Algernon (Kuriton Company 2015 / Kajaanin Kaupunginteatteri 2017, Eero-Tapio Vuori)

You puny, lovely, sad, magnificent humans! Behold! Superhiiri Algernon peilaa sieluasi.

Alussa ovat labrahiiri Algernon ja Charlie, vakavasti oppimishäiriöinen mies. Kokeellinen aivokirurgia muuttaa Charlien maailman älykkäimmäksi henkilöksi ja vie katsojat tutkimusmatkalle Charlien tietoisuuden syvyyksiin missä kysymykset suhteestamme eläimiin, planeettaamme ja itseemme luodataan. (Kuriton)

Kun Nitraatti elokuussa hoiti taskuunsa lipun Kurittoman Algernonin Kajaanin vierailuun, ei Nitraatti tiennyt näytelmästä paria mielenkiintoista asiaa. Ensinnäkään sitä, että se on yhden henkilön näyttelemä ja toisekseen sitä että se on musiikkiteatteria. Tällä viikolla Nitraatti sai välitettyä nämä kaksi tietohippusta itselleen ja sääti vähän takapakitellen esityksen odotuksia. Yksi ihminenkö siellä monologia honottaa ja välilläkö sitten joku anatomia-reggae, että sitäkö tässä haetaan? No ei.

Daniel Keyesin koskettava scifi-romaani Kukkia Algernonille (Flowers for Algernon, 1966) on saanut Kuriton Companyn käsissä erinomaisen käsittelyn. Näytelmässä seurataan yksinkertaisen ja kiltin Charlien nousua ja tuhoa kun miehen post-operaatio ÄO heittää hänet korkeimmalle ihmiskunnassa - ja kauimmas ihmiskunnasta. Onko paluuta takaisin? Entä halua?

Kohti Yli-Charlieta. Terhi Suorlahti ftw.

Kirjan tarina on ohjaaja Eero-Tapio Vuoren käsittelyssä tiivistetty mainiosti noin yhden tunnin 15 minuutin kestoon. Rohkein veto löytyy näyttelijäpuolelta. Atlasmaisesti lähes[*] koko Algernonin maailmaa kannattelee harteillaan Terhi Suorlahti. Hän vetää harkituilla kehon asentojen muutoksilla ja pienillä sähäkän nopeilla rekvisiitan vaihdoksilla, mutta ennen kaikkea hurjalla ammattitaidolla nollasta miljoonaan kiihtyvän Charlien, Charlien empaattisen opettajan Alicen sekä kylmän tohtori Straussin. Suorlahti tekee taiteensa niin hyvin että Nitraatti ei osannut kaivata mitään lisää. Kuten aina näin onnistuneessa, seinät kaatuvat ympäriltä ja tarinaan on helppo upota. Näytelmän dialogia tukeneet 4-5 Suorlahden vetämää musiikkiesitystä (Tapani Rinne, Eero-Tapio Vuori, Terhi Suorlahti) soljuivat sujuvasti, kauniisti.

Pakko painaa pitkää päivää. Labra.

Mainita pitää myös näytelmän onnistunut lavastus (Anders Karls). Algernonin maailma on laboratorio jossa muusikot ja teknikot sulautuvat mainiosti taustalle, taustakankaan heijastaessa hypnoottista abstraktia mv-kuvaa (Timo Wright, Veera Lapinkoski). Nitraatin oma henkilökohtainen Rorsasch-testi tuotti kuvaideaksi... aivot? Ajattelun? Eniveis. Mukavana yksityiskohtana keskilavan teollisuudesta tuttu mustakeltaraitainen varoitustarra (aivan, aivan...) tuijottaa katsojaan lähes kikymäisellä kiimalla. Pieni piipahdus asunnolla toteutetaan valoilla, parilla tyynyllä ja kukkavaasilla - magic of the theater.

Algernon herätti Nitraatissa ennenkaikkea pohdintaa siitä miten kaksi epätasapainossa toistensa suhteen olevaa ihmistä voi ylipäänsä edes mielekkäästi kommunikoida? Kun äly, raha, valta, tieto tai vastaava näyttävät toiselle upporikasta ja toiselle rutiköyhää, mitä toinen voi tällöin toisesta oikeasti ymmärtää? Algernonin tarinan kaaren tuntevana Nitraatille se pieni ohikiitävä hetki kun Charlie on tasapainossa ympäristönsä ja muiden ihmisten kanssa oli sitä näytelmän kaikkein koskettavinta ydinkamaa.

