Judas and the Black Messiah (USA 2021, Shaka King)

Sudet susien vaatteissa.

Offered a plea deal by the FBI, William O'Neal infiltrates the Illinois chapter of the Black Panther Party to gather intelligence on Chairman Fred Hampton. (IMDB)

Vasikka on rikosyhteydessä ikävä sana, mutta juuri sellainen nuoresta pikkurikollisesta ja autovarkaasta William O'Neilistä tulee, kun FBI tarvitsee tietolähteen vallankumouksellisten Mustien Panttereiden sisäpiiriin, lähelle sen Chicagon alueen johtajaa Fred Hamptonia 1960-luvun kihisevän käymistilaisessa Yhdysvalloissa.

Loneliness of the long distance runner. (Lakeith Stanfield)

Tositapahtumiin perustuva rikosdraama on kerrassaan napakkaa tavaraa ja vähemmän kuluneesta näkokulmasta tarjoiltuna. Tietysti pääosat on miehitetty jo aiheestakin johtuen mustalla, mutta kameran takanakin tarjoillaan paljon samaa. Messiah on myös jälleen todiste siitä, että historiallisista tapahtumista voi kertoa missä leffagenressä tahansa, eikä paranoiatrilleri ole poikkeus.

Pääosat tulee kehua heti alkuun pystyyn: roolista sivuosa-Oscarin napannut brittinäyttelijä Daniel Kaluuya palavasieluisena ja valmissanaisena Fred Hamptonina on mainio. Yhtään hänestä jälkeen ei jää Lakeith Stanfieldin serpicomaisena tekemisestään vakuuttuvana, mutta omantunnontuskaisena kujanjuoksijana heittämä William O'Neil, joka on myös elokuvan varsinainen näkökulmahahmo.

Tietäjät käännyttää. (Lakeith Stanfield, Jesse Plemons)

Sivuosatkin ovat lähes kautta linjan priimaa: Mefistomaisen FBI-agentin ja O'Neilin kontaktihenkilö Roy Mitchellin - jonka omat motiivitkin liikkuvat miellyttävän pitkään häilyvinä - tekee Jesse Plemons. Näyttelijänä mies paikallaan ja vakuuttaa nykyään tekemisellään tasaisesti: yksi parhaita asioita esmes Scorsesen muuten ei niin vakuuttaneessa uutukaisessa. Dominique Thronen kovapintainen Pantteri Judy Harmon - jossa ei ole paljon harmoniaa - on naispuolisista rainan paras.

Pienet napinat tosin isoimman naisosan Dominique Fishbackistä Hamptonin mielitiettynä Deborah Johnsonina: hänen hahmonsa on aivan liian pliisu tähän kokonaisuuteen, eikä roolisuoritus oikein muutenkaan vakuuta. Ukkopuolella tekemistä haittaa Martin Sheenin sivuosan J. Edgar Hoover, joka on kuin jonkun sarjakuvaelokuvan konna, ja tärvelee omalta osaltaan hiukan elokuvan fiilistä.

Täällä vartioin minä. (Dominique Throne)

Ohjaaja Shaka King tekee dynaamista työtä. Elokuva liikkuu hyvin, ei kärsi tällaisiin leffoihin joskus hiipivästä ylipituudesta ja toimintakohtauksissa on voimaa. Will Personin, Shaka Kingin ja Kenneth Lucasin kässäri naittaa informatiivisuuden ja departedmaisen ilmiantajateemansa hyvin.

Sitten muu napinaosasto: Nitraatti jäi vähän kaipaamaan kuviin itse tapahtumapaikkaa eli Chicagoa yhtenä elementtinä: elokuva kun kuvattiin Ohion Clevelandissa. Ajankuva on tästä huolimatta miellyttävän vahva. Huomautettavaa löytyy myös elokuvan hetkittäisistä luennointitunnelmista ja alan leffoihin - eli historiallisiin dramatisointeihin - lähes järjestään kuuluvasta pienestä kaunistelusta ja faktoista lipsumisista.

Fred Hampton: mies jolle ei sanota ei. (Daniel Kaluuya)

Mutta kokonaisuuden kannalta kuitenkin pikkuvikoja: tässä on nyt tarjolla amerikkalaisen 1970-luvun paranoialeffan fiilistä 2020-luvun kuosissa. Kerrassaan tervetullut tapaus, vahva suositus ja hyvä pari Nitran aikaisemmin kehuman The Trial of Chicago 7 (2020) -leffan kaveriksi pieneen amerikkalaisen lähihistorian teemaleffailtaan.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Nitraatin Leffavuosi 2023

Leffavuodelle 2024!

Vuoden tokavikana päivänä Nitraatti tarjoaa taas sekä uutta että tuttua. Hyväksi havaittuun parin edellisvuoden tapaan ja tästä eteenpäinkin vuodet häntivät, eli esimerkiksi tänä vuonna parhaiden ja huonoimpien leffojen palkinnoista kisaavat sekä vuoden 2022 että vuoden 2023 elokuvat.

Syy muutokseen oli ja on, että kuluvan vuoden mielenkiintoisimmat ehtivät harvemmin raukoille rajoillemme kautta Nitraatin silmämuniin ennen vuoden loppua. Toki tämä voi aheuttaa vähän toistoa, mutta on välttämätöntä, jotta nämä varsin tuoreet listoille kuuluvat saadaan mukaan ennen kymmenen vuoden viivettäkin.

Viiveestä puheen ollen, näin vuoden vikana päivänä Nitraatti katsastaa myös vuosikymmenen takaisten leffojen viisi parasta. Ne tosin ovat aina vain kyseiseltä yhdeltä vuodelta: tässä ajassa Nitra on ehtinyt jo nähdä tarpeeksi kiinnostaneita listaehdokkaita.

Sitten perinteiseen: Alla viimeisten kahden vuoden huonoin ja kolme parasta, sekä vuosikymmenen takaisen vuoden viisi parasta. Tällä kertaa sekä uusia että kymmenen vuoden takaista vuotta yhdisti Nitraatista muuten keskimäärin sama, eli tasainen laadukkuus. Tosin uudet vuodet ovat vielä toistaiseksi ilman ihan huippuleffoja. 

2022-2023

And the winner is...

Huonoin: Babylon 5: The Road Home (2023) / Metsurin Tarina (2022)

Nitraatille se rakkain, eli Babylon 5 sai kuluneena vuonna lisiä halpisanimaation muodossa. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta tämä pötkäle alitti ne. Nostalgiaan erheellisesti luottavaa, sekavaa ja pitkästyttävää fanservice-tason roskaa, vaikka sarjan alkuperäinen luoja olikin tekstin takana. Pistä pensselit Babylonin osalta santaan, J.M. Straczynski. Suomalainen 'komedia' Metsurin Tarina taas oli sitä itseään: tekotaiteellista paskaa. Valtava pettymys ennakko-odotuksiin nähden. 3/10 ekalle, 2/10 tokalle.

#3: Tár (2022)

Cate Blanchett suorittavana, terävänä ja tylyttävänä berliiniläistyneenä amerikkalaiskapellimestarina ei näe metsää puilta taklatessaan omaa elämäänsä sivuraiteille. Todd Fieldin mainio paluu elävän kuvan piiriin kymmenen vuoden tauon jälkeen on kauttaaltaan onnistunut, ja Blanchett elämänsä vedossa suorituksessa, josta olisi pitänyt palkita sillä kultaisella pystillä. 8/10.
IMDB
Traileri

#2: Les trois mousquetaires: D'Artagnan / Kolme Muskettisoturia: D'Artagnan (2023)

D'Artagnan niminen nuorukainen taiteilee kuninkaallisten vakoilujudanssien ja muskettisoturi-urahaaveidensa kanssa 1600-luvun Pariisissa, kohdaten hupaisan ja värikkään kaartin tulevia ystävia - ja vihollisia.

Rapsakalla budjetilla ja hyvällä näyttelijäkaartilla (ps: ja on se kotimaistaan välillä taas puhumaan pääsevä Eva Green vaan niin turkasen nätti!) väkerretty versio Dumasin seikkailuromaanista valloitti Nitraatin. Lisää namia on luvassa sarjan kakkosleffassa kohtapuoliin. Kolme Muskettisoturia henkii mainiota oldskool-seikkailutuntua. Ihanaa ranskikset, ihanaa! 8/10.
IMDB
Traileri

#1: Prey (2022)

Pienenä yllätyksenä Nitraatille tuli, että ylittämättömän Arska-ajan jälkeen nähtiin kaikkien tässä välissä seuranneiden ja yrittäneiden heikompien tekeleiden joukon kirkkaasti paras Predator-leffa vuonna 2022. Amber Midthunder neuvokkaana inkkarityttönä vastassaan perkeleellinen avaruuden salametsästäjä on rautaa, puuta, savua ja kettinkiä. Nitraatti ehti tästä mainiosta jo tarinoimaankin. 8/10.
IMDB
Traileri

2013

2013 #5: Kekkonen Tulee!

Kun 1970-luvulla pieneen lappilaiseen kylään leviää tieto, että presidentti piipahtaa matkallaan Allin baarissa, koko kylä sekoaa. Marja Pyykkö ohjaa, Nitraatin suuresti arvostama mustan huumorin mestari Elias Koskimies kynäilee ja nuori Wilma Ronsenqvist pääosassa valloittaa, tosin näyttelijät ovat ihan linjan nappia. Mielenkiintoinen yhtymäkohta: jotain tällaista vuoden 2022 suuriin pettymyksiin lukeutunut Metsurin Tarina ehkä yritti, mutta epäonnistui. Surkeasti. Tästä elokuvasta Nitraatti kertoili jo aiemmin. 8/10.
IMDB
Traileri

2013 #4: Ida

Ida on pienimuotoinen ja vahva road-draamaelokuva, joka purkaa Puolan lähimenneisyyttä. Se kertoo siivun nuoren katolisen nunnakokelas Annan elämästä 1960-luvun alussa. Pawlikowski ohjaa pienellä liekillä paljon suuremmaksi katsojan mielessä muuttuvaa, Lukasz Zalin upea mustavalkokuvaus apunaan. Tästäkin leffasta Nitraatti kertoili jo aiemmin. 8/10.
IMDB
Traileri

2013 #3: Rewind This

Tämä huumoripitoinen dokumentti videoaikakaudesta mm. keräilijöiden, tekijöiden ja kauppiaiden näkökulmista on valloittava nostalgiatrippi kaikille VHS- eli videonauhuriaikakauden eläneille leffaharrastajille - kuten Nitraatille. 9/10.
IMDB
Traileri

2013 #2: The Wolf of Wall Street

Tositapahtumiin perustuva riiviötarina nuoresta huijarista joka pisti rahoiksi rikollisilla osakevirityksillään, ehtymättömänä käyttövoimanaan ihmisten sinisilmäisyys. Sopranos-sarjassa marinoidun käsikirjoittaja Terence Winterin työstämä kyyninen kässäri kohtaa Scorsesen vielä viimeisellä iskevällä luomisvoimahuipullaan. Näyttelijät yleisesti ja Di Caprio erikseen palvovat finanssipirua mukaansavetävän vauhdikkaasti. Mustan huumorin mestariteos ja edelleen parasta Scorsesea sitten Mafiaveljien (1990), ja Di Capriota (ikinä). 9/10.
IMDB
Traileri

2013 #1: Gravity

Kuin kaikki kakka viskautuu yhtä aikaa tuulettimeen, jää yksinäinen astronautti nalkkiin maata kiertävälle radalle ja - ellei ihmeitä tapahdu - varmaan kuolemaan. Nykyisen leffateknologian korkeimpiin veisuihin kuuluvassa Gravityssa koneet ovat kuitenkin pohjimmiltaan palvelemassa hienoa ja pientä reaaliajassa kerrottua b-elokuvien eloonjäämistarinaa - joka tosin kerrotaan niin isosti, kuin mihin ykköset ja nollat vain nykyään pystyvät.

Vaikka Sandra Bullock ei ole koskaan kuulunutkaan Nitraatin suosikkeihin, on hänen Ryan Stonensa niin vahva ja elintärkeä elokuvan toimimiselle tunnetasollakin, ettei tähän osaa ketään muuta edes kuvitella vetämään. Ai niin, Gravityssa on muuten myös ihan törkeän hieno loppukuva. Leffa on vuosikymmenensä parhaimmistoa, sanoi Nitraatti jo aikoinaan. 10/10.
IMDB
Traileri (on muuten yksi kaikkien aikojen hienoimmista!)

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2024!

Itsepäisyyspäivän suomalainen: Komisario Palmu -elokuvat (Suomi 1960-1969, Matti Kassila)

Syytettyjen rivi.

Kuten viime vuonna tuli luvattua, tänä itsenäisyyspäivänä Nitraatti käsittelee Palmu-elokuvat. Komisario Palmut ovat suomen vastine Agatha Christielle. Mika Waltarin kynästä 1930 ja 1940-lukujen vaihteessa syntyneet rikosromaanit saivat elokuvamuotonsa suomalaisen leffateollisuuden aallonpohjassa 1960-luvun alussa, kun ohjaaja Matti Kassila ryhtyi toimeen.

Palmuissa viehättävät ennen kaikkea niiden mainiot hahmot jotka on roolitettu nappiin. Joel Rinne komisario Palmuna on erinomainen karhumaisena ja joviaalina pomona, jonka apuna häärivä virkaintoinen ja idealisti poliisimies Toivo Virta löysi hyvin muotonsa Matti Raninin käsissä.

Kolmikon täydentää vähän hönön oloinen, mutta tarvittaessa terävästi leikkaava etsivä Väinö Kokki, jonka Leo Jokela heittää suvereenilla tyylillään. Palmu-elokuvissa myös huumorin ja rikoksen yhdistely toimii mainiosti.

