Nitraatin Halloween V: Kissat

Iik! Kisumisu! Ihan...aagh! (Pet Sematary)

Aina näin halloweenina Nitraatti valkkaa yhden leffamörön ja listaa kyseisen ökömöttiäisen Nitraatille mieleisimpiä esiintymisiä leffoissa ja / tai parhaita leffoja, jotka samaisen otuksen ympärillä enemmän tai vähemmän pyörivät. 

Eka kerralla vilkaistiin verenhimoisia vihulaisia, toka kerralla kuikuiltiin kummituksia, kolmantena roihusivat noitaroviot ja viime vuonna oltiin ajan hengessä tautien ja tartuntojen jäljillä. Ekojen halloweenblogien 3+3 -tyylistä on nyttemmin luovuttu, kun monsteriehdokkaat eivät enää taivu (pelkkiin) ihmisrooleihin, eikä leffojen määriäkään siten ollut mielekästä rajailla.

Tänä vuonna Nitraatti käsittelee kauhuelokuvien peruskuvastoon kuuluvaa eläintä eli kissaa. Kauhareissa ikävyyksiä ennakoiva kehräävä ja sihisevä viiksi-kynsikomboinen, enemmän tai vähemmän ihana karavaturri on muuten myös Nitraatin lemppariolio. Käsiteltävänä viisi muistettavinta kissakauharia, järjestys puhtaasti kronologinen ja laskeva.

Mainitaan muuten vielä, että tämä on jo 150:s(!) Nitraatin blogiteksti! Ei kun etiäppäin!

1. Sleepwalkers / Unissakävelijät (USA 1992, Mick Garris)

Misuarmeija valmiustilassa.

Sleepwalkers on hyvä kauhari, jota voisi kutsua vaikkapa kissojen tähdittämäksi sotaelokuvaksi. 

Uneliaaseen pieneen kaupunkiin saapuu epäilyttävän läheisille vaikuttava äiti-poika -kombo, joka paljastuu sieluja syöviksi hirviöiksi ja joiden todellisen luonteen vain *kissat * aavistavat!

Sleepwalkers on laadullisesti varsin heikon mutta tuotteliaan Stephen Kingiin erikoistuneen veteraaniohjaaja Mick Garrisin paras elokuva. Se käyttää myös tekoajankohtaansa (juuri tehosteklassikko Terminator kakkosen jälkeen) nähden cgi:tä varsin maltillisesti, mikä olikin tuohon aikaan järkevin mutta harvinainen veto: määrän lisiessä kun taso muuttui heti aivan hirveän huonoksi. 

Toisena harvinaisena vetona King itse kirjoitti Unissakävelijän suoraan elokuvakäsikirjoitukseksi ilman muuta pohjaa. Kolmantena ja harvinaisista harvinaisimpana vetona kissat ovat tässä kauhuelokuvassa sankareita!

IMDB
Traileri

2. Pet Sematary / Uinu, Uinu, Lemmikkini (USA 1989, Mary Lambert)

Ihmisen pahin ystävä.

Perhe muuttaa Uneliaaseen Pieneen Kaupunkiin ((c) Stephen King). Perheen isä ystävystyy vanhan paikallisen ukkelin kanssa, joka tarinoi ihmeellisestä hautuumaasta, josta menetyksiä kokeneet saavat vääränlaista apua haavoihinsa. Eipä aikaakaan kun isukilla itsellään olisi sinne asiaa...

Pet Sematary on Kingin parhaita kirjoja, eikä tämä leffaversiokaan ole yhtään hassumpi. Viimeistään Pet Sematary todistaa, että King on selvästi koiraihminen - perheen kisumisu Church kun tuntuu olevan syyllinen jo ennen kuin kakka edes iskeytyy tuulettimeen. Noh, Church (jota esitti lähemmäs kymmenen eriä brittiläistä lyhytkarvaa) vetää osansa kuitenkin varsin pro, ilkeistä ennakkoasenteista huolimatta. Immeisetkin on castatty hyvin. 

IMDB
Traileri

 
3. Alien / Alien - Kahdeksas Matkustaja (UK / USA 1979, Ridley Scott)

Avaruudessa kukaan ei kuule kehräystäsi.

Rahtarialus Nostromon miehistö saa varsin ilkeän vapaamatkustajan tässä Ridley Scottin rautaisessa klassikko scifikauharissa.

Erinomaisen ihmisroolituksen lisäksi veikeä pieni karvaturri Jones (neljän eri kissan esittämänä) kuikuilee miehistön rajuja YT-neuvotteluja murhanhimoisen alienin kanssa.

Tähtivaeltaja-lehden blogista muuten löytyy hulvaton ja pähkähullu teoria siitä, miten Jones-kissa toimii yhdessä alienin kanssa murhatakseen koko muun miehistön! 

IMDB
Traileri

4. The Incredible Shrinking Man / Mies Joka Kutistui (USA 1957, Jack Arnold)

Perinteistä kissa ja ihminen-leikkiä.

Laivareissulla saatu säteily alkaa pienentää perheenpäätä kohti nukkekokoa ja ohi. Ennenpitkää oma kotikin on pelkkä vaaroja täynnä oleva viidakko, jonka asujaimiston rekan kokoisten hiirten ja hämähäkkien kinginä häärää kerrostalon kokoinen murhanhimoinen olio: kotikissa!

Richard Mathesonin hieno ja monitasoinen alkuperäiskirja sai arvoisensa leffamuodon osaavan genremies Jack Arnoldin yhdessä scifin kiistattomissa leffaklassikoissa, jossa ennen asunnon kellariseikkailua on ensimmäisenä vihulaisena vastassa blogiin joutumisenkin varmistanut normaali kotikissa. 

IMDB
Traileri

5. Cat People / Kissaihmiset (USA 1942, Jacques Tourneur)

Kumpikin kaltereidensa takana.

Jenkkimiehen serbialainen morsmaikku väittää kivenkovaan, että jos hetekan vieterit parilla kitisevät, on morsiamella edessä muuttuminen verenhimoiseksi kissaihmiseksi. 

Kasarillakin sekasotkuisena ja epäonnistuneena uudelleenfilmatisointina nähdyn emansipaatiohorrorin alkuperäisversio on muikean oldskool, jonka aikansa budjetti- ja tyylitietoinen tuottaja Val Lewis pitää tunnelmissa shokkiefektien sijaan, kun oikeita kisumisuja ja petojen varjoja tarjoillaan vuoronperään.