Yli-Charlie ja yhden hengen vetävä ajatuskelkka (Terhi Suorlahti). Taustalla Algernonin mainiota taustaprojisiota.

Pikanttina, oivaltavana yksityiskohtana Charlien älyn lakipisteessä Yli-Charlie muuten vaihtaa kielen joksikin aikaa englantiin ja näytelmä luo näin mukavan konkreettisen etäännyttämisefektin omissa sfääreissään huitelevalle nerolle. Jos Nitraatti olisi ilkeä niin voisi hän ajatella että näin tiputeltiin vähän rahvasta kyydistä ja väärissä paikoissa hekotellut pikkuhuppelimainen ämpärikansaosuus katsomosta sai ansaitun luunapin otsaansa. Mutta hyi, ei Nitraatti ole (noin) ilkeä!

Niinpä niin. Taas Nitraatti näyttäisi olevan pisteiden valossa vieraskorea, mutta ei. Kaikki on taas ansaittua. Kun Algernon oli ihan teatteriheroiinia ja kotona puolestaan pyörii samaan aikaan kaksi lastennäytelmää ja yksi hikisten itkuisten ukkojen isisuhdetilitys[**], niin minkäs teet? Noh, onneksi kevätkaudella helpottaa täälläkin. Karamazoveja ja kansalaissotaa odotellessa Algernonin muisto pitää Nitraatin mukavan lämpöisenä.

Syyskauden teatteritapaus, (un)naturallement.

Arvosana: 10/10

Kuriton Company
Traileri

[*] Okei, näytöllä tietysti näemme Väre-hiiren Algernonina. Iso silitys ja juustoa pienelle jyrsijälle!
[**] Nitraatin näkemys asiasta. Ja juu juu: näkemättä tuomitsee kun edes se ensimmäinen kriittinen raja (l. kiinnostuskynnys) ei mene rikki.

House of Sand and Fog / Hiekan ja sumun talo (USA 2003, Vadim Perelman)

Nomen est omen; harvoin elokuvaa on paiskattu yhtä kauniilla nimellä.

 An abandoned wife is evicted from her house and starts a tragic conflict with her home's new owners. (IMDB)

Nitraatin koneeseen sattui taas jotain poikkeuksellisen hyvää. Hiekan ja sumun talo kertoo Kathysta (Jennifer Connelly), oman elämänsä hopeamitalistista jonka vaatimaton omakotitalo lähellä rantaa menee virheellisesti pakkolunastukseen, lähinnä naisen oman viitseliäisyyden puutteen takia. Huutokaupasta talon hankkii itselleen herra Behrani (Ben Kingsley), Iranissa šaahin aikaisessa armeijassa everstinä toiminut mies joka näkee halvalla hankittavan talon eteenpäin myynnin avaimena oman maanpaossa elävän perheensä taloudellisen tilanteen parantamiseen. Kathy haluaa tietysti talonsa takaisin, eikä Behrani halua sitä antaa. Nämä kaksi vahvatahtoista ihmistä ajautuvat traagiselle törmäyskurssille jota poijuttamaan ilmestyy Kathyyn ihastuva konstaapeli Lester (Ron Eldard).

Kitkaa potenssiin kaksi. (Jennifer Connelly, Ben Kingsley)

Andre Dubus III:n kirjaan perustuvan elokuvan juonen kulku on hahmot huomioiden varsin looginen. Mitään ylimääräistä äkkiväärää Hollywoodia tai yksinkertaisia hyviksiä ja pahiksia ei sekaan mahdu. Sekä Kathyn että Behranin tekojen motiivit ovat ymmärrettäviä. Se, voiko sitten ihan täysin uskoa miten traagisiin suuntiin tarina kehittyy on eri asia. Nitraatilla ei ollut sen osalta vaikeuksia, kun tummemmat sävyt ovat aina enemmän sydäntä lähellä (eikä pessimisti pety). James Hornerin säästeliäs mollivoittoinen musiikki tekee myös hyvää, kuten mestari Roger Deakinsin kaunis kuvauskin: pimeys ja sumu kietovat ihmisiä sisäänsä niin kuvan kuin tarinankin tasolla.

