2 men drag-racing across the U.S., in a '55 Chevy. Dennis Wilson's the mechanic, James Taylor's the driver.(IMDB)
Ajaja ja Mekaanikko kyntävät viimeisen päälle viritellyllä vuoden 1955 Chevyllään päämäärättömästi pitkin Yhdysvaltoja, raapien menolleen rahaa kiihdytyskilpailuista, mutta ennen kaikkea laittomista kisailuista toisten autojen kanssa. Takapenkille istahtaa jossain välissä Tyttö, joka yrittää lyödä kiilaa kaverusten elämiin, ja auton sivulle kurvaa G.T.O., jonka kanssa aloitetaan kisa osavaltioiden läpi kohti maan pääkaupunkia, jonne ensin ehtinyt saa palkinnokseen vastustajan auton.
Kuvauksesta voisi päätellä, että kyseessä on perinteinen kaahailutoimintakomedia. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Two-Lane Blacktop (joka tarkoittaa asfalttitietä) on eksistentialistinen tie-elokuva, joka todennäköisesti jättää konnankoukkuilijat kylmäksi. Blacktopin kyytiin ei todellakaan kannata istua juonta odotellen.
Etenijät. (Dennis Wilson, Laura Bird, James Taylor)
Merkkejä elokuvan todellisesta olemuksesta löytyy tukku: vaikka kisa toisen auton kanssa sovitaan, ei ketään oikein tunnu kiinnostavan sen voittaminen. Toista pysähdytään auttelemaan, aivan kuin tiet olisivat liian tyhjiä jos kisan voittaja selviäisi, ja sivupolut ja pikkutienestit kiinnostavat koko ajan itse kisaa enemmän.
Elokuvan näyttelijäkaarti on kerrassaan kiehtova. Ajajana nähdään folk-muusikko James Taylor ainoassa varsinaisessa elokuvaroolissaan. Mekaanikkona on Brian Wilsonin (josta kertova mainio elokuva blogissa vasta käsiteltiin) samaisessa Beach Boys-yhtyeessä rumpaloinut veli Dennis Wilson, myös ainoassa roolissaan. Miehet ovat mainioita. Elokuvan fiilikseen kuuluu hahmojen päällisen puoleinen yksiulotteisuus, ja nämä ei-ammattinäyttelijät sopivat tarkoitukseen mainiosti.
Leffan pääpari eli Chevy '55 ja '70 G.T.O.
Ajaja ja Mekaanikko - yhdelläkään elokuvan neljästä päähahmoista ei ole nimeä; yksi naula lisää taide-elokuvakylttiin siitäkin - ovat täysin harrastuksensa ja elämäntapansa lumoissa. Kohtaus jossa joku yrittää tulla puhumaan heille jostain heidän autoonsa liittymättömästä asiasta kesken miesten moottoriaiheisen palaverin on kuvaava.
Kaverukset eivät suhtaudu tilanteeseen tulevaan kylmästi tai ylimielisesti: häntä ei vain sillä hetkellä ole olemassakaan. Ei sillä, että dialogi olisi elokuvassa edes varsinaisesti supertärkeää. Tärkeintä on elokuvan maalaama tunnelma sanojen välissä. Tässä mielenkiintoinen kulttiohjaaja Monte Hellman onnistuu loistavasti.
Tyttönä nähdään vain pari elokuvaroolia tehnyt tuorekasvo Laurie Bird. Hänen yrityksensä sijoittaa itseään kaksikon tai G.T.O:n elämiin on tuhoon tuomittua, vaikkei se jääkään yrityksestä kiinni. Silti, Blacktopin maailmassa jokainen saa lopulta sen mitä haluaa, eikä Tyttö tee poikkeusta.
Onni on lämpöisä villapaita. (Laura Bird, Warren Oates)
G.T.O:na nähdään aina luotettava Warren Oates. Tämä loputtoman villapaitakokoelman omaava autodiletantti aikoo tempaista pojat kanveesiin, vaikkei tiedä kaaroista juuri mitään. Arvailun varaan jää sekin, mistä setä on superajokkinsa kaapinut. G.T.O:n aika tuntuu kuluvan liftareiden kyytiin poimimisessa. Ja mitä kyyditettäviä: solttuja, mielisairaita, miesprostituoituja... Harry Dean Stanton, muuten!
Jokaiselle kyytiläiselleen G.T.O. kertoo erilaisen tarinan siitä, miten hän on päätynyt hetkeen, jossa nyt on. G.T.O. tuntuukin sovittelevan erilaisia elämänkaaria päällensä kuin joku paitoja, toivossa että jokin vaihtoehdoista alkaa miellyttää häntä itseäänkin muita ehdokkaita enemmän.
Kadonnutta kaivattua.
1970-luvun alun Two-Lane Blacktop on myös nostalgiapaukku useistakin syistä. Sen kuvaama Route 66 on pienine kylineen ja niiden pienine huoltoasemineen, joiden vieressä maatilat sulassa sovussa seisovat, hyvin erilainen kuin nykyinen osavaltioiden välisten valtateiden moderni verkosto. Elokuvan biisiraitakin henkii kaipuuta: Doorsia, Kris Kirstoffersonia, Jerry Lee Lewista, Tytön hyräilemää Rollaria.
Blacktop tervehtii meitä myös Yhdysvaltalaisen
elokuvanteon vuosikymmeneltä, jota moni pitää maan elokuvien taiteellisesti
parhaana ajanjaksona. Pelkästään Blacktopin vuoden 1971 tarjonta on
mykistävä: Kubrickin raju Kellopeli Appelsiini, Peckinpahin tyly Olkikoirat, Altmanin kaunis western McCabe & Mrs. Miller, Pakulan uusia uria uurtava etsiväleffa Klute...
1970-luvulla mentiin taidemittarit punaisella.
...Ashbyn komedia Harold & Maude, Siegelin Likainen Harry, Allenin Bananas, Wisen scifiklassikko Andromeda Strain, Bogdanovichin The Last Picture Show, Friedkinin The French Connection, Spielbergin tv-leffa Duel, Greenin ja Spiegelin kiehtovan oudosta hyönteismokumentti Hellstrom Chroniclesta tai Peter Watsonin profetiaalisesta Punishment Parkista puhumattakaan. Blacktop kuuluu ilman muuta samaan joukkoon kaikkien näiden kanssa.
Ihanaa mikä työmaa! (Dennis Wilson 1944-1983)
Ajatelkaa, että tuolloin yksi isoista filmistudioista (tässä tapauksessa Universal) uskalsi vielä julkaista jotain näin valtavirrasta poikkeavaa. Tosin muistetaan myös se, että Universalin pomo Lew Wasserman inhosi Blacktopia ja piti huolen ettei sitä mainostettu juuri ollenkaan, mikä osaltaan johti floppaamiseen sekä elokuvan nopeaan poistumiseen leffateattereista - ja melkein yhtä nopeaan ilmaantumiseen kulttileffojen listoille.
Blacktop on myös hyvä peruste sille, miksi elokuva on yksi vahvimpia kuolemattomuuden muotoja. James Taylor voi katsella itseään loppuelämänsä nuorena, vanhentumattona Ajaja-kollina ainoassa fiktioroolissaan. Warren Oates karisti maalliset tomunsa sydämen petettyä vain kymmenisen vuotta Blacktopin jälkeen. Tässä hän kuitenkin vetää ja virnuilee siihen erittäin tunnistettavaan tyylinsä G.T.O:na, kunnes sähkö maailmasta loppuu.
Eternal summer. (Laurie Bird 1953-1979, James Taylor)
Rantapoika Dennis Wilson ajautui pahoihin huume- ja alkoholiongelmiin ja hukkui tapaturmaisesti vuonna 1983, mutta tässä hän on aina se taitava Mekaanikko, joka pitää Chevyn liikkeessä.
