Kuvia korville: Nitraatin kuunnelmakatsaus

Painetaan play-nappia!

Nitraatti diggailee kuunnelmia. Ne ovat oma taiteenlajinsa, joissa mielikuvitus pääsee maalaamaan ne parhaat kuvat. Hyvän kuunnelman luominen vaatii paljon työtä tekijöiltään ja keskittymistä kuuntelijoiltaan. Se on vähän kuin lisäarvottoman ja liukuhihnamaisen äänikirjan eläväinen, elokuvamainen versio. 

Äänikirjojen funktio on muutenkin Nitraatille käsittämätön: luku- ja kirjoitustaitoa rapauttavia hutaisuja, joita kulutetaan surutta muun tekemisen lomassa? Eikö toinen ihminen lue vain lukutaidottomille kuten pienille lapsille, tai lukemaan fyysisesti kykenemättömille? Mutta nyt alkaa eksyä aiheesta, nyt alkaa eksyä aiheesta...

Tässä siis tulee Nitraatin katsaus lähinnä Yle Areenasta kuunneltavissa olevaan YLE:n Radioteatterin kuunnelmien parhaimmistoon ja maininnat hyvistä, toistaiseksi ohjelmistosta puuttuvista, mutta sinne taas ehkä ilmestyvistä kuunnelmista. Järjestys on molemmissa listoissa nouseva.

KUUNNELTAVISSA:

#5: Pimeyden Vasen Käsi (1993)

Ursula K. Le Guinin klassiseen 1960-luvun lopun scifiä, fantsua, politiikkaa ja seikkailuromaania seikottavaan kirjaan pohjautuva viisiosainen, pikkaisen päälle nelituntinen sovitus toimii hyvin. Jussi Lampi vetää pääroolin. 8/10.

Kuunnelma (Yle Areena)

 

 

#4: Kova Kuin Kivi (1992)

Ruth Rendellin jäätävä rikosromaani vuodelta 1977 saa hienon, rikosraporttimaisen käsittelyn. Lukutaidottoman palvelijatar Eunice Parchmanin ja tekouskovaisen Joan Smithin amok-juoksun tulkkaavat upeasti Liisa-Maija Laaksonen ja Marjukka Halttunen. 

Tämä luokkasodan ja murha-ei-niin-mysteerin risteymä on ollut mielenkiintoisesti yleensä aiheista syttyville briteille liikaa, koska minkäänlaista leffa- tai tv-sovitusta eivät ole kirjasta ikinä saaneet aikaiseksi. Jenkit ja ranskalaiset ovat tosin viritelleet omat, unohdettavat kyhäelmänsä. Onko asia läsnä liian epämukavana ja paljaana? 9/10.

Kuunnelma (Yle Areena)

 

#3: Veljeni Leijonamieli (1976)

Astrid Lindgrenin rakastetun lastensadun / fantsukirjan kaksiosainen kuunnelmasovitus on hienoa työtä. Nangijalaaksossa elävät, seikkailuun temmattavat veljekset Joonatanin ja Korpun vetävät kerrassaan nautittavasti Elina Salo ja Leena Uotila. 9/10.

Elävän arkiston artikkeli
Kuunnelma (Yle Areena)

 

#2: Sinuhe Egyptiläinen (1982)

Mika Waltarin suuri seikkailuromaani - Nitraatin ykköspallisuosikki yhdessä Tolkienin Sormusten kanssa, muuten - sai upean, jättimäisen 22-osaisen ja 20-tuntisen suurtuotantokuunnelmaversionsa. 

Näyttelytyön tasokkaasta runsaudenpulasta mainittakoon vaikkapa Veikko Honkasen onnistunut Sinuhe ja Erkki Luomalan riemastuttava Kaptah, mutta Nitraatin suosikki on Heikki Heinon voimallinen Horemheb. Kuunnelma on täysverinen klassikko siinä missä kirjakin. 10/10.

Elävän arkiston artikkeli
Kuunnelma (Yle Areena)

 

#1: Linnunradan Käsikirja Liftareille (1984-1995)

LKL kertoo Maan asukin Arthur Dentin koomisista scifiseikkailuista maailmankaikkeudessa sen jälkeen, kun Maa on tuhottu intergalaktisen ohitustien vuoksi. 

Kauttaaltaan erinomaisesti roolitetussa kuunnelmasarjassa Heikki Kinnunen on unohtumaton kertojaääni, Pekka Autiovuori nappiin osunut Dent ja mainitaan vielä vaikka Esa Saarion itsetuhoinen androidi Marvin. Nitraatin kaikkien aikojen suosikkikuunnelma, kirjakin ihan parhaimmistoa. 10/10.

Elävän arkiston artikkeli (otteita kuunnelmasta)
YouTube (osat 1-4/25)
Kuunnelma (Yle Areena) (ei kuunneltavissa tätä kirjoittaessa)

EI-KUUNNELTAVISSA:

#6: Frankenstein (1997)

Suomisovitus Mary Shelleyn klassisesta goottikauharista. Pekka Huotari voipuu tohtorina, Pauli Poranen hirviöi. 8/10.

Areena

 

 

 

#5: Dracula (1997)

Toinen Esko Salervon 1997 ohjaama klassisen goottikauharin kuunnelmaversio. Aarre Karén Draculana, Ismo Kallio on van Helsing. Toimii! 8/10.

Areena

 

 

 

#4: Neurovelho (1995)

Kirjailija William Gibsonin cyberpunklassikko tehtiin radiomuotoon ysärin puolivälissä. Harri Leskinen on Case, Mollyna cooleilee Erja Manto, Matti Pellonpää kertoo. Mikael Sieversin täyteenahdettu ohjaus on varsin tekoaikansa kuuloista. 8/10.

Areena

 

 

#3: Salainen Planeetta (1986)

Tom Wentzel on ruttuiselle planeetalle laskeutuva astronauttiagentti Tichy tässä scifikirjailija Stanislaw Lemin nokkelaan antikommunistiseen teokseen perustuvassa tieteiskuunnelmassa. 8/10.

Areena

 

 

#2: Jääkuvia (1997)

Kristian Smedsin kerrassaan onnistunut kuunnelmaversio lavallakin nähdystä. Lyhyissä tarinoissa tavataan kourallinen 1990-luvun lamassa kipuilevia ihmisiä, joista Nitraatin mieleen on erityisesti jäänyt lastensa vääriä syntymäpäiviä epäonnen lottonumeroinaan kiroava tragikoominen äiti. 9/10.

Areena

 

 

#1: Ruusun Nimi (2011)

Umberto Econ kiehtova historiallinen murhamysteeriromaani sai kolmiosaisen kuunnelmamuodon Vilppu Kiljusen osaavissa käsissä. 

Kari Heiskasen esittämä älyn ja logiikan William of Baskerville taittaa sanan säilää Ville Virtasen myrkyllisen Burgosin Jorgen kanssa. Aaro Wichmann on Williamin apuri, nuori Adso ja Esko Salminen kertoo vanhana Adsona. Viime vuosikymmenen Radioteatterin parasta A-ryhmää. 9/10.

Areena

Tenet (UK / USA 2020, Christopher Nolan)

Nimeni on James, Bond James.

Armed with only one word, Tenet, and fighting for the survival of the entire world, a Protagonist journeys through a twilight world of international espionage on a mission that will unfold in something beyond real time. (IMDB)

Chris "Interstellar trailer 3" Nolanin uutukainen on viimeinkin nähnyt päivänvalon, vaikka korona heittelikin kapuloita rattaisiin. Paikallisen Bio Rexin koronalinko tuskin lisäsi virustuskaa; salissa kun oli Nitraatin lisäksi vain kaksi muuta ihmistä. Hyvin epätodellinen miljöö kesäisen blockbusterin tarkastukselle, ja linjassa elokuvan luultavasti pikkuisen pettymykseksi jäävien lipputulojen kanssa. Toisaalta tämä aika on elokuvateattereille kauniisti sanottuna haastavaa muutenkin.

Tenet on agentti- ja scifileffojen risteytys, jossa John David Washingtonin esittämä nimetön kaiffari joutuu kimuraisen aikasodan ja maailmanlopun pysäytyshommiin. Apuna pyörii sekalainen seurakunta auttajaa ja estäjää - tulevaisuus kun ulottaa kätösiään tänne omaan menneisyyteensäkin, eli meidän nykyisyyteemme.

Tenetin huima, yli 200 miljoonan dollarin budjetti ei-supersankarileffalle on yksi historian korkeimpia. Se on nyt maailman kallein leffa, jonka pääroolissa on ei-valkkari näyttelijä. Raha on hyvin kankaalla niin todella näyttävien stunttien kuin alati vaihtuvien korskeiden paikkojenkin muodossa; kuvauksia teehtiin Tanskassa, Virossa (kateellinen - niin lähellä!), Intiassa, Norjassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa.

"We live in a twilight world." Get it?! Get it!? (Robert Pattinson, John David Washington)

Näyttelijät eivät ole Tenetin vahvuus. Kuten BlacKkKlansmanissakin (2018, hyvä Jasper P.!), John David Washington omaa kyllä presenssiä, muttei karismaattista sellaista. Kenneth Branagh esittää hänen vastapeluriaan Andrei Satoria täydessä "raivoisa fatalistinen asekauppaa tekevä ahne ryssäoligarkki" -moodissa. 

Vain nuoruutensa muistelussa hän pääsee hetkeksi piipahtamaan sellaisiin tunnetiloihin, joissa hahmon olisi suonut operoivan läpi koko leffan. Branagh on taitava, joten en pistä epäonnistumista hänen kontolleen, vaan katson kohti käsikirjoittaja-ohjaaja Nolania. Aaron Taylor-Johnson mosurikapiainen Ivesina on tyydyttävä muttei kovin karismaattinen, joten hänen kohtauksissaan Washingtonin kanssa on tiettyä symmetriaa.

Parhaiten ukkokööristä suoriutuu - Nitraatin näkemisien perusteella muuten jälleen kerran - Robert Pattinson, joka parantaa tekemisen tasoaan leffa leffalta ja on jo ajat sitten saanut karistettua päältään Twilightin valopölyt. Tämän tekemä Bondin, Q:n ja M:n hiukan mystinen risteytys olisi Nitraatista saanut olla kernaasti vaikka elokuvan päähenkilö - tosin kyllä hänen valkokangasaikansa on sivuosaksi silti varsin rouhea.

Tieto lisää tuskaa. (Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh)

Naisille jää Tenetissä musta pekka käteen. Clémence Poésyn tiedenainen jää mielenkiintoisista Q-viboistaan huolimatta pelkäksi cameoksi. Intialaisen Dimple Kapadianin vetämä sinänsä kohtalaisen kokoinen sivurooli koostuu lähinnä juonen selittämisestä perma-hämillään vaeltavalle John David Washingtonin esittämälle päähenkilölle.

Ikävintä on Elizabeth Debickillä, jolla on myös leffan suurin naisrooli Kat'ina, Andre Satorin kärsivänä ex-vaimona. Kat'in pääasiallinen tehtävä leffan aikana on tulla potkituksi, ammutuksi ja hakatuksi. Tämän puuhan vihaamisen lisäksi hänellä on elokuvassa vain yksi ainoa luonteenpiirre: rakkaus poikaansa kohtaan. Pojalla ei tosin elokuvassa tietenkään ole yhtään ainoaa vuorosanaa.

Kaiken kukkuraksi Debicki teki käytännössä saman roolin jo muutama vuosi takaperin kerran katsottavassa The Night Manager (2016) -minisarjassa, jossa hän esitti *köh* asekauppiaan vaimoa ja lapsen äitiä. Hänen yhteiset herkiksi tarkoitetut kohtauksensa John David Washingtonin kanssa kukkivat myös pellollisen tahatonta huumoria, Washingtonin päätä lyhyemmän pituuden vuoksi. Itse asiassa sama tapahtuu myös Branaghin seurassa, tuoden Kat'in ja Andrein ahdistaviin kohtauksiin tahatonta ja harmillista vapauttavaa energiaa.

Stunttien kuvausta Virossa.

Pienenä plussana voisi tosin mainita sen, että elokuvan onnistunein siro maaginen hetki liittyi Debickin näennäiseen throw away -vuorosanaheittoon. Siinä missä eräs iso paljastus kohdatuista hahmoista oli aivan ilmiselvä heti kun se alkoi tapahtua, onnistui tämä vetämään maton Nitraatin jalkojen alta. Vähän kuin taikurien idea, jossa katsoo vain sinne mihin taikuri haluaa sinun katsovan. Good show!

Hyvää kuten aina on Nolanin ohjaustyö. Nitraatti ei edes tiennyt miten oli kaivannut nautinnollista kuvaa kiitotielle tippuvista kultaharkkovuorista! Tuo Osloon sijoittuva lentokoneturma ja Tallinaan sijoittuva useiden rekkojen suorittama ryöstö-operaatio ovat komeaa katsottavaa, eivätkä vähiten sen ansiosta että cgi pysyy aika pitkälle poissa tapahtumia pilaamasta ja kameran edessä näkyvä todella tapahtuu. 

Lisäksi päähenkilön ensimmäiset kohtaamiset aikamatkailun kimuranttien piirteiden kanssa ovat varsin tislaamatonta sense of wonderia alkaen poimituista luodeista, jatkuen takaperin lentelevinä lokkeina ja matkaavina laivoina, kitkasta, tuulesta ja lätäköistä puhumattakaan.

Musta tuntuu. (John David Washington)

Elokuvan loppupuoli alkaa kuitenkin hajota käsiin. Ensinnäkin juonta on suht vaikea seurata, kun kaoottiseksi yltyvä kuvakerronta ei enää suostu asiassa auttamaan, ja hahmojen dialogin epäselvyys ja nopeus alkavat kasvaa. Lisäksi katsojat tiputetaan loppuratkaisun ajaksi maailman happoisimpaan Counter Strike -erään, jossa kymmenittäin / sadoittain mosureja luistelee etu- ja takaperin hiekkakuopassa. 

Tunnelma on ihan yhtä sekava kuin miltä tuo kuvaus kuulostaa, eikä Jennifer Lamen hermostunut leikkaus auta asiaa millään tavalla. Nolanin tavanomainen leikkaaja Lee Smith oli väkertämässä 1917 (2019) -leffan parissa. Ymmärtäähän sen; aika vastustamaton ammatillinen haaste tuollainen (näennäisesti) yhdellä otolla etenevä elokuva leikkaajalle varmaan on. Hiekkakuopan aikaan Tenetin alun sense of wonder on vaihtunut tunteeseen kuin kelaisi dvd:tään takaperin tuplanopeudella. 

Muusta teknisestä puolesta sen verran, että Ludwig Göranssonin hakkaava, pomppiva ja välillä maalaileva elektroninen score sopii Tenetiin mainiosti. Nolanin luottomies Hans Zimmer ei millään ehtinyt tehdä tätä ja Dyyniä (2020) yhtä aikaa. Valinnan ymmärtää, koska Dyynistä voi Zimmerille hyvässä lykyssä muodostua leffasäveltäjä Howard Shoren LotRin kaltainen prestigeprojekti.
 

Washingtonilla tässä sama ilme kuin Nitraatilla hänen miettiessään sitä, että miksi elokuva ei vastaa kaikkein mielenkiintoisimpaan kysymykseensä: miten tulevaisuuden ihmiset kommunikoivat menneisyyden ihmisten kanssa? (John David Washington, Christopher Nolan)

Jo Dunkirkin (2017) aikoihin Nolan sanoi että kyseisen leffan aikakikkailu meinasi karata häneltä käsistä. Tenetissä se kyllä jo karkaa. Itse asiassa koko Tenet on 200+ millin dollarin Bond-versio Primerin (2004) perusajatuksesta. Muuten, Primer on loistava elokuva, jonka budjetilla ei olisi Tenetin työryhmälle ostettu edes irtokarkkipusseja. Nitraatin lämmin suositus.

Nolan on aina ollut ohjaajana erinomainen ja käsikirjoittajana ei niinkään. Samat vaivat toistuvat Tenetissä. Nolanin olisi pitänyt tajuta, että ryöstöelokuvien toimiva kaava on syystä kaava: ensin suunnitellaan keikka, ja sitten seurataan sen toteutumista, joten katsoja tietää mitä jännittää. 

Kun tämä käännetään toisinpäin, on päällimmäinen tunnetila hämmentynyt epätieto, ei eläytyminen. Toisaalta arvostan Nolania suuresti siksi että hän luotti siihen, että katsojat pystyisivät seuraamaan Tenetin juonta. Ainakaan häntä ei pääse syyttämään yleisön aliarvioinnista!

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri

O.J.: Made in America (USA 2016, Ezra Edelman)

Grey is beautiful.

 
A chronicle of the rise and fall of O.J. Simpson, whose high-profile murder trial exposed the extent of American racial tensions, revealing a fractured and divided nation. (IMDB)

Nitraatti muistaa kun O.J. Simpsonin oikeudenkäynti 1990-luvulla oli ajankohtainen. Erityisesti Nitraatin mieleen jäi tuolloin yhdysvaltalaisia taivaskanavia - nykyisenlaista nettiä tai somea ei silloin oikeastaan ollut - selaillessa ihmetys: miten amerikkalaisilla voi riittää noin suurta mielenkiintoa tätä yhtä oikeusjuttua kohtaan? Tässä tulee lähemmäs kahdeksan tuntia vastausta - ja paljon muuta.

OJ on todellakin pitkä dokumentti, joka ansaitsee minuuttinsa erinomaisesti. Se kertoo tarinan mustasta amerikkalaisen jalkapallon pelaajasta Orenthal James Simpsonista, tämän noususta lajinsa huipulle ja myöhemmästä ajasta, jolloin tästä tuli hetkeksi pienehkö elokuvatähti, mutta ennen kaikkea valkoisten keskuudessa pidetty ei-uhkaava mainoskasvo ja heidän kanssaan golfannut bisnesmies, joka ei juuri 'mustaa' elämää kaivannut. Eikä siinä mitään, jokainen klaaraa tavallaan.

O.J. parhaina päivinään.

Mutta tuosta ei vielä kovin pitkään saisi asiaa aikaiseksi. Mukana on tietysti se tuho ja tekstikirjamainen Pyrhhoksen voitto. O.J. Simpson kun päätyi syytetyksi  - ja sanottakoon heti, että niin kuin melkein kaikkien, myös Nitraatin mielestä varsin luultavaksi tekijäksi - ex-vaimonsa Nicole Simpsonin ja tämän miesystävän Ron Goldmanin julmiin murhiin. Tässä vaiheessa musta astui takaisin Simpsonin elämään, kun rotukortti näyttikin lopulta siltä parhaalta avaimelta kohti vapautta.

Tämän kortin syy on katsojille tullut tuossa vaiheessa jo erittäin selväksi: O.J. Simpsonin elämä naulataan hyvin kontekstiin sen ajan ja paikan kanssa, missä Simpson elämäänsä eli. Dokumentti antaa kuvan Yhdysvaltain länsirannikosta, erityisesti Los Angelesista, 1960-luvulta 1990-luvulle. Se kertoo, miten poliisien toimesta systemaattisena koettu rotusorto ja asuinalueiden valtavat tuloerot vaikuttivat kaupungin ilmapiiriin, ja miksi siellä oltiin mm. Wattsin mellakoiden ja Rodney Kingin pahoinpitelyn luoman oikeushirviön jäljiltä valmiita kostoksi vaikka vapauttamaan murhaaja veräjästä, kunhan väri kerrankin vaihtuu.

Dokumentti sisältää viisi osaa, jokainen noin puolitoista tuntia. Ensimmäisessä käydään läpi Simpsonin nuoruus ja urheilu-ura, toisessa urheilu-uran jälkeinen aika ennen murhia. Kolmas ja neljäs osa on omistettu oikeudenkäynnille, ja viides sen jälkeiselle ajalle.

Friends in blue.