IMDB
Traileri

Loppukevennyksenä kuva Nitraatin ihanasta kotikisusta Siiristä, joka olisi luonteensa puolesta täysin valmis kauhuleffoihin.

PS: Leffat numeroina: Sleepwalkersille ja Pet Sematarylle kasia, Alienille kymppiä, Kutistuvalle Miehelle ysiä ja Kissaihmisille kasia.

Deep Water (UK 2006, Louise Osmond & Jerry Rothwell)

Merimies nyt yksin on / Muut ovat muuttuneet.

 A documentary about the disastrous 1968 round-the-world yacht race. (IMDB)

"Kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää" - Timo Rautiainen

"A man's got to know his limitations" - Dirty Harry

Vuonna 1968 englantilainen The Sunday Times -sanomalehti järjesti kisan, jossa palkittaisiin kaikkien aikojen ensimmäisenä maailman ympäri keskeytyksettä purjehtinut ihminen. Palkinnon saisi myös teon nopeimmin suorittanut henkilö. 

Epäilemättä kilpailu aiheutti seuraajissaan ja osallistujissaan hiukan samoja väristyksiä kuin aikalais-avaruuskisa ja kuulennot: ihminen omine taitoineen ja teknologioineen vihamielisessä tai ainakin tämän hyvinvoinnista välinpitämättömässä elementissä, suorittamassa ennenkuulumatonta, pikaisen avun ulottumattomissa.

Tähän legendaariseen kilpapurjehdukseen maailman ympäri osallistui yhdeksän purjehtijaa. Kilpailijoiden laadullisen kärkikaksikon muodostivat kauppalaivastokonkari, armeijan reservipurjehtija, käytännönläheinen ja armoton suorittaja - ja kuten kisan jälkimainingit osoittivat, myös hemmetin empaattinen ihminen - Robin Knox-Johnston, sekä taitava ja taiteellisen runosielun omaava ranskalainen Bernard Motessier.

Crowhurst ja aluksensa, trimaraani Teignmouth Electron.

Osallistujien outolintu ja ennakkoon arvioiden peränpitäjä oli puolestaan kolmissakymmenissään kikkaileva perheenisä, yrittäjä ja sunnuntaipurjehtija Donald Crowhurst, jonka luonteessa yhdistyivät lapsuus kolonialismin ja Britti-imperiumin sankaritarinoiden ympäröimänä stiff upper lipin kautta samurai-eetokseen kietoutuen.

Rahoittaakseen purjehduksensa Crowhurst päätyi tekemään sponsoriensa kanssa hurjan riskialttiin sopimuksen: mikäli Crowhurst ei pysty aluksellaan starttaamaan kisaa ollenkaan, tai jos hän joutuu keskeyttämään aikaisessa vaiheessa, on hänen lunastettava sponsorirahalla rakennettu purjealuksensa itselleen. Tämä olisi tarkoittanut Crowhurstin perheen talon myyntiä ja perheen joutumista taloudelliseen vararikkoon.

Ennen pitkää oman sutkin PR-miehensäkin menestyjäksi lehdistössä pumppaama Crowhurst ajautuu tilanteeseen jossa hän nähtävästi ei voi voittaa, ei voi jatkaa, eikä voi lopettaa. Olisiko taloudellisen tuhon ja epäonnistumisen häpeän välttämiseksi jokin neljäs tie, tie onneen?

Bernard Motessier (1925 - 1994)

Nitraatti kuuli tästä kisasta tarkemmin oikeastaan ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella lukiessaan purjehtija Tapio Lehtisen 'Yksin Seitsemällä Merellä' -kirjan, jossa Lehtinen sivuaa kisaa ja sen henkilöitä kertoessaan omasta kilpailustaan maailman ympäri ilman pysähdyksiä. 

Kirjaa Nitraatti suosittelee, tosin tuohonkin teokseen pätee elämäkertojen perussynti: kun ei olla aivan tekemisen ytimessä (joka on se näiden niteiden ehdoton pihvi), tulee kirjoista yhdentekevän namedroppailun ja rönsyilyn ansioista lukemisen kestävyystesti. Viimeisin saman sapluunan suositeltava oli muuten Nitraatin juuri tavaama Juha Rautaheimon rikospoliisimuistelo Hermo, jonka keissikuvaukset olivat rautaa, muu jotain muuta. 

Mutta nyt meinaa eksyä aiheesta. Lehtisen kirjan lukemisen jälkeen Nitraatti sai selville, että vuoden 1968-1969 kisasta oli tehty myös näytelmäelokuva, joka piti tietysti tarkastaa. The Mercy (2018) oli mainiosta näyttelijäkaartistaan (Colin Firth, Rachel Weisz, David Thewlis...) huolimatta melkoinen pettymys. 

Harmittavana bonuksena se onnistui myös pilaamaan Nitraatilta mahdollisuuden yllättyä tämän dokumentin tapahtumista. Onnellisena bonuksena eräs Mercyyn liittyvä arvostelu mainitsi tämän dokumentin olemassaolon. Näin nämä ketjut silloin tällöin johdattavat jonkin todella hyvän äärelle.

Nyt katoaa pois laituri / Jo huutaa kapteeni.

Mikäli lukijalle eivät tämän kisan tapahtumat ole entuudestaan tuttuja, voi Deep Water olla tarjoamiensa yllätysten vuoksi vieläkin voimallisempi kokemus kuin se Nitraatille oli. 'Neitsyenä' dokumentin ääreen astuvia kohtaan Nitraatti tunteekin jopa jonkinasteista kateutta!

Deep Water onkin aiheestaan selvästi paras audiovisuaalinen tallenne. Se etenee 90 minuutin kestonsa asiallisen rivakasti ja välillä jopa runollisesti. Materiaalina on runsaasti aikalaiskuvaa, herkkuna Crowhurstin omia kuva- ja äänitallenteita sekä lokia ja päiväkirjaa purjehduksen ajalta. 