Laurie Birdkin on Tyttö, joka ikuisesti istuu aidan päällä siinä loppukesäisessä puolipilvisessä auringonpaisteessa kuuntelemassa kaskaksia, vaikka vain kahden muun elokuvaroolin jälkeen hän päätyikin lähtemään oman kätensä kautta New Yorkissa vuonna 1979, poikaystävänsä Art Garfunkelin asunnossa. Garfunkel ei ole ikinä täysin toipunut järkytyksestään. Miehen seuraavaa Scissors Cut-levyn takakanttakin koristi Birdin puolikasvokuva.
Kuvista puheen ollen, Blacktopin viimeinen on puhdasta elokuvaa, joka todistaa että ainakin elokuvassa voi sekä burn out että fade away.
"Nyt on käynyt niin, että isi on tavannut aivan ihanan naisen." (Krista Kosonen)
Juha has lost his wife in a drowning accident. Years after he still feels numb and unable to connect with people. Meeting Mona, a dominatrix, changes everything.(IMDB)
Juha menettää vaimonsa hukkumisonnettomuudessa. Kunnolla käsittelemätön suru kalvaa miestä vielä vuosienkin päästä, kunnes lääkkeeksi tuntuu löytyvän haavaa haukusta tekevän sadomasokismin tarjoama hetkellinen mielenrauha.
Lunta ja syystalvea katsellaan, ennen kuin Nitraatti näki ensimmäisen hyvän elokuvan vuosimallia 2019. Jo ohjaaja Valkeapään aikaisemmat ovat osoittaneet, että kyseessä on poikkeuksellisen taitava visuaalisen puolen ohjaaja, suomitasolla käytännössä ainutlaatuinen. Tarkkaan mietityt kuvat ja väripaletti tekevät hänen elokuvistaan katsomisen arvoisia jo ihan sinänsä.
Vaikka tekee kipeää, niin ei haittaa. (Krista Kosonen, Pekka Strang)
Yhdessä luottokuvaajansa Pietari Peltolan kanssa Valkeapää tekee aina mielenkiintoista kuvaa, vaikkei tarina välttämättä pysykään ihan yhtä hyvin koossa. Valkeapää ei myöskään ole arka käyttämään shokkitehosteita. Siltä
osastolta luvassa on tällä kertaa muutaman arvohelyn lisäksi myös oikea kruununjalokivi, joka pisti
Nitraatinkin kiemurtelemaan!
Visuaalisen ilmeen ohella näyttelytyö on Koirien toinen kantava voima. Pekka Strangista on pikkuhiljaa tullut Nitraatin lemppari kotimaisten miesnäyttelijöiden saralla. Hänen tekemä Juhansa sopii erinomaisesti Strangin vahvuuksiin. Juha on yleensä varsin sulkeutunut ihminen, joten hänen mielentilojaan pitää pystyä näyttämään kovin vähillä eleillä. Strang on pystynyt aina säätelemään ilmaisun voimaansa erinomaisesti, ja Juhan laidasta laitaan menevien tunnetilojen kanssa tuo taito on erityisen tarpeellinen.
Mona ja palavan vihan aika. (Krista Kosonen)
Krista Kosonen on Nitraatille usein liika on liikaa -osastoa, mutta tässä Valkeapää tuntuu vetäneen - tai ainakin auttaneen Kososta vetämään - suitset asiaankuuluvasti varsin tiukalle. Vihaa (ja itseinhoa?) kihisevä työminäinen fysioterapeutti ja oman aikansa Mona-domina on se Koirien varsinainen elävä käyttövoima, Juhasta kun ei tuohon tehtävään ole.
Molempien roolitöitä tukee myös lavastus: Juhan sokkeloinen, ahdas ja paljas koti versus Monan korkea, vanha, pimeä ja nuhjuinen kerrostaloasunto joutuvat kertomaan paljon myös molempien hahmojen sielunelämästä. Erityisen tarpeeseen se tulee Monan kanssa, koska katsojille ei kerrota mikä Monan on ajanut S&M:n - paino S:llä - pariin. Samassa yhteydessä onkin luontevaa mainita lavastaja Kaisa Mäkisen hyvä työpanos, johon lukeutuu myös Monan mielenkiintoisia yksityiskohtia sykkivä punamusta dominokellari.
Sivurooleissa Ilona Huhta tekee riittävän Juhan äidittömänä tyttärenä Ellinä, joka teini-ikään ehtiessään jää varsin yksin, kun sairaasta ja ahdistuneesta isästä ei enää oikein ole isäksi. Kuten Valkeapään edellisessäkin elokuvassa He Ovat Paenneet (2014), maailmassa ei nuorelle löydy tälläkään kertaa tukea muusta kuin toisesta nuoresta.
Hymyilevästä Miehestä tuttu Oona Airola tekee raikkaan Sadun, joka on Ellin musaopettaja ja Juhan deitti. Satu tuo elokuvaan sellaisen S&M-fantsuille vieraana outoutena kikattavan perusjantterin kuvan.
Suurimmasta rooliyllätyksestä vastaa puolestaan elokuvan ja tv:n moniosaaja Jani Volanen, jota ei Nitraatin ennakko-odotuksista huolimatta nähtykään maski päässä dominasalin lattialle paskantavana törkeyksien latelijana. Epäilemättä pilke silmäkulmassa Volanen onkin roolitettu Paulina - Juhasta huolestuvana työkaverina - elokuvan 'normaaleimmaksi' ja ongelmattomimmaksi hahmoksi!
Koirat saa hatunnoston myös siitä, että se onnistuu viemään tarinaansa S&M-maailmassa vakavalla naamalla. Kun katsoja ymmärtää melkein heti alusta Juhalle kuristumisen aiheuttaman happivajeen vievän tämän aina hetkeksi lähemmäs edesmennyttä vaimoaan, ei Monan dominointi tunnu mitenkään koomiselta. Toiveeksi jää lähinnä se, että mies selviää koettelemuksestaan hengissä. Juhan kikattava naisystävä jää naurunsa kanssa ilman katsojan taustatukea, mikä on saavutus sinänsä.
Escape to victory. (Pekka Strang)
Koirien taiteellisesti keskimäärin varsin korkeatasoinen tuotantoyhtiö Helsinki-filmi joutui ironisesti suitsimaan elokuvan tuotantohintaa kuvauttamalla sen Latvian pääkaupungissa Riiassa. Tämä kertoo omaa kieltään siitä, miten vaikea vähänkään valtavirrasta poikkeavalle on saada yhtä aikaa rahoitus ja kauttaaltaan kotimaiset tekijät sekä siitä, miten varman päälle Suomessa kuten muuallakin nyt tehdään. Myös toinen myöhäisvuoden erikoisemmista ensi-illoista, epäonnistunut pienimuotoinen epookkidraama Marian Paratiisi jouduttiin tekemään ulkomailla (Virossa).
Koirien loppua voitaneen pitää ambivalenttina. Onko se vapautusta
estoloista ja angstista, vai viimeinen ja peruuttamaton valheeseen uppoaminen? Nitraatti kallistuisi
jälkimmäiseen vaihtoehtoon: psykiatria ja / tai lääkitys kuulostavat pitkässä
juoksussa toimivammilta vaihtoehdoilta. Mutta toisaalta, Nitraatti ei olekaan Juha.
Aina näin Halloweenina Nitraatti valkkaa yhden leffamörön ja listaa kyseisen ökömöttiäisen kolme mieleisintään esiintymistä valkokankailla, sekä kolme parasta leffaa jotka samaisten otusten ympärillä pyörivät. Molemmissa listoissa vallitsee nouseva järjestys.
Eka kerralla vilkaistiin verenhimoisia vihulaisia, viime vuonna kuikuiltiin kummituksia ja tänä vuonna Nitraatti sytyttää noitaroviot roihuun. Luupin alla lymyilevät siis tällä kertaa noidat, nuo epäluotettavat ystävämme. Aidossa metoo-hengessä tätä yleensä naisimmeisten joukoksi miellettyä porukkaa pippuroidaan Nitraatin toimesta tällä kertaa usealla kaksilahkeisellakin osanottajalla.