Armoitettu trio. (Joel Rinne, Leo Jokela, Matti Ranin)

1. Komisario Palmun Erehdys (1960)

Leffasarjan aloitti Waltarin toiseen Palmu-kirjaan perustuva elokuva, joka rullaa hyvin agathachristiemäisenä salonkidekkarina. Seurapiirikeikari Bruno Rygseck (Jussi Jurkan herkullinen veto) löydetään kuolleena uima-altaasta ja etsiville tarjoutuu töitä kaupunkikartanossa. Erehdys on kamarimysteeri ja leffasarjan tasaisin, ihan sujuva katsottava. Elina Salo ja Pentti Siimes komppaavat nuorisona kivasti. 7/10

IMDB
Traileri

2. Kaasua, Komisario Palmu (1961)

Leffoista toinen perustui Waltarin ekaan Palmuun eli Kuka murhasi rouva Skrofiin?, joka sai vähän elokuvamaisemman nimen. Rouva Skrof (Henny Valjus) menehtyy epäilyttävissä olosuhteissa ja perintöä odottelevien epäiltyjen joukko käydään kolmikon tiheällä kammalla läpi.

Tämä toinen on maineensa veroinen, sarjan kirkkaasti onnistunein ja elokuvallisin. Joskus parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksikin tituleerattu Kaasu näytti, miten suomessakin osattiin tämä genre ottaa haltuun varsin tyydyttävästi. Elina Salo ja Pentti Siimes heittävät taas mukavat nuorisoroolit. 8/10.

IMDB
Traileri

Kolmannessa alkaa mennä jo hevostelun puolelle.

3. Tähdet Kertovat, Komisario Palmu (1962)

Kolmannessa Helsingin Tähtitorninmäeltä löytyy murhatun miehen ruumis. Nyt jo tuomariksi edennyt Matti Raninin Virta kokoaa vanhan jengin tutkimaan tapausta. Pentti Siimes ei leffasarjasta lähde kulumallakaan, nyt vuorossa on ärsyttävä toimittajahahmo. Harmiksi katsojille Elina Salo oli jo ymmärtänyt jättää uppoavan laivan...

Niin: kun Waltarin alkuperäiset kirjat oli filmattu, leffasarjan alamäki alkoi. Waltari teki elokuvaan kässärin yhdessä Matti Kassilan kanssa ja julkaisi sen myös romaanimuodossa. Kolmas elokuva on kahta aikaisempaa selvästi heikompi ja ikävän itsetyytyväinen.

Komisario Palmu on sivuhahmo omassa elokuvassaan ja Helge Heralan ylilyövää roolisuoritusta Kotkanpesässään majailevana, hitlermäisenä Carl Gustaf Vadenblickinä olisi pitänyt suitsia rajuin ottein. Lisäksi Tähtitorninmäen tirkistelyhetki naisten suihkutiloihin herättää lähinnä häpeää tekijöitä kohtaan. Kolmannen leffan alkuperäisen käsikirjoituksen nimi oli Lepäisit Jo Rauhassa, Komisario Palmu. Jospa vain olisikin käynyt niin... 6/10.

IMDB
Traileri

Punaisia ajatuksia.

4. Vodkaa, Komisario Palmu (1968)

Matti Kassilan ja Georg Korkmanin kässäröimässä nelosessa vasemmistolainen tv-toimittaja murhataan hänen paljastettuaan Suomen ja Neuvostoliiton väliset salaiset sopimusneuvottelut. Eläkkeeltä raahattu Palmu ja muut tutut ryhtyvät tutkimaan. 

Viimeisessä Palmussa tekijöiden päät tuntuvat sijaitsevan syvällä kommunistien perslävessä. Kieroutuneesta ajankuvasta kertoo, että suomalainen sotaveteraani on Hitleriä ja Mannerheimia palvova hermorauniomurhaaja ja suomalainen yrityspomo läpimätä; KGB:n naisagentti ja radikalisoitunut vasemmisto-YLE ovat puolestaan sankareita.

Elokuvan lopussa lauletaan, miten viisas pysähtyy aina kunnioittamaan punaista nähdessään, samalla kun isoveli (ts. isosisko, KGB:n agenttitar) valvoo laulua yläpöydästä. Kylmäävää kautta hirtehishuumorimielessä ratkiriemukasta ajankuvaa!

Matti Kassila (1924-2018), keskimäärin ammattimies ja yksi suuria suomalaisia ohjaajia.

Plussina kuitenkin 60-luvun lopun silmähyvä (tarpeisto, Marimekko, Helsinki) ja yllättävän moderni sidekick, Anna-Leena Mäki Penttilä vähän Goldie Hawnin mieleen tuovana YLE:n Riitta-skriptana. Pilaantuneena kirsikkana kakussa taas itse Viktor Klimenko käy elokuvassa nolaamassa itsensä.

Voihan elokuvaa tietty katsoa nyt jo jonkinlaisena satiirina: ehkä yritys oli vain kömpelösti jo alun perinkin sellainen. Matti Kassila myönsi elokuvan tekemisen myöhemmin virheeksi, joten siitä hänelle pisteet. Ainakin se vauhdikkuudessaan voittaa sukupolven koululaisia traumatisoineen Edvin Laineen Luottamus-pökäleen  5/10.

IMDB
Ei traileria, mutta tässäpä elokuvan puistattava loppubiisi!

Renny Harlinhan on muuten tarttunut / tarttumassa Palmuun ja ehkäpä jo ensi vuonna on lupa odotella tulosta valkokankaille. Jäämme joltisella mielenkiinnolla kautta pahaenteisyydellä odottamaan.

Nitraatti ei myös enää suoralta kädeltä lupaa, että tulevina vuosina Halloween- ja Itsepäisyyspäiväspessut tulevat jatkumaan. Blogitekstejä syntyy suuren katselulistan katselu-urakan päätyttyä nyt vähän harvemmin muutenkin. Mutta vuoden loppukatsaus tulee säilymään.

The Playlist (Ruotsi 2022, Christian Spurrier, Per-Olav Sørensen & Sofie Forsman)

Me tehtiin historiaa.

How Swedish tech entrepreneur Daniel Ek and business partner Martin Lorentzon revolutionized the music industry through free and legal music streaming when they launched Spotify. (IMDB)

Spotifyn olemassaololta on tuskin monikaan lukijoista välttynyt. Maailmanlaajuisesti musiikinkuuntelu on siirtynyt vahvasti suoratoistopalveluihin, joista suurin on tämä ruotsalaisten luoma viritys. Nitraattikin on Spotifyfrikki.

Se on mahdollistanut Nitraatillekin aivan ennenkokemattoman mahdollisuuden kuunnella artistien tuotantoja kannesta kanteen - sama mykistävä ihmetyksen tunne saadaan sarjassakin tuotua hyvin esiin. Spotifyn syntyhistoriasta on nyt väännetty kerrassaan mainio sarja, palvelun kotimaan voimin.

Voi näyttää vähän siltä, että Nitraatista on tullut lähinnä mainioista ruotsalaisista minisarjoista kirjoittaja suomalaisten sijaan, mutta minkäs teet: ne vaan osaa niin jävla bra! Toki meiltäkin irtoaa, esmes Transport ja Hormonit ovat olleet näppäriä viimeaikaisia, vaikka kirjoitussormia ei tarpeeksi syyhyttänytkään ja pari muuta mielenkiintoista on vielä näkemättäkin (esmes Munkkivuori).

Lisätyn todellisuuden lumo. (Joel Lützow)

Nitraatti väittää että ruotsalaiset huolehtivat keskimäärin enemmän kahdesta ratkaisevasta asiasta: rytmitys on kohdillaan ja teksti vetää, sen sijaan että näyttelijät istuvat pitkiä aikoja möllöttämässä toisiaan tai ikkunasta ulos, nuo suomalaisen tekemisen maanvaivat.

Joka tapauksessa, taas kerraan on länsinaapurissa onnistuttu. Vahvasti Sven Carlssonin ja Jonas Leijonhufvudin kirjaan Spotify Untold nojaavan kuusosaisen sarjan teksti (Christian Spurrier, Per-Olav Sørensen ja Sofie Forsman) on napakkaa asiaa. Jokainen osista keskittyy hyvin toimivana ideana Spotifyn tarinaan yhden hahmon näkovinkkelistä.

Tapahtumat etenevät ellipsimäisesti, rashomonmaisilla näkökulman vaihdoksilla. Jokainen osa käsittelee lähinnä 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä ja Spotifyn syntyä, mutta viimeisessä käväistään jo lähitulevaisuudessakin.

Lennä Lorentzonin Martin! (Christian Hillborg)

Ensimmäinen keskittyy Spotifyn idean isään, tietsikkanero Anders Ek:iin. Toisessa keskitytään musiikkialan mullistuksiin levyteollisuuden näkökulmasta, kolmannessa näiden välillä operoivaan juristiin, neljännessä koodariin, viidennessä toimitusjohtajaan ja kuudennessa artistiin.

Näyttelytyö on tasaisen hyvää, josta Christian Hillborgin tulkkaama ADHD-toimari Martin Lorentzon oli Nitraatin suosikki. Elinvoimainen ja energinen Hillborg on muutenkin Nitraatin nykysuosikkeja: ei niitä nykyajan mumisevia ja möllöttäviä kenkiensätuijottelijoita (sukupuoleen katsomatta) ja tässä hänet on roolitettu kerrassaan nappiin. Nostetaan vielä esiin vaikkapa Ulf Stenbergin tulkkaama Ruotsin Sonypomo Per Sundin - kallionvarmaa työtä - mutta jokaisen näyttelijän panos kantaa.

Hallgrim Haugin ja Per-Olav Sørensenin ohjausjälki on hyvää. Erityisesti mieleen jäivät kolmannen eli lakiosan mainiosti käytetty metafyysinen yhdyskäytävä juristi Petra Hanssonin (Gizem Erdogan) henkisenä tilana. Joku Duncan MacMillan tuli vähän mieleen, joten ei hassumpaa.

Järki vs. unelmat. (Gizem Erdogan)

Myös nelososan näppärät lisätyn todellisuuden efektit ja avaavat lääketiedevertaukset joiden avulla p2p- vs. serverijudanssit selitetään auttavasti ummikoillekin jäivät mieleen. Ensimmäinen aspekti tosin ehkä enemmän tekstin vuoksi.

Sarja Spotifysta ei tietysti toimisi ilman että siihen on saatu lisensoitua riittävän hyvä soundtrack. Taylor Swift, Depeche Mode, klasari, Avicii (naturligtvis!) ja muu toimivat ja kommentoivat tapahtumia omalta osaltaan. Ajankuvakin toimii winamppeineen, pienine näyttöineen ja Pirate Bay -oikeudenkäynteineen.

Sarjan tärkein osa on muuten sen parjattu kuudes, jossa kurkistetaan tulevaisuuteen. Artistit ovat olleet Spotifyn suurin häviäjä ja kuutonen pursuu asiaa jota ei it-hehkutuksissa tule unohtaa sen enempää kuin Woltin suorittavien työntekijöiden vähemmän kivaa olemista.

Pappilan musta sika. (Edvin Endre)

Sarjan kuutosen päähahmo Bobbi T (Janice Kavander) on hahmona mielikuvituksen tuotetta ja toimittaa samaa päähahmon tukahdutetun omantunnon roolia kuin niin ikään fiktiivinen Rooney Maran esittämä Facebookin luojan David Zuckerbergin ex-tyttöystävä Erica Albright David Fincherin mainiossa The Social Networkissa (2010).

Nitraatti pohtiikin, että onko tämä suorittavan portaan silmään pissiminen vääjäämätön seuraus it-kumouksista, vai ehkä kaiken takana loppujen lopuksi onkin vain uusi, ykkösten ja nollien muodostama versio kapitalismin karvaisesta kädestä? Kuudennen nuiva vastaanotto kielii Nitraatista ennen kaikkea sarjan katsojien ja Spottanin käyttäjien huonosta omastatunnosta. Tosin tässäkin järki käteen: kymmenellä biisistriimauksella kuukaudessa ei voine elää tulevaisuudessakaan.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Nitraatin Halloween: Teräsmies-trilogia 2013-2021 (Zack Snyder & Joss Whedon)

Jeesus tulee Kryptonista.

Nitraatti pistää jo perinteisessä Halloween-spesiaalissaan tällä kertaa kauhunaamarin naulaan ja vetää tämänvuotiseen naamiaisjuhlaan supersankariasua päälle.

Tuottaja-ohjaaja Zack Snyderille lankesi varsin monumentaalinen pesti: Christopher Nolanin pystyynkehuttujen ja menestyneiden Batmanien (2005-2012) ja Bryan Singerin vähemmän kehutun ja flopanneen Teräsmiehen (2006) jälkeen olisi pantava DC-yhtiölle pystyyn Marvelin rahantekokoneelle pärjäävä osasto.

Snyder oli jo ohjannut DC:lle Nitraatista parhaan supersankarileffan, eli Watchmenin (2009). Se ei ollut kuitenkaan kovin tuottoisa (rehellisesti sanottuna floppi) ja ikärajakin jo kertoi, että murjotusaste hahmoilla - tietysti lähdemateriaalistakin johtuen - oli korkealla. Marvelin menestyskone taas pohjautui selvästi valoisammalle, toiminta- ja huumoripitoisemmalle materiaalille.

Kun kaikki oli vielä mahdollista: Henry Cavill ja ohjaaja Zack Snyder tutkimassa otosta ekan leffan kuvauksissa.

Snyder ja DC sitoivat kymmenluvun leffojaan yhteen Marvel-tyylisesti, uittamalla hahmokavalkadiaan läpi useiden elokuvien, vaihtelevalla ruutuajalla. Kun Marvel päätti yhden aikakautensa supermenestyneisiin, lähes kaikkia hahmojaan hyödyntäneisiin Avengers-elokuviin, kokeili DC tehdä saman perässä, mutta oudolla peppu edellä puuhun-taktiikalla: useita hahmoja hyödyntänyt elokuvapläjäys tehtiin ennen kuin suurimmalla osalla hahmoista oli vielä edes ollut omia elokuviaan!

Asiaa ei ollenkaan auttanut, että nekin hahmot, joilla elokuvat jo alla olivat eli Teris ja (puoliksi) Leppis olivat menestyneet keskinkertaisesti, eikä yleisö varsinaisesti lämminnyt niiden 'pidetään ikävää' -tunnelmiin: Patty Jenkinsin vähän ennen trilogian päätöstä ohjaama kevyempiotteinen Wonder Woman tosin pärjäsi paremmin. Lisäksi tämä kohtaamiselokuva kärsi hirvittävistä tuotanto-ongelmista. Miten DC päätyi tuollaisen katastrofin ääreen? Katsotaanpa, sanoi Nitraatti.

Hitaasti ylivalon nopeudella.

I. Man of Steel (USA / UK 2013, Zack Snyder, teatteriversio: 7/10)

Trilogian aloitti itseoikeutetusti Teräsmiehen ihan ikioma leffa. Sankarin syntytarina käytiin suht mukiinmenevästi läpi messiaanisesti, isobudjettisesti ja upeannäköisesti kahdessa ja puolessa tunnissa. Pahiksina heiluvat kasarin alun terisleffastakin tutut intergalaktiset tuhmurit, jotka pyyhkivät - Teriksen avustuksella - suurimman osan kaupunkikeskustasta matalaksi rymistellessään.

Henry Cavill on oiva Teris ja parasta osastollaan sitten legendaarisen Christopher Reeven. Roolituskin toimii, suurimmaksi osaksi: Teriksen alkuplaneettaisukkina Russell Crowe, maaisukkina Kevin Costner ja äitylinä Diane Lane, Michael Shannon pahistelee.

Amy Adams Teriksen morsmaikkuna Lois Lanena on vähän heikompi lenkki. Adams ei kuulu Nitraatin suosikkeihin ja on näyttelijä jonka hymy ei ikinä nouse silmiin asti: sinänsä sopivaa Snyderin elokuviin. Jos ne jostain tunnistaa, niin siitä että ilo on kielletty. MoS on myös trilogian ainokainen josta tuli kerralla valmista, eikä ohjaajan versiota ole tarvittu. Elokuva oli ihan jees aloitus, mutta lippuluukut olisivat voineet laulaa isomminkin.

IMDB
Traileri

Jos ne tappelis, niin kumpi voittais?

II. Batman v. Superman: Dawn of Justice (USA 2016, Zack Snyder, ohjaajan versio: 7/10)

DC:n perusvaluutat eli Teris ja Lepakkomies usutettiin samaan elokuvaan ja toistensa kimppuun trilogian keskimmäisessä. Sinänsä hyvin ensimmäisen elokuvan loppua hyödyntävä perusasetelma toimii: Lepakkomies on pirun kimpaantunut Teriksen ja intergalaktisten rosvojen tuottamasta tuhoaallosta, ja kun pirullinen nörtti haadeksesta eli Jesse Eisenbergin kerrassaan mainiosti (Nitraatti on tässä mielipidepaitsiossa, tiedetään) vetelemä pahis Lex Luthorkin hämmentää soppaa Teristä vastaan omilla aseillaan, on kahden sankarin kohtaaminen väistämätöntä.

Myös varsin Yön Ritarin Paluumainen tunnelmointi ja hyytävät visiot tulevaisuudesta miellyttävät. Ben Affleck vetää lepakkonaamarin päähänsä ihan mukiinmenevästi ja Jeremy Irons hovimestari-Alfredeilee murahdellen tyydyttävästi. Holly Hunter on omapäinen senaattori, Gal Gadot ensiesiintyy Ihmenaisena ja Justice Leaguetakin (kts. alla) pohjustetaan. Teriksen messiastrippikin saa entistä enemmän potenssia.

Game on!

Ohjaajan versio on tässä keskimmäisessä se parempi valinta. Jos jo elokuvaversiossa tuskastui siihen, että Teris ja Leppis eivät ala piestä toisiaan kuin vasta ihan leffan loppupuolella, tässä se ongelma vain pahenee, mutta Nitraatti piti siitä että mm. Luthorin virityksiäkin saatiin seurata enemmän.

Joka tapauksessa, lippuluukulla toivottiin isompaakin. Nyt maksuportaassa alkoi jo pieni panikointi: jos DC:n perinteiset lypsylehmät eli Teräsmies ja Lepakkomieskään eivät vedä todella jättimäisesti katsojia, mitä toivoa on muilla selvästi tuntemattomammilla hahmoilla? Juuri ennen Snyderin puikkoihin siirtymistä edeltänyt ja rapsakasti flopannut DC-elokuva Green Lantern (2011) oli heistä osviitta: ei mitään toivoa.

IMDB
Traileri (erittäin onnistunut, muuten)

Likainen puolitusina.

III. Justice League (USA / CAN / UK, Joss Whedon 2017, Zack Snyder 2021, teatteriversio: 7/10, ohjaajan versio 5/10)

Niin, Teriksen ja Batmanin leffat olivat takoneet taaloja alle odotusten, eikä muilla Leaguen hahmoilla paitsi Teriksellä ja Ihmenaisella ollut vielä edes omia elokuviaan. Siitä huolimatta DC:ssä jostain syystä itsepetoksessa piehtaroiden kuviteltiin, että tästä saataisiin Avengersien tyylinen lippuluukkumenestys. No... ei.

Maata uhkaa intergalaktinen tapetaan kaikki - tason pahisporukka, eikä Lepakkomiehen auta muu kuin koota porukka Mission Impossible ja Charlien Enkelit -tyyliin noita rosvoja vastaan taistelemaan. Lepakkomies, Ihmenainen, Aquaman, Flash ja Cyborg ottavat mukaansa myös lapion ja lähtevät etsimään Teräsmiestä kuusikon täydentäjäksi.

Hyvin kalliin leffan kuvausten jo alettua alkoi myös johtoportaan paniikkinapin painelu. Jostan syystä siellä odotettiin kevyempää ja toimintapainotteisempaa elokuvaa, jota Snyder oli kai vähän lupaillutkin, mutta kuvatun materiaalin tarkastelu kertoi aivan muuta: luvassa oli vieläkin pidempi ja vieläkin harmaampi ja ikävämpi elokuva kuin pari edellistä - nimenomaan niitä asioita, joita edellisten leffojen keskinkertaisen menekin syyksi arveltiin.

Rähinäremmi.

Tämä ei enää vedellyt. Aikajana on hieman epäselvä tässä, mutta suunnilleen näihin aikoihin kun ohjaaja ja suunnannäyttäjä Zack Snyderilla ja maksajilla alkoivat olla napit vastakkain, Snyderin tytär menehtyi oman kätensä kautta ja Snyder ymmärrettävästi pisti leffahommat tauolle.

Tilalle palkattiin pari ekaa Avangersia Marvelille väkertänyt sateentekijä ja Buffy Vampyyrintappajankin luonut Joss Whedon. Whedon kirjoitti ja kuvasi melkein kaiken siihenastisen materiaalin uusiksi, sekä kevensi ja vauhditti onnistuneesti elokuvan tunnelmaa raapaisten sen puolet lyhyemmäksi. Turhauttavat uusintakuvaukset ajoivat Affleckin mukaan hänet myös takaisin pulloon.

Affleckin uusiutunut alkoholismi kuoppasi myös Batmanin oman elokuvan tekemisen. Se tehtiin nyt aika vasta (The Batman, 2022), Robert Pattinsonin tarttuessa lepakon viestikapulaan. Tulos ei ollut kovin kaksinen. Myöskään Cyborgin esittäjä ei arvostanut ison roolinsa tipahtamista lähes cameo-tasolle, ja ottipa Whedon rivakasti yhteen myös Ihmenaisen esittäjän Gal Gadotin kanssa. Kaiken kaikkiaan voitaneen sanoa, että elokuvan uusintakuvaukset olivat näyttelijöille kaukana kivasta.

Kenelle muka "syö niin paljon kuin jaksat" ei kuulosta uhkaukselle?

Periaatteessa kahden erillisen elokuvan kuvaaminen yhden kuoseissa tuli tietysti hirvittävän kalliiksi, eikä lippuluukku laulanut ollenkaan toivotusti: Justice League oli menestykseltään trilogian heikoin. Ironian ironiaa oli sekin, että Leagueta vähän edeltänyt DC-elokuva eli Gal Gadotin tähdittämä Ihmenainen (Patty Jenkins, 2017) ja sitä seurannut Jason Momoan tähdittämä Aquaman (James Wan, 2018) olivat jo selvästi voitollisia - ja luultavasti energisempiä elokuvia. 

Molemmat tosin jäivät Nitraatilta kesken, amatsonit olivat aivan liian absurdeja ja Vesimies oli epätoivoisen katu-uskottava. Uudempi Flash (2023) toki floppasi kuin pieni eläin, mutta osan siitä voinee pistää pääosanesittäjän mystisen perseilynkin piikkiin. Cyborg tuskin näkee ikinä omaa elokuvaansa ja hyvä niin.

Lopputulemana Snyder siirrettiin sivuun DC:n elokuvien suunnannäyttäjän roolistaan, ei sinänsä enää mikään ihme. Jonkinlaisena kultaisena kädenpuristuksena hänen annettiin julkaista Justice Leaguesta oma versionsa vuonna 2021. Joss Whedonillakin on sittemmin ollut se korkeimmalle jalustalle nostetun nörttijumalan kohtalo: sieltä voi tippua vain rotkoon.

Justice League on siitä harvinaista herkkua, että se on elokuva josta on kahden eri tekijän samanaikaiset versiot. Nitraatti on tässäkin asiassa paitsiossa, koska pitää selvästi enemmän Whedonin vauhdikkaasta, huumoripitoisesta ja värikkäästä parituntisesta teatteriversiosta. Snyderin täysin vapaalla kädellä tekemä versio on masentavaa katsottavaa.

DC:n tulevaisuus on huumoripitoisempi ja vauhdikkaampi, jos vuoden 2021 The Suicide Squadiin ja DC:n nykyiseen suunnannäyttäjäohjaaja James Gunnin (neljäs oikealta) edellisiin tekemisiin on uskomista.

Se kestää neljä tuntia, on karmivan hitaan oloinen, huumorivapaa ja toimintakohtauksissaan se ui kuin tervassa. Lisäksi esim. pitkästyttävä Cyborg-hahmo saa pajon enemmän ruutuaikaa, mikä on jälleen yksi miinus. Kaiken päälle tämä versio on 4:3 kuvasuhteessa (ajattele 'vanha telkkari'), mikä on nykyaikaiselle jättibudjetin toimintapläjäykselle vähintäänkin outo ja hyvin epäsopiva olomuoto.

Tämän nähtyään Nitraatti ymmärtää entistä paremmin DC:n tuotantoportaan huolet. Nitraatista onkin aika käsittämätöntä, että tätä versiota on muualla hehkutettu kuin Jeesuksen toista tulemista. Olisiko faneilla jotain syyllisyydentunnetta Snyderin haukkumisesta aikoinaan ja tämän tyttären menetyksestä, vaikka noilla kahdella ei olekaan mitään oikeaa yhteyttä?

IMDB
Traileri (leffateatteriversio)
Traileri (Snyder cut)

Tulevaisuus voi olla DC:n osalta hiukan ruusuisempi. Guardians of the Galaxy -jättimenestykset Marvelille tehnyt omintakeinen huumorimies James Gunn on nyt vastuussa tulevien DC-elokuvien suunnasta. Hänen eka yrityksensä, humoristinen ja R-rated veriroiskeinen The Suicide Squad tosin floppasi, mutta covid-ajalla oli tietysti suuri vaikutus kaikkien lipputuloihin.

DC-elokuvien universumi on nykyisellään varsin sekalainen seurakunta, ilman selvää johtotarinaa. Marvel on tosin kontannut myös jäätävästi, eikä sen uusin multiversepääjuoniräpellys - mikä vain on mahdollista, vaikka libanonilainen trans-Hämähäkkinainen - ole tehnyt lippuluukuilla kummoista tulosta, joten nyt olisi DC:llä iskun paikka. Nitraatti jää joltisellakin mielenkiinnolla odottamaan.

Oppenheimer (USA/UK 2023, Christopher Nolan)

"Minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja."

The story of American scientist, J. Robert Oppenheimer, and his role in the development of the atomic bomb. (IMDB)

Christopher Nolan palaa huudeille elämäkertaelokuvalla ydinpommin isästä J. Robert Oppenheimerista. Autismin rajamailla keikkuneesta hintelästä fysiikanopiskelijasta kuoriutui vahva teoreetikko ja hirvittävän luonteva ja hyvä organisoija, jota ilman toinen maailmansota olisi päättynyt myöhemmin. Sodan jälkeen Oppenheimer joutui kuitenkin Yhdysvaltalaisen punapelon jauhamaksi kuten moni muukin ja on edelleen - jos ei nyt ihmisenä, niin tekojensa seurauksen vuoksi - mielipiteitä jakava henkilö.

Sinänsä Nolanin aiheeseen tarttuminen ei tule yllätyksenä: oikeudentuntoisen eliitin salaiset puuhat ihmiskunnan edistämiseksi ovat ohjaajan mieliaiheita. Nyt mies teki loikan myös yhden hänen esikuvistaan eli Stanley Kubrickinkin kotistudiosta Warner Brosista Universalille, syynä tietysti se, että Warnerkin on nykyään yksi näistä leffastudioista joille leffojen saaminen suoratoistopalveluun on tärkeämpää kuin elokuvan esittäminen teattereissa. Nolan tekee myös pitkästä aikaa R-rated leffan, eli käytännössä korkeinta kaupallisesti järkevää ikärajaa Yhdysvalloissa käyttävän elokuvan. 

Myrsky nousee. (Cillian Murhpy)

No, miten Oppenheimer sitten Nolanilta luontuu? Lyhyt vastaus on että hyvin, mutta ei erinomaisesti. Kuten aina, Nolan on eittämättä vahvimmillaan audiovisuaalisessa vyörytyksessä. Äänityö on jälleen hienoa ja sisältöä luovaa: upeasti käytetty hiljaisuus ja huolella valitut ääniefektit pommitestissä ja aiheutetun tuhon äärellä jäivät Nitraatille vahvasti mieleen.

Myös maailmanlopun meininkiä ennustavat kuvat palavasta planeetasta ja saksalaisten V-rakettien nousuvanat ja liidot öisellä kanaalitaivaalla ennustamassa mannertenvälisiä ydinohjuksia ovat Nolanin parasta A-ryhmää.

