 |
| Risuja ja rakkautta. |
An irresponsible and childish ex-con befriends a girl with cerebral palsy and develops a progressively stronger bond with her. (IMDB)
Sosiaalisesti lähes toimintakyvytön ja kovin kaukana järjen jättiläisyydestä operoiva, vankilasta vapautuva miekkonen Hong (Kyung-gu Sol) saa yhtenä lukuisista loogisuuden tuolta puolelta tervehtivistä ideoistaan lähteä ensi töikseen moikkaamaan humalassa kuoliaaksi yliajamansa miehen perhettä - hedelmäkorilahja kourassaan.
Ymmärrettävästi eleestä kauhistunut perhe häätää Hongin matkoihinsa. Tämä ehtii kuitenkin reissullaan kynnykseltä pihalle nähdä vilaukselta samaisen perheen nuorikon, vaikeasti CP-vammaisen Hanin (So-ri Moon) ja kiinnostuu näkemästään välittömästi. Hongin maailmassa on pitkästä aikaa suuntaa! Ennen pitkää kaksi ihmistä, joille kaikenlaiset ihmissuhteet tuntuvat mahdottomilta, löytävät yhden joka toimii.
 |
| Kyyhkyläiset. (So-ri Moon, Kyung-gu Sol) |
Etelä-Koreassa tehdään nykyaikana pirun mielenkiintoista elokuvaa. Usein niiden sisältö on kerrassaan anti-Hollywoodia ja saakelin rohkeaa, eikä Oasis petä tuota linjaa. Elokuva on hitonmoinen sekoitus draamaa, romantiikka, fantasiaa ja kyllä: hiukan komediaakin (ainakin Nitraatin mielestä!). Sen romanssin lähtölaukauksen aikana tapahtuva tapahtuma tekisi - perinteisen anteeksiantamattomuutensa ansiosta - melkein kaikissa muissa elokuvissa sitä seuraavat tapahtumat mahdottomiksi.
Pääosat ovat loistavia. Kyung-gu Solin Hong on uskottava surkimus, jonka vastaan tullessa moni olisi valmis vaihtamaan kadun toiselle puolelle. Mieheen tutustuminen herättää kuitenkin vääjäämättä - jos nyt ei ihan avointa sympatiaa - niin ainakin syvää ymmärrystä.
Vielä häntäkin paremmaksi pistää So-ri Moon CP-vammaisena Gong-ju Hanina. Tämän raivokas veto on yksi Nitraatin parhaita näkemiä roolitöitä koskaan. Koska näyttelijä ei (Nitraatin muistin mukaan) ollut ennestään Nitraatille tuttu, niin ennen elokuvan ensimmäistä fantasiakohtausta Nitraatti ei voinut edes olla varma, oliko näyttelijä Moon oikeasti myös CP-vammainen, vai oliko kyseessä pelkästään osa superlaadukasta näyttelytyötä.
Fantasiasta puheen ollen: se on saumaton osa Oasiksen tarinankerrontaa, säästeliäisyydessään esimerkillistä ja tarkoituksessaan ja impaktissaan valloittavaa: vain mielessään kun ihminen on todella vapaa. Elokuvan ohjannut ja kässäröinyt Chang-dong Lee pitää leffan langat muutenkin vaivattomasti hyppysissään. Oma pieni mielenkiintolisänsä Oasikseen tulee myös siitä, että katsoja saa kuikuilla modernia Etelä-Korealaista kaupunki-/lähiöelämää, mikä ei sinänsä varsinaisesti silmää miellytä: Itä-Helsinki^2, is that you?
 |
| Free your mind, your ass will follow! |
Muu cast koostuu - poliisien lisäksi - pääosan kaksikon sukulaisista. Sekä Hongin että Hanin lähisukulaiset ovat laskelmoivia ja sisältä rumia ihmisiä. Elokuvan shokeeraavin kohtaus ei yllättäen olekaan tietynlaisen (Nitraatti on tarkoituksella vähän salaperäinen tässä) henkilöön kohdistuvan väkivallan harjoittaminen, vaan se, kun eräs perheenjäsenistä harjoittaa irvokasta huutokauppaa poliisiaseman takapihalla.
Jos elokuva herättää jotain kitinää, niin Oasis olisi ehkä hyötynyt pienestä keston trimmauksesta. Myös sen loppu on hiukan hankala, koska jos edes yksi kahdesta henkilöstä vain avaisi suunsa, sen voisi välttää. Toisaalta taas toinen heistä (tai itse asiassa molemmat) voi ehkä kokea tapahtumat osaltaan ansaituiksi ja vaikenee siitä syystä; näin ainakin Nitraatti asian näki.
Nitraatin on myös muuten pakko anekdootittaa tähän väliin: Oasiksen lopun häämöttäessä Nitraatti toivoi sille kovasti onnellista loppua. Mieleen hiipi oudolla tangentilla aikoinaan nähty taskulämmin, kaavamainen ja superyllätyksetön romanttinen lesbodraamakomedia Imagine Me & You (2005), jossa oli tyylilajin heterofilmien superperinteinen onnellinen loppu.
 |
| Tanssi yli autojen. |
Hetken asialle silmiään pyöriteltyään Nitraatti sai ahaa-elämyksen: tämähän olikin sinänsä radikaalia! Gay-pareille kun suodaan / suotiin kovin harvoin onnellista loppua elokuvissa. Yleensä joku natsi, maajussi, itsari, AIDS tai muu vastaavaa riistää hengen ja lopussa pidetään ikävää. Olikohan se Amistead Maupin vai Gore Vidal, joka aikoinaan sanoi ihan helvetin osuvasti, että radikaaleimman gay-elokuvan juoni minkä kukaan voisi tehdä, on "he tapasivat ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti".
Jjjaaaa sitten takaisin itse illan elokuvaan: onko Oasiksessa onnellinen loppu? Sen saa selville katsomalla. Ja jos mahdollisesti onkin, niin Etelä-Korealainen versio asiasta voi olla vähän totutusta erilainen. Tässä lämmin romanttinen elokuva, jota Hollywood ei taatusti koskaan tule tekemään uusiksi.
Arvosana: 9/10
IMDB
Traileri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti