The Stud / The Stud - Uros (UK 1978, Quentin Masters)

Nälkä lähtee naimalla.

 

Fontaine is the London wife of Benjamin, a wealthy Arab businessman. She spends his money on her nightclub, "The Hobo", and partying. She hires a handsome manager, Tony, to run her club, but it is understood that his job security is dependent on his satisfying her nymphomaniacal demands. (IMDB)

Raamikas mutta simppeli Tony pyörittää yläluokan diskonmakuista yökerhoa varakkaan ja ovelan rouva Fontainen laskuun, jonka omista laskuista huolehtii upporikas arabiaviomies. Tonyn työnkuvaan kuuluu myös rouva Fontainen ja tämän ystävien lihallisista tarpeista huolehtiminen.

Studia katsellessa ainakin Nitraatin guilty pleasure (suomeksi vaikkapa 'salainen pahe') -mittarin neula jämähti tukevasti kaakkoon. Stud perustuu yhden naisten supermarketkirjallisuuden kruunaamattomien kuningattarien, eli Jackie Collinsin vuoden 1969 kirjaan.  

Let's go disco, let's go disco! (The Real Thing)

Jackiehan on pääosan esittäjän Joan Collinsin sisko, jolle Jackie möi kirjansa filmausoikeudet nollan punnan sisarhintaan. Elokuvan tapahtumien keskipisteen yökerho The Hobo - oikeasti Lontoon Jeremy Streetillä sijainnut Tramp - omasi myös Jackie-liitäntöjä: sen kun osaomisti hänen miehensä.

Hyvän elokuva-aikakoneen tavoin The Stud päästää riemastuttavasti kurkistelemaan 1970-luvun lopun (Lontoon) nuhjuisuutta; esimerkiksi vanhojen ukkeleiden alaikäisten naispuolisten liehittelyyn suhtaudutaan lähinnä silmääiskevän hekottelevalla wink wink, nudge nudge -asenteella.

Omasta yökerhostaan haaveilevan Tonyn tuttavapiiri koostuu turhautuneista kotirouvista, leikinhaluisista nuorikoista, varamickjaggereista (joista yhtä muuten esittää Mickin nuorempi veli Chris Jagger!), luksushomoista, yksityiskoulun ylikypsistä hedelmistä ja oharoivista liikemiehistä. Leffan asiallinen soundtrack puolestaan koostuu discomusan perusmätöstä ja saman alan suuruuden loppuaikojen vähän harvinaisemmastakin kamasta. 

Yksi tallin eläimistä. Työmiestä kusetetaan aina. (Oliver Tobias, Joan Collins)

Jonkinlaista luokkasotaakin päädytään puolivahingossa kuvaamaan: työväki on lähinnä lauma siitosoreja, joita yläluokka pelaa toinen toiselleen, samalla hepoille rahapalkinnon näköistä porkkanaa heilutellen. Mielenkiintoiseksi tämän Studissa tekee se, että harvinaisempana antina perinteiset sukupuoliroolit on käännetty ympäri: olihan muuten meidän ikioma Matti Nykäsemmekin tämän heppalajin (vaatimattomia) tosielämän edustajia elämänsä toisella puoliskolla.

Viime aikoina on muuten taas Suomessakin ollut tapetilla se, miten keski-iässä naisten roolit kuihtuvat lähes olemattomiin. Tässä queen bitchien esikuva Joan 'Dynastia' Collins räähistelee pääroolinsa miellyttävän riemukkaasti about 45-vuotiaana. Stud oli myös huima yleisömenestys, vaikka kriitikot sen armotta ruttasivatkin. 

Leffa nosti myös Joan Collinsin oman hiukan kuihtuneen näyttelijäuran uuteen nousukiitoon. Kuten Kevin Costnerin pesisleffan kuulu lainauskin (mukaillen) menee: build it and they will come. Kannattaisiko meilläkin yrittää välillä jotain vastaavaa, nykyisten ismileffojen sijaan?

- "Alright alright so im dismissed. How do I get back home (from France)?" - "*Fuck* yourself there darling! You could do with a little practice." (Oliver Tobias, Joan Collins)

The Stud on lihakauppa-osaltaan myös kuin pari vuotta myöhemmin Amerikassa tehdyn - ja oikeasti hyvän - leffan, eli 1980-luvun airuen American Gigolon tuhnuinen eurooppalainen pikkuveli. Collinsin sisarukset muuten takoivat kun rauta oli kuumaa: Stud sai heti seuraavana vuonna kirja- ja elokuva jatko-osan The Bitch, jota voi parhaiten luonnehtia termillä 'ikiunohdettava'.

Muissa rooleissa olevista ei sen kummempia kannata intoilla. Mainitaan nyt kuitenkin nimiltä pääsiitosori Tonya esittänyt Oliver Tobias, joka syytti elokuvaa näyttelijäuransa sivupoluille ajautumisesta ja Tonyn nuorta posh totty -mielitiettyä, Fontanan tytärpuolta Vanessaa esittävä Sue Lloyd. Keneltäkään elokuva ei vaadi kummoista päkistystä, eikä sellaisia Collinsin hupaisan vedon lisäksi tarjolla olekaan. 

Stud on mainettaan kirkkaasti parempaa tavaraa oikealla asenteella tsiigattuna. Lopuksi IMDB-triviaa, jota Nitraatti ei malta tässä olla siteeraamatta:

Dame Joan Collins is seen swinging naked on a trapeze in this movie. 

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri

The French Lieutenant's Woman / Ranskalaisen Luutnantin Nainen (UK 1981, Karel Reisz)

Myrskymuurin Maija.

 
Anna and Mike portray two characters in a film set in 19th century England who fall in love despite the fact that Mike's character is engaged. (IMDB)

1800-luvun jäykköjen käytösroolien Englannissa nuori Sarah Woodruff (Meryl Streep) on käytöksensä vuoksi ajautunut sosiaaliseksi hylkiöksi. Herrasmiestutkija Charles Smithson (Jeremy Irons) ihastuu häneen tahtomattaan, asettaen siten uransa ja tulevaisuutensa vaakalaudalle. Sata vuotta ja risat myöhemmin aiheesta tehdään elokuvaa. Pääosien Miken (Jeremy Irons) ja Annan (Meryl Streep) kaipuu omista suhteistaan toistensa pariin on näennäisesti kovin paljon vaivattomampaa.

Ranskalaisen Luutnantin Nainen on virkistävän kunnianhimoista draamaa. Fowles käytti vuoden 1969 postmodernissa historiallisessa romaanissaan etäännyttämistekniikkana tarinan kerronnan pysäyttämistä, jolloin hän luennoi 1800-luvun elämästä ja kutsui lukijansakin tarkkailemaan tarinan tapahtumia ulkopuolisena. Fowles tarjosi myös kolme erilaista loppua, jotka muuttivat tarinaa perustavanlaatuisesti ja joista lukija saattoi valita mieleisensä. 

Luonnoksista luontoon.

Elokuvaversiota ei meinattu noista seikoista johtuen saada millään aikaiseksi. 'Unfilmable' oli kirjan yhteydessä käytetty adjektiivi. Elokuva ottaa kuitenkin härkää rohkeasti sarvista. Luutnantin ohjannut tsekkoslovakiasyntyinen, mutta englannissa varttunut Karel Reisz löysi yhdessä käsikirjoittajansa, tunnetun näytelmäkirjailija Harold Pinterin kanssa onnistuneen ja vastaavan, mutta filmaattisemman etäännytystavan. 

Elokuva kertoo noin 3/4 kestostaan Sarahin ja Charlesin rakkaustarinaa ja 1/4 saman tarinan elokuvan kuvauksista, Sarahin ja Charlesin näyttelijöiden Miken ja Annan omasta suhteesta, sekä sen peilautumisesta Sarahin ja Charlesin tarinaan. Reisz pystyy täten tarjoamaan kirjan kolmen lopun sijasta niitä kuitenkin kaksi kappaletta, samalla kirjan etäännyttämistekniikan säilyttäen.

Sarah, o.g. Hankala Akka? (Meryl Streep)

Roolitus on sujuvaa. Meryl Streep tekee englantilaisen Sarahinsa vaivattoman oloisesti, joka tietysti viittaa valtavaan työmäärään. Hän muun muassa saapui englantiin kolme kuukautta ennen kuvausten alkua viktoriaanista englantilaista ääntämistä opetellakseen. 

Sarahin roolissa on varmasti ollut hänelle mukavasti purtavaa. Onko Sarah nykyaikaisen naisen airut? Manipulaattori? Mielisairas? Langennut? Itsenäinen? Itsepäinen? Vaihtoehtojen kirjo ja yhdistelymahdollisuudet miellyttävät. Itse asiassa se, että normeja rikkovan Sarahin näyttelijäksi valkoitui amerikkalainen miellytti kovasti kirjailija Fowlesia, joka näki päähahmossaan amerikkalaisia luonteenpiirteitä. 

Streep sai Sarahistaan ihan ansaitusti ensimmäisen tähänastisista seitsemästätoista(!) parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuudestaan. Muut ehdokkuudet elokuva sai sovitetusta kärikirjoituksesta, lavastuksesta, puvustuksesta ja leikkauksesta. Ainoakaan pysti ei Luutnantin kainaloon ajautunut.

Nykyaikaa etsimässä. (Meryl Streep, Jeremy Irons)

Streep tekee roolissaan täydellistä jälkeä, mutta Nitraatti ymmärtää myös häntä liiasta täydellisyydestä syyttäviä: 1930-luvulla uransa aloittanut näyttelijä Katharine Hepburn sanoi kuulevansa kellopelin hampaiden raksutusta, kun katsoi Streepin näyttelyä.

Jeremy Ironsille 1981 oli läpilyönnin vuosi. Luutnantti oli hänen ensimmäinen iso pääosaroolinsa elokuvissa, ja samana vuonna hän myös pääositti pystyyn kehuttua minisarjaa Mennyt Maailma (Brideshead Revisited, Nitraatin vahva suositus sillekin). Harva pystyy esittämään ahdistunutta yläluokkaista yhtä sujuvasti, ja tämä vuoden 1981 parivaljakko onkin aika edustava esimerkki miehen myöhemmästäkin tuotannosta.

Kolmas isompi rooli on Charlesin mielitietyksi tarkoitettu, mutta karvaaseen pettymykseen kapsahtava Ernestina Freeman, jonka tekee varsin riittävästi Lynsey Baxter. Neljäntenä mainittakoon Charlesin pirullista miespalvelijaa Samia esittävä Hilton McRae ja viidentenä Patience Collierin työstämä Rouva Poulteney, Sarahin työnantaja helvetistä. Muut sivuroolit on miehitetty luotettavalla brittithespiaanien kaaderilla. 

Tarkoilla nuolilla sydämiä halki. (Jeremy Irons, Lynsey Baxter)

Tämänkertaisessa katselussa Nitraatin silmää miellytti myös veteraani Freddie Francisin kameratyö, joka ottaa Englannin Dorsetista ja eritoten sen kuulusta satamamuurista The Cobbista paljon irti. Mainitaan myös Tom Randin puvustus, joka varsinkin eräässä tietyssä metsäkohtauksessaan miellytti kovasti Nitraatin silmää: Ironsin ja Streepin roolihahmot tuntuvat siinä kuin sulautuvan ympäristöönsä. Mainitaan myös Carl Davisin elokuvan aiheeseen sopivan läpitunteellinen sävellystyö.

Tämä syyttä vähän unohduksiin jäänyt kunnianhimoinen ja kerrassaan onnistunut draama uskaltaa vaatia katsojiltaankin vähän normaalia enemmän. Nitraatti ei pistäisi pahakseen, että näkisi useammin samaa näin 40 vuotta myöhemminkin tehtävissä draamaelokuvissa.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

The Name of the Rose / Ruusun Nimi / Der Name der Rose (WG / ITA / FRA 1986, Jean-Jacques Annaud)

Pidetään ikävää. (Sean Connery)

An intellectually nonconformist friar investigates a series of mysterious deaths in an isolated abbey. (IMDB)

Myöhäiskeskiajalla 1340-luvun Italiassa Fransiskaanimunkit Baskervillen William ja Melkin Adso matkaavat syrjäiseen luostariin, jossa tapahtuu kummia: munkkeja näyttää kuolevan tai murhattavan Raamatun Ilmestyskirjan kuvausten mukaan. Salapoliisin mielen omaava William ryhtyy murhatutkimuksiin, luostarin johdon vastustuksista huolimatta. 

Ruusun Nimi on kerrassaan mainio historiallinen murhamysteeri. Elokuva ottaa Umberto Econ mahdottoman hienon kirjan ja jo alkutekstiensä mukaisesti tekee kirjasta 'palimpsestin', joka tarkoittaa tekstiä, joka on kirjoitettu poistetun päälle niin, että aikaisempaakin tekstiä on vielä nähtävissä. Tämä kuvaakin mainiosti sitä, mitä kirjalle on elokuvassa tehty: poissa ovat käytännön syistä poliittiset ja teologiset painotukset, jäljellä kovana ytimenä kirjan murhamysteeri.

Dark not-so-fantasy (Michael Habeck)

Viimeisimmän vuosikymmenen aikaisissa Ruusun uusintakatseluissa Nitraatin silmiin on pistänyt erityisesti se, miten kovasti Ruusun luoma maailma muistuttaa tunnelmaltaan Game of Thronesin vastaavaa. Syy on tietysti varsin yksinkertainen: niin Ruusun Nimen kirjoittanut Umberto Eco kuin Thronesin isä George R.R. Martinkin olivat / ovat kiinnostuneita historiasta, ja usein juurikin niistä sen synkemmistä sävyistä: Throneshan on paljon velkaa esimerkiksi Ruusujen sodille. 

Ruusujen Nimen maailmaa elävöittää mainion mannertenvälinen, lähes kokonaan miehinen, suurimmalta osaltaan kerrassaan ilahduttavan rujonnäköinen, mutta osaava cast. Paljon hyvää (esim. Outland), mielenkiintoista (esim. Nitraatin aikaisemmin käsittelemä Zardoz) ja kosolti myös mainiota historiallista elokuvaa (Idän pikajunan arvoitus, Nitraatin aikaisemmin käsittelemä Tuuli ja Leijona, Suuri Junaryöstö, Seikkailujen Sankarit...) bondiensa jälkeen tehnyt, hiljattain edesmennyt skotti Sean Connery (rip) valoi tänä Ruusun vuonna 1986 loppu-uransa perustat.

Tulevaisuuteen näkivät tarkasti niin William kuin Connerykin. (Sean Connery)

Conneryn tähtivoima oli hänen elokuviensa huonojen lipputulojen vuoksi ennen Ruusun Nimeä alimmillaan. Niin käsittämättömältä kuin se nyt tuntuukin, kun Columbia Pictures kuuli että elokuvan pääosaan on tulossa Sean Connery, ei se suostunut rahoittamaan elokuvaa. Onneksi 20th Century Foxille kuitenkin kelpasi. Vaikka leffa ei ollutkaan menestys Yhdysvalloissa, oli Ruusun Nimi Euroopassa iso hitti ja suuri osatekijä Conneryn uran uudessa nousussa. 

Esi-sherlock-holmesmaisen Baskervillen Williamin rooli sopii Connerylle kuin valettu. Ei ole ihme, että mies jahtasi roolia verenmaku suussa. Ruusussa nähdäänkin ensimmäistä kertaa se Conneryn pilkkeen silmäkulmassaan omaava isähahmo, jota saman vuoden Hihglanderkin toistaa ja josta seuraavan vuoden Lahjomattomat toi hänelle Oscarin. Kahdeksankymmentäluvulla hän teki tuon hahmon vielä kerran kolmannessa Indiana Jonesissa Indyn isänä.

Okei, teknisesti ottaen elokuvassa on yhden sijaan kaksi naisroolia: tämä ja Neitsyt Maria. (Christian Slater, Valentina Vargas)

Muissa rooleissa nähdään Conneryn silmät suurina läpi elokuvan vaeltavana apupoikana, vähän kuin Sherlock Holmesin Watsonina eli Melkin Adsona Amerikasta mukaan napattu, vasta 15-vuotias Christian Slater. Hänen säikky ja kaino viattomuutensa peilautuu mukavasti Williamin kaiken nähneeseen mutta elämäniloiseen olemukseen.

Venäläis-italialainen Feodor Chaliapin Jr. on iäkäs ja kirjaimellisesti huumorintajuton munkki Burgosin Jorge, Williamin vastapeluri, jolle tämän edustamien fransiskaanimunkkien elämäniloisuus ja eritoten Williamin kyltymätön uuden löytämisen- ja tiedonjano ovat kuin myrkkyä. Ei ole sattumaa, että Eco kirjoitti Burgoksen hahmon sokeaksi: fyysinen peilaa henkistä puolta osuvasti.  

Jorge de Burgos, tuo sielujen pohjoisnapa. (Feodor Chaliapin Jr.)

Ranskalais-englantilainen Michael Lonsdale tekee perinteisen nyrpistelijäroolinsa oikein mukiinmenevästi luostarin johtaja-apottina, joka ei soisi Williamin häiritsevän luostarin menoa murhatutkimuksillaan. Aina iloluontoisen oloinen neuvostoliittolainen (latvialainen) Elya Baskin on luostarin joviaali apteekkari Severinus, jenkkipari William Hickey ja Ron Perlman ovat pahanilman hyväntahtoinen vanhalintu Ubertino de Casale ja tyhjäpäinen epämuodostunut kerettiläisjätti Salvatore.

Mainitaan vielä vaikkapa itävaltalainen Helmut Qualtinger elostelijamunkki Remigio de Varaginena, länsi-saksalainen Volker Prechtel maailman karuimpana kirjastonhoitajana (tietysti Ghostbustersin haamutädin jälkeen) Malachiana, niinikään krautti Michael Habeck olminpoikkeavana Berengarina ja jenkki F. Murray Abraham inhana tosipohjaisena inkvisiittori Bernardo Guina. Elokuvan ainoa naisrooli - ja osaltaan kirjalle ja elokuvalle nimen antava hahmo - on parikymppinen chiletär Valentina Vargas. 

Hautausmaan murha- ja rottajahtia. (Sean Connery, Ron Perlman)

Myös elokuvan tekninen puoli on erinomaista tasoa. Ohjaaja Annaud on erikoistunut historialliseen elokuvaan, joten siltä osinkin projekti on turvallisissa käsissä. James Horner (rip) maalaa aiheeseen sopivaa kasarin puolivälin tyyliin - ja elokuvan tapahtuma-ajasta huolimatta - syntikkamusiikilla. Harvoin toimiva kombo tekee Hornerin osaavissa käsissä mahdottomasta mahdollisen, kun kolkko äänimaisema peilaa osuvasti munkkien elämää. 

Tonino Delli Colli tekee mukavaa, korkeuseroja kaihtamatonta kuvaa, joka peilaa munkkien sielunmaisemaa: kylmää, lumista ja autioita, mutta rauhallista. Tilan käytössä on havaittavissa kaikuja miehen aikaisemmista töistä, esimerkiksi Huuliharppukostajasta.

Loimutettua Dante Ferrettiä. (Sean Connery)

Erikseen tulee kehua myös elokuvan huolellinen ja kerrassaan upea lavastetyö. Mestarilavastaja ja moninkertainen Oscar-voittaja Dante Ferretti vastaa siitä, että tuhnuinen mutta mahdollisesti henkisesti antoisa keskiaikainen munkkielämä välittyy ja melkein tuoksuukin katsojalle asti.  

Ulkokuvia varten rakennettiin Roomaan Cinecittàn elokuvastudioille jättimäinen luostarilavaste - isoin ulkolavaste Euroopassa sitten Kleopatran (1963) päivien, muuten. Osana Luostarin sisäkuvia nähtiin - lavasteiden lisäksi - mm. Eberbachin luostaria Reinin varrelta Hessenistä Saksasta. Maisemakuvaa riittää molemmista maista.

Sitten ne pienet risut. Käsikirjoitus on ehkä paketin nykivintä osaa. Se selittynee osaksi kokkien määrällä, kun Econ kirjaa työsti peräti neljä käsikirjoittajaa (Andrew Birkin, Gérard Brach, Howard Franklin ja Alain Godard). Veitsi on pakostakin heilunut, kun kirjan laajasta maailmasta jäljelle on jäänyt - sinänsä oivaltavasti - lähinnä sen murhamysteeri.

Kohti parempia aikoja? (Christian Slater, Sean Connery)

Kirjaa vastaan sotiva päälleliimattu happy end olisi kyllä voitu jättää pois. Vaikka Eco elokuvaversiolle  myöhempinä elinvuosinaan lämpenikin, sen verran muutostyö häntä jäi kaivamaan, että muista hänen kirjoistaan ei leffaversioita Econ elinaikana (1932-2016) nähty. Sama meininki jatkuu vieläkin, vaikka esim. Baudolino olisi herkullista nähdä valkokankailla.

Ruusun Nimestä on suht vastikään tehty mielenkiinnoton minisarjaversio ja edellisellä vuosikymmenellä mainio suomalainen kuunnelmaversio, josta Nitraatti - muiden kuunnelmien ohella - on tarinoinut aikaisemmin. Historiallisen elokuvan paluuta vesi kielellä odottava Nitraatti voisi odotellessaan taas lukea Econ alkuperäisteoksen ja tutustua vaikkapa virolaisen Indrek Harglanin Melchior-kirjoihin. Ja jonkin ajan kuluttua katsella tämän hienon Ruusun Nimen jälleen kerran.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Mad Max (AUS 1979, George Miller)

Nahka + bensa + lyijy + kromi = MM.

In a self-destructing world, a vengeful Australian policeman sets out to stop a violent motorcycle gang. (IMDB)

Max Rockatansky on liikkuvan poliisin parhaimmistoa tulevaisuuden anarkiaa kohti päättäväisesti laahustavassa maailmassa, jonka laajoja maaseutuja halkovia asfalttimeriä pitkin seilaavat anarkistiset, kellopeliappelsiinimaiset moottoripyöräjengit ja muut kriminaalisuperhörhöt. Kun niiden uhka käy liian iholle, joutuu maanteiden Max suorittamaan hiekan- ja bensanhajuisille olmeille kovakätistä kurinpalautusta.

Tällä uusintakatselukerralla Nitraatti yllättyi täysin siitä, miten mainiolle ohjaaja George Millerin neliosaiseksi (tai 3+1) laajentuneen elokuvasarjan ensimmäinen, tuleviin verrattuna pieni indieleffa nyt tuntuikaan. 350 000 dollarin vaatimattomalla budjetilla päkerretty Max takoi aikoinaan maailmalla 100 miljoonaa dollaria lipputuloina ja oli - varsinkin ikonisen jatko-osansa Asfalttisoturin (1981) kanssa - pääsyyllinen post-apokalyptisen scifitoimintaleffan alagenren popularisointiin.

Maxin maailmassa poliisivoimatkin on ilmeisesti yhtiöitetty Renforsin rantaan.

Ekan Mad Maxin post-apokalyptisyys on kuitenkin suurimmaksi osakseen elokuvan pienen budjetin sanelema juttu. Australian Melbournessa ja sen lähiympäristössä - osin salaa ja ilman lupia - kuvatulla elokuvalla ei ollut varaa isoon määrään näyttelijöitä, tai moniin arkikäytössä oleviin kuvauspaikkoihin. 

Elokuvan aloittava teksti 'sodan jälkeen' sijoittuvasta maailmastakin lisättiin vasta leffan valmistuttua. Toisaalta ohjaaja George Miller on toisissa yhteyksissä kertonut, että Maxia inspiroi nihilistinen ja varsin katsottava postapokalyptinen dystopia A Boy and His Dog (1975), joten tiedä sitten...

Joka tapauksessa Maxin maailman mytologian takominen ydinsodanjälkeisine motorisoituine Tom of Finlandista visuaalisesti ammentavine jengeineen ja bensankatkuisine menopeleineen (Jon Dowdingin lavastus, Clare Griffinin puvustus) alkaa tästä. Ensimmäinen Max on samalla viimeinen, jossa nykyaikainen länsimainen sivilisaatio vielä jotenkuten puksuttaa.

Kuinka tavataan 'post-apokalyptinen angsti'? (Joanne Samuel)

Myös hahmojen käyttämä slangi antaa elokuvalle oman pikantin lisänsä. Ehkä kyseessä on kellopeliappelsiinimaista nadsat-heruttelua, ehkä vain aikansa normia aussislangia, tai noiden kahden sekoitusta. Joka tapauksessa dialogia on mielenkiintoista kuunnella ihan pelkästään sen erikoisten ja lyyristen sanankäänteiden vuoksi.

Mad Max on tiukka ja kokoaan isompi pieni scifikauhutoiminta. Nitraatista se on myös tyylillisesti hyvin vahvasti modernin toimintaelokuvan ja 1980-luvun airut siinä kuin jälkimmäisen osalta joku American Gigolokin (1980). Samaa roolia näyttelivät myöhemmin vaikkapa Fight Club tai Matrix (molemmat 1999) 2000-luvulle.

Yksi Maxin silmiinpistävimpiä ja aikaa upeasti kestäneitä piirteitä onkin sen täysin moderni kuvaus- ja leikkaustyö. Asfalttia halaava korskea kameratyöskentely (David Eggby) on elokuvan hintaa haukkuva samasta syystä kuin John Carpenterillakin: vaatimatonta budjettia piilotetaan onnistuneesti komealla ja antavalla anamorfisella laajakuvalla.

Karavaanari, karavanaari, kaikkien kaveri, teiden tukko. Leffan ikonista stunttikuvastoa.

Maxin budjetti oli tosin niin kitulias jopa Carpenterin halpiksiin verrattuna, että ilman onnenpotkua jossa Sam Peckinpahin Pakotien (1972) kuvauksissa vahingoittunut anamorfinen linssi saatiin hankittua halvalla, olisi Max jäänyt ilman yhtä hienoa ominaispiirrettään. 

Mad Maxin kovin valtti on kuitenkin sen leikkaus (Cliff Hayes & Tony Paterson). Yli puoli vuotta George Millerin kotitalon leikkauspöydällä viihtynyt Max on tuon elokuvan käsityöläisvaiheen suurimpia saavutuksia, ja kuroo varsinkin elokuvan toimintakohtaukset niin tiukoiksi paketeiksi, ettei parempaan ole pystytty satakertaisilla budjeteillakaan.

Elokuvan näyttävyyttä lisää myös sen musiikki. George Miller löysi haluamaansa, Hitchcockin luottosäveltäjä Bernard Herrmannin mieleen tuovaa korskeaa isoa goottimaista orkesterifiilistelyä aussisäveltäjä Brian Maylta (ei Queenin hemmo). Mayn musiikkikin kuulostaa joltain, jota ei odota Maxin budjetin elokuvilta: halpojen synien ja tilulilukitaroiden sijaan kuultavissa on ihan sinfoniaorkesterimeininkiä. 

Perppiä viedään linnasta linnaan. (Tim Burns, Mel Gibson)

Mad Maxin näyttelijäpuolen tiedetyin nimi on tietysti Mel Gibson. Tuolloin tuikituntemattoman, näyttelemistä opiskelevan Gibsonin sisko haki leffasta roolia, ja Gibson lähti koekuvauksiin mukaan henkiseksi tueksi. Kun roolittajat näkivät Gibsonin, pyysivät he tätäkin saapumaan koekuvauksiin - leffaan kun kuulema tarvittiin lisää friikkejä! Mel Gibsonin myöhemmät roolit - ja elämän - tietäen, kovia ennustajanlahjoja osoittanut huomio.

Näyttelijöistä puheen ollen: he eivät päässeet palkoillaan leventelemään. Mel Gibson sai pääosastaan vaivaiset 10 000 dollaria. Se oli alle kolmannes siitä, mitä ikonisen Maxin hahmon ikonisen pollariauton The Interceptorin (Ford Falcon matalana murisevine V8:neen) hankinta ja kustomointi maksoivat.  

Hugh Keays-Byrnen kahdet kasvot: Toecutter (Mad Max) ja Immortan Joe (Mad Max: Fury Road).

Muissa rooleissa Hugh Keays-Byrne on elämää suurempi Attilamainen rikollisten ja dekadenttien moottoripyöräilijöiden pomo Toecutter, Steve Bisley on Maxin paras pollarikaiffari, löysäranteinen Goose ja Joanne Samuel on Maxin kipakka vaimo Jessie. 

Mainitaan vielä Tim Burnsin kirkuva sekopäänisti Johnny The Boy, joka saa ratkaistavakseen kaikkien aikojen matematiikatehtävän, Geoff Barryn Matti Inkismäinen cool-henchman Bubba ja Roger Wardin esittämä, vahvasti Touko Laaksosen mieleen tuova karhumainen pollaripäällikkö Fifi(!).

Huvittavaa triviaa: leffan julkaisun aikoihin sen amerikkalainen levittäjä, eksploitaatioleffoihin erikoistunut AIP (American International Pictures) dubbasi kaikkien näyttelijöiden äänet jenkkiversioon, mukaanlukien Mel Gibsonin. Selitys oli, että amerikkalaiskatsoja ei ymmärrä vahvoja aussiaksentteja. Nykyään aussiäänet kuuluvat meren takaisissakin tallenteissa.

Nokka kohti maailmanloppua.

Leffasarjassa ykkönen, ikonisin kaikista eli kakkonen ja yllättäen erinomainen, 2010-luvun puolivälin reboot nelonen ovat sitä parasta Maxia. Disneymäinen ison budjetin - kieltämättä myös Nitraatilla uusintakatselun tarpeessa oleva - kolmonen jää muista kauaksi jälkeen. Poikkeuksellista elokuvasarjoissa: kaikkien ohjauksesta on vastannut yksi ja sama mies, eli George Miller.

Myöhempiin Maxeihin tätä ekaa voi verrata parhaiten siten, että tässä ollaan samoissa fiiliksissä kuin James Cameronin tiukassa ja ilkeässä ekassa Terminaattorissa (1984), kun taas myöhemmissä lähempänä korskean Terminator kakkosen (1991) tunnelmia. Molempi tietysti parempi, vaikka fiilis vaihtuukin. Omassa tyylissään ensimmäinen Max on kuitenkin aussiesksploitaation eliittiä, ylittämättömän tiukka ja asfaltinmakuinen pieni musta helmi.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

Slap Shot / Lämäri (USA 1977, George Roy Hill)

"I tried to capture the spirit of the thing."

 A failing ice hockey team finds success with outrageously violent hockey goonery. (IMDB)

Yhden ison työnantajatehtaan pikkukaupungin ainolla ja surkealla lätkäjoukkueella ei pelitä. Takkiin tulee tämän tästä, eikä parhaat päivänsä nähnyt kehäraakki valmentaja-pelaaja Reggie Dunlop (Paul Newman) tunnu saavan kurssia kääntymään. Toimarikin tuntuu olevan kiinnostuneempi pistämään joukkueen pillit kauden jälkeen pussiin ja myymään sen pussin.

Reggie saa kuitenkin pari neronleimausta. Ensinnäkin hän puhuu palturia paikalliselle hövelille urheilutoimittajalle ja kertoo että joukkuetta ollaan lopettamisen sijaan kauppaamassa Floridaan. Toisekseen ja tärkeimpänä hän päättää, että joukkue ryhtyy pelaamaan mahdollisimman törkeästi ja huijaten - ja tulosta alkaa syntyä.

Mitä pienempi kaupunki ja mitättömämpi jäkisseura katsojaa normaalisti viihdyttää, sitä paremmin Lämäri luultavasti iskee. Varsin helppoa samaistuminen ainakin Nitraatin kotimantujen paikkeilla on: pikkukaupunki, jossa on (ollut) yksi megaiso työnantaja, ja yksi niin ja näin pärjäilevä jäkisjoukkue. 

Pennsylvanian Johnstown sai Lämärissä esittää elokuvan fiktiivistä Charlestownia, ja Johnstown Jetsin pelaajia nähdään leffassa kentällä niin Charlestown Chiefsin kuin muidenkin joukkueiden paidoissa tarjoilemassa tosielämässä jo onneksi historiaan jäänyttä väkivalta- ja verikekkeriversiota jäkiksestä.

"Hey Hanrahan! Hanrahan! Hanrahan - Suzanne sucks pussy! Hey Hanrahan she's a dyke! I know, I know! She's a lesbian, a lesbian, a lesbian!"

Lämärin roolitus on kauttaaltaan nappiosastoa. Paul Newman kauan sitten parhaat päivänsä nähneenä joukkueenpäänä Reggie Dunlopina on mainio. Newman kertoi nauttineensa tämän roolin tekemisestä yli muiden, ja se on helppo uskoa: niin rennosti Newman Dunlopinsa tiputtelee. 

Tämän vastapoolina nähdään Michael Ontkeanin esittämä Ned Braden joukkueen nuorena älykkönä ja idealistina, jonka toimeentulo ei ole jäkiksestä kiinni ja joka ei alkuunkaan lämpene joukkueen uuden linjan yleisöön uppoaville ja tulosta takoville koville otteille.

Paria peesaa joukkueellinen mainioita vetoja. Brad Sullivan on joukkueen pornotörkysuu Wanchuk ja Yvon Barrette nähdään lyhyenä ja lyhytpinnaisena kanadanranskismolari Denis Lemieux'na. Jerry Hauserin Killer Carlson on joukkueen vaikutteille altis yksinkertaisuus ja Guido Tenesi tekee mykän (ainakin vuorosanojen määrää katsottaessa) naisiin menevän nuoren pelaajahurmuri Billy Charlebois'n.

Hansonien käsissä yleisökin saa osansa. Liekö ollut Eric Cantonan lempileffoja?

Joukkueen sivuosista täytyy tietysti erikseen mainita jo legendaariset Hansonin veljekset. Steve Carlson, Jeff Carlson ja Dave Hanson esittävät lapsellisen yksinkertaista ja hyvin väkivaltaista ketjua helvetistä. Jokainen kolmikosta - kuten iso osa avustajistakin - pelaili jääkiekkoa ammattimaisesti tai puoliammattimaisesti, joten pelikohtauksiin on saatu tarvittavaa imua.

Joukkueen ulkopuolisesta ukkokaartista ei sovi unohtaa Andrew Duncanin riemukkaan eläytyvää paikallista urheiluselostaja Jim Carria, M. Emmett Walshin esittämää joukkueen takataskussa majailevaa urheilutoimittaja Dickie Dunnia tai Strother Martinia joukkueen ketkuna toimarina McGrathina. 

Naisia Lämärissä on tietty vähemmän ja he ovat järjestään sivurooleissa, mutta heillekin on kirjoitettu hyvää. Lindsay Crouse esittää teräväkielistä Lilyä, Ned-miehelleen unohtumattomasti tämän pelimatkojen matkalukemisiin pornokohdat kirjoista alleviivaavaa vaimoa. Brad Sullivanin tulevaa exää Francinea esittää puolestaan Jennifer Warren. Hänen hahmonsa ja roolisuoritus ovat elokuvan 'aikuisinta' osastoa. 

"I only drink in the afternoon. Or before a game. Or when Johnny's away." (Swoosie Kurtz, kesk.)

Peesistä löytyy myös joukko hauskoja, vain muutamilla kohtauksilla ja vuorosanoilla terävästi piirrettyjä jäkisvaimoja. Näiden johtohahmon, hauskan käytännöllisen Shirleyn tekee Swoosie Kurtz. Joukkueen mystistä ja pragmaattista omistajaa Kathryn Walkeria tulkkaa Anita McCambridge.

Lämärin suurin ja mieluisin yllätys löytyy tekstipuolelta. Tämän yhden kaikkien aikojen urheiluleffoista, leffan joka laukoo härskin huvittavia törkeyksiä sarjatulella ja jonka suu tulisi pestä rekkalastillisella saippuaa, on kirjoittanut nainen. Käsikirjoittaja Nancy Dowdin veli muuten pelasi ammattilaisjääkiekkoa, joten ehkä sieltäkin jokunen totuuden murunen on tekstiin kaavittu. Lämärin soundtrack on hauskaa 1960-luvun Motownia, sekä tekoaikansa suuruuksia (Fleetwood Mac, Harry Nilsson).

Näin vuosikymmenten jälkeenkin Lämäri on muuten edelleen esimerkki jostain, mitä Nitraatti näkisi mielellään paljon enemmän elokuvissa: naiskirjoittajia jotka kirjoittavat kamaa, joka kiinnostaa muitakin kuin toisia naisia ja jotka kirjoittaisivat muutakin kuin sitä iänikuista kaloja tynnyriin- komedia-/draamaosastoa. Kun tuli puheeksi, myös toimintaohjaaja Kathryn Bigelow kaipaisi samanmoisia ruudinhajuisia kanssasisaria, velttoja nuorten naisten kasvutarinoita tusinoittain takovien naiskollegojensa sijaan.

Alasarjojen pelimatkojen syvin olemus.

 
Lämärin ihmettelyosastoon kuuluu myös Michael Ontkeanin Bradenin häviäminen kuvioista välillä pitkäksikin aikaa. Olisiko yksi mahdollinen syy se, että jos ohjaaja George Roy Hill ja Paul Newman olisivat saaneet mukaan kolmannen pyöränsä eli Robert Redfordin, olisi Bradenin rooli ollut Redfordin ja siten tietysti isompi? Ehkä ohjaajan edellisen, eli Waldo Pepperin heikko menestys sai Redfordin jättämään Lämärin väliin? No, rapsakka leffa sekin ainakin Nitraatista oli.

Vaikka Lämäri ottaakin ilon irti väkivallasta, verestä ja suolenpätkistä, kääntyy se lopuksi kuitenkin reilun pelin puolelle. Tekopyhää? Ehkä. Vanha totuushan on myös se, että missään elokuvissa ei lahdata porukkaa yhtä paljon kuin 'sodanvastaisissa' elokuvissa. Joka tapauksessa unohtumaton lopetus, kun tarjolla on - väkivallan lisäksi - erotiikkaa!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

PS: Vielä kun osaisi selittää, miksi Nitraatille hiipii aina tätä katsoessa mieleen Maso Hockey Manager 1997!

Neverwhere (UK 1996, Neil Gaiman)

"With Cities as with People, Mr Vandemar, the condition of the Bowels is very important."

Richard Mayhew leads an ordinary life in London when one day a girl named Door falls, injured, across his path. The next thing he knows, his life is gone and he's pulled into the fantastical world of London Below. (IMDB)

Richard Mayhew on suht tavanomainen nuori uraohjus / lontoolaisjuppi, joka on varustettu takakireällä naisystävällä. Noh, ehkä Richard on kuitenkin tavanomaista empaattisempi tapaus. Eräänä iltana hänen ja hänen naisystävänsä eteen kaatuu kadulla verinen mytty Door-nimistä nuorta naista. Spugelle vaikuttava Door herättää Richardin mielitietyssä lähinnä inhoa, mutta Richard kokee velvollisuudekseen lähimmäisensä auttamisen. 

Pian hän huomaa hoivaavansa eläinten kanssa sujuvasti keskustelevaa naisihmistä, joka odottaa Richardin uskovan, että lontoon alapuolella on toinen Lontoo, missä magia on totta, vaarat ylimaallisen pirullisia ja valo vangittua. Ala-Lontoo pysyy salattuna ennen kaikkea siksi, että ylä-lontoon asukkaille ala-lontoon asukit näyttäytyvät lähinnä kodittomina, joihin peruslontoolainen ei kiinnitä mitään huomiota. Jos interaktio tuntuu yleismaailmalliselta, se lienee tarkoituskin.

Brittiläistä fantasiakirjailija Neil Gaimania on filmattu useaan otteseen niin tv:n kuin leffojenkin puolille. Tuttuja lukijalle saattavat olla tv:n puolelta vaikkapa American Gods (2017-) tai Good Omens (2019), ja leffapuolen Stardust (2007) tai Coraline (2009). Kuten kirja-/elokuvasovituksissa yleensäkin, taso Gaimaneissakin tuppaa heittelemään laidasta laitaan. 

Richard sillalla seisoi, olevaisuutta pohtien. (Gary Bakewell)

Jos Coraline on leffapuolen paras, on Gaimanin ensimmäinen liikkuvan kuvan työ, kuusiosainen ja kolmetuntinen Neverwhere vuodelta 1996 parasta valolaatikossa, ja paras Gaiman liikkuvan kuvan muodossa ylipäätänsä. Nitra on viime aikoina taas penkonut ja läpikäynyt kokoelmaansa, josta tämä pieni tahrainen helmi, jonka maailmanrakennus on sekä erinomaista että mielikuvituksekasta, tuli jälleen kerran tarkastettua.

Komediamies ja yleis-tv-hemmo Lenny Henry heitti Gaimanille ysärillä ajatusta sarjasta, joka kertoisi kodittomien klaanien tarinaa Lontoossa. Gaiman mutusteli ja päätti ettei halua tehdä aiheesta ainakaan perusdraamaa, varsinkin kun vaarana olisi ollut kodittomuuden esittäminen jotenkin kivana juttuna. Pohdinnan tuloksena Gaiman vei perusidean tukevasti fantasian puolelle ja tuli luoneeksi maailman, jonka pariin Nitraatti palailee aina hyvin mielellään.

Rooleissa nähdään liuta tuntemattomampia näyttelijöitä, jotka antavat osuvat muodot kerrassaan onnistuneille hahmoille. Gary Bakewell on Richard Mayhew, hyväntahtoinen juppi joka temmataan ala-lontoon seikkailuun ja Laura Fraser on Door, portaaleja aukova hipitär.

Punaisen eri muodoille omistautuneet herrasmiehet Croup ja Vandemar (Hywel Bennett, Cliver Russell)

Paterson Joseph on herkullinen bardimainen Markiisi de Carabas, jonka pussin jauhojen puhtautta pitää jatkuvasti arvailla ja Tanya Moody on alamaailmojen kokenut, taitava ja rohkea Metsästäjä (kyllä, kirjaimellisesti). Mainitaan vielä vaikkapa Doctor Who:nakin nähdyn Peter Capaldin hento ja apua kaipaava ala-lontoon syvänteisiin vangittu valo-olento Islington.

Erikoismaninta tulee kuitenkin antaa eräälle parivaljakolle. Hywel Bennett ja Clive Russell ovat brittifantasian mainioimpiin ja pirullisimpiin kuuluvien pahisten, eli herra Croupin ja herra Vandemarin lihalliset muodot. Nämä ajattomat palkkamurhaajat, jotka kehuskelevat mm. Troijan hävityksellä, tuppaavat sanailemaan kiertelevän kaartelevan nokkelia veritöidensä suorittamisen äärellä. 

Tai no, herra Croup sanailee ja herra Vandemar töksäyttelee kauheuksia tai korvaa nyrkillä sen, mihin miehen sanat eivät kykene. Neil Gaiman unohti luoneensa parivaljakon jo paljon aikaisemmin erääseen keskenjääneeseen lastentarinaansa. Siinä hän esitteli heidät lukijalle pienen majan syvyyksissä syömässä koiranpentua. Antanee herroista jotain (köh) esimakua.  

Hiukan enkelipölyä olisi kaivannut sarjan tekninen toteutuskin. (Peter Capaldi, Laura Fraser)

Vaikka sense of wonder on Neverwheressä saakelin vahva, ei - briteille aikoinaan yleisenä akilleen kantapäänä - tekninen toteutus ole läheskään samaa tasoa.  Dewi Humphreys ohjaa kohtalaisen virkamiesmäisesti. Koko hoito on tallennettu videolle, ei filmille ja valaistus on halpaa pornoelokuvatasoa. 

Tarkoitus oli kyllä siirtää kuvamateriaali filmille (joka olisi parantanut näkymiä selvästi) ennen lähettämistä, mutta sitä ei syystä tai toisesta ikinä tehty. Kun tähän lisätään erittäin vaatimaton tehostepaletti, on hyvä mielikuvitus ehdottomasti pakattava mukaan, kun katsomisen aloittaa. Itse asiassa Neverwhere on varmaan ajatus / toteutus -akselillaan varsinainen katsojan mielikuvituksen litmustesti. 

Markiisi Carabas luonnollisessa ympäristössään diilailemassa diilejään. Old Bailey voi vain myötäillä vastahakoisesti. (Trevor Peacock, Paterson Joseph)

Neil Gaiman myös harmitteli, että joutui muuttamaan joitain ideoitaan käytännön syiden ja budjetin vuoksi. Niinpä hän työsti sarjasta myös kirjaversion, jossa budjetit ja kuvaamisen realiteetit eivät enää luomista rajoittaneet. Onpa Neverwherestä olemassa myös varsin mainio BBC:n kuunnelmaversiokin vuodelta 2013, roolien tähtisateessa mukana mm. Benedict Cumberbatch, James McAvoy ja Natalie Dormer.

Myös kakkoskautta tv-sarjalle aikoinaan vähän suunniteltiin, mutta Gaiman halusi että tuotantoarvoja hilataan sitä varten selvästi ylemmäs. Kun tästä ei BBC:ltä varmaa lupausta tippunut, jäi mahdollinen jatkokin tekemättä.

Jos jotain saisi toivoa, niin uskollisen Neverwheren kunnon budjetilla soisi joskus näkevänsä. Ainakaan aikoinaan suunniteltu elokuvaversio ei ole viime vuosina edennyt. Jospa Gaimanin päätyön eli Sandmanin kulku kohti tv-muotoa ja sen mahdollinen menestys antaisivat Neverwherellekin uuden mahdollisuuden. Siihen asti tämän mielikuvitusta hienosti ruokkivan, vaikkakin teknisesti vajavaisen minisarjan on kelvattava.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Tuntematon Mestari (Suomi 2018, Klaus Härö)

Tähän Lovejoyn tunnari mollissa, pliis.

 
Tuntematon mestari kertoo ikääntyneestä helsinkiläisestä taidekauppiaasta Olavi Launiosta, jonka on aika luopua Bulevardilla sijaitsevasta liikkeestään. Taidehuutokaupassa Olavi näkee maalauksen, jota hän epäilee huomattavasti lähtöhintaansa arvokkaammaksi. (Elonet)

"Suomalaiset eivät halua maksaa palvelusta. Ammattiosaamisen arvostus on hävinnyt. Tuntematon mestari on oodi kivijalkakauppiaalle, joka osaa työnsä." (Klaus Härö)

Nitraatin kynsiä taitavasti pakoillut Mestari pääsi viimeinkin tarkasteluun, eikä Härö petä tälläkään kertaa. Klaus Härö on tietysti yksi maamme eturivin ohjaajia. Tasaisen hyvää jälkeä takovan Härön omat elokuvasuosikit painottuvat yhdysvaltalaisiin 1970- ja 1980-luvun laatuelokuviin. 

Tämä näkyy myös hänen omissa töissään: kamera ei viipota levottomasti, kohtauksia ei ole pilkottu kaatumatautileikkauksin, eivätkä modernit hitit rämise loputtomasti tapahtumien taustalla. Niiden sijaan teksti, näyttelijät ja - käyttäisikö Nitraatti vaikkapa termiä harras? - harras keskittyminen aiheeseen ovat aina etusijalla.

Tekisipä taide vapaaksi. (Heikki Nousiainen)

Häröhän on erikoistunut historiallisiin aiheisiin (mm. sotalapsia käsitellyt Äideistä Parhain (2005), ruotsin pakkosterilisaatioita käsitellyt Nitraatin Härösuosikki Uusi Ihminen (2007), ja vaikkapa virolaisten elämää neuvostoliiton alla kuvannut Miekkailija (2015). Mestarissa Härö kertoo tarinaa ensimmäistä kertaa (tv-elokuviaan lukuunottamatta) nykyajassa.

Jo elokuvasta kuullessaan Nitraatilla oli mielessä yksi lempparisarjojaan eli Lovejoy, tuo velmusta antiikkikauppiaasta ja tämän lähipiiristä kertonut veijariviihdesarja 1980-luvulta: isona Nitraatti olisi tuohon aikaan halunnut ennen muuta Lovejoyksi! Jotain samaa sarjan kanssa Tuntemattoman Mestarin taidemysteerissä on - tosin noin keskimäärin selvästi seesteisempänä.

Huutokauppaosio on Mestarin minitrilleri. (Heikki Nousiainen)

Mestari miellyttää jo Härömäisen rauhallisen muotonsa takia. Antikvariaatit ja taiteet ovat Nitraatin sydäntä lähellä, joten molempien maailmassa liikkuva Mestari on myös aiheensa puolesta harvinaisen virkistävää herkkua suomalaisessa nykyelokuvassa. Rauhallisuus tosin karisee sykähdyttävässä huutokauppakohtauksessa, jonka jännitteet tuntuvat luissa ja ytimissä.

Tuntemattoman käsikirjoituksesta vastaa Anna Heinämaa. Hän kirjoitti myös Härön edellisen, eli Miekkailijan. Heinämaan teksti tasapainoilee onnistuneesti Olavin taulujahdin ja menneisyyden tilinteon välillä. Tuomo Hutri luo selvää ja hetkittäin kaunistakin kuvaa. Benjamin Mercer leikkaa rauhallisesti ja näyttelijämyötäisesti.

Kollegojen välisestä ystävyydestä. (Heikki Nousiainen, Pertti Sveholm)

Roolituskin miellyttää. Kansallisaarteeksemme pikku hiljaa - eikä vähiten Härön ansiota - hiipinyt Heikki Nousiainen vanhan liiton taidekauppias Olavi Launiona on pääosassa ilmiselvää 'kuka muu muka?' -osastoa. Pirjo Lonka tämän etääntyneenä ja raskaita henkisiä taakkoja kantavana tyttärenä Leana on myös mainio. Amos Brotherus tekee tarvittavan Olavin lapsenlapsena ja Lean poikana Ottona, neuvokkaana kauppiaanalkuna ja juoksupoikana.

Sivuosista mainittakoon aina taitavan Pertti Sveholmin sympaattisesti vetämä ja sympaattinen Olavin kauppiaskollega Patu. On aina huomionarvoista kun ikävämpiin rooleihin erikoistunut Sveholm saa tehdä reilun miehen roolin. Tätä Sveholmia Nitraatti näkisi mielellään enemmänkin.

Löytääkö etsivä? (Amos Brotherus, Heikki Nousiainen)

Äinpäisesti Nitraatin mielikuvissa taas asettuu Jakob Öhrman. Hänen Eccunsa Missä Kuljimme Kerran (2011) -minisarjassa (kova suositus Nitraatilta, muuten!) oli varsin sympaattinen hahmo. Samaa ei voi sanoa Mestarin Dick Sundellista, Dubrowskin huutokauppakamarin pikkumaisesta ja ahneesta taidehuutokauppiaasta, jolla on myös kunnia toimia elokuvan pahiksena. Huutokauppakamarin esikuvana (ja kuvauspaikkana?) toimi muuten Bukowski, mutta nimivaihdoksen leffaa varten ymmärtänee.

Jos jotain kitinää on Mestarista haettava, niin mainitaan vaikkapa joidenkin kohtausten valaistus. Eräässä Olavin ja Oton neuvonpidossa 'valosakramentti' on jo häiritsevän ylimitoitettua. Se, mikä toimi humoristisesti jossain Nousukaudessa (2003) ei vakavammassa oikein ottanut Nitraatilla eteen. Vaikka kai sen Mestarissa voi nähdä sinä kolmantena eli pyhänä henkenä, kun maalauksessa on se kuuluisa poika ja Nousiaisen Olavi Lainio kipuilee isän roolinsa kanssa.

Lea ja menneisyyden taakka. (Pirjo Lonka)

Myös Jacob Södermanin Dick Sundell oli liian karikatyyri. Pieni pehmentäminen ja inhimillistäminen olisi tehnyt hahmolle terää. Sundell erottuu tämän takia Mestarin muuten vivahteikkaista hahmoista ikävästi, tosin Södermania en tästä syytä: hän tekee Sundellin materiaaliaan mainiommin.

Lisäksi Nitraatti pohtii, oliko Amos Brotheruksen Otto tarpeellinen elokuvalle, vai olisiko Lea-tytär voinut täyttää myös Oton tehtävät. Toisaalta, olihan Lovejoyllakin Ericinsä ja mahdollistaahan poika tietysti varsin vaivattomasti isän ja tyttären lähentymisyrityksiä.

Kivistön kauneuttomuutta, ca. 2018. (Amos Brotherus, Pirjo Lonka)

Pienehköjä ulinoita kuitenkin: Tuntematon Mestari on Härön parhaita ja puhtaalla mysteerijuonensa nautiskelutasolla Nitraatista Härön miellyttävin elokuva.

Arvosana: 8/10

IMDB
Elonet
Elokuva YLE Areenassa
Traileri