Joe Versus the Volcano / Joe ja tulivuori (USA 1990, John Patrick Shanley)

Tulivuoren huipulla. (Meg Ryan, Tom Hanks)

When a hypochondriac learns that he is dying, he accepts an offer to throw himself in a volcano at a tropical island, and along the way there, learns to truly live. (IMDB)

Joe on masentunut toimistorotta maailman masentavimmassa duunipaikassa. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, saa hän lääkäriltään kuulla että hänellä on myös parantumaton sairaus ja vain puoli vuotta elinaikaa. Kun rikas eksentrikko teollisuuspamppu etsii Joen käsiinsä ja tarjoaa outoa diiliä tämän loppuelämästä sanoo Joe kyllä - ei hänellä ole enää mitään menetettävääkään.

Joe ja tulivuori on originelli aikuisten satu jossa realismi lukitaan visusti kaappiin parin mainion tunnin ajaksi. Joe ei juuri muistuta muita Nitraatin näkemiä elokuvia. Jos hakemalla jotain hakee niin ihquklasari Princess Bride / Prinsessan ryöstö liikkuu etäisesti samoilla vesillä. Leffan alkupuolella Joen heiluttelema kirjakolmikko 'Romeo ja Julia', 'Robinson Crusoe' ja 'Odysseia' valaisevat myös elokuvan tietä.

Tien valaisuista puheen ollen Meg Ryan, yksi leffan valopilkkuja. (kolmoisroolin 'kuopus' Patricia)

Ohjaaja / käsikirjoittaja Shanley luo leffaan ihan oman tetraalisen maailmansa: kirkkaita värejä ja mielikuvituksellisia lavasteita piisaa, dialogi on kekseliästä ja tarina hellyttävä. Leffafriikeille harmillisesti Shanley on ohjannut vain kaksi elokuvaa - vuoden 2008 filmatisointi hänen omasta 'Doubt' -näytelmästään on se toinen. Shanleyn leffapuoli koostuu suurimmaksi osaksi käsikirjoituksista, ohjauksen tapahtuessa enimmäkseen teatterissa.

Tom Hanks pääroolissa on mies paikallaan. Jokamies Hanksia harva vihaa ja moni hänestä pitää. Hanksin hyvät puolet tuovatkin mieleen häntä edellisen sukupolven James Stewartin (mm. Takaikkuna, Ihmeellinen on elämä), eli kunnollinen jokamies-symppis jota harvoin jos koskaan nähdään vetämässä pahiksen rooleja. Meg Ryan vastanäyttelijänä on myös nappivalinta, kemiat parilla kohtaavatkin mainiosti.

Ryan esittää Joessa kolmea eri naista, toimistorotta DeDeä ja sisarpuolia Angelicaa ja Patriciaa. Viimeinen on eniten se 'perus-Meg', keskimmäisen tyhjentäessä pajatson. Angelica on itsetuhoisen superrikkaan artistin parodia josta tulee mieleen Nicole Kidman ennen kuin Kidmankaan tiesi olevansa Kidman. Ryan ja Hanks ovat hyvä kombo komediaan erinomaisen ajoituksensa takia. Harmi että kumpikaan ei ole urallaan tehnyt enemmän komedioita. Ryan ja Hanks pelasivat hyvin yhteen ja ysärillähän he tekivätkin parina kolme leffaa, joista Joe oli ensimmäinen ja varmaan se vähiten mainittu.

Kuun juurella Matkatavaran kanssa.

Jotain pientä kitinääkin - elokuvan loppuosan saarikohtauksen natiivit (kivikasvoista Abe Vigodaa lukuun ottamatta) eivät oikein toimi. Patrician veneessä lukema kuvaus saaren historiasta on sen verran hauska että sen visualisoiminen onkin sitten melkein väistämättä vähemmän sitä.