Haastateltavina ovat kaikki kerronnan kannalta keskeiset ihmiset. Esimerkiksi Robin Knox-Johnston on aivan mainio ja ajan koulima kokenut haastateltava, joka oli juuri sellainen, millaiseksi Nitraatti hänet kuvittelikin. Kun hän kuvailee Kap Hornin läheisien aaltojen kohtaamista yhden hengen aluksella samalle, kuin ajaisi pienellä kuorma-autolla kohti 12-kerroksista taloa, on se helppo uskoa.

Clare Crowhurst, Donaldin vaimo.

Kyseessä on loistava dokumentti, itse asiassa yksi parhaita Nitraatin näkemiä. Se on 262. teos(*), jolle Nitraatti läväyttää täydet pisteensä. Jostain Nitraatille täysin käsittämättömästä syystä Deep Water ei muuten ollut dokumenttien Oscar-voittaja, ei edes ehdokas. 

2006 oli toki erinomainen vuosi dokumenteille Deep Wateria lukuunottamattakin: Jonestown, Jesus Camp, Oscar-voittaja An Inconvenient Truth, Kenen Joukoissa Seisot, The Bridge, Billy Wilder Speaks... Vaan silti.

Kisan tarina päättyy 1. heinäkuuta 1969. 19 päivää myöhemmin ihminen muuten astui ensimmäistä kertaa kuun pinnalle.

"The cosmic integral, the sum of man, adds up to nothing."
"It is finished. It is finished. It is the mercy." 

- Donald Crowhurst

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

(*) Täyspituiset dokumentti- ja fiktioelokuvat
[Kuva 1, Kuva 4] Laululyriikojen käännös: Atte Blom ('Merimies')

Hannie Caulder (UK 1971, Burt Kennedy)

"Like the man said: 'There aren't any hard women, only soft men.'"

After she is raped and her husband murdered, a woman hires a bounty hunter to instruct her in the use of a gun so she can get her revenge on the three outlaws responsible. (IMDB)

Hannie Caulderille koittaa se Elämän Kurjin Päivä, kun rikollisveljestrio tulee ja tappaa Hannielta ensin ukon, sitten raiskaa Hannien huolella ja vielä grande finalena polttaa Cauldereiden kodin tuhkaksi. Seuraavana päivänä rikospaikalle ratsastaa palkkionmetsästäjä Thomas Price, jolta ryytynyt mutta päättäväinen Hannie Caulder alkaa neuvotella / vaatia tappo-opetusta ja sitä kautta makealle maistuvaa kostoa.

Nitraatti valutti silmämuniensa läpi tällä kertaa sitä varsin harvinaista herkkua, eli aseistettujen naisten pääosittamaa hyvää lännenelokuvaa. Alalajin parhaat on nopsaan (tekojärjestyksessään) lueteltu: Anthony Mannin ohjaama karjatilallisten nahistelupätkä The Furies (1950), jossa Barbara Stanwyck pisti tuulemaan. Nicholas Rayn ohjaama saluunanomistajan ja paikallisen rahvaan nahistelu Johnny Guitar (1954), jossa Joan Crawford ja Mercedes McCambridge hoitavat sekä päähyvisten että pääpahisten roolit pelkän naisenergian voimin. 

"First comes right, then comes fast." (Robert Culp, Raquel Welch)

Uudempina joukkoon kuuluvat myös Ron Howardin mielenkiintoinen fantasiakauhua ja westerniä yhdistelevä The Missing (2003), jossa parantajan vikaa omaava Cate Blanchett rytyyttää tyttärensä perässä Tommy Lee Jones kannoillaan. Unohtaa ei tietty sovi alalajin ykköstä, eli Coenin veljesten True Gritiä (2010), jossa pieni viitapiru Hailee Steinfeld jahtaa isänsä murhaajaa. Hannie Caulderin voi nikottelematta liittää tämän poppoon jatkoksi. Näistä kaikista se on myös selvästi ruudinkatkuisin.

Hannie Caulder on englantilaisella rahalla Espanjassa väkerretty klassinen kostolänkkäri, jonka roolitus on melkein kokonaan amerikkalainen ja onnistunut. Raquel Welch on pääosan Hannie Caulder ja suoriutuu kiitettävästi. Welch ei koskaan ole ollut teknisesti niitä parhaita thespiaaneja, mutta on korvannut puutteitaan tuolla saralla valkkailemalla aina silloin tällöin varsin mielenkiintoisia rooleja - Caulder on yksi niistä. 

Pahat pojat. (Strother Martin, Ernest Borgnine, Jack Elam)

Lähinnä tv-puolelta tuttu Robert Culp heittää Caulderissa yhden parhaita roolejaan kultasydämisenä palkkatappajamentorina Thomas Luther Pricena. Tekipä Culpin rooli vaikutuksen muiden muassa Quentin Tarantinoon, joka on avoimesti myöntänyt Pricen vaikutuksen Kill Billien Billiin. Nitraatti näkee selviä Hannie Caulder -vaikutteita myös Tarantinon parhaassa sitten Billien, eli Djangossa. Niin sen hyväsydäminen palkkatappaja kuin yleinen kostojuonikin ovat Caulderista tuttuja.

Hannien nemesiksinä nähdään oiva ja kokenut Hollywood-ukkokööri: Ernest Borgnine, Jack Elam ja Strother Martin. Kolmikon löysäranteinen komediavetely on muuten aika jyrkkää vastakohtaa heidän veritöihinsä nähden. Mainitaan vielä Christopher Leelle harvinainen herkku semihyviksenä aseseppänä ja Stephen Boydin tuoma maagisen realismin silaus nimettömänä ja viikatemiesmäisenä deus ex machinana The Preacherinä.

"God, that guy's built!" (Raquel Welch)

Kehua pitää myös Hannie Caulderin mainion ekonominen kerronta. Yllättävän eeppinen ja monivaiheinen western napsuu verevää tahtia eteenpäin, sisältäen koulutusta, palkkionmetsästystä, Meksiko-väliosan ja lopputaistelun metafyysisenä kikkareena autioituneen vankilan sisuksissa, eikä leffa silti ole kokonaiskestoltaan kuin tunnin ja 25 minuuttia! 