Nolan ei myöskään käytä pätkääkään Hiroshiman tai Nagasakin tuhokuvia: rohkea veto, jolla rima asettuu korkeammalle, samalla Nitraatin mielestä myös kunnioittavaa ydintuhon uhrien muistolle. Pienenä triviana Nolan 'polttaa' oman tyttärensä naaman kohtauksessa jossa Oppenheimer reflektoi ydintuhoa. Kertoi halunneensa tuoda tuhon lähelle ja konkreettiseksi, mikäpä siinä. Myös projektin edistymisen visualisointi marmorikuulilla toimii hyvin.

Sankariantisankarin sotisopa.

Elokuva toimii erinomaisesti kaksi ensimmäistä kolmasosaansa. Niissä keskitytään Oppenheimerin nuoruusvuosiin ja Manhattan-projektiin. Oppenheimer-elokuvan sitä seuraava heikompi kolmannes kopsahtaa Nolanin tuttuun helmasyntiin, eli välillä liian täyteen kirjoitettuihin ja sekavasti leikattuihin dialogikohtauksiin.

Elokuvan viimeinen osio kun keskittyy aiemmin lyhyemmiksi välähdyksiksi jääneisiin, mutta nyt sataprosenttisesti ruutuaikaa vievään Oppenheimerin sodanjälkeiseen aikaan ja kahteen kuulusteluun, joissa istutaan huoneissa ja puhutaan, paljon. Ja välillä sekavasti. Aiemmin lähinnä visuaalisilla täkyillä oivaltavasti muotoon puettu syyllisyys hukkuu niissä loputtomaan puhetulvaan. Vaikutelma on vähän sama mistä Sinatrakin aikoinaan lauloi: And then I go and spoil it all by saying somethin' stupid like, "I love you".

Parhaalla vmp-ilmeellään varustettu vaimo ja aviomies totisen paikan edessä. (Emily Blunt, Cillian Murphy)

Kun olet nähnyt tähden sydämen tuhovoiman, vanhan maailman kuoleman ja uuden synnyn, sekä maailmanlopun alun lopun, niin joukko ukkeleita pappilan hätävarana kyhätyissä oikeussalituksissa jauhamassa loputtomia puheenvuorojaan on väistämättä pettymys kaikissa muissa paitsi kaikkein osaavimmissa käsissä. Tätä osaa elokuvassa olisi voinut lyhentää ja käyttää aikaa sen sijaan vaikkapa Manhattan-projektin aikana syntyneiden säteilyonnettomuuksien käsittelyyn, joita itse leffassa ei juuri mainita.

Loppuosio tosin sisältää myös rohkeaa ja uutta hakevaa kuvaa: kun Oppenheimeria grillataan naissuhteistaan, Nolan pistää fantasiaa silmään ja näyttää tämän ja edesmenneen rakastajattarensa rakastelemassa alasti kuulustelijoiden edessä samalla kun nykyinen vaimo yrittää kestää kuulustelua taustalla. Hieno visualisointi inhojen ja henkilöönmenevien kuulustelujen vaikutuksesta kuulusteltaviin. Sen verran harvinaisempi veto, että aiheuttaa varmasti hyvin eriäviäkin näkemyksiä kohtauksen tehosta.

Samaa virkaa toimittanee itsemurhakohtauksessa vain hetken vilahtava ylimääräinen käsi, joka tekee Oliver Stonen JFK:t sekunnin osissa tai vaihtoehtoisesti vain visualisoi runollisesti ympäristön paineita. Chapeau, siitäkin. Menneisyyttäänkin Nolan, osin leikkisästikin aiheesta huolimatta, muistaa: piippunsa ja hattunsa Trinityssä poimiva Oppenheimer tuo tarkoituksellisesti mieleen Batmanin varustautumishetket.

Radiumveljekset kuin ilvekset. (Matt Damon, Cillian Murhpy)

Nolan on roolittanut Oppenheimerin erinomaisesti. Useita sivurooleja tähän asti Nolanin elokuvissa työstänyt Cillian Murphy, josta Nitraatti on ennenkin kirjoitellut vaikkapa tässä ja tässä, on erinomainen ja fyysisesti nappi päähenkilö J. Robert Oppenheimerina, vangiten tämän kireän olemuksen ja fyysisen hintelyyden täydellisesti. On suuri ihme, jos Oscar-pysti ei ensi keväänä kiidä miehen käsiin.

Oppenheimerin kirittäjänä ja osin vastapoolina eli Manhattan-projektin kenraali Lesley Grovesina nähdään samoin mainio Nolanin näyttelysapatilta houkuttelema, myös saman ohjaajan Interstellarissa (2014) erinomaisesti vetänyt Matt Damon, joka saa hahmoonsa juuri oikeat määrät julkeutta ja jämäkkyyttä. Elokuvan parhaat hahmojen väliset kohtaukset ovat juurikin näiden kahden välisiä.

Leffaillan tämänkertaisen 'Vau, en tiennyt että jätkästä on tuohon!' -palkinnon voittaja: Josh Hartnett.

Kolmannessa päärolissa Robert Downey Jr. esittää Oppenheimerin elämää useaan otteeseen sivunnutta Lewis Straussa. Enää ei olla Iron Man -tunnelmissa, vaan vahasti maskeerattu ja ikääntynyt Downey kitisee Straussina eteenpäin kyynisyyden ja kaunan voimilla. Hyvä ja Downeylle epätavanomainen roolisuoritus uhkaa hautautua pitkien monologien alle.

Yksi mukava yllätys oli nähdä entinen teinihurmuri Josh Hartnett jämäkkänä fyysikko Ernest Lawrencena. Hänestä on varttumassa varsin Josh Brolinmainen tekijä näyttelijänä. Kauttaaltaan hyvästä näyttelijäkatraasta voisi vielä nostaa esiin Benny Safdien mainion tylytyksen suurten linjojen miehenä Edward Tellerinä, hyytävän kylmäävän tiedustelu-upseeri Borish Pashin heittävän Casey Affleckin, sekä kaksi cameota: Gary Oldmanin ikävän pressan Harry Trumanin ja tunnistamattoman Tom Contin leikkisän Albert Einsteinin.

Fysiikan lakien ohella yksi maailmankaikkeuden perusteita on, että rakkaus repii. (Florence Pugh, Cillian Murhpy)

Naisroolit ovat jo aiheestakin johtuen tällä kertaa pienempiä. Emily Blunt alkoholismin aroille taivaltavana Oppenheimerin vaimona Kittynä tekee mitä roolillaan voi, niin hyvin kuin mahdollista. Paras naisrooli elokuvassa on kuitenkin Florence Pughin. Hänen mieli korkealla ja matalalla vetelevä Oppenheimerin kommunistirakastajattarensa Jean Tatlock jää vain muutamalla kohtauksellaan paremmin mieleen.

Tekniseltä puoleltaan Nolanin Oppenheimer on Nolan-tyyliin moitteeton. Hoyt Hoyteman kuvaus luo maailmanlopun visiot ja intiimit hetket kiitettävästi, Hans Zimmerin musiikkimanttelin (Dune-leffojen kiireiden takia) tässä ja edellisessä perinyt Ludwig Göransson naputtaa hyvää. New Mexico stunttaa New Mexicoa ja lavastus (Ruth De Jong) on erinomaista luokkaa.

Nolan säätää.

Nolaniin on onneksi luotettu rahallisestikin: 100 miljoonan dollarin budjetti 1900-luvun alkupuolen hintelästä tiedemiehestä kertovalle korkeimman ikärajan elokuvalle kesän blockbusterina on melkoinen riski, mutta onneksi muu maailma on raahaamassa leffan tuottoisaksi, vaikka amerikkalaiset eivät oikein kunnolla lämmenneetkään (edit: kyllä se jenkeillekin on loppujen lopuksi näyttänyt menestyksen merkit täyttämisen verran maistuneen.).

Aiheesta on toki tehty leffoja aiemminkin, mutta Oppenheimer on vuoden 1981 dokumentin ohella Nitraatista aiheen paras kuvallinen käsittely. Pommituksen oikeutuksista Nitra on aika samoilla linjoilla kuin useat leffan henkilöistäkin: Natsit piti tässä kilvassa ehdottomasti voittaa ja Japanin valtaaminen maitse olisi johtanut paljon suurempaan inhimilliseen kärsimykseen.

Kumpikaan näistä ei tietenkään pienennä pommitusten kauheutta ja tuolloin valjenneen uuden maailman potentiaalia maailmanloppuun minuuteissa.

Ylihuomenna on muuten Hiroshiman pommituksen vuosipäivä.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Vähemmän lyyrinen traileri

Prey (USA 2022, Dan Trachtenberg)

Mitäs olikaan 'over here!' komanssiksi? (*)

Naru, a skilled warrior of the Comanche Nation, fights to protect her tribe against one of the first highly-evolved Predators to land on Earth. (IMDB)

Naru on itsepäinen komanssineito, jota ukkojen metästyshommelit kiinnostavat enemmän kuin perinteisemmät naisten duunit. Heimon miesten ylenkatsetta Narun pyrkimyksiä kohtaan saapuu ennen pitkää korjaamaan galaksin tuhmin tasa-arvovaltuutettu.

Yksinkertaisimmat ideat ovat monesti parhaita. Predator ja Aliens -leffat ovat alkuaikojensa hienojen tekeleiden jälkeen kasanneet tarinoihinsa vuorellisen teknologiaa ja kirjastollisen hevonpaska-mytologiaa sekä pseudotieteitä. Viimeinkin joku sai kunnon KISS(**)-kuningasidean riisumalla Predator-leffan turhasta painolastista sijoittamalla tapahtumat vuoteen 1719 ja Predatorin vastukseksi jousi ja tomahawk-intiaanit sekä tuhmat ranskisryöstömetsästäjät ruttuisine musketteineen.

Saalistajaa metsästän, tahdon saada suuren. (Amber Midthunder)

Predatorkin on saanut hiukan pientä low tech - arvonalennusta varusteisiinsa, hyvä niin; kun Dutch ja pojat jahtasivat unohtumattomasti galaksin rastapäätä, tämän leffan tapahtumista oli ehtinyt vierähtää yli neljännesvuosituhat.

Preyn päähahmona nähdään Amber Midthunderin esittämä Naru, josta pitää heti ensi näkemällä. Tämä neuvokas sisupussi ja peppua potkiva Pocahontas voi häpeilemättä istahtaa samaan ruokapöytään Weaverin Ripleyn ja Arskan Dutchin kanssa.

Nuoren Trent Reznorin mieleentuova Dakota Beavers (varsin mainio hänkin) esittää tämän veljeä Taabea, jolla on muuta heimoa enemmän sympatioita siskonsa soturiharrastuksille. Kolmantena pääpyöränä nähdään Narun ihastuttava Narii-koira, jota Coco-niminen Carolina-rotuinen koirake mainiosti tulkitsee.

Wanha kunnon predator-piilokamera.

Teknisesti Prey on moitteeton, cgi-veri roiskuu avarassa luonnossa kiitettävästi ja ohjaaja pitää palikat mukavaa vauhtia pyörimässä: esimerkiksi alkupuolen mesikämmenvääntö oli hienointa karhuhorroria sen jälkeen kun otso Di Capriota oscarin arvoisesti retuutti.

Raina lainaa joissain kohtauksistaan McTiernanin orggisklasaria, mutta menköön: lainaa ainakin parhaalta ja viihdyttävästi. Kanadan Alberta komeine maisemineen stunttaa Oklahomaa. Korona-predatorista johtuen Preyta ei nähty valkokankailla, vaan tie vei suoraan suoratoistopalveluihin. Harmi kyllä, tämä olisi ollut kerrassaan kiva kuikuilla teatterissa.

Jonkin verran parranpärinää aiheutti Preyn ilmaantuessa se, että komanssit puhua pulputtavat englantia. Elokuvanteon realiteetit tunnustava kuitenkin tajuaa, että varsinkaan amerikkalaisyleisö ei tekstityksiä suostu lukemaan, eikä näillä budjeteilla (65 miljoonaa dollarinkuvatusta) tehdä pienen yleisön taide-elokuvia, kun omilla pelimerkeillä pelataan ja niitä pitäisi katselijoilta saada isompi kasa takaisinkin.

Tyttö ja Koira, K-18 versio. (Coco, Amber Midthunder)

No okei, toki on olemassa Mel Gibsonin mainio Apocalypto (2006), mutta poikkeus vain vahvistaa säännön. Sen takaa-ajeltu tunnelma on muuten kiitettävästi läsnä myös Preyssä.

Lisäksi komanssit heittävät hetulaa aika modernin oloisesti, mikä ei Nitraattia tällä kertaa häirinnyt, vaan teki mukaan heittäytymisen vain helpommaksi. Eikä kyseessä nyt sentään ole mitään valley girl -ostarispiikkiä, vaan hyvin valittu tasapaino perinteisemmän ja modernimman tekstin välillä. Lohdutuksena ulkomaista kaipaaville napisijoille on luvassa kuitenkin joukko tuhmia ranskalaisia puhevelinmetsästäjiä kautta Predatorin maalitauluja, joiden mongerrusta ei ole käännetty.

Protodor. (Dane DiLiegro)

Turha Nitraatille myöskään uikuttaa, että leffan ainoat valkkarit ovat ilkeitä pahiksia jos ei snaijaa, että heidän funktionsa Preyssa on suunnilleen sama kuin niiden pujottelukeppilatinosissien ekassa Predatorissa, eli lähinnä konkretisoida sitä vastapuolen vaarallisuutta.

Predatorit ekan leffan ja Alienit kolmosen jälkeen ovat lähinnä katsomiskelvottomia. Mielenkiintoisena triviana mainittakoon, että Alien kolmosen piti alunperin olla lähempänä Preyn tunnelmia, mutta tuottajilla meni sisu kaulaan. Hupsua, koska Prey on heittämällä parasta Pred-Alien rintamilla sen jälkeen, kun David Fincher (Alien 3) löi kolme vuosikymmentä sitten pensselit santaan.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

(*) ibu-ni-tu-kima!
(**) keep it simple, stupid