Mutta kuitenkin: Joe ja tulivuori on ihana lämmin originelli, jollaisia näkee aivan turhan harvoin.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

All That Jazz / Syke ei sammu (USA 1979, Bob Fosse)

Jalalla koreasti, sydämellä vähemmän (Roy Scheider, Ann Reinking)

Director/choreographer Bob Fosse tells his own life story as he details the sordid life of Joe Gideon, a womanizing, drug-using dancer. (IMDB)

Yksi Nitraatin viime aikojen suurprojekteista liikkuvan kuvan saralla on ollut sadan+ vähän harvemmin katsottua tulleen elokuvatuttavan kanssa uudelleen tapaaminen kronologisessa järjestyksessä. Juna lähti asemalta vuonna 1920 (Tohtori Caligarin kabinetti) ja perille tullaan vuonna 2014 (He Ovat Paenneet). Kohta kilauttaa kasari, mutta sitä ennen vielä 70-luvun viimeiset tiristykset!

All That Jazz kertoo hyvin pitkälle elämäntapojensa ansiota rajun sydärin saavasta ohjaaja / koreografista, joka on juuri työstämässä uutta leffaa ja musikaalia (tosielämässä teokset olivat Lenny ja Chicago). Sairasvuoteella on sitten aikaa tehdä tiliä itsensä kanssa. Bob Fossen omaelämäkertamusikaali on taatusti erikoisimpia lajissaan. Se yhdistelee taide-elokuvaa, viihde-elokuvaa, musikaalia ja draamaa kieltäytyen itsepintaisesti ankkuroimasta yhteenkään näistä satamista.

Aika kuvaava shotti siitä mitä on luvassa.

Nitraatti törmäsi aikoinaan IMDB:n keskusteluforumeilla (rip) yhteen wanhaan itä-eurooppalaiseen kommariohjaajaan, jonka mielestä tämä oli paras musikaalileffa ikinä. No jaa. Elokuvan suurin fail on että pääosan Roy Scheider esittää koreografia (yms yms) musikaalissa, muttei osaa ollenkaan tanssia. Tai laulaa. Noh, ehkä Fosse ei vain halunnut ikuistaa kuviin itselleen kilpailijaa itsenään. Muutenhan Scheider vetää änkyräroolinsa varsin hyvin. Pari isompaa musiikkinumeroa myös hiukan epäonnistuvat, eivätkä pääse tunnetasolla ihan sinne minne on varmaan ollut tarkoitus.

Yy kaa koo nee. (Ann Reinking)

Leffan parhautta taas edustaa Ann Reinking, joka esittää enemmän tai vähemmän itseään - and she *can* dance. Lisäksi ATJ on leikattu todella hyvin - Joe Gideonin elämän aikajanassa uiminen on kekseliästä ja vaivatonta, vaikka leffa vaatiikin katsojaltaan hiukan normaalia enemmän.

All That Jazz on ohjaaja Fossen mukavan outo ja mielenkiintoinen kenraaliharjoitus omaa finaaliaan varten. Alle vuosikymmenen päästä elokuvan ensi-illan jälkeen olikin sitten showtime....

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Zardoz (IRL/USA 1974, John Boorman)

The Gun is good! The Penis is evil! The costume is... memorable!

In the distant future, a savage trained only to kill finds a way into the community of bored immortals that alone preserves humanity's achievements. (IMDB)

Paikallisen kinemateekin tarjonta on tänä vuonna ollut niin kurjaa, että Nitraatti on huomannut pääasiassa paneutuneensa indyjonesmaisella arkeologiainnolla elokuvakokoelmansa uudelleenkatseluun. Tämä ei tietysti ole ikinä hukkaan heitettyä aikaa, onhan kollektiooni tunnetusti (kyllä Nitraatti tuntee) sen verran kovatasoinen!

Zardozin tulevaisuudessa maailma on jakaantunut kahtia. Pyörteessä asustaville Ikuisille maailma on jonkinlainen maaseutuhippi-unelmien ja 2300-luvun art decon aseksuaalinen utopiajohdannainen - loputonta, huoletonta elämää jossa ainoa rangaistus Luopioille (ärrinmurrin-Ikuisia) on vanhentaminen (johon ei kuole). Kaikille muille onkin sitten luvassa Erämään dystopiaa: Brutaaleja (prolet) tappavat, raiskaavat ja maailman masentavimmalta ja epämiellyttävimmältä näyttävään maanviljelyyn pakottavat Tuhoajat (sotilaat) saavat yhdessä Mad Maxin maailman näyttämään Disneylandilta.