Nyt olisi vaikea kuvitella kenenkään tehtailevan tätä alle kahden ja puolen tunnin - josta tunti olisi kuitenkin jotain turhaa Oscarinlypsy-yritystä. Kiitokset kuulunevat kokeneelle western-ohjaaja Burt Kennedylle, sekä Kennedyn ja David Haftin käsikirjoitukselle. Summa summarum: Hannie Caulder on hyvää westernien kultakauden päätöksen jälkeistä länkkäriä, joka kannattaa tarkastaa jos kohdille sattuu.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

The Stud / The Stud - Uros (UK 1978, Quentin Masters)

Nälkä lähtee naimalla.

 

Fontaine is the London wife of Benjamin, a wealthy Arab businessman. She spends his money on her nightclub, "The Hobo", and partying. She hires a handsome manager, Tony, to run her club, but it is understood that his job security is dependent on his satisfying her nymphomaniacal demands. (IMDB)

Raamikas mutta simppeli Tony pyörittää yläluokan diskonmakuista yökerhoa varakkaan ja ovelan rouva Fontainen laskuun, jonka omista laskuista huolehtii upporikas arabiaviomies. Tonyn työnkuvaan kuuluu myös rouva Fontainen ja tämän ystävien lihallisista tarpeista huolehtiminen.

Studia katsellessa ainakin Nitraatin guilty pleasure (suomeksi vaikkapa 'salainen pahe') -mittarin neula jämähti tukevasti kaakkoon. Stud perustuu yhden naisten supermarketkirjallisuuden kruunaamattomien kuningattarien, eli Jackie Collinsin vuoden 1969 kirjaan.  

Let's go disco, let's go disco! (The Real Thing)

Jackiehan on pääosan esittäjän Joan Collinsin sisko, jolle Jackie möi kirjansa filmausoikeudet nollan punnan sisarhintaan. Elokuvan tapahtumien keskipisteen yökerho The Hobo - oikeasti Lontoon Jeremy Streetillä sijainnut Tramp - omasi myös Jackie-liitäntöjä: sen kun osaomisti hänen miehensä.

Hyvän elokuva-aikakoneen tavoin The Stud päästää riemastuttavasti kurkistelemaan 1970-luvun lopun (Lontoon) nuhjuisuutta; esimerkiksi vanhojen ukkeleiden alaikäisten naispuolisten liehittelyyn suhtaudutaan lähinnä silmääiskevän hekottelevalla wink wink, nudge nudge -asenteella.

Omasta yökerhostaan haaveilevan Tonyn tuttavapiiri koostuu turhautuneista kotirouvista, leikinhaluisista nuorikoista, varamickjaggereista (joista yhtä muuten esittää Mickin nuorempi veli Chris Jagger!), luksushomoista, yksityiskoulun ylikypsistä hedelmistä ja oharoivista liikemiehistä. Leffan asiallinen soundtrack puolestaan koostuu discomusan perusmätöstä ja saman alan suuruuden loppuaikojen vähän harvinaisemmastakin kamasta. 

Yksi tallin eläimistä. Työmiestä kusetetaan aina. (Oliver Tobias, Joan Collins)

Jonkinlaista luokkasotaakin päädytään puolivahingossa kuvaamaan: työväki on lähinnä lauma siitosoreja, joita yläluokka pelaa toinen toiselleen, samalla hepoille rahapalkinnon näköistä porkkanaa heilutellen. Mielenkiintoiseksi tämän Studissa tekee se, että harvinaisempana antina perinteiset sukupuoliroolit on käännetty ympäri: olihan muuten meidän ikioma Matti Nykäsemmekin tämän heppalajin (vaatimattomia) tosielämän edustajia elämänsä toisella puoliskolla.

Viime aikoina on muuten taas Suomessakin ollut tapetilla se, miten keski-iässä naisten roolit kuihtuvat lähes olemattomiin. Tässä queen bitchien esikuva Joan 'Dynastia' Collins räähistelee pääroolinsa miellyttävän riemukkaasti about 45-vuotiaana. Stud oli myös huima yleisömenestys, vaikka kriitikot sen armotta ruttasivatkin. 

Leffa nosti myös Joan Collinsin oman hiukan kuihtuneen näyttelijäuran uuteen nousukiitoon. Kuten Kevin Costnerin pesisleffan kuulu lainauskin (mukaillen) menee: build it and they will come. Kannattaisiko meilläkin yrittää välillä jotain vastaavaa, nykyisten ismileffojen sijaan?

- "Alright alright so im dismissed. How do I get back home (from France)?" - "*Fuck* yourself there darling! You could do with a little practice." (Oliver Tobias, Joan Collins)

The Stud on lihakauppa-osaltaan myös kuin pari vuotta myöhemmin Amerikassa tehdyn - ja oikeasti hyvän - leffan, eli 1980-luvun airuen American Gigolon tuhnuinen eurooppalainen pikkuveli. Collinsin sisarukset muuten takoivat kun rauta oli kuumaa: Stud sai heti seuraavana vuonna kirja- ja elokuva jatko-osan The Bitch, jota voi parhaiten luonnehtia termillä 'ikiunohdettava'.

Muissa rooleissa olevista ei sen kummempia kannata intoilla. Mainitaan nyt kuitenkin nimiltä pääsiitosori Tonya esittänyt Oliver Tobias, joka syytti elokuvaa näyttelijäuransa sivupoluille ajautumisesta ja Tonyn nuorta posh totty -mielitiettyä, Fontanan tytärpuolta Vanessaa esittävä Sue Lloyd. Keneltäkään elokuva ei vaadi kummoista päkistystä, eikä sellaisia Collinsin hupaisan vedon lisäksi tarjolla olekaan. 

Stud on mainettaan kirkkaasti parempaa tavaraa oikealla asenteella tsiigattuna. Lopuksi IMDB-triviaa, jota Nitraatti ei malta tässä olla siteeraamatta:

Dame Joan Collins is seen swinging naked on a trapeze in this movie. 

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri

The French Lieutenant's Woman / Ranskalaisen Luutnantin Nainen (UK 1981, Karel Reisz)

Myrskymuurin Maija.

 
Anna and Mike portray two characters in a film set in 19th century England who fall in love despite the fact that Mike's character is engaged. (IMDB)

1800-luvun jäykköjen käytösroolien Englannissa nuori Sarah Woodruff (Meryl Streep) on käytöksensä vuoksi ajautunut sosiaaliseksi hylkiöksi. Herrasmiestutkija Charles Smithson (Jeremy Irons) ihastuu häneen tahtomattaan, asettaen siten uransa ja tulevaisuutensa vaakalaudalle. Sata vuotta ja risat myöhemmin aiheesta tehdään elokuvaa. Pääosien Miken (Jeremy Irons) ja Annan (Meryl Streep) kaipuu omista suhteistaan toistensa pariin on näennäisesti kovin paljon vaivattomampaa.