Pidetään ikävää. (Jennifer Connelly)

Talo on myös kahden erinomaisen roolisuorituksen juhla. Jennifer Connelly ei ole koskaan muulloin ollut Nitraatin mielestä aivan yhtä hyvä kuin hän tässä on. Connellyn haavoittunut lintu Kathy on uskottava, sympaattinen ja säälittävä. Tyrmäävä kauneus Connellyn arsenaalista on toki löytynyt aina, eikä Talo tee tietenkään sen osalta poikkeusta. Kingsley puolestaan vetää omasta hyvin riittoisasta pakastaan yhden parhaistaan jämynä perheenpäänä jonka ylpeyttä eivät laihemmat ja huonommatkaan ajat ole pystyneet nujertamaan.

House of Sand and Fog tarjoaa hyvällä tavalla masentavan, inhimillisen ja älykkään parituntisen jolle ei tule sanoa ei. Dubusin romaani johon elokuva perustuu pitää Nitraatin lisätä lukulistalle - se kun tarjoaa ilmeisesti vieläkin(!) enemmän tylytystä. Lisäksi Nitraatin oma erikoismaininta elokuvan kauniille nimelle: House of Sand and Fog kuuluu tästä eteenpäin tuon leffakategorian suosikkeihin[*]. Ehkä elokuvan (ja kirjan) nimi kuvaa ilmeisen - elementit jotka ovat lähellä siellä missä talo sijaitsee - lisäksi myös sitä, mitä kiistanalainen talo kahdelle päähenkilölleen oikeastaan lopulta merkitsee: jotain mahdotonta haurasta ideaalia, tuulen tai sateen (ts. vastoinkäymisten) vaivatta kokoon lyömää, kosketusta loputtomasti pakenevaa.

Ohuiden optioiden aika. (Jennifer Connelly)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

[*] Muita listan leffoja jotka tulevat heti Nitraatin mieleen: 1) This World, Then the Fireworks 2) Far From the Madding Crowd. Ykkösellä on niin hieno nimi että elokuva on väistämättä pettymys - Nitraatti onkin sen katsomista vielä pantannut. Kakkosen uusin versio on vielä näkemättä koska se Hardyn romaanin 60-luvun filmatisointi oli jotenkin kökkö. Uudessa olisi tosin ihana Carey Mulligan, joten pakkohan se on jossain välissä katsoa...

The Wind That Shakes the Barley / Vapauden hinta (IRL/UK... 2006, Ken Loach)

Veljekset kuin ilvekset (Cillian Murphy, Padraic Delaney).

Against the backdrop of the Irish War of Independence, two brothers fight a guerrilla war against British forces. (IMDB)

The Wind That Shakes the Barley kertoo Irlannin itsenäisyyssodasta kahden veljeksen silmin. Vanhempi Teddy (Delaney) johtaa yhtä Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) aseellista siipeä joka tekee iskuja miehittäviä brittejä vastaan. Nuorempi Damien (Murphy) on lähdössä lääkäriksi englantiin, pyrkien välttämään kaikkia konflikteja brittien kanssa. Ennen pitkää alkavat ympyrät sulkeutua kun Pyrrhoksen voitto häämöttää ja tulevien vuosikymmenien surun siemeniä kylvetään.

Barleylla on oiva käsikirjoitus jossa varsinkin dialogi nousee välillä suurempiinkin korkeuksiin. Tietysti luvassa on myös enemmän kuin rahtunen Loachin lempiaihetta eli sosialismia kun itsenäisyyden unelmaan yritetään sovittaa myös tasapuolisempaa tulojakoa. Aina vähintään katsottava Cillian Murphy - josta on pikkuhiljaa suoriutunut yksi Nitraatin lempinäyttelijöitä - tekee erinomaisen ja samaistuttavan pääroolin. Padraic Delaney hänen veljenään vetää varsin jees ja hyvää taustatukea kaksikolle tulee (sittemmin Game of Thronesin Onion Knightinakin pyörähdelleeltä) veteraani Liam Cunninghamilta, kädet nyrkkiin puristavana junamies Danina. Loputkin elokuvan castista ovat varsin asiallista tasoa.

Riepotusta. Black and Taneja ja Sinead (Orla Fitzgerald).