Kolme parasta elokuvanoitaa
Kirveelle on ollut töitä. (Miranda Richardson)
#3: Lady van Tassel, Sleepy Hollow (1999)
Listan alkuun sitä perinteisintä noitamallia. Miranda Richardson vetää vittumaisen naisimmeisen roolin yhtä helpon oloisesti kuin perusjantteri lompakon perstaskustaan, ja päätöntä ratsumiestä helvetistä kanssaihmistensä kiusaksi noitamenoilla kutsuva van Tassel onkin neidin sitä muistettavinta osastoa.
Piiri pieni. (Paul Eddington, Christopher Lee, Sarah Lawson, Patrick Mower)
#2: Duc de Richleau, The Devil Rides Out (1968)
Tällä entryllä Nitraatti lyö monta erikoista kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnäkin kyseessä on hyväntahtoinen herraskaisnoita, valkoisella magialla leffan pääpahisnoitaa vastaan puolustautuva leffan sankari. Toisekseen kyseessä on yksi harvoja Christopher Leen hyvisrooleja kauhuleffoissa. Ja kolmanneksi tietty se harvinaisempi sukupuoli noitahommissa. Eikä itse leffakaan ole yhtään hassumpi, itse asiassa brittikauhun valioita!
"Wouldst thou like to live deliciously?" (Anya Taylor-Joy)
#1: Thomasin, The VVitch: A New-England Folktale (2015)
Ykköseksi Nitraatti nostaa tällä kertaa suht vasta näkemänsä pienieleisen ja pienibudjettisen kauharin päähahmon, nuoren Thomasin-neidon. Onko eläinten kerrassaan arveluttava puhe ja kaikenlaisten outojen sattumien kasautuminen yhden nuoren naisen ympärille vain sattumaa ja mielisairautta, vai onko vanhalla kehnollakin kyntensä pelissä? Tarjolla tässä muutenkin ihan pätevässä indiehorrorissa on myös varsin unohtumaton loppukuva.
Tiukkapipo kaupunkipollaripaladiini Neil Howie (Edward Woodward) lähetetään syrjäiseen saaristolais-skottikylään tutkimaan kadonneen neidon tapausta. Pian paljastuu että kyläläisillä, ylhäinen lordi Summerisle (Christopher Lee) mukaanlukien on varsin omalaatuisia ja pitkäikäisiä käsityksiä siitä, miten kylän hyvä elämä saadaan jatkumaan entisellään. Brittikauhareiden klassikko löytyy listalta, itseoikeutetusti.
Tanssikoulun hurmeisiksi äityvät oppiviikot alkavat saada selitystä, kun Jorma Uotisen kavereiden sisäoppilaitoksen johtokunta paljastuu joukoksi noita-akkoja. Logiikkaa ei tästä Argenton elokuvasta kannata etsiä sen enempää kuin miehen teoksista muutenkaan, mutta tunnelmaa voi taas kerran vaikka veitsellä leikata. Noitaleffojen eliittiä ja samalla Dario Argenton paras elokuva.
Odottavan äidin aika on pitkä, kun mukavaa uutta kotia ja perheenlisäyksen tuomaa onnea ryhtyy varjostamaan varsin ikävästi kasautuvien sattumusten sarja. Naapurin kivan vanhan höppänäpariskunnan - joka ei malta olla huomauttamatta, että Paavi ei ikinä vieraile kaupungissa jonka lehdistö on lakossa - olisi voinut sisällyttää vaikka parhaiden noitienkin listalle, mutta koska se oli jo tungettu täyteen, mainitaan Roman (Sidney Blackmer) ja Minnie Castevet (Ruth Gordon) sitten vaikka tässä! Rosemary on Roman Polanskin ajaton kauhuklassikko, joka ei katselemalla kulu.
Lapin maisemiin sijoittuva noitanaisen tarina olisi sopinut kummalle listalle tahansa, mutta pistetään se vaikka tilanpuutteeseen vedoten tähän ihan erikseen omanaan. Mirjami Kuosmasen raivoisa poromiehiä kuohitseva noitanainen Pirita tervehtii meitä yhdessä parhaista suomileffoista, genreä tuijottamatta. Tunnelmallinen ja kauniskuvainen Peura kuuluu ehdottomasti noitaleffalistalle, vaikkapa sitten näin erikoismaininnan muodossa.
New Jersey mob boss Tony Soprano deals with personal and professional issues in his home and business life that affect his mental state, leading him to seek professional psychiatric counseling.(IMDB)
The Sopranos oli ja on kaikkien aikojen paras yhdysvaltalalainen draamasarja. Sarjojen kultakauden avainteos kertoo Sopranosin mafiaperheen tarinaa hiukan vajaan vuosikymmenen ajanjaksolta. Sen tarinankerrontatyylistä tuli myös vaikutusvaltaisinta tämän vuosituhannen tv-viihteessä. Alla Nitraatin tajunnanvirrasta kahmittua tekstimuotoista ja heittelehtivää tilitystä tästä kultakimpaleesta; selväpäisempää löytynee esimerkiksi täältä.
The Sopranos (noin) A:sta Ö:hön
Amerikka. The Sopranos käsittelee italialais-amerikkalaisten taittaman "american experiencen" yhden polun nykyhetkeä. Lukutaidottomat maahanmuuttajat jotka eivät olleet tottuneet saamaan ongelmiinsa apuja virallisilta tahoilta loivat itselleen vahvan jalansijan:
italialaisravintolat, pizzeriat, taiteentekijät ja niin pois päin. Ja tietysti he toivat mukanaan myös mafian, jonka nykyisyydestä The Sopranos kertoo.
Sarja, kuten muutkin mafiaa käsittelevät fiktiot, joutui tietysti useiden italian-amerikkalaisten asioita ajavien järjestöjen kynsiin negatiivisten stereotyyppien esittämisen johdosta. Sarjan luoja David Chase totesi osuvasti, että jos tämä yksi pieni ryhmä ihmisiä joista tehdään
elokuvia ja sarjoja (useat klassikkoja) harmittaa näitä järjestöjä noin vietävän paljon kaiken positiivisen keskellä, niin pitää
kysyä että miksi? Välillä huvittavan
tekopyhät ja alhaista itsetuntoaan potevat Sopranosin gangsterit sujahtaisivat noiden järjestöjen riveihin vaivatta.
Adriana & Chris (Drea de Matteo, Michael Imperioli)
Adriana La Cerva. Sarjan pilotissa muutaman sekunnin vilahtava, Drea de
Matteon esittämä tarjoilijaneito jäi David Chasen
mieleen, kun Chrisille piti alkaa roolittaa tyttöystävää. Varsin samalla
eli ei kovin korkealla aaltopituudella Chris Moltisantin kanssa
seilannut tyrmäävän upean näköinen Adriana oli yksi sarjan lukuisista erinomaisesti tulkituista vakkarihahmoista. Adrianaa seurattin myös yhdessä The Sopranosin tylyimmistä storylineistä - ja
kohtauksista. (Huom! Alla oleva video spoilaa!)
Artie Bucco (John Ventimiglia). Sopranojen vakkariravintolan hermoheikko kokki, jonka elämässä on aina jotain vialla.
Bobby 'Bacala' Baccalieri (Steve Schirripa). Sopranojen nallekarhumainen 'kiltti' sotilas. Lapset ja lapsenomaiset puuhastelut aina sydäntä lähellä.
Carmela Soprano (Edie Falco). Tonyn itseäänpettävä vaimo, joka jollain tasolla kuitenkin tietää kaiken siitä, mikä perheen elättää.
Chris Moltisanti. Pahansisuinen ja vähän simppeli, mutta kosolti
henkistä elämää proosan ja pirin seireenikutsujen väleillä huokunut
Tonyn manttelinperijä oli yksi Nitraatin lemppareita. Michael
Imperioli teki paitsi hyvää jälkeä roolissaan, myös kirjoitti sarjaan kourallisen osia.