Ranskalaisen Luutnantin Nainen on virkistävän kunnianhimoista draamaa. Fowles käytti vuoden 1969 postmodernissa historiallisessa romaanissaan etäännyttämistekniikkana tarinan kerronnan pysäyttämistä, jolloin hän luennoi 1800-luvun elämästä ja kutsui lukijansakin tarkkailemaan tarinan tapahtumia ulkopuolisena. Fowles tarjosi myös kolme erilaista loppua, jotka muuttivat tarinaa perustavanlaatuisesti ja joista lukija saattoi valita mieleisensä. 

Luonnoksista luontoon.

Elokuvaversiota ei meinattu noista seikoista johtuen saada millään aikaiseksi. 'Unfilmable' oli kirjan yhteydessä käytetty adjektiivi. Elokuva ottaa kuitenkin härkää rohkeasti sarvista. Luutnantin ohjannut tsekkoslovakiasyntyinen, mutta englannissa varttunut Karel Reisz löysi yhdessä käsikirjoittajansa, tunnetun näytelmäkirjailija Harold Pinterin kanssa onnistuneen ja vastaavan, mutta filmaattisemman etäännytystavan. 

Elokuva kertoo noin 3/4 kestostaan Sarahin ja Charlesin rakkaustarinaa ja 1/4 saman tarinan elokuvan kuvauksista, Sarahin ja Charlesin näyttelijöiden Miken ja Annan omasta suhteesta, sekä sen peilautumisesta Sarahin ja Charlesin tarinaan. Reisz pystyy täten tarjoamaan kirjan kolmen lopun sijasta niitä kuitenkin kaksi kappaletta, samalla kirjan etäännyttämistekniikan säilyttäen.

Sarah, o.g. Hankala Akka? (Meryl Streep)

Roolitus on sujuvaa. Meryl Streep tekee englantilaisen Sarahinsa vaivattoman oloisesti, joka tietysti viittaa valtavaan työmäärään. Hän muun muassa saapui englantiin kolme kuukautta ennen kuvausten alkua viktoriaanista englantilaista ääntämistä opetellakseen. 

Sarahin roolissa on varmasti ollut hänelle mukavasti purtavaa. Onko Sarah nykyaikaisen naisen airut? Manipulaattori? Mielisairas? Langennut? Itsenäinen? Itsepäinen? Vaihtoehtojen kirjo ja yhdistelymahdollisuudet miellyttävät. Itse asiassa se, että normeja rikkovan Sarahin näyttelijäksi valkoitui amerikkalainen miellytti kovasti kirjailija Fowlesia, joka näki päähahmossaan amerikkalaisia luonteenpiirteitä. 

Streep sai Sarahistaan ihan ansaitusti ensimmäisen tähänastisista seitsemästätoista(!) parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuudestaan. Muut ehdokkuudet elokuva sai sovitetusta kärikirjoituksesta, lavastuksesta, puvustuksesta ja leikkauksesta. Ainoakaan pysti ei Luutnantin kainaloon ajautunut.

Nykyaikaa etsimässä. (Meryl Streep, Jeremy Irons)

Streep tekee roolissaan täydellistä jälkeä, mutta Nitraatti ymmärtää myös häntä liiasta täydellisyydestä syyttäviä: 1930-luvulla uransa aloittanut näyttelijä Katharine Hepburn sanoi kuulevansa kellopelin hampaiden raksutusta, kun katsoi Streepin näyttelyä.

Jeremy Ironsille 1981 oli läpilyönnin vuosi. Luutnantti oli hänen ensimmäinen iso pääosaroolinsa elokuvissa, ja samana vuonna hän myös pääositti pystyyn kehuttua minisarjaa Mennyt Maailma (Brideshead Revisited, Nitraatin vahva suositus sillekin). Harva pystyy esittämään ahdistunutta yläluokkaista yhtä sujuvasti, ja tämä vuoden 1981 parivaljakko onkin aika edustava esimerkki miehen myöhemmästäkin tuotannosta.

Kolmas isompi rooli on Charlesin mielitietyksi tarkoitettu, mutta karvaaseen pettymykseen kapsahtava Ernestina Freeman, jonka tekee varsin riittävästi Lynsey Baxter. Neljäntenä mainittakoon Charlesin pirullista miespalvelijaa Samia esittävä Hilton McRae ja viidentenä Patience Collierin työstämä Rouva Poulteney, Sarahin työnantaja helvetistä. Muut sivuroolit on miehitetty luotettavalla brittithespiaanien kaaderilla. 

Tarkoilla nuolilla sydämiä halki. (Jeremy Irons, Lynsey Baxter)

Tämänkertaisessa katselussa Nitraatin silmää miellytti myös veteraani Freddie Francisin kameratyö, joka ottaa Englannin Dorsetista ja eritoten sen kuulusta satamamuurista The Cobbista paljon irti. Mainitaan myös Tom Randin puvustus, joka varsinkin eräässä tietyssä metsäkohtauksessaan miellytti kovasti Nitraatin silmää: Ironsin ja Streepin roolihahmot tuntuvat siinä kuin sulautuvan ympäristöönsä. Mainitaan myös Carl Davisin elokuvan aiheeseen sopivan läpitunteellinen sävellystyö.

Tämä syyttä vähän unohduksiin jäänyt kunnianhimoinen ja kerrassaan onnistunut draama uskaltaa vaatia katsojiltaankin vähän normaalia enemmän. Nitraatti ei pistäisi pahakseen, että näkisi useammin samaa näin 40 vuotta myöhemminkin tehtävissä draamaelokuvissa.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

The Name of the Rose / Ruusun Nimi / Der Name der Rose (WG / ITA / FRA 1986, Jean-Jacques Annaud)

Pidetään ikävää. (Sean Connery)

An intellectually nonconformist friar investigates a series of mysterious deaths in an isolated abbey. (IMDB)

Myöhäiskeskiajalla 1340-luvun Italiassa Fransiskaanimunkit Baskervillen William ja Melkin Adso matkaavat syrjäiseen luostariin, jossa tapahtuu kummia: munkkeja näyttää kuolevan tai murhattavan Raamatun Ilmestyskirjan kuvausten mukaan. Salapoliisin mielen omaava William ryhtyy murhatutkimuksiin, luostarin johdon vastustuksista huolimatta. 