Vaikka koko dokumentti on erinomaista työtä, on murhaoikeudenkäyntiosio tietysti se mielenkiintoisin. Perustasollaan tarinan Suomi-versio olisikin ehkä joku Jari Litmasen sarjamurhausoikeudenkäynti tai se, että Teemu Selänne murhaisi koko perheensä ja kourallisen randomeja siihen päälle, kun joku oli katsonut Sirpaa sillä silmällä. Tähän pitäisi tosin vielä heittää kaupan päälle roppakaupalla tulikuumaa ja vuosikymmeniä muhinutta rotukysymystä.

Tähän mediamyllyyn lisättiin tuolloin vielä sellainen hurja älyttömyys, että koko oikeudenkäynti televisioitiin alusta loppuun. Jalo ajatus oli opettaa ihmisiä siinä, miten kaikki salissa oikeudenkäynnin aikana oikeasti tapahtuu. Todellisuus oli tietysti suurimmaksi osaksi puhdasta entötäinmenttiä ja sirkusta, jossa itse murhat pyrkivät toistuvasti jäämään sivuosaan.

Jo valamiehistön valinta on herkullista kamaa. Koska oikeudenkäynnistä odotetaan pitkää, ja tuomari päättää että sen ajaksi valamiehistö suljetaan eristyksiin jottei heihin päästä vaikuttamaan, raakkautuvat potentiaalisten valamiesten joukosta pois melkein kaikki ne, joilla on työpaikka.
 

"If the gloves don't fit, you must acquit!"

Kun valamiehet myös valitaan varsin vaatimattomalta asuinalueelta, on syyttäjän harmitus siitä, että he saavat eteensä ei niin kovin nokkelan ja pääosin mustan valamiehistön, joka ei paljon DNA:sta perusta, varsin mustan huumorin kyllästämä hetki. Ja kuten myöhemmin nähdään, jos pakka olikin merkitty jo ennen alkua, eivät syyttäjän omat megaperseilyt asiaa juuri auttaneet.

Tässä vaiheessa mukaan dokumenttiin uivat myös sen muistettavimmat hahmot. Todella kovan onnen soturi, syyttäjän asianajaja Christopher Darden, jonka nuorta ylpeyttä, lyhytnäköisyyttä ja kunnianhimoa kokenut vanha puolustusasianajajakettu Johnnie Cochran hyödyntää inhan oppikirjamaisesti, ennen kaikkea kuulussa hanskaepisodissa. Darden ei esiinny dokumentissa muuten kuin arkistomateriaalin muodossa ja Nitraatti ymmärtää täysin, miksi. Cochran olisi showmiehenä tätä dokkaria tuskin väliin jättänyt, mutta menehtyi jo vuonna 2005.

Toinen mieleen jäänyt hahmo on puolustuksen ilahduttavan häikäilemätön pragmatistilakimies Carl Douglas. Omien sanojensa mukaan O.J. Simpson ei ollut tai halunnut olla elämänsä aikana 'musta'. Kuitenkin, kun oikeudenkäynti pyörähtää käyntiin, otattaa Douglas Simpsonin kodin seiniltä pois valtaosan tämän valokuvista - jotka esittävät pääosin hänen valkoisia tuttujaan.
 

"This isn't about any race card. This is about credibility card. This is about perjury. The whole case got forgotten. It was all about Fuhrman now, it was all about racial injustice. Occasionally these cartoonists come up with something that's edifying." (prosecutor Marcia Clark)

Ne korvataan mustien valokuvilla, jotta paikalla kiertävät valamiehet ja uutiskanavat näkisivät, että Simpson on 'omiensa mies'. "Jos valamiehet olisivat olleet latinoja, olisin pistänyt joka paikkaan roikkumaan piñatoja", toteaa Douglas. Tämän tyypin Nitraatti haluaisi puolustamaan itseäänkin, jos tulisi syytetyksi murhasta!

Kolmas mielenkiintoinen hahmo on syttäjän tähtitodistaja, LAPD:n kokenut etsivä Mark Fuhrman. Murhaajan hanskan Simpsonin talon alueelta löytäneen sankaripollarin kilpeä rapsutettaessa alkoi alta kuitenkin hahmottua esiin aika pahaa, jonka suurentelua puolustus ei tietysti hetkeäkään arkaillut. Syyttäjälle Fuhrman olikin lähinnä pelkkää yhtä itse aiheutettua ampumavammaa.

Oikeudenkäyntiosio sisältää myös dokkarin rajuinta kamaa, eli rikospaikan kuvia. Niiden sisällyttämisen dokumenttiin ohjaaja Edelman perusti mielestäni hyvin: ne olivat tarpeellisia muistutuksia siitä, missä oikeudenkäynnissä olisi rotukysymysten sijaan pitänyt oikeasti olla kyse.

"Free at last, Free at last, Thank God almighty we are free at last!" (F. Lee Bailey, O.J. Simpson, Johnnie L. Cochran Jr.)

Mielenkiintoinen yhtymäkohta nykypäivien murheellisiin (murhallisiin?) tapahtumiin tuli muuten Nitraatin mieleen Rodney Kingiä käsitelleessä osiossa. Osasyynä Rodney Kingin pahoinpitelyyn Los Angelesin poliisivoimat käyttivät sitä, että nopeasti rauhoittavan kuristusotteen käyttö oli heiltä tuohon aikaan kielletty, joten rauhoittelu suoritettiin sitten näin. "Ojasta allikkoon ja uuten allikkoon" saattaisi sanoa George Floyd - jos eläisi.

Made in America nappasi täysin oikeutetusti parhaan dokumentin Oscarin, mutta oli myös pääsyy kilpailun sääntömuutokselle. Kun kahdeksantuntinen dokumentti nähtiin ohjaajan alkuperäisestä toiveesta huolimatta pääsiassa viisiosaisessa sarjamuodossaan, päätti Akatemia, että American voitosta eteenpäin moniosaiset dokumentit ovat tv-sarjamaisuutensa vuoksi ehdokkaina kiellettyjä.

Nitraatti kiittää tätä Ezra Edelmanin ohjaamaa ja Bret Granaton, Maya Mumman sekä Ben Sozanskin dynaamisesti leikkaamaa, lähes täydellistä, kuin jonain pitkänä hyvänä kirjana(*) - avautuvaa megadokumenttia hieman myös metatasolla. 

Nitraatin saatua viimein suurpojektinsa tämän vuoden alussa käytännössä loppuun, maailmasta tuntui taas vähäksi aikaa hävinneen kaikki mielenkiintoinen katseltava. Juoksevat virrat olivat vaihtuneet pihiseviin puroihin, joista juodessa ei jano enää sammunut. Hyvä on kiva mutta innostava on paras, ja tämä Made in America sai Nitraatin blogisormetkin taas pitkästä aikaa roihuun. Kiitos siis Edelmanille ja koko tekijätiimille siitäkin.