Eternaaleja + Zed. Edessä (v-o) leffan keskushenkilöt: Charlotte Rampling (Consuella), John Alderton (Friend), Sara Kestleman (May), Sean Connery (Zed). Huomioi taustalta iso kasa proto-starwarsleiaorganoja!

Tämän asetelman keskelle karauttaa Sean Conneryn esittämä Tuhoaja-Zed (ikimuistettavassa asussaan) muuttamaan maailman kulkua. Sattumalta tarkoituksella Zed onnistuu matkaamaan Erämaasta Pyörteeseen ja soppa alkaa kiehua kun eräs tiedemiehistä haluaa tutkia tätä luolamiestä josta toivoo lääkettä useita Pyörteen Ikuisia Apaatikoiksi (stay with me here!) muuttaneeseen tautiin. Molemmat saavat vastapelurikseen (tyrmäävän upean näköisen) Charlotte Ramplingin esittämän konservatiivi Consuellan.

Mind probe -tuokio. Zardozin mielikuvituksekasta lavastustyötä - iso käsi tuotantosuunnittelija Anthony Prattille.

Zardoz on mielikuvituksekas ajatusleikki, ei räminäscifiä, vaikka porukkaa teilataankin kuin Schwarzeneggerin pätkässä. Zardoz ei myöskään ole ollenkaan maineensa veroisen käsittämätön, jahka keskittyy - Spartacusmainen perusideahan on itsessään jopa suht peruskauraa. Elokuvan hyvin mietitty maailma kiehtoo ainakin Nitraattia varsin helposti kestonsa ajan. Zardozin käsikirjoitus on elokuvan ohjaajan John Boormanin oma hengentuote. Boormanin muita tutustumisen arvoisia ohjauksia ovat mm. survival horror Syvä Joki (Deliverance) (1972) ja Kuningas Arthur -tarina Excalibur (1981).

Brutaalit, Ikuiset, Luopiot, Apaatikot ja Tuhoajat. Zardozin maailman ihmisluokista kuvassa kaksi tai ehkä jopa kolme.

Lopuksi täytynee kuitenkin pienenä varoituksen sanana todeta että Zardozin yleisarvostus on ikävän alhainen. Leffa löytyy monilta kalkkunalistoilta ja julkaisuaikaisetkin kritiikit olivat kaikkea muuta kuin mairittelevia. Aika on kuitenkin tässäkin tapauksessa Nitraatin mielestä erotellut jyvät akanoista. Nitraatti pitääkin Zardozia yhtenä 70-luvun mielenkiintoisimmista scifeistä (suht iso lista!), joka paranee jokaisella katselukerralla.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Lumikuningatar (Suomen Kansallisooppera ja -baletti 2016, Kenneth Greve)

Ikiroutaa. Lumikuningatar (Tiina Myllymäki), Lapin Velho (Michal Krčmář)

Lumikuningatar kertoo sadan vuoden takaisessa Helsingissä eläneiden kahden lapsen, Kain ja Kertun, seikkailuista taikavoimien temmellyksessä ja siitä, kuinka paljon urheutta vaaditaan, jotta he selviytyvät eteen tulevista elämän karikoista. Kertun isoäiti on ostanut Lapin matkallaan markkinoilta kauniin vanhan peilin tietämättä että siihen kätkeytyy Lumikuningattaren taikavoima. (synopsis: Oopperabaletti)

Korkataan blogiin... baletti! Nitraatti innostuu mistä vain, kun juoni on kohdillaan - Andersenin sadusta onkin taottu Suomen Kansallisbaletissa upean näköinen teos. Nitraatin elämänsä aikana näkemät balettiesitykset voi muuten laskea melkeinpä yhden käden sormilla, joten jututkin on vähän sen mukaista, mutta yritetään ja lisää kotitöitä Nitraatille(kin) jutun lopussa.