Barley on sotadraama joka ei juuri hehkuta (ajattele enemmän BBC, vähemmän Hollywood), kaunistele kertomaansa tai liioittele väkivaltaansa, pysyttelee aiheessaan ja etenee rauhallisesti kuin hautakulkue. Elokuva ei myöskään suurentele turhalla mahtipontisuudella rajuimpiakaan kohtauksiaan, mikä taitavan ohjaaja Loachin käsissä tekee niistä näin tietysti entistäkin voimakkaampia. Loach on myös hyvin selkeästi ja anteeksipyytelemättä sorrettujen irlantilaisten, varsinkin raakalaismaista väkivaltaa kärsivien siivilien puolella, mikä katsojan on ennen katselun aloittamista ehkä hyödyllistä tiedostaa.

Totuuden hetkiä (Cillian Murphy, John Crean).

Barley oli Nitraatille kerrassaan mieluisa yllätys puun takaa, vaikka merkit - ohjaaja Loach, pääosan Murphy ja Cannesin päävoitto - olivatkin suotuisia. Varsinkin nuo kaksi tekijänimeä saivat käymään tekeleen kimppuun, vaikkei edes elokuvan varsinaisesta aiheesta ollut ennen katselua ihan täyttä varmuutta. Sattuneista syistä elokuva tuntuu myös taas ajankohtaiselle; jokainen vedelköön omia seitinohuita yhtäläisyysmerkkejään viime aikojen tapahtumiin maailmalla.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Likainen Pommi (Suomi 2011, Elias Koskimies)

Kaikki ansaitsevat toisensa (v-o: Jussi Vatanen - Jali, Iida Lampela - PD, Malla Malmivaara - Mirccu, Jukka Puotila - Martin Bakke, Niina Herala - Laura Melanie).

Mirccua uhkaavat potkut unelmatyöstä, peliin pannaan maine, kunnia, sielu ja poikaystävä. Elias Koskimiehen musta komedia julkisuudesta, menestyksestä ja työelämästä. (YLE)

Likainen Pommi kertoo levy-yhtiöstä joka yrittää lanseerata keinoja kaihtamatta karmivaa teinitähteään suuren yleisön suosikiksi. Tähdellä ei ole lahjoja eikä yhtiöläisillä taitoa, mikään tästä ei tietenkään estä ketään panemasta pahintaan.

Kun Pommi oli ensi-illassa, Nitraatti päätti kiertää tekeleen kaukaa koska arvostelut kautta linjan haukkuivat sen pystyyn. Biiiiiiig mistake. Likainen Pommi on vuosikymmenen leffavalioita ja kotimaisten huippukärkeä joka posahtaa kympillä ainakin Nitraatin kieroon mustaan komediahermoon.

Mirculla (Malla Malmivaara) arvatenkin käsilaukussa jo sikanautapurkki yötä odottaa.

Tarinan päähenkilö, häkellyttävän lussu PR-ihminen Mirccu on Malla Malmivaaran tulkkaama ihana originelli. Mircun kuva on sanakirjassa 'tossun alla' -termin selityksenä. Mirccu on mumiseva symppis ovimatto, joka ei taistele elämässään Don Quijotemaisesti pelkkää tuulimyllyä vastaan, ennemminkin edessä on kokonainen tuulivoimapuisto.

Mircusta on ihan jees nukkua yöt työpaikalla työpöydän alla nöttkött-purkki pään alusena, tulla Ramsay-huudetuksi ja muoviin käärityksi mäkkärin keittiössä, olla yhtä mieltä kaikkien kanssa ja rentoutua kireästi katsomalla realitya jossa peräsuolista tehdään syöpäpotilaille uusia kurkkuja. Jos Mirculla olisi tunnari, se olisi Epyxin Commodore 64:n Summer Gamesin karmea surkuhupaisa tulkinta Brasilian kansallislaulusta.

Quijoten hevosen virkaa toimittaa saamaton ex-urheilutähtimies Roba (Ilkka Villi) jonka itsetunto numeroidaan miinusluvuilla ja Sancho Panzaa voisivat olla vaikkapa Mircun parhaat ystävät, räväkkä gaypariskunta (Tuomas Uusitalo & Jukka Kuronen) jonka hyvät neuvot ovat yleensä aika semikaukana avuliaista.