Ja sitten vielä hetkeksi takaisin asiaan. Sinänsä dokkarin päätös (julkaistu vuonna 2016) antaisi ymmärtää, että uunoturhapuromaisella rikoksella itsensä loppujen lopuksi vankilaan perseillyt Simpson olisi saanut karmalta isän kädestä, kun loppuelämän pituiselta kuulostava, yli 30 vuoden tuomio aseellisesta ryöstöstä napsui Las Vegasissa vuonna 2008. Mutta ei ihan: O.J. Simpson vapautui ehdonalaiseen vuonna 2017. Maailmalla kun ei ole tapana tarjoilla onnellisia loppuja.

Woman is the nigger of the world. Nicole Brown 1959-1994, Ron Goldman 1968-1994

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

(*) vaikkapa Norman Mailerin vakuuttava truecrime Pyövelin Laulu. Nitraatti suosittelee.

An Englishman's Castle (UK 1978, Philip Mackie & Paul Ciappessoni)

Takana loistava menneisyys.

In a world in which Germany won World War II and has occupied the United Kingdom, Peter Ingram is a writer on a popular soap opera called "An Englishman's Castle" that is set in London during the Blitz. Ingram lives a quiet, boring life, deliberately oblivious to the subtle rule of the local Nazis. His eyes are opened when the woman he is involved with reveals that she is both a Jew and a member of the Underground. Will Peter help overthrow his country's oppressors? (IMDB)

Peter Ingram on toisen maailmansodan veteraani ja menestynyt tv-käsikirjoittaja. Hänen suurin hittinsä on BBC:llä (vaikka kanavaa ei tietystikään nimetä) pyörivä "An Englishman's Castle", jonka nimen sanaleikki viittaa sanontaan an Englishman's castle is his home, vapaasti käännettynä kotini on linnani.

Peter Ingramin asuttama moderni 1970-luvun lopun Lontoo ja Englanti on kuitenkin erilainen. Siellä saksalaiset toteuttivat operaatio Merileijonansa, eli tekivät 1940-luvun alussa maihinnousun englantiin ja valtasivat maan, vaikka joukko vastarintaliikkeen miehiä (Peter Ingram mukaan lukien) potkikin jonkin aikaa vastaan maan metsiköistä käsin. Natsi-Saksa voitti toisen maailmansodan, ja Peter Ingramin tv-sarja näyttelee sen kaukaisissa jälkimainingeissa omaa tärkeää osaansa mielipidevaikuttamisessa.

Koira ja piiska. (Kenneth More, Anthony Bate)

Ingramin luotsaama saippuasarja sijoittuu keskelle toista maailmansotaa, jossa leppoisa perhe yrittää jatkaa elämäänsä. Heidän mottonaan voisi olla vaikkapa 'otetaan ihan rauhallisesti'. Tämä nostalgian ja passiivisuuden sanoma ja sen pureminen sarjaa seuraavaan brittiyleisöön on tietysti mannaa maan nykyisten valloittajien mielille: ulkoiset alistamisen tunnusmerkit kuten hakaristit ja sotilasasut kun ovat katukuvasta jo ajat sitten hävinneet.

Englannissa on tosin joukko ihmisiä jotka yrittävät potkia tätä turtumusta vastaan. Vastarintaliike on pieni, pippurinen ja lähes toivoa vailla, kun Gestapo runttaa pienetkin liekit rajuin ottein. Ingram sotkeutuu tahtomattaankin vastarintaliikkeen toimintaan, kun hänen omista pojistaan toinen on palavasilmäinen vastarintaliikkeen sympatiseeraaja, toinen lipevä valtaapitävien mielistelijä, esimies vaikuttaa natsien sätkynukelle ja Ingramin elämään ilmestyy vielä triplavaaraksi rakastajatar, joka on lisäksi juutalainen - ja vastarintaliikkeen agentti.

Castle on onnistunut osa scifin alakategoriaa eli vaihtoehtohistoriaa. Tyyli on scifikirjallisuudessa (esim. tv-elokuvaksikin kääntynyt mainio Robert Harrisin Fatherland) paljon käytetympää kamaa kuin tämän liikkuvan kuvan puolella. Nitraatti näki suht vasta vain pari kuukautta BBC:n Castlen jälkeen julkaistusta Len Deightonin SS-Lontoo (SS-GB) kirjasta pari vuotta sitten tehdyn minisarjan. Sen parasta antia tosin olivat erinomaisen onnistuneet alkutekstit ja se sijoittui paljon lähemmäs sota-aikaa.

Konjakkia ja sympatiaa. (Isla Blair, Kenneth More)

Castlen näkeminen ja sen jälkeinen tiedonhankinta nostivat Nitraatin tietoisuuteen pari muutakin 1970-luvun britti-tv:n dystopiaa, jotka pitänee saada silmämunien läpi lipumaan: The Guardians (LWT 1971) 1980-luvun britanniasta jota fasistit hallitsevat ja 1990 (BBC 1977), jossa Isoveli valvoo 1990-luvun Britanniaa.

Uudemmista Man in the High Castleakin pitänee jossain välissä kokeilla, mutta kun Philip K. Dickin 240-sivuinen kirja on venytetty 40-tuntiseksi sarjaksi, tulee Nitraatille heti epäilys että tässä on tarjolla juuri sitä Nitraatin nykysarjoissa kritisoimaa (kts. alla). Philip Rothin kirjaan perustuva Plot Against America voi myös olla tarkastamisen arvoinen - itse kirja tosin jäi Nitraatilta kesken.

Vaan, takaisin Castleen. Toteutus on tietysti taattua menneiden aikojen studionmakuista brittilää, mutta kuten tavallista, näyttelytyö ja hyvä käsikirjoitus enemmän kuin korvaavat muut puutteet. Paul Ciappessonin konstailematon ohjaustyö toimiikin itse asiassa oivana realismiankkurina: kun Castle ei ulkoisesti eroa muista 70-luvun brittisarjoista, on sen maailma insta-uskottava. Philip Mackien teksti on oivaltava, annostellen sopivasti voitettujen häpeää ja hiipivää paranoiaa. Kumpikin miehistä pitää huolta siitä että tapahtumat etenevät, ja kolmetuntinen kesto on tarinalle tarpeeksi.

Castlen koruton ja toimiva intro.

Kestoista Nitraatille tulikin mieleen, että nykyajan suurin harmi ja vitsaus tv-puolella on venytys. Vaikka tarinan voisi kertoa parin osan minisarjana, melkein aina osia on lähemmäs kymmenen, tai - mikä vielä pahempaa - kymmeniä. Englishman's Castlesta voisi ottaa mallia, mutta raha puhuu ja maksulliset tilauspalvelut tarvitsevat litisevää sarjasellua täyttämään tyhjyyttään kumisevia holvejaan.