Plussat: Lavastus oli nannaa. Seidan Lappi, alamaailman sauna, taikapeili ja Lumikuningattaren palatsi on toteutettu komeasti. Rooleista varsinkin Lumikuningatar oli coolin päräyttävä ja tanssijoiden liikehdintä vaikutti mainiolle mutta eipä Nitraatilla sillä osastolla vielä paljon ole vertailukohtiakaan. Tuomas Kantelisen tummasävyinen musiikki tuki tarinan hyvin, ja Krista Kososen MC:ily oli suurimmaksi osaksi ihan toimivaa.

Miinukset: Kososen kertojan osuutta olisi tosin voinut hiukan pienentää - nyt tuntuu että selitystä tulee esityksessä itsestäänselvienkin tapahtumien aikana. Kunnon fantsuosastoon pääseminenkin vie Nitraatin mielestä turhan kauan - alun 25 minsaa hiimailua ja tanssahtelua Helsingissä vaati kyllä vähän kärsivällisyyttä. Myös Lumikuningattaren yhden numeron Segway-hurjastelu oli vähän wtf-osastoa - eikö esmes vaijereilla olisi saatu vähemmän hmm... etäännyttävä efekti?

Alla linkki itse esitykseen. Tuolla Suomen Kansallisoopperan & -baletin sivuilla on muuten paljon muitakin kokonaisia esityksiä (Stage 24 -osion alla) yms yms - eikun penkomaan!

Kyllä tämä oli hyvinkin kokemisen arvoinen.

8/10

Sivut (Ooppera & Baletti)
Traileri
Lumikuningatar-esitys (1h 48 min)

Amy (UK 2015, Asif Kapadia)

Amy Winehouse vähän alummassa.

Archival footage and personal testimonials present an intimate portrait of the life and career of British singer/songwriter Amy Winehouse. (synopsis: IMDB)

Kylmä kesäkausi Nitraatilla on alkanut menneiden kaivelulla monellakin tapaa, kun satojen katsomattomien tuntien kasaa on parturoitu urakalla (ja robusteilla mentaaleilla shift+delete -liikkeillä ellei meno ole noin 10 minuutin sisään miellyttänyt) pienemmäksi. Viime aikojen kauneimpia ja surullisimpia hetkiä on ollut tämä erinomainen dokumentti ihan turhan aikaisin lähteneestä ihmisestä. Leffan parituntisen keston aikana käydään läpi elämäniloisen ja terhakan pohjoislontoolaisen pimun nimeltä Amy Winehouse matka supertähteyteen ja pois.

Kuten ohjaaja Kapadian edellinenkin mainio dokumentti (Senna)[*], myös Amy käyttää Kapadian hyväksi havaitsemaa haastattelutekniikkaa. Vain äänihastatteluissa ohjaaja saa intiimimmän ja vähemmän maneerisen tatsin haastateltaviinsa, eikä Amy anna mitään aihetta muuttaa systeemiä. Laaja arkistomateriaali äänihastattelujen kuvituksena toimii Kapadian töissä niin paljon paremmin kuin puhuvat päät. Ja millaista arkistomateriaalia! Kotivideoita ja uutismateriaalia, live-esiintymisiä ja levyjen nauhoituksia on mestarillisesti editoitu kertomaan tarinaa - tämäkin tuttua jo Sennasta.

Miellyttävin ja helpoiten katseltava matsku on alkupuolella. Ihan tavallista nuoren elämää ja aikaa kun Winehouse sai mennä musiikki edellä on vielä puhdas ilo katsella. Back in Blackin levytyshetkenkin vangitseminen studiossa on jotenkin niin onnistunut ja hauras, ettei paremmasta väliä.

Hirviöitä ei dokumentissa tarvitse korostetusti nostaa esiin: hipsterihattuinen viikate(avio)mies ja tyttärensä avunpyynnöt sivuuttava rahanahne isä asettelevat päänsä ihan omatoimisesti pölkyille. Irvokkainta kuvastoa dokumentissa on kuiville pyristelevän laulajattaren puolen vuoden saarisapattiloman aikana paikalle tömistelevä isä perässään realityshown kamerat joiden edessä hän epäilemättä rahakkaan tuhrumatskun toivossa sättii tytärtään. Ex-aviomiehen Amyn vertauskuvallisten tuhkien äärellä naureskelusta nyt puhumattakaan. Aika velikultia. Yleisöä 'palvelevat' Paparazzien hyeenalaumat ovat sitten tietysti tutumpaa taustaoksetusta joiden aikana tekee mieli vain kääntää katsetta pois.

