasta. Irvokkaalle kirsikalle tässä kakussa tuntui tietysti se, että United oli isotissinen hitti. Vaatimattomalla 15 miljoonan dollarin budjetilla saavutettiin 75 miljoonan dollarin lipputulot.

(Peter Hermann, Masato Kamo)

Kun lisäksi elokuvan aivan liian raflaava trailerikin lupasi perinteisen oloista teosta, niin Nitraatti mentaalisijoitti Unitedin julkaisuaikoinaan "katsotaan ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta tuskinpa katsotaan" -kasan alimmaisten joukkoon.

Nyt - lähes 20 vuotta tosielämän tapahtumista ja lähes puolitoista vuosikymmentä elokuvan valmistumisesta - tuntui olevan oikea aika tutustua tähän aikoinaan yhdelle 25 kiistanalaisimman elokuvan listallekin päätyneeseen teokseen, osana loppuaan lähestyvää Nitraatin vielä näkemättömien leffojen listaa.

Sen häntäpäässä karvaisia käsiään on nostellut usea muukin syystä tai toisesta aiemmin Nitraatin ohittama ja panttaama teos (Der ewige Jude, Cannibal Holocaust, Men Behind the Sun - ja vaikkapa Titanic tai Love Story!). Perspektiiviä ja etäisyyttä elokuvan kuvaamiin tapahtumiinkin on jo kertynyt riittävästi. Tästä syystähän rikoksen ja oikeudenkäynnin välissäkin on aikaa: tunteet ehtivät tasaantua ja itse asian kimppuun päästään selväpäisinä (tai ainakin selväpäisempinä).

(Christian Clemenson, Peter Hermann, Cheyenne Jackson)

Vaikka voisi toisin luulla, United 93 -elokuvaa ei voi syyttää eksploitatiiviseksi. Se ei juurikaan manipuloi katsojia, vaan esittää tuon syyskuun aamun tapahtumat reaaliajassa, melkeinpä dokumentaarisesti.

Realismia on haettu tosissaan: näyttelijät ovat nimettömiä, yleensä sivurooleja vääntäviä ei-tähtiä, tai oikeita tosielämässä tapahtumat kokeneita amatöörejä: sotilashenkilökuntaa ja lennonjohtoa, mukaan lukien keskeinen Ben Slineyn osa, jota hän itse esittää. Jopa lentoemäntien näyttelijöissä on oikeasti lentoemäntinä toimineita, ja molemmat pilotit ovat oikeita liikennelentokonepilotteja - kapteenin näyttelijä on itse asiassa Unitedin pilotteja. Täten mitkään tomcruiseilut eivät taatusti tule tarinan kertomisen tielle. 

Ohjaaja Paul Greengrassin myös kirjoittama kässäri sisältää paljon uhrien omaisilta kyseltyjä taustatietoja lennon matkustajista: lempimusiikki, lukemiset, mitä heillä on ollut päällään jne, jotta matkustajien esittäminen olisi mahdollisimman todenmukaista. Myös matkustajien soittamat lukuisat puhelut kaappauksen aikana ovat olleet osa leffan taustamateriaalia.

Nämä kaikki ovat hyvin toimivia ratkaisuja, joista useita olisi ollut sitä vaikeampi - tai jopa mahdoton - toteuttaa, mitä kauemmin leffan teon aloituksen kanssa olisi viivytelty.

Ohjaaja Paul Greengrass, kohtalaisen rohkea mies.

Elokuva välttää elintärkeästi kaiken tulevan kuvaamisen ja elokuvan tapahtumien niihin kontekstoimisen, sekä unohtaa turhan herooisen paatoksen tai terojen demonisoinnin. Kaikki syyskuun 11. aamun tapahtumat vain vyöryvät, eikä yhdelläkään elokuvan hahmolla tunnu olevan tietoa, miten ne päättyvät. Ahdistuksen ja lohduttomuuden tapahtumien seuraamiseen luo ennen kaikkea katsoja itse, joka jumalaisen jälkiviisauden omaavana tietää, miten tarina päättyy... ja jatkuu.

John Powellin painostava synkkä musiikki tulee mainita erikseen. Se kuitenkin sulautuu leffan tekstuuriin niin hyvin, että sitä ei katsoessa pane erikseen merkille kuin hetkittäin, mutta se omalta osaltaan maalaa tärkeästi toivottoman rankkaa tilannetta.

Miinuksia Unitedille Nitraatti antaa levottomasta visuaalisesta toteutustavasta: heilukamera ja konekiväärileikkaus raksitaan isoissa ruuduissa. Toisaalta ne ovat ohjaaja Greengrassin tavaramerkkejä (ja ikävästi lukuisten muiden tämän vuosituhannen ohjaajien apinoimia), eivätkä sinänsä tule tälläkään kertaa yllätyksinä. Kovin kuluneita ne realismin tavoittelussa kuitenkin jo ovat.  

World Trade Center (1973-2001)

United 93 raapii myös todella raa'asti toden ja fiktion välistä rajapintaa. Mikään ei yleensä aja Nitraattia dokumentin ääreltä pois nopeammin kuin se, jos siinä on uudelleennäyteltyjä, fiktiivisiä kohtauksia dokumentin kuvaamista, tapahtuneista asioista. Tässä saman tapahtuminen käänteisenä ei kuitenkaan aiheuttanut Nitraatissa inhoreaktiota, niin paneutunutta ja taitavaa Unitedin kerronta on.

Ehkäpä Unitedin painostavan katselurupeaman jälkeisen paras anti Nitraatille tuli pohtiessa sitä, että mistä, miten ja milloin on soveliasta tehdä elokuvia - ja sitä kautta kai siis taidetta yleisemminkin? Vastaus kahvia siemailleelle ja ikkunasta ulos tuijotelleelle Nitraatille tuli lopulta kovin vaivattomasti.

Elokuvia saa tehdä ihan mistä tahansa, ihan miten tahansa ja ihan milloin tahansa. Mitään kun ei ole kenenkään pakko katsoa ennen kuin siltä tuntuu, eikä must seetä ole ikinä ollut olemassakaan. Ja jos joku muuta väittää, niin puhuu kyllä paskaa.

Are you ready? Okay. Let's roll. (Todd Beamer, 1968-2001)

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

(*) Esimerkillisen onnistunut leffajulkka, muuten!