Commendatori. Tämä Italiaan sijoittunut episodi meni vähän vihkoon, eikä David Chasekaan tykkää. "We didnt really know what the hell we were doing."
James Gandolfini, David Chase
David Chase, syntyjään David DeCesare. Sarjan
italianamerikkalainen luoja ja ennen tätä jo monessa tv-proggiksessa marinoitunut
tekijä halusi murtaa The Sopranosilla niin perhesarjojen kuin
mafiadraamankin rajoja. Chase kirjoitti muiden sarjan kirjoittajien käsiksiä uudestaan sarjan alkuaikoina, myöhemmin kaikki kirjoittajat olivat jo synkassa sarjan kanssa ja tarve uudellenkirjoittamiseen väheni. David Chase myös leikkasi koko sarjan ja sai näinkin pidettyä lankoja käsissään ja kerrontaa yhtenäisenä.
Dwight Harris (Matt Servitto). FBI-agentti Harris on Tonyn vastapuolen ruumiillistuma ja sarjan jatkuessa myös pieni ikkuna nine-elevenin jälkeiseen muuttuvaan mielipideilmastoon.
Elliot Kupferberg (tri). Ohjaaja ja elokuvateoreetikko Peter Bogdanovich
teki psykiatrin psykiatrin ja samalla yhden Nitraatin suosikkirooleista
sarjassa. Kupferberg oli kuin sarjan kommenttiraita Tonya sarjan läpi
hoitaneen tohtori Jennifer Melfin (Lorraine Bracco) luottolääkärinä,
jonka kaikkinäkevän terävä, mutta välillä ylimielinen suhtautuminen
Melfiin oli sarjan peruskamaa.
Gangsterit. The Sopranosin gangsterit ovat monesti joviaaleja ja kilttejä
kavereita, mutta joiden räjähtelevien väkivallan purskausten kohtaukset kertovat aivan
toista sosiopaattitarinaa. Sarjan gangsterihahmoissa kiteytyy The Sopranosin syvin olemus: draaman
ja komedian yhteentörmäys.
Sopranosien sukupolven gangstereilla huumeet ovat alkaneet sotkea tekemistä jo 1970-80
luvulta asti. Vaikenemisen laki alkoi ottaa kovia kolauksia, kun vanhojen aikojen viiden vuoden tuomiot rekkaryöstöistä vaihtuivat 30 vuoden huumetuomioihin: ilmiantaminen alkoi kuulostaa paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Kunnia ja kunnioitus ovat Sopranosin kuvaamassa maailmassa jäämässä paitsioon, kuten muussakin amerikkalaisessa elämässä.
Sopranosin gangsterit valehtelevat melkein koko ajan, usein silloinkin kun luulevat puhuvansa totta - rikollisen toinen luonto. Sarjan gangsterihahmoja kohtaan voi tuntea empatiaa, mutta ei sympatiaa.
Janice Soprano (mainio Aida Turturro). Toisella kaudella kuvioihin ilmestyvä, hipahtava tilan haltuun ottava drama queen on Tony Sopranon sisko ja piikki Tonyn lihassa.
Jennifer Melfi (tri). Tonyn luottopsykiatri läpi sarjan keston. Näiden kahden välisissä sessioissa käydyt keskustelut olivat yksi sarjan tunnusmerkkejä ja sen vahvimpia elementtejä.
Johnny "Sack" Sacramoni. Tonyn ainakin paperilla liikekumppani, käytännössä vastapeluri New Yorkista. Vincent Curatola tekee hienon roolityön Johnnyna, jolla on - aivan kuten Tonyllakin - pistää pöytään omatkin työn ulkopuoliset koettelemusvuorensa.
Junior Soprano (Dominic Chianese). Tonyn iäkäs, yksinäinen ja vmäinen eno on myös yksi Tonyn lukuisista murheenkryyneistä.
Kausi. David Chasen mukaan yksittäisen kauden suunnittelu sujui suunnillen näin: 1) Chase miettii kauden iskukohdat 2) Sarjan käsikirjoittajat miettivät yhdessä kauden rakenteen 3) Osat kirjoitetaan noin kolmen blokeissa 4) kässäreihin lisätään osat yhdistävät tekijät.
A.J., Meadow & Tony (Robert Iler, Jamie-Lynn Sigler, James Gandolfini)
Lapset, eli Meadow Soprano (Jamie-Lynn Sigler) ja Anthony "A.J." Soprano Jr. (Robert Iler) David Chase ei halunnut nähdä sarjassa tyypillisiä tv-sarjojen nokkelia ja voimaantuneita lapsia. Paljon realistisemmat ja tutummat, välillä ihan hukassa olevat ja sijaansa pohtivat Sopranosin naperot ovat selvästi tunnistettavampia otuksia, niin Meadowin maailmaa parantava pappa betalar, kuin Anthony Juniorin teinitollokin. Lapset ovat ainoa normaali asia Tonyn elämässä. David Chase sanoi, että hänestä piti tulla ensin vanhempi (ts. isä) ennen kuin pystyi luomaan The Sopranosin.
Little Carmine, eli Pikku-Carmine eli Carmine Lupertazzi Jr. Nitraatin suosikkihahmoja sarjassa. Sarjan loppupuolella
vakkarihahmoksi siirtynyt mafian New Yorkin pään rauhallinen sovittelija,
josta olisi toisessa elämässä tullut jokin mainio YK-rauhanneuvottelija.
Ray Abruzzo tekee komean roolityön. Pääpomon roolikaan ei Carminea kiinnostanut, ja tämä klippi kertoo
miksi.
Mafiaveljet eli Martin Scorsesen Goodfellas oli yksi sarjan templaatteja. Kuten The Sopranosissa, Mafiaveljissäkään ei ollut sävellettyä musiikkia, vain biisiraita. Näin musiikki ei yleensä kommentoi tapahtumia suoraan, vaan toimii eräänlaisena kreikkalaisen teatterin kuorona. Sävelletyn musiikin puute antaa tapahtumiin myös oman pienen realismilisänsä. Väkivallan käsittelykin on The Sopranosissa hyvin samanlaista kuin Mafiavelijssä: suoraviivaista, ilman tyylittelyä.
New Jersey ja New York. Sarjan tapahtumapaikat. Erityisesti New Jerseyn aakea laakea ehtii tulla tutuksi.
Paulie "Walnuts" Gualtieri (Tony Sirico). Yksi Tonyn kapuja ja sarjan päähahmoja. Yksinäinen iäkäs taikauskoinen dandy ja isolta osaltaan vastuussa sarjan huumoriarvojen noususta.
Paniikkikohtausten runtelema perheenpää.
Perhe. Tony Sopranon, kuten muidenkin sarjan gangsteriperheiden tarina säilyy mielenkiintoisena ja
väljähtymättä niiden kohtaaman jatkuvan väkivaltaisen tuhon uhan vuoksi. Samalla se myös
inhimillistää ja arkipäiväistää sarjan tarinan rikollista puolta, koska katsojat tuntevat myös kaikkien hahmojen yksityiselämää.
Phil Leotardo (Frank Vincent). Kuolemakasvoinen sarjan loppupuolella kuvioihin ilmaantuva gangsteri. New Yorkin mafian pään ikävin ilmentymä. Katsojille varmaan tutuin yhden elokuvahistorian pahimman hakkauksen kohteeksi joutujana Scorsesen Mafiaveljissä.
Pilotti. Sarjan pilotti kuvattiin Foxin kaapelikanavalle. Kun kävi
selväksi, että David Chase haluaa tehdä sarjaa New Jerseyssä
(autenttisuus) paikallisilla näyttelijöillä (autenttisuus),
paikallisilla ohjaajilla (kulusäästö) ja omintakeiseen tyyliinsä, alkoi
"vade retro, satana!" paeta niin Foxin kuin useiden muidenkin tv-yhtiöiden päällystöjen
huulilta.