Hyeenoista (harmittaa kyllä tuon viattoman eläinlajin puolesta kun nimi on kaapattu epämiellyttäville ihmisille) puheen ollen, median julkisuusjahti ja ihmisten kyltymätön jano ja naureskelunhalu vaikeuksissa oleville julkisuuden henkilöille saa myös epäsuoran tuomionsa. Jos Winehousen poismenosta edes jotain positiivista jäisi niin se, että joku jättäisi sen juorulehden ostamatta ja naurun nauramatta ihmisistä joilla on oikeasti vaikeaa olisi jo aika jees. Ennemmin tuettaisiin ja puhuttaisiin siitä jaloille nousemisesta, mutta saa nähdä. Ehkä ilmapiiri on tämän vuosikymmenen loppupuolella kuitenkin vähän paremmaksi noin yleisesti ottaen muuttunutkin? Tai ehkä ihmisluonnon ollessa mitä se on, peto vain etsii uutta kohdettaan, salamavalosilmät vilkkuen?

Noin 1/3 elokuvasta on Amyn musiikkiin liittyvää ja 2/3 sitten sitä turmio-osastoa. Jakauma tuntuu ensin vähän väärältä - miksi ei enemmän musiikista? Miksi niin paljon enemmän sitä surullisempaa spiraalia? Leffanjälkeisessä pohdiskelussa se kuitenkin Nitraatista tuntuu jotakuinkin oikealle - samanlainen olo ainakin Nitraatille jäi Winehousen poismenosta muutenkin ja elokuva avaa hyvin miksi.

Juu, ihan  tarkoituksella Nitraatti jätti ne ikonisemmat kuvat / tyylit poijes. Sopivaa kun juttelee dokkarista joka muutenkin näyttää ihmisestä niitä vähemmän nähtyjä puolia, eiks jeh?

Kapadian dokumentin parhaita avuja on että katsoja ymmärtää bulimian, masennuksen ja addiktioiden piirittämälle Winehouselle musiikin tekemisen olleen vapauttava purkautumistie. Mitä vähemmän hän sai tehdä tuota rakastamaansa asiaa, sitä huonommin elämä eteni. Niin vahvasti dokumentti myös hahmotti Winehousen ihmisenä että ainakaan Nitraatti ei jäänyt niinkään ajattelemaan - kuten joskus jonkun taiteilijoista tehdyn hagiografian jälkeen tapahtuu - että voi kun jäi monta klassikkolevyä tulematta, vaan päällimäinen ajatus on että olisitpa tekemässä vielä 70 vuotta vaikka toinen toistaan huonompia levyjä, kunhan olisit.

No mutta niin ei käynyt. Amy Winehousen sydämen rytmisektio sanoutui irti kesällä 2011. Kurjaa että tämä dokumentti ei jäänyt tekemättä.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

[*] kun en edellisen yhteyteen mitenkään luontevasti saanut tätä hajatelmaa mahtumaan niin pistetään tähän: Senna (2010) on myös tutustumisen arvoinen dokumentti. Muistan elävästi vapun '94 kun Sennan viimeinen seinämä puhalsi itsestäni lopullisesti innostuksen F ykkösiin poijes - tuntui vain liian kovahintaiselta urheilulta. Joten kuten jaksoin seurata vielä Häkkisen mestaruuksiin asti, mutta sitten se on ollut siinä.

