 |
| Loppu on historiaa. (*) |
A real-time account of the events on United Flight 93, one of the planes hijacked on September 11th, 2001 that crashed near Shanksville, Pennsylvania when passengers foiled the terrorist plot. (IMDB)
Eräänä syyskuun aamuna vuonna 2001 terroristit kaappasivat neljä matkustajalentokonetta Yhdysvaltojen itärannikkolla. Kaksi niistä tuhosi New Yorkin World Trade Centerin, yksi vahingoitti Pentagonia ja yksi syöksyi Pennsylvanialaisille pelloille saavuttamatta ikinä kohdettaan, jonka epäiltiin olleen Washingtonin Capitol-rakennus. United 93 oli viimeiseksi mainitun lennon tunnus ja tämä samanniminen elokuva kertoo sen viimeisestä lennosta.
"Aivan saatanan liian aikaisin" puuskahti Nitraatti vuosimallia 2006 kuultuaan elokuvasta, eikä tuolloin ollut ajatuksensa kanssa yksin. Tuntui jotenkin irstaalta, että joku tekee kaupallisen viihde-elokuvan niin läheisestä, kansakunnan suht vasta traumatisoineesta tapahtumasta. Irvokkaalle kirsikalle tässä kakussa tuntui tietysti se, että United oli isotissinen hitti. Vaatimattomalla 15 miljoonan dollarin budjetilla saavutettiin 75 miljoonan dollarin lipputulot.
 |
| (Peter Hermann, Masato Kamo) |
Kun lisäksi elokuvan aivan liian raflaava trailerikin lupasi perinteisen oloista teosta, niin Nitraatti mentaalisijoitti Unitedin julkaisuaikoinaan "katsotaan ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta tuskinpa katsotaan" -kasan alimmaisten joukkoon.
Nyt - lähes 20 vuotta tosielämän tapahtumista ja lähes puolitoista vuosikymmentä elokuvan valmistumisesta - tuntui olevan oikea aika tutustua tähän aikoinaan yhdelle 25 kiistanalaisimman elokuvan listallekin päätyneeseen teokseen, osana loppuaan lähestyvää Nitraatin vielä näkemättömien leffojen listaa.
Sen häntäpäässä karvaisia käsiään on nostellut usea muukin syystä tai toisesta aiemmin Nitraatin ohittama ja panttaama teos (Der ewige Jude, Cannibal Holocaust, Men Behind the Sun - ja vaikkapa Titanic tai Love Story!). Perspektiiviä ja etäisyyttä elokuvan kuvaamiin tapahtumiinkin on jo kertynyt riittävästi. Tästä syystähän rikoksen ja oikeudenkäynnin välissäkin on aikaa: tunteet ehtivät tasaantua ja itse asian kimppuun päästään selväpäisinä (tai ainakin selväpäisempinä).
 |
| (Christian Clemenson, Peter Hermann, Cheyenne Jackson) |
Vaikka voisi toisin luulla, United 93 -elokuvaa ei voi syyttää eksploitatiiviseksi. Se ei juurikaan manipuloi katsojia, vaan esittää tuon syyskuun aamun tapahtumat reaaliajassa, melkeinpä dokumentaarisesti.
Realismia on haettu tosissaan: näyttelijät ovat nimettömiä, yleensä sivurooleja vääntäviä ei-tähtiä, tai oikeita tosielämässä tapahtumat kokeneita amatöörejä: sotilashenkilökuntaa ja lennonjohtoa, mukaan lukien keskeinen Ben Slineyn osa, jota hän itse esittää. Jopa lentoemäntien näyttelijöissä on oikeasti lentoemäntinä toimineita, ja molemmat pilotit ovat oikeita liikennelentokonepilotteja - kapteenin näyttelijä on itse asiassa Unitedin pilotteja. Täten mitkään tomcruiseilut eivät taatusti tule tarinan kertomisen tielle.
Ohjaaja Paul Greengrassin myös kirjoittama kässäri sisältää paljon uhrien omaisilta kyseltyjä taustatietoja lennon matkustajista: lempimusiikki, lukemiset, mitä heillä on ollut päällään jne, jotta matkustajien esittäminen olisi mahdollisimman todenmukaista. Myös matkustajien soittamat lukuisat puhelut kaappauksen aikana ovat olleet osa leffan taustamateriaalia.
Nämä kaikki ovat hyvin toimivia ratkaisuja, joista useita olisi ollut sitä vaikeampi - tai jopa mahdoton - toteuttaa, mitä kauemmin leffan teon aloituksen kanssa olisi viivytelty.
 |
| Ohjaaja Paul Greengrass, kohtalaisen rohkea mies. |
Elokuva välttää elintärkeästi kaiken tulevan kuvaamisen ja elokuvan tapahtumien niihin kontekstoimisen, sekä unohtaa turhan herooisen paatoksen tai terojen demonisoinnin. Kaikki syyskuun 11. aamun tapahtumat vain vyöryvät, eikä yhdelläkään elokuvan hahmolla tunnu olevan tietoa, miten ne päättyvät. Ahdistuksen ja lohduttomuuden tapahtumien seuraamiseen luo ennen kaikkea katsoja itse, joka jumalaisen jälkiviisauden omaavana tietää, miten tarina päättyy... ja jatkuu.
John Powellin painostava synkkä musiikki tulee mainita erikseen. Se kuitenkin sulautuu leffan tekstuuriin niin hyvin, että sitä ei katsoessa pane erikseen merkille kuin hetkittäin, mutta se omalta osaltaan maalaa tärkeästi toivottoman rankkaa tilannetta.
Miinuksia Unitedille Nitraatti antaa levottomasta visuaalisesta toteutustavasta: heilukamera ja konekiväärileikkaus raksitaan isoissa ruuduissa. Toisaalta ne ovat ohjaaja Greengrassin tavaramerkkejä (ja ikävästi lukuisten muiden tämän vuosituhannen ohjaajien apinoimia), eivätkä sinänsä tule tälläkään kertaa yllätyksinä. Kovin kuluneita ne realismin tavoittelussa kuitenkin jo ovat.
 |
| World Trade Center (1973-2001) |
United 93 raapii myös todella raa'asti toden ja fiktion välistä rajapintaa. Mikään ei yleensä aja Nitraattia dokumentin ääreltä pois nopeammin kuin se, jos siinä on uudelleennäyteltyjä, fiktiivisiä kohtauksia dokumentin kuvaamista, tapahtuneista asioista. Tässä saman tapahtuminen käänteisenä ei kuitenkaan aiheuttanut Nitraatissa inhoreaktiota, niin paneutunutta ja taitavaa Unitedin kerronta on.
Ehkäpä Unitedin painostavan katselurupeaman jälkeisen paras anti Nitraatille tuli pohtiessa sitä, että mistä, miten ja milloin on soveliasta tehdä elokuvia - ja sitä kautta kai siis taidetta yleisemminkin? Vastaus kahvia siemailleelle ja ikkunasta ulos tuijotelleelle Nitraatille tuli lopulta kovin vaivattomasti.
Elokuvia saa tehdä ihan mistä tahansa, ihan miten tahansa ja ihan milloin tahansa. Mitään kun ei ole kenenkään pakko katsoa ennen kuin siltä tuntuu, eikä must seetä ole ikinä ollut olemassakaan. Ja jos joku muuta väittää, niin puhuu kyllä paskaa.
Are you ready? Okay. Let's roll. (Todd Beamer, 1968-2001)
Arvosana: 9/10
IMDB
Traileri
(*) Esimerkillisen onnistunut leffajulkka, muuten!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti