Runaway Train / Pakojuna (USA 1985, Andrey Konchalovskiy)

Hyvät matkustajat, tämä on erikoispikajuna Helvettiin. Junassa ei ole ravintolavaunua.

Two escaped convicts and a female railway worker find themselves trapped on a train with no brakes and nobody driving. (IMDB)

"No beast so fierce but knows some touch of pity."
"But I know none, and therefore am no beast." (Richard III - William Shakespeare)

Vankilasta on päästävä pois. Kolme vuotta kiinnihitsatussa sellissä pidetty Oscar (Jon Voight) saa pakokaverikseen hidasälyisen luottovanki Buckin (Eric Roberts). Karkurit piiloutuvat pakomatkansa aikana junaan joka ei - surkean sattuman takia - ennen pitkää paljon jarruttele.

Pakojuna jatkaa Nitraatin kirjoituksia turhaan unohdetuista leffoista. Kyseessä on mainion eksistentialistinen ja älykäs toimintaleffa. Kuulostaa erikoiselta ja ristiriitaiselta, I know! Asian tekee vielä erikoisemmaksi se, että kyseessä on halpisfirma Cannonin yksi harvoja taiteellisesti tasokkaita tekeleitä. 

"I was so careful. I picked the wrong play, the wrong director, the wrong cast. Where did I go right?" Oliko tunnelma sama Cannonilla Oscar-ehdokkuuksien julkistamisen jälkeen? Golanin ja Globusin taiteellisesta vahinko-onnistumisesta tulevat mieleen nuo linet ja Bialystockin ja Bloomin hahmot Kevät Koittaa Hitlerissä (The Producers, 1967). (v-o: Kenneth Mars, Gene Wilder, Zero Mostel, Lee Meredith)

Pakojuna pokkasi jopa aikoinaan 3 Oscar-ehdokkuutta (Jon Voight, Eric Roberts, leikkaaja Henry Richardson) ja esitettiin Cannesin kilpailusarjassa. Dollariglooriaa tästä ei kuitenkaan seurannut: budjetiltaan suht vaatimaton yhdeksän miljoonan dollarin (about 20 samanlaista vuoden 2017 rahassa) tuotanto keräsi vain seitsemisen milliä lipputuloina. Kun Pakojuna tuli teattereihin, Cannon tunnettiin jo roska & eksploitaatio-leffafirmana, jota muut kuin aatteelle uskolliset katsojat vankasti karttoivat. Ehkä Pakojuna olisi pärjännyt rahallisesti ja palkintomuotoisen arvostuksen puolesta paremmin jonkun toisen yhtiön levittämänä.

Cannon-filmi oli hurja kasarin jenkkileffatarina: Israelilaisen tuottajakaksikko Yoram Globusin ja Menahem Golanin uuteen kukoistukseen nostama, tusinatoimintaleffoja liukuhihnalta suoltanut tuotantoyhtiö, joka vuosikymmenen lopulla käytännössä kaatui rahavaikeuksiin. Cannonin leffoilla oli yleensä yhteisiä nimittäjiä: halvalla ostetut heikot käsikirjoitukset, pääosassa joku (entinen) halpa tähti, paljon ihoa, kehnoa näyttelytyötä ja lopputulos oli aina vähän kuin jollekulle olisi sanoin kuvailtu miltä Hollywood-filmi näyttää, mutta joka ei sellaista koskaan ollut nähnyt, vaikka sellaisen tehdä yrittikin.

Cannonin elokuvia yhdistää tietty oma ylläolevasta koostuva tyylinsä, joka jaksaa niitä lähemmäs 40 kappaletta nähnyttä veteraanicannon-Nitraattia edelleen perverssisti kiehtoa. Lisää Cannonista voi oppia vaikkapa hauskasta ja viihdyttävästä dokkarista Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films (2014).

Juna veturimiehiä heiluttaa. (Rebecca De Mornay, Eric Roberts, Jon Voight)

Cast on pieni mutta hyvä. Jon (Angelina Jolien isukki) Voight päähenkilö Oscarina on Pakojunan intensiivinen dynamo. Hänen yrityksensä selittää eräässä kohtauksessa itsensä ja Buckin syvintä olemusta on luultavasti Voightin paras hetki kameran edessä ikinä. Eric (Julian veli) Roberts tekee myös hyvän roolin yksinkertaisena lihaskimppu-Buckina - hänen valitsemaansa aksenttia kuunnellessa Nitraatille tuli mieleen että puhuuko Matthew McConaghey normaalisti kuten puhuu elokuvissaan, vai matkiiko hän vain Eric Robertsia Pakojunassa?

Toista sukupuolta edustava Rebecca De Mornay (Käsi Joka Kehtoa Keinuttaa) vetää myös jees, toimien näiden kahden miehen peilinä ja nostatti Nitraatin kulmia ennen kaikkea siksi, että Nitraatti ei häntä tunnistanut ennen lopputekstejä. John P. Ryan suoraviivaisena vankilanjohtaja Rankenina, joka lähtee karkureiden perään verenmaku suussaan, on asiaan kuuluvan perkeleellinen. Pikku yksityiskohtana mainittakoon että Danny Trejo tekee ensiesiintymisensä leffoissa Pakojunassa: ihan muissa tarkoituksissa kuvauspaikalle saapunut Trejo sattui ohjaajan silmään oikealla hetkellä ja vilahtaa elokuvassa yhden kohtauksen ajan.

Kameran toisella puolella ollaan myös hyvin messissä. Kässäri perustuu Akira Kurosawan(!) alkuperäiseen, hänellä oli tarkoitus filmata tämä joskus 60/70-lukujen vaihteessa mutta homma ei ikinä edennyt kuvauksiin asti. Useiden kässäriä muokanneiden joukossa on muuten myös entinen atari-tapaus Edward Bunker, jonka voi nähdä kameran toisella puolella mm. Tarantinon Reservoir Dogsissa.

Saisiko Nitraatin tuonne keikkumaan? No ei.

Kuvaaja Alan Hume luo hyvää ja mielenkiintoista kuvaa erikoisilla ja klaustrofobisilla kuvakulmilla - katsojakin tuntee vähän kuin roikkuvansa junan matkassa. Hume luo myös upeaa kontrastia valkoisen lumierämaan ja siinä kiitävän mustan metallihirviön välille. Pakojuna on myös yhden Cannonin luotto-ohjaajista, venäläisen Andrey Konchalovskiyn uran kohokohta.

Yksi mainitsemisen arvoinen asia Pakojunasta ovat myös sen stuntit. Nyky cgi-aikana voidaan tietysti luoda ihan kenet tahansa tekemään ihan mitä tahansa, ja jälki voi olla hienoa ja vaikuttavaa, mutta siitä puuttuu tämä vanhojen aikojen lisäkiksi: oikeat ihmiset oikeasti vaarallisen näköisissä tilanteissa. Toki nykyäänkin tehdään myös ihan oldskool-stuntteja, mutta Pakojunan ajan tekee aina hardcoremmaksi se, että vaihtoehtoja ei ollut.

Pakojunassakin kopterista tikkaiden varassa keikkuvat ja täydessä vauhdissa olevan junan reunoilla heiluvat ihmiset tuovat mukanaan sen oman erikoisen vaaran mausteensa. Toki stunt-ihmiset ovat ammattilaisia, jotka pyrkivät minimoimaan riskit ja maksimoimaan sen miten vaaralliselta lopputulos valkokankaalla silti näyttää. Siitä huolimatta Hollywoodista ei vaarallisempaa ammattia löydy: stunt-näyttelijöitä on elokuvataiteen edestä kuollut tai loukkaantunut satoja. Vertauskuvallista hattua siis päästä pois tuon hienon ammattikunnan edessä.

Even steven onko tämä, Coming Home (1978) vai Midnight Cowboy (1969) Voightin paras näyttelysuoritus. Se, että yksi ehdokkaista on Cannonin toimintapätkä kertoo jo itsessään miten harvinainen tapaus Pakojuna on.

Jos Nitraatti jostain kitisee, niin luvassa on hetkittäin pientä cannonmaista ylinäyttelyä, mutta tällaisessa elokuvassa sen suokin olevan mieluummin näin kuin toisinpäin - isoista asioistahan on kuitenkin kyse. Myöskään alun vankilakohtaukset eivät nouse kovin paljon kliseiden yläpuolelle. Sekään ei haittaa niin kauheasti, kun luvassa on myös paljon originaalimpaakin kamaa. Elokuvan score on myös ajoittain hiukan liian kontekstiin sopimatonta kasarisynapimputtelua - säveltäjänsä Trevor Jonesin ikävän varma tunnusmerkki.

Suhteessa pientä on kitinä kuitenkin. Maailman seitsemän ihmettä ovat Gizan suuri pyramidi, Babylonin riippuvat puutarhat, Artemiin temppeli, Zeuksen kuvapatsas Olympiassa, Halikarnassoksen mausoleumi, Rodoksen kolossi ja Faroksen majakka. Kahdeksas on oikeasti hyvä Cannon-elokuva, ja Pakojuna on juurikin sellainen.

Elokuva omaa muuten myös varsin unohtumattoman ja koskettavan loppukuvan, jossa leffan olemus hienosti tiivistyy. Kyseessä jotain oman perkeleensä kesyttämisestä ja vapaudenkaipuusta, mutta ei tässä siitä sen enempää. Katsokaa itse.

Arvosana: 8/10

IMDB-linkki
Traileri