Triumph des Willens / Triumph of the Will / Tahdon Riemuvoitto (Saksa 1935, Leni Riefenstahl)

Avauskuvan elokuvamainen fiktiivisyys tiivistää olennaisen.

The infamous propaganda film of the 1934 Nazi Party rally in Nuremberg, Germany. (IMDB)

Vuosi käyntiin tällä 'dokumentilla' - propagandafilmi on tietysti osuvampi nimike - joka kertoo saksan Natsipuolueen vuoden 1934 puoluekokouksesta.

Ilmassa on suuren uskontojuhlan tuntua.

Natsien propagandaministeri Joseph Goebbels tajusi jo varhain liikkuvan kuvan mahdollisuudet ja sen ylivertaisen voiman kansan mielen muokkaukseen. Tämän tarkoituksen tekijäksi hänelle löytyikin oikea kultakimpale: Leni Riefenstahl.

Leni Riefenstahl ja kuvausryhmää. Kuva vuodelta 1936.

Riemuvoiton ohjasi nuori saksalainen naisohjaaja / näyttelijä / seikkailija Leni Riefenstahl, josta oli jo vähän aikaisemmin tullut valtakunnan virallinen dokumentoija. Riefenstahl on nero, siitä ei pääse mihinkään. Niin moni dokkarin kuvakulma, kamera-ajo jne tuntuu oudon tutulle. Selitys ollee varsin yksinkertainen: tätä tyyliä on kopioitu näytelmäelokuviin melkein julkaisustaan lähtien.

Komeaa kauhistusta.

Riefenstahlilla oli Tahdon Riemuvoittoa varten 30 kameraa ja 120 hengen kuvausryhmä. Nürnbergiakin hän pöllytti rakennustöillä surutta: Nürnberg sai hänen toimestaan uusia siltoja kuvauspaikoiksi ja hän asennutti kameraratoja ja valaistusta halujensa mukaan, carte blanche -tyyliin. Jos joku ei ollut yhteistyökykyinen, Lenin kuiskaus Hitlerin korvaan veti mutkat varsin nopeasti suoriksi. Myöhemmin (esim. Olympia, 1938) hän mm. pisti kuvaajiaan rullaluistimille ja pyörätuoleihin saaden näin sulavia steadycam-tyylisiä otoksia about 40 vuotta ennen kyseisen härpäkkeen keksimistä.

Onko siis vähän synkkää sanoa, että Riefenstahl on kaikkien aikojen naisohjaaja, ja yksi tärkeimmistä sukupuoleen katsomatta? Ehkä, mutta ei välttämättä väärin. Monessa asiassa yhtä ongelmainen modernin elokuvan pioneeri D.W. Griffith haluaa high-fivettaa takakatsomosta, mutta eipä ajauduta ihan sivuraiteille nyt...

...Kuten esim käy, jos pistää tähän väliin kissakevennyksen. Ai miten söpö kisu! Ja ai miten söpö lipp... eikun hetkinen. No mutta, takaisin asiaan.

Kuvallisestihan tarjolla on siis komeaa ja tarkkaan mietittyä matskua, todellinen liikkuva oppikirja elokuvalla tunteisiin vaikuttamiselle. Riemuvoitto selittää myös osaltaan natsi-ideologian ainakin ulkoisen osan jatkuvaa kiehtovuutta. Kaikkihan on niin jämäkkää ja komeaa että oksat pois.

Kamera tykkää välillä viipyä Hitlerin selän takana, vähän kuin katsoja siten itsekin saisi samaa kohtelua jota ihailevat ja kunnioittavat joukot Aatulle tarjoavat. Puheiden aikana ollaan usein lähellä, aivan kuin eturivissä mutta vähän sivussa - meille ei siis silloin huudeta ihan suoraan kohti, mutta tiivis tunnelma välittyy ja eturivissähän ne ovat ne parhaat paikat keikoillakin.

Jokaiselle jotakin. Nuoret, työläiset ja... protogootit? Noh, saman lipun alle kaikki vaan!

Don't bore us, get to the chorus pätee myös: ei mitään pitkiä liibalaaboja vaan puhujille annetaan tilaa aina vain repliikin tai parin verran, epäilemättä sanoma jää näin paremmin mieleen. Rajoitus ei tietystikään koske puolueen pääkihoja, mutta toki heidän sanomisiensa tekstit ovatkin jo paljon tarkemmin etukäteen mietittyjä.

Uskonto ja uskollisuus samassa paketissa: kuvahäivytys kirkkojen torneista Hitler-nuorten leiriin. Toisenlaistakin leireilyä oli seuraavan kymmenen vuoden aikana natsi-saksassa luvassa.

Tahdon Riemuvoitto oli muuten myös pakollista katsottavaa saksan kouluissa vuodesta 1935 eteenpäin kolmannen valtakunnan luhistumiseen asti, jolloin koko teos luonnollisesti saksassa kiellettiin.

Musiikki vanhentaa Riemuvoittoa selvästi eniten. Diskantissa kirkuvat töttöröötorvet ja marssihumppa alkavat käydä hermoille about kymmenessä sekunnissa. Sinänsä tietysti hyvä, että elokuvan hypnoottinen tunnelma ei pääse liikaa tuudittamaan. Myös asiaan luonnollisesti kuuluva loputon marssiminen alkaa jossain vaiheessa turruttaa, oli kuvakerronta miten hienoa tahansa.

Sinä, minä, hän. Me, te, he. Mahdollistajat.

Ehkä tämän vaarallisen propagandaelokuvan paras opetus on se, että aina pitäisi katsoa kuvien taakse - mitä minulle yritetään syöttää? Kymmenen vuotta myöhemmin aterian laskukin oli tiedossa: 60 miljoonaa kuollutta, joista joka kymmenes sai surmansa natsi-saksan ymmärrystä pakenevissa ihmisten tuhoamislaitoksissa. Eikä syytä voi langettaa yhdelle hullulle ja hänen apuhulluilleen: kaiken mahdollisti monikymmenmiljoonainen taviskansa, joka äänesti Natsipuolueen valtaan. Voi sitä maailmaa, mikä tuon yksityskohdan ikinä unohtaa.

Aatteelle negatiivinen kymmenen miljoonaa, mutta itse elokuvalle olisi vääryys olla antamatta...

Arvosana: 10/10

IMDB