Oo daddy! PD = pissis from hell. (Iida Lampela)

Iida Lampelan herkullisesti tulkkaama PD on kaikkien lahjattomien tekemällä tehtyjen teinipophirviöiden esikuva. Jukka Puotila paaluttaa pienestä thaimaalaisesta (ei ruoka) pitävän levyfirmapomo Martin Bakkan ja Jussi Vatanen tämän bakkauskoisen kakkosmiehen Jalin. Karmivan työyhteisön kruunaa Facebookin ystäväsaldoltaan kahden kummivuohen ystävä, jengin uusi kovapintainen, paha ja menestynyt pr-poliisi Laura Melanie (Niina Herala).

Likaisella Pommilla on näyttelijöidensä ja näiden roolien lisäksikin tuhottomasti hyveitä. Ohjaaja / käsikirjoittaja Elias Koskimies (mm. Uutisvuoto) tykittelee joka hetki katsojaa jollain mainiolla hävyttömän ja käsittämättömän väliltä. Realityn, PR:n, popin, pedojen, homojen, huumeiden ja insestin ryydittämä äkkiväärän juonen letkajenkka hytkyy iloisesti ja mielensäpahoittajille nenää näytellen kevyesti läpi 80 minsan kestonsa.

Lohturuokaa bestisten kanssa (Tuomas Uusitalo, Malla Malmivaara, Jukka Kuronen).

Tyylillisesti Pommi tuo mieleen mm. nerokkaan brittikahjo Chris Morrisin surrealistisia komediatekeleitä (Nathan Barley, Brass Eye, Jam), suomalaisista joku Ihmebantu hortoilee samoilla hoodeilla. Nitraatti ei myöskään äkkiseltään muista aikaisemmin nähneensä suomalaisessa elokuvassa epäluotettavaa kertojaa - asiallisesta piruilevaan heittelehtivä Pommin MC (Jarkko Tamminen) on ihanasti sitä itseään. Myös leikkauksella (Iikka Hesse) ja niihin linkittyvillä kuvagageilla tehdään hemmetin hyvää jälkeä, tämäkin harvinaista kamaa raukoilla rajoillamme - ajattele Arrested Development (Sukuvika) tv-sarjan hersyviä pistoja samalla saralla.

Onnistuipa Pommi tuomaan mieleen Nitraatin lempparin Robyninkin yhdessä parhaista mustan huumorin hetkistään. Kuten Robyn-parka julkaisi singlensä 'Keep on Burning' samaan aikaan kun Australiassa olivat menossa historiallisen pahat metsäpalot, niin Pommin PD:n uusi 'Likainen Pommi' -singlekin kohtaa lanseerauskriisin koska samaan aikaan Utissa(!) räjähtää ammusvarasto ja ihmisiä kuolee kuin heinää.

Hyviä syitä katsoa Pommi riittää kuin pakasteherneitä PD:n raiderissa.

Katsotaanpas vielä näin lopuksi bingorastia ruutuun:

[x] Kriitikkojen pystyynhaukkuma: yhdestä puoleentoista tähteä, noin keskimäärin. IMDB keskiarvo tätä kirjoittaessa rouhea 3.8(/10)!
[x] Taloudellinen floppi: tuskin 700 000 euron budjettia takaisin ainakaan ensi-iltakierroksella saatiin.
[x] Harvojen oikealla aaltopituudella olevien mielestä rajattomasti katselukertoja kestävä.

Jesss, kulttileffan ainekset kasassa!

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

Kelly's Heroes / Kellyn sankarit (USA 1970, Brian G. Hutton)

1) Nikkelinhuuruinen huviajelu natsilandiaan 2) ??? 3) Profit!

A group of U.S. soldiers sneaks across enemy lines to get their hands on a secret stash of Nazi treasure. (IMDB)

Nitraatti oli nähnyt Kellyn viimeksi reippaasti yli 30 vuotta sitten. Muistikuvat olivat että nassikkana leffa viihdytti kovasti vaan miten on iso-Nitraatin laita. Vieläkö vanhassa vara parempi? Leffan tarina kertoo joukosta jermuja joka saa sattumalta selville että himottavan lähellä eturintamaa mutta kuitenkin vihollisen linjojen takana odottaa kultaomaisuus ottajaansa.

Nitraatti ei voi sanoa 'puhtaan' sotaelokuvan kuuluvan omiin suosikkigenreihinsä. Isot linjat tuppaavat turruttamaan, eikä silloin asiaan luonnollisesti kuuluva patsastelu jaksa oikein innostaa. Vaan kun joukkoon lisätään joitain mielenkiintoista - vaikkapa ryöstö/rikoselokuvaa kuten Kellyssä, niin ääni kellossa muuttuu. Kun keitokseen on lisätty vielä roimasti komediamaustettakin niin jo alkaa kelvata.

Kärkikolmikko, v-o: Donald Sutherland (Oddball), Clint Eastwood (Kelly), Telly Savalas (Big Joe).

Clint Eastwood ja Telly Savalas ovat elokuvan kärkimiehet. Kumpikaan ei joudu osaamisensa äärirajoille mutta piirtää hahmoilleen ne tarvittavat luonteenpiirteet: jäyhää ja kyynistä, keskimmäisenä nimenään ironia.

Kakkosrivissä stand-up koomikko Don Rickles, joka Nitraatille on aina ollut liika on liikaa -osastoa, sopii kuitenkin Kellyyn kuin nyrkki silmään. Hänen silmienpyörittelynsä hippi-Sutherlandin kanssa on komediakultaa. Niin, Donald Sutherland... Raivokkaan anakronistinen hyviä viboja rakastava ja pahoja vihaava hippendaaleri tankkikomentaja on taatusti erikoisimpia sotaleffojen hahmoja ikinä. Taustatukea tarjoavat mm. Harry Dean Stanton, Carrol O'Connor, Gavin McLeod ja Stuart Margolin. Naisrooleja Kelly tarjoaa pyöreät nolla, mutta turhia ne tällä kertaa olisivatkin.

Miehet taistelevat, taustan romut kertovat - että budjetissa ei ole pihistelty.

Työmies Brian G. Hutton (Where Eagles Dare / Kotkat kuuntelevat) on sopiva ohjaaja tämän tyyliselle ja hoitaakin tonttinsa onnistuneesti. Toiminta on tiukkaa, siitä saa selvän ja tätä edeltää hyvää kohtausten ajan kanssa herutusta, asioita mitkä eivät enää nykyään ole itsestäänselvyyksiä. Aikaa ei myöskään tuhlata turhaan taustoitukseen vaan ukkeleihin saa tutustua pääasiassa tekemisen kautta, siinäkin yksi oppi jonka toivoisi palaavaan muotiin. Livauttaapa Hutton mukaan myös pienen parodiakohtauksen Eastwoodin italowesterneistä; good show!

Toki tämän aikakauden spektaakkeleissa myös miellyttää nähdä paljon ukkeleita ja kalustoa, muikeasta kylän kokoisesta loppuleffan taistelukentästä kissalisillä puhumattakaan. Pre-CGI goodness. Jugoslaviassa tehty Kelly muuten löysi sen verran siihen aikaan takapajuisen maan kuvauspaikakseen, että WW2-kalustoa löytyi yllin kyllin elokuvaan hyvässä kunnossa käytettäväksi (ja modattavaksi).

Jos Kellyssä haluaa nähdä puhtaiden viihdearvojen lisäksi myös viitteitä 60-luvun hippiunelman luhistumisesta kapitalismin jyrätessä idealismin, tai kritiikkiä Vietnamin sodan clusterfuckista, niin tuskin kumpikaan ihan väärin on. Toimintaa ja komediaa sopivassa suhteessa, ripaus modernia kyynisyyttä. Juu, kelpaa myös isolle Nitraatille.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

The General's Daughter / Kenraalin tytär (USA/GER 1999, Simon West)

Kättä lippaan alagenrelle.

When the daughter of a well-known and well-respected base commander is murdered, an undercover detective is summoned to look into the matter and finds a slew of cover-ups at West Point. (IMDB)

Sotilastukikohdassa tapahtuu raaka murha. Tapausta tutkimaan määrätään vääpeli Brenner (Travolta). Kuten arvata saattaa, vähän jokaisella tuntuu olevan vähemmän , enemmän - tai paljon enemmän - peiteltävää.