Ruusun Nimi on kerrassaan mainio historiallinen murhamysteeri. Elokuva ottaa Umberto Econ mahdottoman hienon kirjan ja jo alkutekstiensä mukaisesti tekee kirjasta 'palimpsestin', joka tarkoittaa tekstiä, joka on kirjoitettu poistetun päälle niin, että aikaisempaakin tekstiä on vielä nähtävissä. Tämä kuvaakin mainiosti sitä, mitä kirjalle on elokuvassa tehty: poissa ovat käytännön syistä poliittiset ja teologiset painotukset, jäljellä kovana ytimenä kirjan murhamysteeri.

Dark not-so-fantasy (Michael Habeck)

Viimeisimmän vuosikymmenen aikaisissa Ruusun uusintakatseluissa Nitraatin silmiin on pistänyt erityisesti se, miten kovasti Ruusun luoma maailma muistuttaa tunnelmaltaan Game of Thronesin vastaavaa. Syy on tietysti varsin yksinkertainen: niin Ruusun Nimen kirjoittanut Umberto Eco kuin Thronesin isä George R.R. Martinkin olivat / ovat kiinnostuneita historiasta, ja usein juurikin niistä sen synkemmistä sävyistä: Throneshan on paljon velkaa esimerkiksi Ruusujen sodille. 

Ruusujen Nimen maailmaa elävöittää mainion mannertenvälinen, lähes kokonaan miehinen, suurimmalta osaltaan kerrassaan ilahduttavan rujonnäköinen, mutta osaava cast. Paljon hyvää (esim. Outland), mielenkiintoista (esim. Nitraatin aikaisemmin käsittelemä Zardoz) ja kosolti myös mainiota historiallista elokuvaa (Idän pikajunan arvoitus, Nitraatin aikaisemmin käsittelemä Tuuli ja Leijona, Suuri Junaryöstö, Seikkailujen Sankarit...) bondiensa jälkeen tehnyt, hiljattain edesmennyt skotti Sean Connery (rip) valoi tänä Ruusun vuonna 1986 loppu-uransa perustat.

Tulevaisuuteen näkivät tarkasti niin William kuin Connerykin. (Sean Connery)

Conneryn tähtivoima oli hänen elokuviensa huonojen lipputulojen vuoksi ennen Ruusun Nimeä alimmillaan. Niin käsittämättömältä kuin se nyt tuntuukin, kun Columbia Pictures kuuli että elokuvan pääosaan on tulossa Sean Connery, ei se suostunut rahoittamaan elokuvaa. Onneksi 20th Century Foxille kuitenkin kelpasi. Vaikka leffa ei ollutkaan menestys Yhdysvalloissa, oli Ruusun Nimi Euroopassa iso hitti ja suuri osatekijä Conneryn uran uudessa nousussa. 

Esi-sherlock-holmesmaisen Baskervillen Williamin rooli sopii Connerylle kuin valettu. Ei ole ihme, että mies jahtasi roolia verenmaku suussa. Ruusussa nähdäänkin ensimmäistä kertaa se Conneryn pilkkeen silmäkulmassaan omaava isähahmo, jota saman vuoden Hihglanderkin toistaa ja josta seuraavan vuoden Lahjomattomat toi hänelle Oscarin. Kahdeksankymmentäluvulla hän teki tuon hahmon vielä kerran kolmannessa Indiana Jonesissa Indyn isänä.

Okei, teknisesti ottaen elokuvassa on yhden sijaan kaksi naisroolia: tämä ja Neitsyt Maria. (Christian Slater, Valentina Vargas)

Muissa rooleissa nähdään Conneryn silmät suurina läpi elokuvan vaeltavana apupoikana, vähän kuin Sherlock Holmesin Watsonina eli Melkin Adsona Amerikasta mukaan napattu, vasta 15-vuotias Christian Slater. Hänen säikky ja kaino viattomuutensa peilautuu mukavasti Williamin kaiken nähneeseen mutta elämäniloiseen olemukseen.

Venäläis-italialainen Feodor Chaliapin Jr. on iäkäs ja kirjaimellisesti huumorintajuton munkki Burgosin Jorge, Williamin vastapeluri, jolle tämän edustamien fransiskaanimunkkien elämäniloisuus ja eritoten Williamin kyltymätön uuden löytämisen- ja tiedonjano ovat kuin myrkkyä. Ei ole sattumaa, että Eco kirjoitti Burgoksen hahmon sokeaksi: fyysinen peilaa henkistä puolta osuvasti.  

Jorge de Burgos, tuo sielujen pohjoisnapa. (Feodor Chaliapin Jr.)

Ranskalais-englantilainen Michael Lonsdale tekee perinteisen nyrpistelijäroolinsa oikein mukiinmenevästi luostarin johtaja-apottina, joka ei soisi Williamin häiritsevän luostarin menoa murhatutkimuksillaan. Aina iloluontoisen oloinen neuvostoliittolainen (latvialainen) Elya Baskin on luostarin joviaali apteekkari Severinus, jenkkipari William Hickey ja Ron Perlman ovat pahanilman hyväntahtoinen vanhalintu Ubertino de Casale ja tyhjäpäinen epämuodostunut kerettiläisjätti Salvatore.

Mainitaan vielä vaikkapa itävaltalainen Helmut Qualtinger elostelijamunkki Remigio de Varaginena, länsi-saksalainen Volker Prechtel maailman karuimpana kirjastonhoitajana (tietysti Ghostbustersin haamutädin jälkeen) Malachiana, niinikään krautti Michael Habeck olminpoikkeavana Berengarina ja jenkki F. Murray Abraham inhana tosipohjaisena inkvisiittori Bernardo Guina. Elokuvan ainoa naisrooli - ja osaltaan kirjalle ja elokuvalle nimen antava hahmo - on parikymppinen chiletär Valentina Vargas. 