Pilotin materiaalista suunniteltiinkin jo lisäkuvausmateriaalin avulla pelkkää tv-leffaa. Puolen vuoden päästä pilotista
HBO-kanava kuitenkin sanoi "notta mikäettei!". Network-televisio jäi Chasen mukaan tosin jälkeen jo pilotissa. Kun Chris puhuu länsirannikolle muuttamisesta ja elämäntarinansa elokuville myymisestä, ei tätä seurannutkaan Tonyn taholta hyväksyttävä ja rakastettava pieni hyväntahtoinen perusmafiapomon alaiselleen antama luunappi, vaan luvassa oli Gandolfinin kanavoima räjähtävä vihanpurkaus. Loppu on historiaa.
Ralph keskellä. (Joe Pantoliano)
Ralph Cifaretto (Joe Pantoliano). Sarjan gangstereista iljettävimmän väkivallanteon suorittava kuvatus kantaa tekoaan katsojan mielissä loppuunsa asti. Karma korjaa asiaa ja eittämättä katarsis on katsojalle mieluinen.
Rikollisuus. Sopranos kuvaa rikollisuutta joka on jäämässä paitsioon.
Liikkuvat rahamäärät ovat joskus hämmästyttävän pieniä, vaikka niiden
vaalimiseen ja kahmimiseen käytetään välillä hirvittävää väkivaltaa. Veroja
kiertävien laillisten valkokaulusrikollisten kiristysyritys kertoo eron:
kun ketjukahvilan jokainen kahvinpapukin on kirjanpidossa ja
johtoporras pilvenpiirtäjien torneissa, jäävät suojelurahat keräämättä.
"Moi!?" Rosalie Aprile (Sharon Angela)
Rosalie Aprile (Sharon Angela). Carmelan luottokavereita, joka pitää mainita lähinnä koska leidin habitus on niin kovasti Nitraatin mieleen!
Silvio Dante (Steven Van Zandt). Kuka olisi osannut arvata, että Bruce Springsteenin E-Street Bandin luottomies olisi myös mainio näyttelijä? Onneksi David Chase arvasi. Yksi Tonyn kapuja, jonka hiljainen, mietiskelevä ja kumara tyyli toimii oivana rauhoittavana tekijänä Tonylle ja - yhdessä Paulien kanssa - ehtymättömän huumorin lähteenä katsojille.
Sopranos (The). Elokuva joka viikko. Ei historiallista ajankuvaa. Ei mafiamytiikkaa. Draama ja komedialliset elementit kohtaavat. Koska
sarjaa ei tehty perinteisille tv-kanaville, ei sarjaa tarvinnut
tahdittaa normaaliin nelinäytöksiseen muottiin, jossa jokaiselle
mainostauolle mennään cliffhangerissä.
Jo tämä tarkoitti paljon
vapaampia käsiä kertoa tarinaa erilaiseen tahtiin. Kaapelikanava tarjosi
myös areenan tarinoille, joissa kaikkea ei tarvitse selittää ja
katsojalta vaaditaan enemmän. Tarkkana on oltava. Joskus hutiloitukin tarinankerronta loi sarjalle lisäarvoa. Eka kauden "missä Pussy on?"
cliffhanger = David Chasella itselläänkään ei ollut harmainta aavistustakaan ennen kakkoskauden suunnittelun aloittamista.
Tony Soprano (James Gandolfini)
Tony (Anthony) Soprano. James Gandolfinin uran huippu on jo pelkillä eleillään
ja fysiikallaan enemmän ilmaisemaan pystyvä Tony, kuin mihin moni muu pystyisi tunnin
monologeilla. Gandolfini halusi sarjasta sen lopulla jo pysyvästi
eroon. Hänen mielestään kirjoittajat olivat jo muuttuneet vampyyreiksi, jotka repivät näyttelijöiden elämästä haluamiaan palasia ja survoivat ne
heidän näyttelemiinsä hahmoihin. Mitenkään tämä ei näy hänen roolisuorituksessaan, joka on
priimaa aivan sarjan loppuun asti. Kun David Chasellakin alkoi lopussa olla
The Sopranosin kanssa jo mitta täynnä, ei sarja jäänyt ikinä huonontamaan
itseään vähenevien tuottojen ylivenytettyyn spiraaliin.
Ulkopuolisuus. Sarja on parhaimmillaan kun hahmot ovat ulkona elementistään. David Chasen omia suosikkeja on "College", ykköskauden osa jossa Tony kuljettaa Meadowia collegetutustumireissuilla samalla kun hän itsee murhaa FBI-vasikan. Siinä korostuu myös Chasen sarjalle havittelema "leffa joka viikko" -idea, samoin kuin tarinan itsenäisyys muista sarjan tapahtumista.
Toinen sarjan kehutuimpia on kolmoskauden "Pine Barrens". Vaikea
väittää vastaan: Chrisin ja Paulien huolella ryssimä velankeruureissu
johtaa kaksikon venäläisen ex-erikoisjoukkojen miehen surkuhupaisaan jahtiin
hyytävän kylmässä newjerseyläismetsikössä.
Mainitaan vielä erikseen vaikkapa "Employee of the month". Raiskausta käsittelevä osa, jonka suurin hienous on, ettei se anna katsojille sitä mitä he odottavat. Sama pätee muuten sarjan kiisteltyihin viimeisiin minuutteihinkin.
Unikuvasto. Tuosta Melfi-klipistä päästäänkin sujuvasti yhteen sarjan originaaleimmista vedoista, joka oli ottaa osaksi tarinansa
kerrontaa hahmojen näkemiä hallusinaatioita ja unia. Puhuvat kalanpäät
ja Tonyn elämän ja kuoleman välillä kokema toinen elämä limbossa tulevat
heti mieleen. Majakanvalo, ja yhä kauemmas siitä johtava matka... Ei
kikkailua, vaan lisäarvoa ja uusia tarinan kerronnan tasoja.
Vitoskauden alun uusien hahmojen vyöry oli Nitraatista sarjan arveluttavin hetki. Pari hahmoista osoittautuikin ihan turhiksi lisiksi, mutta toisaalta sarjaan saatiin myös sen loppuun asti kantanutta uutta verta.
Vito Spatafore (Joseph R. Gannascoli). Viton tarinan kaari kertoo meille sen, miten tämä mafian kaksinaamaisten vanhoillisten ukkojen joukko suhtautuu sateenkaari-ihmisiin. Voinette arvata ettei kovin hyvin. Viton tarinan tiettyä kaavamaisuutta maustaa huomattavasti se väkivaltainen ympäristö, missä Vito seksuaalisuutensa kanssa kipuilee.
Ziti. Hah, luulitteko että tämä jää nitraatilta väliin? Ei! Ruotsalainen å ja pari muuta tosin jäi, kun Nitraatti lopulta kohtasi oman kikkailunsa jaksamisen rajat. Mukavan
pienoisjuna-hanslankari Bobby-rukan edesmenneen Karen-vaimon Ziti saa olla pakkasessa Bobbyn
tehdessä pitkää surutyötä, ennen kuin Tonyn kaiken ilman ympäriltään
vievä tilanvarastajasisko Janice sen Bobbylle viimein
tarjoilee. Ruokahan näyttelee muutenkin isoa roolia Sopranosin hahmojen elämässä. Zitin resepti löytyy vaikkapa täältä!
Krokotiili ja kyyneleet. (Nancy Marchand, Edie Falco)
Äiti. Tonyn Livia-äiti (Nancy Marchandin loistavasti vetämä) on tv:n pirullisin
mami ikinä. Poikaansa jatkuvasti alentava ja panetteleva, jopa tämän
murhaa järjestelevä Livia oli kaiken pahan alku ja juuri, ja jonka aiheuttamia osumia
psyykeeseensä Tony sai korjata psykiatrinsa penkillä sarjan loppuun
asti.