Tom of Finland (Suomi 2017, ohjaus: Dome Karukoski)

Keltainen on nynnyjen väri. (Taisto Oksanen, Pekka Strang)

Touko Laaksonen, a decorated officer, returns home after a harrowing and heroic experience serving his country in World War II, but life in Finland during peacetime proves equally distressing. He finds peace-time Helsinki rampant with persecution of the homosexual and men around him even being pressured to marry women and have children. Touko finds refuge in his liberating art, specializing in homoerotic drawings of muscular men, free of inhibitions. His work - made famous by his signature 'Tom of Finland' - became the emblem of a generation of men and fanned the flames of a gay revolution. (synopsis: IMDB)

Karukosken ToF-elämäkertaleffa toimii suht asiallisesti. Sodanjälkeinen moraalisesti ahdistava ajankuva vangitaan oikein hyvin: huolellinen lavastus ja puvustus yhdessä toimivan käsivarakuvauksen ja hyvällä tavalla jäykän vanhan mustavalkoisen suomifilmin mieleen tuovan replikoinnin kanssa auttavat tässä mainiosti.

Pekka Strang joutuu tietysti kantamaan elokuvan niskassaan ja suoriutuu ihailtavasti. Sankarin viittaa kartteleva nuori ja epävarma kaveri piirtyy kankaalle hyvin samoin kuin myllyn läpi mennyt tyytyväisempi vanha mieskin. Elokuva nojaa sen verran vahvasti Strangin habitukseen, että on luultavasti ihan oikein ettei elokuva koukkaa myös lapsuuden kautta mitä ehkä olisin muuten jäänyt kaipaamaan.

Tilkanen ja Grabowsky komppaavat Strangia onnistuneesti ja kolmikon teerenpelistä irtoaa paljon varsin vaivatonta komediaa, jota Karukoski on onnistuneesti tajunnut leffan myös muutenkin tarvitsevan: Touko Laaksosen töissä on isot määrät huumoria, hyvä että sitä on päätynyt myös kankaalle. Taisto Oksasen Kapteeni Alijoki yllätti myös positiivisesti - tarkasti piirretty sympaattinen sivuhahmo, jolla on myös Toukoon hyvää vipuvoimaa.

Jotain pientä kitinääkin. Ekaksi Karukosken jänishommeleista: mihin Dome tällä symboliikallaan tähtää jää edelleen hämäräksi, plus jatkuva kehotus Karukosken ja kässäröijä Bardyn vertaamiseen Jarvaan ja Paasilinnaan ei kyllä ensimmäiselle kaksikolle pääty välttämättä mitenkään mieltä ylentävästi. Joko narskuttelijat olisi Karukoskelta nähty? Loppupuolen nuotiokuoro WW kakkosessa oli myös vähän turhan oloinen 'Suomi 100v nevör förget' -hetki. Silti silti, hyvien joukkoon päädytään ja vaikkei varsinaisesti mitään kovin maata järisyttävää tarjotakaan niin kyllä tällekin biopicille tila löytyy.

Ai niin, Tompassa on  muuten leffahistorian paras verhojen ostokohtaus. Koskettava ja yllättävä tuokio joka nostaa leffan hetkeksi vielä itseään paljon parempaan seuraan.

Arvosana: 8/10

Vuoden paras tähän mennessä: Toivon Tuolla Puolen (8/10)
Vuoden huonoin tähän mennessä: - 

IMDB
Traileri

Menkkamusikaali (Kajaanin Harrastajateatteri, 2017) ohjaus: Kirsi Järvilehto

Siteellä, tamponilla ja kuukupilla on asiaa (Anni Hernetkoski, Aleksi Voutilainen, Reetta Kokkonen). Nitraatilla myös.

Naisista, tasa-arvosta ja kuukautisista

“Keep bleeding, keep keep bleeding love” -Leona Lewis

“Räppi on vain kuukautiskateutta” -Ruger Hauer

Menkkamusikaali on Kajaanin Harrastajateatterin produktio, joka saa ensi-iltansa 11. helmikuuta 2017. Se on esitys naisista, tasa-arvosta sekä kuukautisista. Viihteellinen anatomian oppitunti ottaa tragikoomisesti kantaa naiseuteen kuukautiskierron syklissä.

Vessapaperia ei piiloteta saniteettitiloissa mutta tamponit olisi hyvä laittaa suojaan vähintään peilikaappiin. Sairaslomapäiviä on helpompi ottaa vatsataudin kuin kuukautiskramppien takia. Ensitreffit eivät loppuneet toivotulla tavalla punakaarrin saapumisen ajankohdan vuoksi. Tamponit ja terveyssiteet luetaan yleellisyyksiksi, ja pinkeistä höylistä saa maksaa lähes tuplahinnan.

Mitä on naiseus, ja miksi se on niin vaikeaa? Miten kuukautisista kuuluu puhua? Ja ennen kaikkea, mitä vittua? (synopsis: https://menkkamusikaali.wordpress.com)

Nitraatti korkkaa harrastajapuolenkin blogiin, helvetin korkea aika ja samalla pääsee vähän (okei, paljon) myös sanomaan muustakin paikalliseen teatteriin liittyvästä joka on mielen päälle viime aikoina jäänyt.

Generaattorilla pyörivä Kajaanin Harrastajateatterin uutukainen 'Menkkamusikaali' on näytäntökauden valopilkku kaupungissa. Rohkeaa, mielenkiintoista, omaperäistä ja hauskaa - asioita joita ei ole ammattilaisten toimesta päästy täällä päin juurikaan parin viimeisimmän kauden aikana kokemaan.

Kyseessä siis tarina kuukautiskierrosta joka napakkana vähän alle tunnin mittaisena esityksenä heittää osaavan symppiscastin kautta silmiin ja korviin toimivan yhdistelmän dataa, fiktiota ja musiikkia. Teoksen lavastus on mainion spartalainen: veren vähän tahraamia lakanoita ja iso (epä)onnen(kuukautis)pyörä. Tarina maustetaan hyvillä, eläytyvillä laulunumeroilla (esittäjänä pääasiassa Mona Pärssinen).

Tämmöistä muikeasti mielen täyttävää teatteria katsellessa Nitraatti hyrrää pehmeästi ja suosittelee kovasti, ihan riippumatta siitä mitä potentiaalisen katsojan navan alapuolelta löytyy. Näytäntöjä on vielä reilusti jäljellä mutta paikkoja rajatusti, joten proggiksen sivuilta vaan omia lippuja varaamaan!

Yleisölle jaettuja kotiinviemisiä.

Toisin ovatkin sitten asiat ammattilaispuolella. *Pliis* älkää yrittäkö kertoa Nitraatille millaista on olla Kaeeeeennuuuulllaaaeeeeeneeeennnn, mandoliinin kanssa tai ilman - Nitraatti kyllä tietää eikä halua siitä erikseen maksaa. Älkääkä vetäkö Nitraattia alta lipan kylähulluilla, lotolla ja ruotsinlaivoilla, kaikkien kolmen kiinnostustason ollessa Nitraatille muutenkin pyöreä nolla, tai kaukaa yli lipan kuuluisan elokuvan nimellä ratsastavalla linnunpönttöseivästys-kysymysmerkillä jonka paikka ei ollut ainakaan isolla näyttämöllä.

Ammattilaiset: lyökää kehiin taas edes yksi klassikko per kausi. Ei sen tarvi olla pönötystä jos ei halua: Anna Kareninan ukko voi ihan hyvin viilettää pelkkänä hengarissa roikkuvana takkina ortodoksikuoron vetäessä livenä taustalla ja Rikos & Rangaistus voi olla anarkiaa ja punk. Eikä perinteisemmässäkään klasarissa ole mitään pahaa: Amadeuksen totaalionnistuminen kaikilla osa-alueilla sen aikoinaan todisti.

Nitraatti käy kyllä vielä tälläkin näytäntökaudella paikallisten ammattilaisten tykö, mutta vain katsastamassa toiseen kertaan parin viime kauden ainoan valopilkun. Vierailut ovat tosin olleet korkealuokkaisia, niistä kiitos ja kumarrus. Mutta omissa soi. Tai siis ei. Jos tiedätte mitä Nitraatti tarkoittaa.

Muuten; tänä samaisena viikonloppuna semiamatöörijoukkue, eli konferenssin pieni mutta pippurinen symppis Lincoln teki historiaa voittamalla Valioliigan (tietty) täysammattimaisen Burnleyn FA-Cupissa ja siten etenemällä kahdeksan parhaan joukkoon.

Jotenkin hetkeen sopivaa?

Arvosana: 8/10

Menkkamusikaali Facessa
YLE:n juttu