Vaan, takaisin Castleen. Näyttelytyö tyydyttää. Vanha konkari Kenneth More tekee hienon lannistuneen Peter Ingramin. Hänen vastapoolinaan, ohjelmapäällikkö Harmerina tekee yhtä vivahteikkaasti Anthony Bate. Isla Blair on uskottava Jill, Ingramin elämää mullistavana vastarintaliikenaisena. Sivuosista löytyy pitkän linjan luottonäyttelijöita mm. Kathleen Byronin ja Nigel Haversin muodoissa.

Ennen kaikkea sarjalla oli Nitraatista hyvin mielenkiintoista sanottavaa nostalgiakaipuun mahdollisesta valtavan passivoivasta vaikutuksesta. Mitä tulisi esimerkiksi ajatella suomalaisten lähes pakonomaisesta tarpeesta palata elokuvissaan aina ja ikuisesti siihen viime vuosisadan puolikkaaseen vuosikymmeneen, jolloin maa oikeastaan vain hävisi kaksi sotaa Neuvostoliitolle?

Arvosana: 8/10

IMDB
(ei traileria)

Shoah (FRA / UK 1985, Claude Lanzmann)

Meditations on the Abyss.

Claude Lanzmann's epic documentary recounts the story of the Holocaust through interviews with witnesses - perpetrators as well as survivors. (IMDB)

Claude Lanzmannin jättidokumentti ottaa nimensä hepreankielisestä sanasta, joka tarkoittaa kaaosta tai tuhoa; siis holokaustia. Lanzmann työsti dokumenttiaan vuoden 1973 lopusta kevääseen 1985, lähes 11 ja puoli vuotta. Ensimmäiset kuusi vuotta tehtiin haastatteluja 14 eri maassa. Kuvamateriaalia kertyi valtavasti. Sen jälkeinen leikkaamisvaihe kesti viisi vuotta.

Shoah on erilainen holokaustidokumentti. Siinä ei kuulla taustamusiikkia eikä siinä käytetä arkistokuvaa. Shoah koostuu pelkistä haastatteluista. Kameran edessä on holokaustista pelastuneita, sivustakatsoneita ja murhaajia. Shoahin kesto on yhdeksän tuntia.

Chelmnon keskitysleiri, joukkohauta.

Vaikka kyseessä ei olekaan kronologisesti etenevä historiallinen dokumentti, saa katsoja silti kuvan tapahtumien etenemisestä. Natsithan eivät keksineet juutalaisvihaa, vaan kaivoivat esiin muun muassa Martti Lutherin kirjoituksia ja pyyhkivät pölyjä vanhoista laeista. Natsien 'suurin' idea ja anti vihalle oli tietysti endlösung, lopullinen ratkaisu.

Holokaustia käsitellään mosaiikkimaisesti: uhrit, tuhoajien kone- ja ihmisosaset, vastarinnan vaikeus, sanan saaminen ulkomaailmaan, Varsovan ghetto. Usein kasvokuvista leikataan ulkoilmaan, hitaisiin kamera-ajoihin holokaustin tapahtumapaikoille nykyajassa. Samalla haastateltava jatkaa kertomustaan. Vaikutelma on katsojan omille mietteille tilaa tarjoava, siirtävä, mietiskelyyn kutsuva.

Haastattelujen yleinen asetelma (v-o): tulkki, haastateltava, Claude Lanzmann.

Claude Lanzmannin (1925-2018) haastattelutaktiikka on hieno. Tämä iso lempeän oloinen jätti ei yleensä esitä suuria kysymyksiä, vaan pieniä. Millaiset sakset sinulla oli käsissäsi kun leikkasit keskitysleirivankien hiuksia? Millainen ilma sinä päivänä oli? Millä kaivoitte maata? Nämä yksityiskohdat ankkuroivat tapahtumat katsojan mieleen. Pieni kasvaa isoksi.

Lanzmannin lempeä ulkokuori on myös tarpeellista petosta. Hän saa jotkut - mahdollisesti vihamieliset - haastateltavat kavereikseen aloittamalla näennäisen asiaankuulumattomilla kysymyksillä. Niiden aikana varomaton haastateltava alkaa jo tietämättään paljastaa todellista karvaansa, ennen kuin holokaustia on edes mainittu.

Auschwitzin kaasukammioiden junalaiturin kyltymätön, ahmiva suu.

 
Ystävällismielisiä haastateltavia hän ohjaa tarvittaessa lempeästi mutta varsin päättäväisesti jatkamaan. Joskus kuvaukset on tehty kohteelta salaa: näin toimitaan melkein kaikkien natsien osalta. Holokaustin avittajat jäävät mieleen. Rautatien johtaja, joka ei muka tiennyt mitä hänen raiteitaan pitkin kulkee, vaikka alhaisimmilla veturimiehilläkin tuo tieto oli jo hallussa...

...Katkerat ja kateellisuuden parkitsemat maalaiset, jotka vauvasta vaariin virnuilivat ratojen varsilla, tehden kurkunleikkauseleitä ohikulkevien tavaravaunujen juutalaisille, samalla kun ottivat heidän omaisuuttaan ja asuntojaan itselleen. Näiden ihmisten väitteet, että eleet olivat muka ystävällismielisiä varoituksia juutalaisille heidän kohtalostaan ovat typerryttävän epäuskottavia.

"- So you want to die. But that's senseless. Your death won't give us back our lives. That's no way. You must get out of here alive, you must bear witness to our suffering and to the injustice done to us." Filip Müller, henkiinjäänyt.

Ja henkiinjääneiden uhrien kertomukset. Maahan haudattujen lankkuihmisten esiinkaivuu. Ihmisvuoren vyöry kaasukammioiden ovien auetessa: kun valot 'suihkuista' sammuivat ja tappava kaasu kohosi, kiipesivät vahvimmat (miehet) tässä lopullisessa kaaoksessa ylöspäin pitkin heikompien (lasten, naisten) kehoja. Alimmat ja pienimmät ruumiit olivat murskana, lattia täynnä eritteitä...

Eloonjääneiden kertojien rauhallisuus, usein jopa jonkinlainen lempeys yllättää alussa, mutta muuttuu koko ajan ymmärrettävämmäksi. Nämä ovat kurkistuksia ja muistoja maailmasta, jossa järki lakkaa toimimasta.

Treblinkan keskitysleiri, muistomerkki. Louhoskivet symboloivat hautakiviä.

Shoah on yksi suuria dokumentteja. Kertomus siitä, miten mahdottomasta tuli mahdollista. Vaikka se on yhdeksän tuntia sanoja, tekee sen loputtua mieli vain hiljentyä, pohtia matkaa, historian elävää kosketusta, todistamista. Ja miettiä taas niitä pienimpiä, turruttavimpia faktoja. Kuten vaikka sitä, että uhrikuljetukset keskitysleireille olivat maksullisia.

Mutta alle neljävuotiaat matkustivat ilmaiseksi.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

PS: Nitraatin aikaisemmat pistot aiheeseen: pseudodokumentti Tahdon Riemuvoitto sekä totuuspohjaiset fiktiot Son of Saul, Tule ja Katso, Ida.

Kymmenen levyä, miinus yksi

Syylliset.

Nitraatti sai tässä taas yhden niistä somehaasteista. Tällä kertaa pyydettiin listaamaan kymmenen albumia, jotka ovat suuresti vaikuttaneet Nitraatin musiikkimakuun, eikä valintoja saisi selitellä. Mutta miksi nähdä vain vähän vaivaa, jos voi nähdä paljon enemmän vaivaa? Haasteeseen lättyjä valkatessaan kun Nitraatti haistoi aika iisin blogiaiheen, jolla olisi kätsy palata kehiin pienen pelitauon jäljiltä.

Huijauksen maku on tässä Nitraatilla kuitenkin yhtä vahva kuin Anakinin kaipuu pimeälle puolelle: kymmenen sijasta mennään yhdeksällä koska se näyttää kollaasina kivemmalle, jo ensimmäinen valinta pistää riman väpättämään olemalla single, ja levyjä totta vie selitellään. Lätyt ovat siinä aikajärjestyksessä jossa ne Nitraatin makua ovat aikojen saatossa muokanneet.

1: Merja Rantamäki: Jossain (1977)

Nitraatin ensimmäinen valinta huijaa heti rankasti olemalla albumin sijaan single. Jossain on yksi ekoja Nitraatin muistamia lauluja. Junnu Vainion varsin synkänpuoleista ekologiaa uhkuneen sanoituksen ja Merja Rantamäen eloveenaa tihkuneen äänen kontrapunkti on varmasti tehnyt aika lähtemättömän vaikutuksen pieneen Nitraatti-pilttiin!

Toinen samojen aikojen veto joka olisi yhtä hyvin voinut päätyä listalle, on Paula Koivuniemen Kapteeni Aika. Sen lapsia hamuava päähenkilö lasten enkelikuoron säestämänä ei pikku-Nitraatista kuulostanut todellakaan hempeälle, ennemminkin kyseessä oli pure horror -osastoa. Kapteeni Aikaa Nitraatti onkin tuosta lähtien yrittänyt päättäväisesti karttaa.

2: Mika Sundqvist: Hormonihiiret (1982) 

Syksyn Sävel represent! Nitraatin eka omalla rahalla ostama tekele. Eihän tätä nyt enää kuuntele selvinpäin erkkikään, mutta tuolloin ei Nitraatin mielestä paremmasta ollut väliä. Varoittava muistutus siitä, että ihan kaikki parhaus ei ehkä sitten pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna olekaan niin kummoista. Ensimmäinen kerta kun näin Nitraatille tapahtui, mutta ei viimeinen.

3: Iron Maiden: Piece of Mind (1983)

Katu-uskottavampi Nitraatti nähtiin jo heti seuraavana vuonna. Levyn hankintareissu tosin oli aavistuksen nolo, kun kaupan setä ei suostunut hurjakantista levyä pikkuruiselle Nitraatille myymään ennen kuin äiti oli mukana ostoksilla.

Samalla reissulla ostetun Fouga-Magisterin koottavan pienoismallin pakkauslaatikon kolistessa pyörän sarvissa roikkuvassa muovipussissa Iron Maidenin kasetinkantta vasten, sinkutti pikku-Nitraatti tuulispäänä kotia kohti painamaan mankan play-nappia. Seitkyt- ja kahdeksankytluvun hevi on vieläkin Nitraatille sitä ainoaa oikeaa heviä.

4. Leonard Bernstein, Kiri Te Kanawa, José Carreras & co: West Side Story (1985)

Ylä-asteen musatunnilla eka kerran kuultua. Pikkukovan teininalku-Nitraatin piti siinä vähän yrittää kavereille heh heh hehetellä, että tämmöistä tiluliitä, vanhojen ihmisten musiikkia, ei tätä kasarihevari kuuntele. Syvällä kuitenkin kuumotti: perkele kun on hyvää.

Tunnin jälkeen, kun kaikki muut oppilaat olivat varmasti jo kuulo- ja näköetäisyyden ulkopuolella, niin opelta kysymään, että mikä se oli!? Kannesta tiedot muistiin ja kirjastoon. Nitraatin musikaalihimon sytyttäjä. Tämä saa tässä edustaa myös klassista musaa, vaikkei tietysti sinänsä ehtoja täytäkään.

5. Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin vanha kuin aikuinen / Paha Maa (1987-1988)

Ysäriä kohti tultaessa ja hevin alkaessa jo vähän piiputtaa, alkoi Nitraatti löytää muutakin. Kake oli (ja on) Nitraatin musamaun peruskiviä, ehkä vähän roolimallikin? Noh, ainakin tuolloisen Kaken boheemi vittumaisuus vetosi myös yrmyyn teini-Nitraattiin.

6. Bauhaus: Press the Eject and Give Me the Tape (1982)

Samoihin aikoihin Kaken kanssa kiehtoi ulkomainen goottirock: Nick Cave jne. Valkataan nyt vaikka tämä. Peter Murphyn ja bändin muiden jätkien asennesynkistely uppoaa edelleen otolliseen maaperään, kuten kaikki muukin tämän listan kama. Tai siis... Sundqvistia tietysti lukuunottamatta. Vaikka jokin juustoisuus voikin välillä huvittaa.

7. Reservoir Dogs: Official Motion Picture Soundtrack (1992)

Tarantino vakuutti paitsi (melkein) esikoisensa ohjaajana, myös aika next-level kuvan ja pop-musan yhteennaitattajana. Tämä taito miehellä on säilynyt hyppysissään läpi koko uran. Nitraatin fyysisimpiä leffateatterikokemuksia oli RD:n alku, kun sydän tuntui jättävän lyöntejä väliin hidastetun alkutekstimontaasin aikana, The George Baker Selectionin Little Green Bagin pauhatessa.

8. Suomi-Rock 1979: Suomalaisen rock-musiikin kehitys Elviksen kuoleman jälkeen (1994)

Nitraatti löysi suomipunkin ja varsinaisesti muun sen aikaisen suomimusan vähän myöhäisheränneenä. Tämä kokoelma oli yksi iso syy tutustua tavaraan tarkemmin.

9. Robyn: Don't Stop the Music (2002)

Tuohon ylläolevaan 1-8 sapluunaan on tällä vuosituhannella lisätty lähinnä kaksi asiaa: nainen ja syntikka. Ruotsin satakieli on kaikista alan ehdokkaista Nitraatille se Suurin Juttu. Keep This Fire Burning hulvahti korviin satunnaissoittolistalta Anttilan liukuportaissa. Sitä ajeltiin pariin kertaan ihan vain, että sai kuunnella biisiä keskeytyksettä.

Anttilaa ei enää ole, mutta Robyn kelpaa edelleen - vaikka neidin uusin lätty oli kyllä melkein yhtä kova pettymys kuin Anttilan levyosaston häviäminenkin. Robyn saa tässä edustaa myös kasarin synapoppia, joka on sekin alkanut Nitraatille maistua toden teolla vasta tällä vuosituhannella.

Bonus: Keep Shelly in Athens: Horizon's Glow -Ep (2020)

Pettymyksistä tulikin mieleen, että Keep Shelly in Athens (2010- ) ei ole niitä vielä ehtinyt tarjoamaan ainoatakaan. Nitraatin huomiokentässä vuoden verran keikkunut kreikkalainen elektropop-duo, josta jo puolet on vaihtunut - sota ei selvästikään yhtä naista kaipaa. Kasaripop on tässäkin Nitraatin suuresti nauttimassa bändissä vahvasti läsnä.

Systemsprenger / System Crasher (Saksa 2019, Nora Fingscheidt)

Ydinsotaa apatiaa vastaan. (Helena Zengel)

On her wild quest for love, 9-year-old Benni's untamed energy drives everyone around her to despair. (IMDB)

Bernadette 'Benni' Klaaß (Helena Zengel) on yhdeksänvuotias tyttö, jolla on suuria ongelmia pärjätä elämässään. Hän on sairaalloisen voimakastahtoinen, hyper-energinen ja kärsii pahoista lapsuusajan traumoista, joiden seurauksena Benni sekoaa täysin jostain niin viattoman tuntuisesta kuin kasvojensa koskettamisesta.

Ongelmia on myös häntä auttamaan pyrkivillä ihmisillä. Bennin äiti Bianca (Lisa Hagmeister) kyllä yrittää, mutta ei millään pysty pärjäämään eläimellisen ja räjähtelevän lapsensa kanssa.

Kokopäiväkapinallinen.

Benni onkin näennäisen loputtomassa kierteessä, jossa hän ei pärjää yhdessäkään sijoituskodissa, eikä häntä voida vielä siirtää alhaisen ikänsä takia teini-ikäisille tarkoitettujen palvelujen piiriinkään, vaikka ne hänelle jo paremmin sopisivatkin. Benni on siis elokuvan tittelin systeeminmurtaja, tai väliinputoaja.

Tässä myllyssä häntä pyrkii auttamaan koko joukko aikuisia ihmisiä, joista kaksi nostetaan enemmän esiin. He ovat ilmeisesti loputtomalla kärsivällisyydellä varustettu nuorisotyöntekijä rouva Bafané (Gabriela Maria Schmeide), joka yrittää auttaa Bennia löytämään loppuelämän kotinsa ja Michael 'Micha' Heller (Albrecht Schuch), itsekin kovan menneisyyden omaava nuoriso-ohjaaja, joka on erikoistunut ongelmaisten teinien auttamiseen ja vastuuseen opettamiseen.

Kun rakkaus ei riitä. (Lisa Hagmeister, Helena Zengel)

Nora Fingscheidt on ohjannut ja käsikirjoittanut aiheesta rajun ja raikkaan elokuvan. System Crasherista puuttuu kiitettävästi lavastuksen maku ja käsivarakameran käyttö vie meidät osaltaan varsin auttavasti sisään Bennin vuoristoratamaailmaan.

Vaikka aikuiset vetävätkin hyvin - erityisesti Bianca-äidin ja rouva Bafanén romahdukset jäivät Nitraatin mieleen, ja mainitaan vaikka tässä myös Axel Wernerin hupaisa pieni veto maatilan isäntä Bockelmannina - on System Crasher ennen kaikkea pääosan esittäjänsä, eli nuoren Helena Zengelin elokuva.

Kun apu ei riitä. (Gabriela Maria Schmeide, Helena Zengel)

Zengel - käytännössä roolihahmonsa ikäinen näyttelijänalku - on pääroolissa kuin luonnonvoima ja kerta kaikkiaan ilmiömäinen. Nitraatilla ei ole mitään ongelmaa nostaa Zengelin Benniä siihen kouralliseen lasten ja varhaisteinien tekemiä rooleja, jotka ovat Nitraattia eniten päräyttäneet.

Katsoessa voi todellakin uskoa näkemänsä, vaikka Bennin käyttytyminen tuntuukin aina välillä pakenevan katsojan ymmärrystä. Niin, se ymmärrys. System Crasher on myös mainio esimerkki elokuvan empatiavoimasta, josta mm. kriitikko Roger Ebert aikoinaan kirjoitti.

Benni & räjähtävä raivokohtaus #3242343092384.

Ei Nitraatilla ole Bennin kanssa toivottavasti kovin paljon yhteistä, mutta kyllä tätä elokuvaa katsoessa pystyy kuitenkin jotensakin ymmärtämään tyttöä, tämän motiiveja, sekä hänen hapuilevia yrityksiään saada elämäänsä jotain rakasta, pysyvää ja luotettavaa.

Katsoessa System Crasheria Nitraatille muuten tuli huvittavana sivujuonteena mieleen myös kaikki ne tunteidensa sokaisemien vanhempien vakioheitot ongelmalapsistaan, kuten "kyllä sitä pitää luonnetta olla, että pärjää tässä maailmassa", "se on vaan vähän vilkas", tai "ai, sä et sitten varmaan vaan pidä lapsista". Tästä eteenpäin mieleen saattaa noita kuullessa hiipiä myös joitain valikoituja Bennimäisiä kuvia...

Luonto & hetkellinen, häviävä mielenrauha.

Pientä natinaa Nitraatilta irtoaa System Crasherin tarpeettomasti pitkitetystä multilopusta. Osa tuosta tarpeettomuuden tunnusta tosin juontunee siitä, että Nitraatti toivoi pätkää katsoessa Bennille onnellista loppua, mutta mitä pidemmälle edetään, sitä mahdottomammaksi se tuntuu käyvän.

System Crasher onkin siitä harvinainen elokuva, että se on hyvä, mutta tietyn vaiheen jälkeen sen alkaa toivoa loppuvan mahdollisimman nopeasti. Tosin yleensä tuollaisen toiveen syy elokuvaa katsoessa johtuu jostain ihan muusta!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

PS: Ne muut Nitraattia eniten päräyttäneet lasten roolityöt. Tekojärjestyksessään, ylävasemmalta oikealle lukien:

Tatum O'Neal (Addie Loggins, Paper Moon, 1973), Anna Paquin (Flora McGrath, The Piano, 1993), Hailee Steinfeld (Mattie Ross, True Grit, 2010) ja Quvenzhané Wallis (Hushpuppy, Beasts of the Southern Wild, 2012). Jos jokin näistä on näkemättä, niin katsokaa ihmeessä.

PPS: Anna Paquinin Oscar-kiitospuheen alku on muuten yksi ilahduttavimpia asioita, minkä ihminen voi nähdä!