Alun perin Chase ajatteli tapattaa Livian suht pian, mutta
Marchandin roolityö ja hahmon suomat mahdollisuudet saivat hänet
muuttamaan nopeasti mieltään. Suureksi suruksi näyttelijä Nancy Marchand menehtyi
toisen ja kolmannen kauden välillä, joten hänet jouduttiin sittenkin
pakosta kirjoittamaan sarjasta ulos. Noh, sekin saatiin kantamaan lisää vettä Tonyn
ongelmamyllyyn.
Ölinä. "Less yaking! More whacking!" oli joidenkin Sopranos-fanien suurin toive, kun tappamista ei ollut heidän mielestään tarpeeksi ja pulinaa aivan liikaa. David Chase vastasi huutoon näyttämällä vertauskuvallista persettään kirjoittamalla jatkossa sarjaan vieläkin enemmän sitä yakingia eli pulinaa. Bless him.
Loppusanat: Nitraatista oli aika ärsyttävää se, että Nitraatti oli kirjoittanut esimerkiksi ruttuisesta Sorjosesta, muttei sanaakaan kaikkien aikojen parhaasta yhdysvaltalaisesta draamasarjasta eli The Sopranosista. Vasta suoritetun Sopranosin uudelleenkatselukerran jälkeen oli korkea aika korjata tuo virhe. Suurin osa lukijoista on tähän tajuttoman hienoon sarjaan jo varmasti tutustunutkin. Muille Nitraatti ei voisi enempää tätä teosta täydestä sydämestään suositella.
A British Agent is sent to East Berlin to receive a Communist defector, but the true situation turns out to be rather more complicated.(IMDB)
Agentti Harry Palmer saa tehtävän Berliinissä. Korkea-arvoinen Neukku-upseeri suunnittelee loikkaamista länteen, ja loikkauksen järjestämisen nakki viuhuu Palmerin kätösille. Arvattavasti asiassa tulee matkaan enemmän kuin yksi mutka, kun petosten ja vastapetosten verkoissa hilluu myös Israelin tiedustelupalvelu - ja missä he, siellä tietysti ex-Natsitkin...
Michael Cainen tähdittämä Harry Palmer -elokuvien sarja oli ensimmäisiä Bondien sarjakuvamaisuudelle realismin karvasta vastalääkettä tarjonneita vakoiluleffatekeleitä. Hautajaiset Berliinissä oli elokuvasarjan toinen ja niistä Nitraatin mielestä myös paras.
Happiness is a cynical heart. (Michael Caine)
Ensimmäinen Palmer-elokuva The Ipcress File (1965) oli hiukan sekava ja aivopesukikkailullaan ratsastanut pätkä, vaikka ihan kovaa kakkaa sekin. Sarjan viimeinen eli kolmas Billion Dollar Brain (1967) taas oli epätoivoinen kurvaus Bondien tonteille, ilman niiden onnistumisia - tosin meille suomalaisille se on katsomisen arvoinen ihan pelkästään siksi, että leijonanosa elokuvasta tapahtuu Suomessa! Ainoana harmina Palmerin huvittavat kulinaristiset intohimot ja kokkausinto ensimmäisestä elokuvasta jätettiin Berliinissä taka-alalle, erästä huvittavaa ja ja poliittisesti epäkorrektia one-lineriaan lukuunottamatta.
Huvittava oli myöskin Nitraatin Palmer-elokuvien katselujärjestys: ensin Nitraatti tarkasti kolmosen Suomi-aspektinsa takia, sitten sarjan avauselokuvan ja viimeisenä tämän keskimmäisen. Noh, ainakin sokeri jäi pohjalle. Satunnaisemmalle katsojalle Nitraatti voi huoletta suositella tutustumisen aloittamista tästä keskimmäisestä ja parhaasta; sarjan muiden elokuvien näkeminen ei ole välttämätöntä kuin semiä kovemmille Caine-faneille / "Suomi mainittu! Torille!" -osastolle.
Architecture & Morality.
Mutta takaisin itse asiaan: Hautajaiset Berliinissä tarjoilee muikeaa ajan- ja paikankuvaa suht vasta pahamaineisen muurinsa saaneesta kaupungista. Len Deightonin kirjojen päähenkilö Harry Palmer taipuu Michael Cainen osaavissa käsissä uskottavaksi ja syvästi kyyniseksi elokuvasarjansa päähahmoksi, jonka maailmankuvaa Hautajaiset Berliinissä petosten ja vastapetosten sapluunallaan tuntuu myös parhaiten hyväilevän.
Caine alkoi olla Palmerien aikaan jo parhaassa iskussaan, ja hän vetää Palmerin erittäin... noh, cainemaisesti! Berliinin sivuosat on ryyditetty hyvillä luonnenäyttelijöillä sekä
mannermaisilla tähtösillä ja tähdillä, joista Oskar Homolkan vetämä huvittava ja
ketturepomaisen ovela vanha eversti Stok on muistettavin.
Tulen viemää. (Eva Renzi, Rainer Brandt)
Jos lukijalle ovat tuttuja ja mieluisia vaikkapa John Le Carrén mainiot vakoiluromaanit, (tai niistä tehdyt elokuvat ja sarjat) ei Harry Palmerin kyytiin hyppääminen ole vaikeaa. Tosin selvänä erona niihin ei Harry maailmankuvastaan johtuen pety läheskään yhtä usein, kuin Carrén astetta idealistisemmat päähenkilöt. Harryn kyynisyyden perimmäiset syyt (rikollisen taustan lisäksi) eivät tosin Nitraatille elokuvatrilogiaa katsoessa ikinä oikein avautuneet; ehkä Deightonin kirjojen tavaaminen soisi sen osalta ahaa-elämyksen.
Evan Jones on työstänyt Len Deightonin hyväksi kehutusta kirjasta onnistuneen kässärin, joka tosin joidenkin (aikalais)arvostelijoiden mielestä on juoneltaan turhan monimutkainen. Höpönlöpö sanoo Nitraatti. Jos Hautajaiset Berliinissä elokuvana kiinnostaa, ei juonessa mukana pysyminen vaadi agenttikirjojen ja -leffojen veteraaneilta muuta kuin puhelinta räpläämättömän huomionsa.
So 60's! Kuvasta ulos voisi myös kuvitella Aki Kaurismäen huutamaan "action!". (Michael Caine, Eva Renzi)
Ohjaaja Guy Hamilton pitää palikat kasassa ja tarinan kiitettävässä kiirehtimättömässä liikkeessä. Mies osasi asiansa muidenkin mielestä, koska ohjasi myös ison liudan Bond-elokuvia. Niistä puheen ollen, Berliini on Nitraatista parempi kuin suurin osa Bondeista, ehkä Hänen Majesteettinsa Salaisessa Palveluksessa (1969) ja Kuuraketti (1979) -pätkiä lukuunottamatta.
Lyhyestä virsi kaunis: Hautajaiset Berliinissä on pieni, näppärä ja suotta unohdettu vakoiluelokuvahelmi, joka odottaa uutta löytämistään.
In the 1960s, Beach Boys leader Brian Wilson struggles with emerging psychosis as he attempts to craft his avant-garde pop masterpiece. In the 1980s, he is a broken, confused man under the 24-hour watch of shady therapist Dr. Eugene Landy.(IMDB)
Beach Boys on suosionsa huipulla, kun bändin johtajanero Brian Wilson alkaa kärsiä mielenterveysongelmista. Kun muut pojat lähtevät keikkailemaan Japaniin, Brian valitsee mieluummin lukittautumisen studion, mielensä ja musiikkinsa syvyyksiin. Tuloksena oli yksi maailman hienoimpia levyjä - ja yhden mielen tuhoutuminen.
Nitraatti tervehtii tätä musaleffaa ilolla. Näinä aikoina typeryttävän tylsiä musiikkielämäkertaelokuvia vaivaa lähes aina niiden paljas kaavamaisuus. Alkukipristely, suosion nousu, päihteet, tuho ja uusi nousu ja sama aina uudestaan ja uudestaan kuin Teletapeissa.