Kenraalin tytär lukeutuu Nitraatin diggailemaan suht pieneen rikosfilmien alagenreen, eli jonkinlaista tutkimusta (yleensä henkirikosta) suoritetaan sotilasympäristössä jossa vaihteleva määrä siviilejäkin joskus pörräilee tapahtuneen takia mukana. Genressä on erittäin onnistuneita (Kunnian Miehet, 1992), onnistuneita (In the Valley of Elah, 2007) ja nippa nappa kerran katsottavia (Rikospaikkana Presidio, 1988) (Basic, 2003). Varsinaista kalkkunaa ei ainakaan heti tule mieleen. Ehkä tuo mielenkiintoinen kahden maailman kohtaaminen on sen luokan bonuskirsikka kakussa, mistä Nitraatti on jo alusta vähän normaalia enemmän kyseisen elokuvan puolella.

Kyllä, niitä elokuvia missä puhutaan paljon, pöydän yli ja ilman pöytää. (v-o: John Travolta, Clarence Williams III, James Cromwell)

Kenraalin tyttäressä on erinomainen näyttelijäkaarti. Muiden muassa James Woods, Timothy Hutton ja James Cromwell sivurooleissa sekä John Travolta ja Madeleine Stowe pääroleissa tietävät tehtävänsä. Hyvissä käsissä, ammattilaisten päivä.

Nelson DeMillen romaaniin perustuva elokuva on myös suht mainiosti kirjoitettu. Murhamysteeri heruttaa hyviä dialogisparrauksia ja suht jouhevaa johtolankavyyhdin purkua. Käsikirjoittajakaksikosta hoksaakin William Goldmanin nimen. Miehen tilillä on muutamia Hollywoodin kautta aikain parhaiten kässäröityjä pätkiä (Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969), All the President's Men (1976), The Princess Bride (1987)). Pyörää ei tosin nyt keksitä uudelleen, mutta aina ei tarvitsekaan.

Edellisestä Kenraalin tyttären katselukerrasta olikin Nitraatilla vierähtänyt lähemmäs parikymmentä vuotta. Kenraalin tytär näyttää kalliille ja huolitellulle, mitä se tietysti onkin. Kun on pari päivää tuijoitellut lähinnä sutaisten tehtyjä huonoja pennibudjettipätkiä, niin jo pelkän huolella (l. aikaavievästi l. rahaavievästi) valaistun kohtauksen näkeminen miellyttää enemmän kuin olisi oikeastaan järjellistä. Ja on tietysti mahdollista että pari päivää surkeiden tekeleiden tuijottelua antoi Kenraalin tyttärelle myös muuta ansaitsematonta lisäarvoa. Vaan tuskinpa.

Salutea myös 'R ja sadan (150 nykyarvossa) miljoonan dollarin budjetti' -kombolle.

Nitraattia miellyttää myös Kenraalin tyttären nykyaikana erittäin harvinainen R-rating yhdistettynä isoon budjettiin. Jos Kenraalin tytär tehtäisiin nyt, lähes varmasti jommasta kummasta tingittäisiin. Budjetin tippuminen olisi näin raflaavalle ja ison näköiselle leffalle kova miinus. Ikärajan alentaminen taas olisi murhaa (krhm) nimenomaan aikuisille tehdylle ja kirjoitetulle, yllättävänkin epämiellyttäviä (mutta Nitraatista kohtalaisen perusteltuja) hetkiä visuaalisesti tarjoilevalle elokuvalle. Juu, ei tästä paketista halua antaa kumpaakaan pois. Jos muuten kaipaatte suht nykyaikaista esimerkkiä siitä miten äärimmäisen epäsopiva ikäraja työnnettiin väkisin elokuvaan jonka iso budjetti muuten tuottajia hirvitti, voitte tarkastaa Peter Jacksonin 'Pieni taivas' (2009) -kalkkunan.

Jotain pientä kitinääkin: käänteissä on ehkä yksi tai kaksi liian kätevää sattumaa ja aivan lopun olisi voinut paketoida hiukan joutuisammin. Plus sitten vielä ihan pieni varoituksen sanakin: elokuvan yleismaine ei aikuisten R -oikeasti ole kovin korkea. Vaan, Nitraatti nautti kyllä täysin rinnoin. Onnistunut tapaus. Suositellaan.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Interstellar (USA/UK/CAN/ISL 2014, Christopher Nolan)

Iso tarina, iso lava. Ihmiskunnan lähetit & musta aukko.