Hautausmaan murha- ja rottajahtia. (Sean Connery, Ron Perlman)

Myös elokuvan tekninen puoli on erinomaista tasoa. Ohjaaja Annaud on erikoistunut historialliseen elokuvaan, joten siltä osinkin projekti on turvallisissa käsissä. James Horner (rip) maalaa aiheeseen sopivaa kasarin puolivälin tyyliin - ja elokuvan tapahtuma-ajasta huolimatta - syntikkamusiikilla. Harvoin toimiva kombo tekee Hornerin osaavissa käsissä mahdottomasta mahdollisen, kun kolkko äänimaisema peilaa osuvasti munkkien elämää. 

Tonino Delli Colli tekee mukavaa, korkeuseroja kaihtamatonta kuvaa, joka peilaa munkkien sielunmaisemaa: kylmää, lumista ja autioita, mutta rauhallista. Tilan käytössä on havaittavissa kaikuja miehen aikaisemmista töistä, esimerkiksi Huuliharppukostajasta.

Loimutettua Dante Ferrettiä. (Sean Connery)

Erikseen tulee kehua myös elokuvan huolellinen ja kerrassaan upea lavastetyö. Mestarilavastaja ja moninkertainen Oscar-voittaja Dante Ferretti vastaa siitä, että tuhnuinen mutta mahdollisesti henkisesti antoisa keskiaikainen munkkielämä välittyy ja melkein tuoksuukin katsojalle asti.  

Ulkokuvia varten rakennettiin Roomaan Cinecittàn elokuvastudioille jättimäinen luostarilavaste - isoin ulkolavaste Euroopassa sitten Kleopatran (1963) päivien, muuten. Osana Luostarin sisäkuvia nähtiin - lavasteiden lisäksi - mm. Eberbachin luostaria Reinin varrelta Hessenistä Saksasta. Maisemakuvaa riittää molemmista maista.

Sitten ne pienet risut. Käsikirjoitus on ehkä paketin nykivintä osaa. Se selittynee osaksi kokkien määrällä, kun Econ kirjaa työsti peräti neljä käsikirjoittajaa (Andrew Birkin, Gérard Brach, Howard Franklin ja Alain Godard). Veitsi on pakostakin heilunut, kun kirjan laajasta maailmasta jäljelle on jäänyt - sinänsä oivaltavasti - lähinnä sen murhamysteeri.

Kohti parempia aikoja? (Christian Slater, Sean Connery)

Kirjaa vastaan sotiva päälleliimattu happy end olisi kyllä voitu jättää pois. Vaikka Eco elokuvaversiolle  myöhempinä elinvuosinaan lämpenikin, sen verran muutostyö häntä jäi kaivamaan, että muista hänen kirjoistaan ei leffaversioita Econ elinaikana (1932-2016) nähty. Sama meininki jatkuu vieläkin, vaikka esim. Baudolino olisi herkullista nähdä valkokankailla.

Ruusun Nimestä on suht vastikään tehty mielenkiinnoton minisarjaversio ja edellisellä vuosikymmenellä mainio suomalainen kuunnelmaversio, josta Nitraatti - muiden kuunnelmien ohella - on tarinoinut aikaisemmin. Historiallisen elokuvan paluuta vesi kielellä odottava Nitraatti voisi odotellessaan taas lukea Econ alkuperäisteoksen ja tutustua vaikkapa virolaisen Indrek Harglanin Melchior-kirjoihin. Ja jonkin ajan kuluttua katsella tämän hienon Ruusun Nimen jälleen kerran.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Mad Max (AUS 1979, George Miller)

Nahka + bensa + lyijy + kromi = MM.

In a self-destructing world, a vengeful Australian policeman sets out to stop a violent motorcycle gang. (IMDB)

Max Rockatansky on liikkuvan poliisin parhaimmistoa tulevaisuuden anarkiaa kohti päättäväisesti laahustavassa maailmassa, jonka laajoja maaseutuja halkovia asfalttimeriä pitkin seilaavat anarkistiset, kellopeliappelsiinimaiset moottoripyöräjengit ja muut kriminaalisuperhörhöt. Kun niiden uhka käy liian iholle, joutuu maanteiden Max suorittamaan hiekan- ja bensanhajuisille olmeille kovakätistä kurinpalautusta.

Tällä uusintakatselukerralla Nitraatti yllättyi täysin siitä, miten mainiolle ohjaaja George Millerin neliosaiseksi (tai 3+1) laajentuneen elokuvasarjan ensimmäinen, tuleviin verrattuna pieni indieleffa nyt tuntuikaan. 350 000 dollarin vaatimattomalla budjetilla päkerretty Max takoi aikoinaan maailmalla 100 miljoonaa dollaria lipputuloina ja oli - varsinkin ikonisen jatko-osansa Asfalttisoturin (1981) kanssa - pääsyyllinen post-apokalyptisen scifitoimintaleffan alagenren popularisointiin.

Maxin maailmassa poliisivoimatkin on ilmeisesti yhtiöitetty Renforsin rantaan.

Ekan Mad Maxin post-apokalyptisyys on kuitenkin suurimmaksi osakseen elokuvan pienen budjetin sanelema juttu. Australian Melbournessa ja sen lähiympäristössä - osin salaa ja ilman lupia - kuvatulla elokuvalla ei ollut varaa isoon määrään näyttelijöitä, tai moniin arkikäytössä oleviin kuvauspaikkoihin. 

Elokuvan aloittava teksti 'sodan jälkeen' sijoittuvasta maailmastakin lisättiin vasta leffan valmistuttua. Toisaalta ohjaaja George Miller on toisissa yhteyksissä kertonut, että Maxia inspiroi nihilistinen ja varsin katsottava postapokalyptinen dystopia A Boy and His Dog (1975), joten tiedä sitten...

Joka tapauksessa Maxin maailman mytologian takominen ydinsodanjälkeisine motorisoituine Tom of Finlandista visuaalisesti ammentavine jengeineen ja bensankatkuisine menopeleineen (Jon Dowdingin lavastus, Clare Griffinin puvustus) alkaa tästä. Ensimmäinen Max on samalla viimeinen, jossa nykyaikainen länsimainen sivilisaatio vielä jotenkuten puksuttaa.