Brian Wilsonin blue monday. (Paul Dano)
Love & Mercy välttää kaavamaisuuden lähes täysin. Tarina kerrotaan
limittäin ja kahdessa aikatasossa. Ensimmäisessä liikutaan vuosissa 1964
(Brian Wilsonin ensimmäinen paniikkikohtaus) - 1968 (Wilsonin
ensimmäisen lapsen syntymä). Siinä seurataan miehen ajautumista
erilleen muusta bändistä, kun konventiot ja pelkät hitit eivät enää riitä
ruokkimaan tämän mielikuvitusta, ja Wilsonia työstämässä yhtä
popmusiikin merkkilevyistä eli Pet Soundsia, sekä hänen pahenevia
mielenterveysongelmiaan.
Toisella aikatasolla tutustutaan mieleltään hajonneeseen Brian Wilsoniin vuosina 1986-1992, kun hänen tuleva vaimonsa, autokauppias Melinda Ledbetter saapuu miehen elämään korjaamaan rikkimennyttä ihmistä ja repimään tätä pois ylilääkityshelvetistä.
Love & Mercyn Pet Sounds-osio sisältää yksiä parhaita studioon sijoittuvia kohtauksia fiktioelokuvissa. Paul Dano vetää aivan loistavan nuoren Brian Wilsonin. Itsekin hiukan musiikkitaustaa omaava Dano ja ryhmä muusikkoja improvisoi levytyssessioita todella uskottavasti ja innostavasti.
*Köh*. Beach Boys miinus Brian Wilson.
Katsojalle välittyy täydellisesti tunne, että studiossa ollaan juuri nyt
jonkun uuden, hienon ja ennenkokemattoman äärellä. Myös toki nykyään jo
hyvin tunnettu tosiasia - siis se, että levyllä eivät soittaneet Ranta
Pojat vaan rautaisista, alansa huipuista ammattilaisista koostunut
muusikkoryhmä, saa arvoisensa esityksen - samoin kuin The Beatlesin
kanssa käyty legendaarisen hyviä levyjä (Rubber Soul, Pet Sounds, Revolver, Sgt. Peppers) suonut nokkapokka.
Love & Mercyn tarinan kertomisessa vakuuttavasti ja tunteikkaasti Nitraatti nostaa kaksi tekijää ylitse muiden. Ensinnäkin Paul Danon roolisuorituksen nuorena Brian Wilsonina. Dano keittää katsojan nautittavaksi erittäin onnistuneen ja ymmärrettävän Wilsonin, jossa yhdistyvä musiikillinen nerous ja etenevä mielen hajoaminen ruokkivat toisiaan juuri sopivasti sen yhden kauniin ajanjakson, jona Pet Sounds syntyy.
Ei niitä kivoja sessioita, vaan loputtomuuden alkua. (Paul Dano)
Yksi elokuvan sydäntäsärkevimmistä kohtauksista on, kun jo lapsena isänsä pahoinpitelyjen seurauksena oikeasta korvastaan 90% kuuroutunut Wilson yrittää nuorena aikuisena käännellä kokemansa hakkaamisen musiikintekemisensä voimavaraksi. Brian
Wilsonin lauluosioissa Dano varioi, välillä huulisynkkaamalla ja välillä
vetelemällä itse. Aina tasokkaan Paul Danon puuttuminen vuoden 2015
Oscareissa parhaan miespääosan
palkinnon ehdokkaiden joukosta tämän vedon ansiosta on muuten Nitraatille täysi
mysteeri.
Palkinnonkin Nitraatti olisi varsin empimättä läpännyt miehen käteen.
Danon roolisuoritusta tukee Atticus Rossin elokuvaan koostama
taustamusiikki. Uudellenjärjestellystä ja miksaillusta Beach Boys
-kamasta koostuva soundtrack luo osaltaan vahvaa tunnepohjaa Paul Danon
roolityölle, kun Brian Wilsonin headspace välittyy katsojalle myös auraalisessa muodossa.
Toinen aikataso, vaikka onkin täysin toimivaa tavaraa, ei millään pärjää Pet Sounds-ajalle. Vuosien 1986-1992 aikuista ja hajonnutta Brian Wilsonia näyttelee nyt John Cusack, ja hänen naisystäväänsä Melinda Ledbetteriä Elizabeth Banks. Melinda yrittää repiä Wilsonia takaisin elävien kirjoihin, samalla kun Wilsonin hirviömäinen lääkäri ja edunvalvoja Eugene Landy (Paul Giamatti) yrittää roikkua meal ticketissään kiinni kaksin käsin ja apinan raivolla.
Pari. (John Cusack, Elizabeth Banks)
Vaikka oikea Brian Wilson totesikin leffaa katsoessaan, että sai vahvoja
flashbackejä Giamattin roolisuorituksesta, ei hahmo lähes koomisessa
hirviömäisyydessään istu kovin hyvin muun elokuvan selvästi
realistisemman oloiseen maailmaan - varsinkaan Cusackin ja Banksin
hellästi piirtämien ihmisten rinnalle. Nitraattia myös kummaksutti
nykytason loppupuolen pienenä outoutena vähän vaivaannuttavan ilmiselvä
kunnianosoitus Kubrickin 2001-leffalle. Joka tapauksessa nykytasokin parantaa
kierroksiaan loppuaan kohti.
Vikoineen päivineenkin Nitraatti ottaa aina mieluummin yhden Love & Mercyn tusinan tunkkaisen komiteatekelequeen- tai [insert joku suomiviinamuusikko]leffan sijaan. Toisin kuin Pet Sounds, Love & Mercy ei ole täydellinen, mutta se on raikas ja omaperäinen tuulahdus nykyajan toisiaan toistavien, hengettömien ja laskelmoivien musiikkielämäkertojen lomassa.
A faded television actor and his stunt double strive to achieve fame and success in the film industry during the final years of Hollywood's Golden Age in 1969 Los Angeles.(IMDB)
Los Angeles, vuosi 1969. Näyttelijä Rick Daltonilla (Leonardo DiCaprio) ei pyyhi oikein hyvin. Kusi kihahti kyllä hattuun kun hänen tv-sarjansa sai vähän suosiota, mutta yritykset elokuvauran luomiseksi sen jälkeen ovat tyssähtäneet pahisrooleihin sekalaisten tv:n tusinasarjojen vierailijana.
Alkoholillakin on osuutta asiaan, ja ajokorttinsa menettänyttä ex-staraa kuskailee tämän luottopakki ja paras kaveri, Daltonin stunt-mies Cliff Booth (Brad Pitt). Booth yrittää tsempata kaveriaan vielä kerran barrikadeille, kun Daltonille olisi tarjolla sitä vähän pienempää tähteyttä tämän inhoamissa italowesterneissä. Samaan aikaan kaksikon kanssa Hollywoodin katuja liukuu elämänsä viimeistä vuotta viettävä Sharon Tate ja Mansonin murhanhimoinen hippikultti, jonka mielessä ei siinnä rauha sen enempää kuin rakkauskaan.
Parhaat asiat elämäss ovat ilm... eikun tosi kalliita, jos haluaa ne molemmat samaan filmiin. (Leonardo DiCaprio, Brad Pitt)
HYVÄT
Jutun suurin juju etukäteen oli tietysti se, että oman sukupolvensa isoimpiin näyttelijänimiin lukeutuvat Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt nähdään ensi kerran yhdessä. Tältä osin odotukset täyttyivät totaalisesti. Kaksikolla on mainio kemia, ja tekemisen ilo välittyy erinomaisesti katsojalle asti. Daltonin toilailut tuovat etäisesti mieleen Clint Eastwoodin urakehityksen ja Brad Pitt Boothina on paras kaveri jota tällä peilimaailman Clintillä ei ikinä ollut.
Parivaljakko onkin kertonut etsivänsä lisää yhteisiä projekteja. Nitraatti toivottaa tulevat mahdolliset kollaboraatiot lämpimästi tervetulleiksi: kyllä tässä ollaan niin lähellä Robert Redford & Paul Newman -viritystä, kuin nykyään on ylipäätään mahdollista. Elokuvan perustunnelma on muutenkin kuin Dalton ja Booth -parivaljakon toilailut: hyvillä fiiliksillään eteenpäin soljuva.
"- Just wait 15 years and you'll know how I feel." - Rick Dalton (Julia Butters)
Tarantino vetää myös aika mainion ajankohtaisen, kun #metoo ja uuden
sukupolven uudet kujeet saavat hellää kettuilua. Vieraillessaan taas kerran eräässä western-sarjassa
viikon pahiksena, Rick Dalton saa yllätyksekseen hyvää
rooliapua ja tapakasvatusta 8-vuotiaalta vastanäyttelijältään
Trudilta (mainio nuori Julia Butters). Muista näyttelijöistä puheen ollen, jäljen jätti myös Margaret Qualleyn hippiteini Pussycat, joka oli tekoiloisen ja synkänhullun Mansonin perheen oivan osuva mainoskasvo.
Myös elokuvan soundtrack on Tarantino-tyyliin loistava. QT:lla on valtavan hyvä kyky löytää vähemmän kuultuja biisejä ja käyttää niitä tehokkaasti. Se ei ole enää yksi tai kaksi biisiä, joista on tullut tunnettuja klassikoita vasta kun Tarantino on ne suurelle yleisölle esitellyt, ja Quentinin hippiaatteen hautajaisaikojen musahaavi kasvattaa tuota kasaa taas muutamalla tsipaleella.
RUMAT
Cameoita puskee ovista ja ikkunoista. Nitraatin aina diggaama Dakota Fanning käy tekemässä hermostuneen Squeaky Frommen, Bruce Dern mölisee sängynpohjalta Mansonien omiman ranchin pomona ja etelä-korealaisia juuria omaava Mike Moh tekee pyhäinhäväistyksen / ratkiriemukkaan satiirisen Bruce Leen (Nitraatti kallistuu jälkimmäiseen tulkintaan). Myös Damian Lewis vetää varsinkin laajassa kokokuvassa nähtynä hyvin uskottavan näköisen Steve McQueenin, ja konkkaapa Luke Perrykin (rip 90210:n Dylan) kankaan läpi viimeisessä roolissaan.
Hyvä poika. (Sayuri, Brad Pitt)
Once Uponin loppupuolella tarjoama herkullinen ja raivoisa katharsis oli ainakin leffa-, rikos- ja historiafriikki Nitraatille yhtä kissanminttua. Herkemmille tosin varoituksen sananen: aika harvoin R-ikärajan alla tarjoillaan yhtä rajua ja hurmeista tavaraa - Suomessa käsittämättömän alhaisesta K-16 -lätkästä puhumattakaan. Mutta kuten tavallista, isommille pojille moni muilta kielletty on silloin tällöin joskus tarvittaessa sallittua.
Paljasta pintaa(*). (Margaret Qualley, Brad Pitt)
Ja niitä Tarantinon fetisoimia lempijuttuja, eli jalkoja ja jalkapohjia on taas runsaasti tarjolla: Margot Robbiestakin taidetaan nähdä enemmän lähikuvia hänen jalkapohjistaan kuin kasvoista! Jos jalat on sunkin juttu, ei kun heti lipunostoon.
PAHAT
Once Upon a Time valitettavasti kuitenkin toistaa jo Tarantinon edellisessä Hateful Eightissä elokuvan pahimmaksi vikatikiksi osoittautunutta asiaa, eli raivoisaa ylipituutta. Oncen tarinan olisi kertonut alle kahdessa tunnissa. Nyt lähes kolmeen tuntiin venyvänä se on paikoitellen aivan liian veltto: Daltonin alamäki ja tapahtumien yleinen lopputulema olisi selvinnyt paljon vähemmälläkin vatvomisella ja harhapoluilla.
Tarantino on viime aikoina puhunut mahdollisesta tauosta leffojen
tekemisen suhteen ja perheen perustamisesta. Voisi olla miehelle hyvä peliliike
tähän väliin. Ja kun Tarantino palaa leffojen pariin, Nitraatti suosittelee lämpimästi kokeilemaan
seuraavana projektina enintään 90-minuuttisen elokuvan tekemistä. Jospa
siinä taas olennainen tiivistyisi nykyistä tuhlailevaa ja löysää linjaa paremmin.
Kurjat hipit, nuo Salamapartio Z:nkin pahimmat viholliset.
Sopii myös kysyä, että olisiko Sharon Taten rooli(kin) kannattanut jättää cameon tasolle? Ja toisin päin: Al Pacinon tuottajahahmo ja Damon Herrimanin heittämä Charles Manson
jäävät täysin paitsioon. Kummallekin olisi suonut lisää kuva-aikaa.
Niin, Margot Robbien Sharon Tate jää höyhenenkevyeksi vedoksi, kohtalaisesta
kangasajastaan huolimatta. Toki Robbie vangitsee Taten elämäniloisuuden
ja -nälän, mutta siihen se sitten jääkin. Iso syy voi toki olla se
epämiellyttävä fakta, että Tate ei ollut kovin kaksinen näyttelijä, eikä
ehkä kovin syvällinen tai yleisemmin kiinnostava ihminenkään, joten
siinä mielessä työstettävää materiaaliakin on rajatusti.
Robbien vahvat näyttelijämuskelit menevät joka tapauksessa Taten roolissa pitkälti hukkaan - tosin Robbien sataprosenttinen ja laimentamaton kauneus Taten hahmon enkelimäisyyteen yhdistettynä tietysti toimii ihan sinänsä.
Telkusta puheen ollen; tämä kaksikon tv-hetki oli yksi Nitraatin lempparikohtauksia leffassa. (Brad Pitt, Leonardo DiCaprio)
Myös elokuvan kuvaama ajankohta on yksi Hollywoodin surkeimpia. Taistelu tv:lle oli hävitty ja yleisöä kalasteltiin leffapuolella pömpööseillä spektaakkeleilla ja tautologisella eksploitaatioroskalla. Toki jos katsoja vetelee yhtäläisyysmerkkejä nykypäivän meininkiin, hän ei välttämättä ole ihan väärässä. Ainakin leffahistoriaa diggaileva Nitraatti joutui Once Uponia katsellessaan jatkuvasti nikottelemaan tuon ruttuisen tauhka-ajan nostalgisointiyrityksiä vastaan, Robert Richardsonin kauniisti maalailevasta kameratyöstä huolimatta.
Myös Mansonin seuraajien mukasyvällinen "tapamme koska tv kasvatti meidät väkivaltaan" -höpötys olisi joutanut jättää pois. Vaikka lainaus onkin historiallista faktaa, tuntuu se Nitraatista liioittelevan väkivaltaviihteen varaan uraansa luoneen Tarantinon elokuvassa lähinnä vaivaannuttavalta ja tyhjältä eleeltä.
Sharon Tate (s. 24.1.1943). (Margot Robbie)
Summa summarum: ei mahda mitään, Time oli Nitraatille hienoinen pettymys. Hyvät trailerit ja cast nostivat odotukset niihin hiukan epärealistisiin korkeuksiin, joihin leffat tietysti oikeasti pääsevät niin harvoin, että Time tulisi ennemminkin nähdä sääntönä kuin poikkeuksena. Ehkä aika muuttaa tämän pätkän osalta Nitraatin mieltä. Juuri nyt tuo tosin kuulostaa yhtä realistiselta kuin Once:n loppu.
(*) Paljaasta pinnasta puheen ollen: Brad Pitt on -siinä- paidattomassa kattokohtauksessaan 55. Aika masentava näky meille Nitraatin kaltaisille tavallisille kuolevaisille. PS: Oncen Redford-look pulisonkeineen ja pitkine hiuksineen sopii Pittille muutenkin varsin mainiosti!