 

A team of explorers travel through a wormhole in space in an attempt to ensure humanity's survival. (IMDB)

Ylittääkö teknologinen osaamisemme ja älymme ajoissa vimmaisen alimpaan yhteiseen nimittäjään linkittyneen kulutuskerskailevan itsetuhoviettimme? Siinä kysymys jonka Interstellar heittää eteemme. Lähitulevaisuudessa planeetta nimeltä Maa on kuolinkouristuksissaan. Jokin presenssi on suunnattomalla energialla luonut Saturnuksen lähelle madonreiän, jonka toisella puolella uusi aurinkokunta odottaa tutkijoitaan. Asianhaaroja raskauttaa (get it?! get it?!) kyseisen viritelmän lähellä operoiva suunnaton musta aukko. Löytyykö ihmiskunnan pelastus, ja löytyykö se ajoissa?

Mennäänpäs madonreiän läpi niin että heilahtaa!

Interstellarilla on monia hyveitä. Ensinnäkin se on varsin hard science fictionia, eli enemmän tiedettä, vähemmän lasereilla toisiaan räiskiviä avaruusaluksia. Se onnistuu luomaan tunteen avaruuden uskomattomasta koosta, jossa pelkästään yhden aurinkokunnan huimat etäisyydet tahtovat ylittää ihmisen käsityskyvyn. Tämän tunteen luomisessa Interstellar lähestyy Kubrickin 2001-tasoa. Interstellar myös luo uskottavia ja täysin itsellemme vieraita maailmoja joissa tutut elementit ovat riistäytyneet monopoliksi ja joissa hahmomme voivat vierailla, eikä tyydy pelkkään mitättömään pienoismallien pyörimiseen tilassa.

Ihmiskunta yksissä nahkakansissa. (Dr. Amelia Brand / Anne Hathaway)

Näyttelytyö on kautta linjan laadukasta. Nostan esiin vain kourallisen itseäni eniten sykähdyttäneistä. Bill Irwin TARS-robottina tuo hengen koneeseen. Tämä vaatii ensiluokkaista (ääni)näyttelykykyä - se, että pystyy esittämään kyynistä robottia johon se on vain ohjelmoitu mutta silti sen aistii, on aika hyvin. Elokuvan pahis jota en tässä nimeä on myös ensiluokkainen. Hänestä tuntee että hyvästä ihmisestä on pelko ottanut vallan ja seuraukset ovat traagisia (ja johtavat elokuvan raflaavimpaan ja kenties näyttävimpään osioon).

Anne Hathawayn piirtämä Tohtori Amelia Brand on kuitenkin elokuvan oma suosikkini. Vaikka mukana tapahtumissa on sankareita, konnia ja uhrautujia niin Brandin itsepäinen, epäsosiaalinen, välillä tyly, välillä epälooginen, välillä puhtaalla kylmällä logiikalla ja välillä pelkällä tunneälyllä operoiva Tri Brand on Nitraatista lähes täydellinen yhden ihmisen luoma kuva ihmiskunnasta. Yksi Nitraatin suosikkihahmoja elokuvissa, ikinä. 

Nitraatti ei jumaluskoista paljon perusta, eikä ole itse asiassa tietoinen miten ohjaaja Nolan kyseisiin asioihin suhtautuu. Parempi oikeastaan niin. Nolanin pitkäaikainen yhteistyökumppani Hans Zimmer tuo kuitenkin peliin scoren joka perustuu - kirkkouruille. Jokainen voi tulkita tämän omalla tavallaan, mutta hienosti ja mahtavasti se soi ja tukee kuvaa.

Tri Ihminenn ja Maapallon iltahämärä. Eliteä pelanneet jo tietävätkin, miten yleensä käy kun yrittää telakoitua ilman tietokoneen apua.

Jotain miinuksiakin. Alun perhekeskeinen landepaukkuilu ei ole Nitraatin ominta aluetta. Loppupuolellakaan Nitraatti ei ole varaukseton tesseraktin ihailija (mutta eikö ole hemmetin hienoa että joutuu edes kirjoittamaan jotain tuollaista!). Joka tapauksessa absoluuttisen lopun raaka tunnemassa kirvoittaa aina Nitraatilta ansaitut kyyneleet.

Kymppi, viimeinkin. Mitätön loikka ihmiskunnalle, iso Nitraatille.

Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.

(Dylan Thomas, 1914-1953)

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri
Bonus: Hans Zimmerin upea soundtrack