Kuinka tavataan 'post-apokalyptinen angsti'? (Joanne Samuel)

Myös hahmojen käyttämä slangi antaa elokuvalle oman pikantin lisänsä. Ehkä kyseessä on kellopeliappelsiinimaista nadsat-heruttelua, ehkä vain aikansa normia aussislangia, tai noiden kahden sekoitusta. Joka tapauksessa dialogia on mielenkiintoista kuunnella ihan pelkästään sen erikoisten ja lyyristen sanankäänteiden vuoksi.

Mad Max on tiukka ja kokoaan isompi pieni scifikauhutoiminta. Nitraatista se on myös tyylillisesti hyvin vahvasti modernin toimintaelokuvan ja 1980-luvun airut siinä kuin jälkimmäisen osalta joku American Gigolokin (1980). Samaa roolia näyttelivät myöhemmin vaikkapa Fight Club tai Matrix (molemmat 1999) 2000-luvulle.

Yksi Maxin silmiinpistävimpiä ja aikaa upeasti kestäneitä piirteitä onkin sen täysin moderni kuvaus- ja leikkaustyö. Asfalttia halaava korskea kameratyöskentely (David Eggby) on elokuvan hintaa haukkuva samasta syystä kuin John Carpenterillakin: vaatimatonta budjettia piilotetaan onnistuneesti komealla ja antavalla anamorfisella laajakuvalla.

Karavaanari, karavanaari, kaikkien kaveri, teiden tukko. Leffan ikonista stunttikuvastoa.

Maxin budjetti oli tosin niin kitulias jopa Carpenterin halpiksiin verrattuna, että ilman onnenpotkua jossa Sam Peckinpahin Pakotien (1972) kuvauksissa vahingoittunut anamorfinen linssi saatiin hankittua halvalla, olisi Max jäänyt ilman yhtä hienoa ominaispiirrettään. 

Mad Maxin kovin valtti on kuitenkin sen leikkaus (Cliff Hayes & Tony Paterson). Yli puoli vuotta George Millerin kotitalon leikkauspöydällä viihtynyt Max on tuon elokuvan käsityöläisvaiheen suurimpia saavutuksia, ja kuroo varsinkin elokuvan toimintakohtaukset niin tiukoiksi paketeiksi, ettei parempaan ole pystytty satakertaisilla budjeteillakaan.

Elokuvan näyttävyyttä lisää myös sen musiikki. George Miller löysi haluamaansa, Hitchcockin luottosäveltäjä Bernard Herrmannin mieleen tuovaa korskeaa isoa goottimaista orkesterifiilistelyä aussisäveltäjä Brian Maylta (ei Queenin hemmo). Mayn musiikkikin kuulostaa joltain, jota ei odota Maxin budjetin elokuvilta: halpojen synien ja tilulilukitaroiden sijaan kuultavissa on ihan sinfoniaorkesterimeininkiä. 

Perppiä viedään linnasta linnaan. (Tim Burns, Mel Gibson)

Mad Maxin näyttelijäpuolen tiedetyin nimi on tietysti Mel Gibson. Tuolloin tuikituntemattoman, näyttelemistä opiskelevan Gibsonin sisko haki leffasta roolia, ja Gibson lähti koekuvauksiin mukaan henkiseksi tueksi. Kun roolittajat näkivät Gibsonin, pyysivät he tätäkin saapumaan koekuvauksiin - leffaan kun kuulema tarvittiin lisää friikkejä! Mel Gibsonin myöhemmät roolit - ja elämän - tietäen, kovia ennustajanlahjoja osoittanut huomio.

Näyttelijöistä puheen ollen: he eivät päässeet palkoillaan leventelemään. Mel Gibson sai pääosastaan vaivaiset 10 000 dollaria. Se oli alle kolmannes siitä, mitä ikonisen Maxin hahmon ikonisen pollariauton The Interceptorin (Ford Falcon matalana murisevine V8:neen) hankinta ja kustomointi maksoivat.  

Hugh Keays-Byrnen kahdet kasvot: Toecutter (Mad Max) ja Immortan Joe (Mad Max: Fury Road).

Muissa rooleissa Hugh Keays-Byrne on elämää suurempi Attilamainen rikollisten ja dekadenttien moottoripyöräilijöiden pomo Toecutter, Steve Bisley on Maxin paras pollarikaiffari, löysäranteinen Goose ja Joanne Samuel on Maxin kipakka vaimo Jessie. 

Mainitaan vielä Tim Burnsin kirkuva sekopäänisti Johnny The Boy, joka saa ratkaistavakseen kaikkien aikojen matematiikatehtävän, Geoff Barryn Matti Inkismäinen cool-henchman Bubba ja Roger Wardin esittämä, vahvasti Touko Laaksosen mieleen tuova karhumainen pollaripäällikkö Fifi(!).

Huvittavaa triviaa: leffan julkaisun aikoihin sen amerikkalainen levittäjä, eksploitaatioleffoihin erikoistunut AIP (American International Pictures) dubbasi kaikkien näyttelijöiden äänet jenkkiversioon, mukaanlukien Mel Gibsonin. Selitys oli, että amerikkalaiskatsoja ei ymmärrä vahvoja aussiaksentteja. Nykyään aussiäänet kuuluvat meren takaisissakin tallenteissa.

Nokka kohti maailmanloppua.

Leffasarjassa ykkönen, ikonisin kaikista eli kakkonen ja yllättäen erinomainen, 2010-luvun puolivälin reboot nelonen ovat sitä parasta Maxia. Disneymäinen ison budjetin - kieltämättä myös Nitraatilla uusintakatselun tarpeessa oleva - kolmonen jää muista kauaksi jälkeen. Poikkeuksellista elokuvasarjoissa: kaikkien ohjauksesta on vastannut yksi ja sama mies, eli George Miller.

Myöhempiin Maxeihin tätä ekaa voi verrata parhaiten siten, että tässä ollaan samoissa fiiliksissä kuin James Cameronin tiukassa ja ilkeässä ekassa Terminaattorissa (1984), kun taas myöhemmissä lähempänä korskean Terminator kakkosen (1991) tunnelmia. Molempi tietysti parempi, vaikka fiilis vaihtuukin. Omassa tyylissään ensimmäinen Max on kuitenkin aussiesksploitaation eliittiä, ylittämättömän tiukka ja asfaltinmakuinen pieni musta helmi.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri