A Kiss Before Dying / Suudelma Ennen Kuolemaa (USA 1956, Gerd Oswald)

Sulle salaisuutta kertoa en voisi.

A ruthless college student resorts to murder in a futile attempt to marry an heiress. (IMDB)

Bud Corliss on nuori pyrkyri joka on päättänyt vakaasti naida itsensä rahakkaisiin piireihin. Suurin ongelma älykkään ja komean Budin kannalta - tai vielä tarkemmin hänen mielitiettyjensä kannalta - on se, että Bud on täysin tunteeton sosiopaatti joka ei kaihda murhaa tai murhia tiellään vaurauteen.

Tässä hiukan unohtunut film noir -tyyppinen rikoselokuva. Räikyvissä deluxecolor-väreissä ja laajassa cinemascope-kuvaformaatissa kuvattu Suudelma on kuin kiehtovasti väärälle vuosikymmennelle eksynyt aikamatkaaja, joka hortoilee kertomaan tylyä tarinaansa keskelle 1950-luvun eisenhowerilaista ihannekarkkimaailmaa.

Better living through chemistry. (Robert Wagner)

Gerd Oswald tekee ohjauksen kanssa napakkaa työtä, eikä sorru missään vaiheessa liioiteltuun melodraamaan tai ylettömään kikkailuun, vaan työstää tylyä tarinaansa asiallisesti. Elokuva perustuu Ira Levinin (kirjoittanut myös mm. Rosemaryn Painajaisen) esikoiskirjaan vuodelta 1953, ja jos pääosan Bud Corliss tuntuu vähän oudon tutulle oliolle, niin et ole yksin.

Ainakin Nitraatin mieleen tuli hakematta Patricia Highsmithin luoma ja paljon kuuluisampi antisankari Tom Ripley. Highsmith käynnisti oman kirjasarjansa vuonna 1955, ja niihin pohjautuvia elokuvia on vuosien aikana tehty useita.

Kirjoita ja kuole. (Robert Wagner, Robert Quarry)

Nitraatin suosikki niistä on vuoden 1960 ranskalainen Plein Soleil / Purple Noon / Kuuma Aurinko, jossa niin ikään tajuttoman komean näköinen Alain Delon murhailee tietään läpi Italian bättrefolkin. Myös Kiss on filmatisoitu uudestaan useamman kerran, ehkä tunnetuimmin vuonna 1991, mutta se ei pärjää tälle vuoden 1956 versiolle kyllä millään tasolla.

Pääosan tunnottomana ja komeana pyrkyrinä Robert Wagner löysi elämänsä roolin. Miehen tulkkaama pirullinen Bud Corliss on yksi amerikkalaisen elokuvan inhottavimpia antisankareita - mies jonka jonkun todella toivoo pysäyttävän, mutta kovin vaikeaa se näyttää olevan, niin ovelasti Bud korttejaan pelaa. Myöhemmin Wagner oli / on lähinnä tv:stä tuttu, ja surullisenkuuluisa traagisesti päättyneestä avioliitostaan Natalie Woodin kanssa.

Arizona by day. (Joanne Woodward, Robert Wagner)

Muut roolitukset ovat asiansa ajavia: Joanne (Paul Newmanin vaimo) Woodward (Dorothy) ja Virginia Leith (Ellen) ovat Budin vokottelemat upporikkaat kovan onnen Kingshipin sisarukset. Jeffrey Hunter peesaa yliopiston opettajana ja osa-aikapollari Gordon Grantina. Hunter on Nitraatille tuttu lähinnä Star Trekin orggispilotista, jonka ottaessa tulta alleen meillä ei olisi ikinä ollut James T. Kirkiä. 1930-40 -lukujen tähti Mary Astor yrittää kestää Bud-poikaansa mami Corlissina ja ja George Macready puolestaan kärsii Kingshipin perheen päänä.

Suudelman kuvauspaikka on mukavasti harvemmin kankaalla nähty 1950-luvun Arizona, tarkemmin sanoen Tucsonin kaupunki. Sen moderni muovinen 1950-luvun arkkitehtuuri historiallisine meksikoripauksineen antaa silmille mielenkiintoista vaelleltavaa. Muutenkin ohjaaja on osannut poimia otollisia paikkoja tarinan biittien korostuksiin: lopun valtavat, tyhjyyttään hohkaavat sorakuopat kaupungin etelälaidan kaivoksilla, edestakaisin huristelevine mekaanisine petoineen, ovat kuin Bud Corlissin sielunmaisema.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

The Long Good Friday / Pitkä Pitkäperjantai (UK 1980, John Mackenzie)

I have a dream...

An up-and-coming gangster is tested by the insurgence of an unknown, very powerful threat. (IMDB)

"What I'm looking for is someone who can contribute to what England has given to the world: culture, sophistication, genius. A little bit more than an 'ot dog, know what I mean?" (Harold Shand)

Harold Shand on lontoolainen gangsteri, huonokäytöksinen ja suorapuheinen toisen luokan kummisetä, jonka taskusta löytyy varsinaisten hämärämiesten lisäksi niin kaupungin korkeita virkamiehiä kuin poliisejakin. Harold on pitänyt kaupungissaan kovaa rauhaa jo vuosikymmenen ajan.

Nyt Harold haluaa kuitenkin kunniallistua, ja hänen oivaltavasti ideoimansa bisnes Lontoon ränsistyneiden satama-alueiden valjastamiseksi asuin- ja liikekäyttöön on ratkaisu sen varmistamiseksi. Yhdysvaltalaisten mafiamiesten houkuttelu rahoittajiksi omaa kuitenkin pienen mutkan matkassa: joku aloittaa Haroldia, tämän omaisuutta ja miehiä vastaan väkivaltaisen ajojahdin.

Haroldin ja Victorian röökibreikki. (Bob Hoskins, Helen Mirren)

The Long Good Friday on brittiläisen rikosjännärin gangsterifilmi-alalajia, ja yksi sen suurimpia saavutuksia. Elokuvan ei tarvitse hävetä yhtään esimerkiksi alan klassikon Get Carterin (1971) seurassa, vaikka Fridayn kuuluisuus ja tunnettavuus eivät ihan samaa luokkaa olekaan.

Shandin roolin vetää - Pennejä Taivaasta (1978) tv-sarjan suosion siivittämänä - ensimmäisessä isossa elokuvaroolissaan erinomainen Bob Hoskins (1942-2014, rip). Hänen luomansa luksusjahdillaan asusteleva Harold on aika vastenmielinen alamaailman tyyppi, mutta samalla Haroldin suoraviivainen ja ratkaisukeskeinen toiminta häntä ja hänen bisneksiään kohtaan kohdistuvan uhan torjumiseksi on tietysti elokuvan selkäranka - ja viihdyttävää seurattavaa.

Naispäärooli tulee ihan yhtä kovalta ja korkealta tasolta. Haroldin naisystävänä Victoriana kun nähdään Dame Helen Mirren, joka ei noin yleensä ottaen tiedä, mitä huono roolisuoritus tarkoittaa. Ukkoaan paljon terävämpi ja etiketit omaava Victoria onkin pariskunnan diplomaattiset kasvot. Victoria yrittää pitää mafiasijoittajat rauhallisina sillä aikaa kun Harold takes care of business. Mirren itse asiassa vaati, että Victorian roolia laajennettiin pelkästä perinteisestä gangsterin heilasta mehevämmäksi, ja hyvä niin.

Sivistyneitä bisnesneuvotteluja sataman viehättävässä miljöössä. (P.H. Moriarty, Helen Mirren, Bob Hoskins, Brian Hall)

Sivuroolit on täytetty osaavilla luonnenäyttelijöillä / pärstäkertoimien perusteella. Koko lössi hoitaa tonttinsa erinomaisen uskottavasti. Pienenä triviana mainittakoon, että nähdäänpä tuleva Bond, James Bond eli Pierce Brosnankin pienessä mutta tärkeässä roolissa.

Käsikirjoitus on yhteen tapahtumarikkaaseen noin 24-tuntiseen ajanjaksoon keskittyvään elokuvaan sopivasti napakka. Vaikka alussa katsoja onkin vähän ulalla, kaikki selviää loppua kohti. Elokuvalla on myös mielenkiintoista tuotantohistoriaa, nimenomaan Haroldia kohtaavan uhkan suunnan takia. Nitraatti ei uhkaa paljasta, vaikka nokkelimmat osannevatkin jo arvata, mikä 1970-luvun lopun Englannissa olisi ollut se kolmikirjaiminen taikasana rahoittajien karkoittamiseen.

Kun elokuvan alkuperäinen rahoitus siis otti vuoteensa ja kävi, astui kehiin George Harrisonin (kyllä, se ex-Beatle) luotsaama tuotantoyhtiö Handmade Films, joka osti alunperin mahdollisesti tv-elokuvaksi tarkoitetun pätkän oikeudet ja rahoitti sen elokuvateatterilevityksen. Harrison tosin totesi jälkeenpäin, että jos hän olisi tiennyt miten väkivaltainen Good Friday on, hänen firmansa ei olisi elokuvaan koskenut pitkällä kepilläkään.

Hyvin riippunutta gangsteria.

Niin, väkivaltaa elokuvassa todellakin riittää täyttämään elokuvan tittelin innoituksenkin tarpeet: naulaa käsien läpi, rikkinäistä pulloa kurkkuun, veitsellä viiltelyä, haulikolla mahaan ruputtelua ja näin pois päin. The Long Good Friday ennustaa myös rikollisuuden siirtymistä entistä vahvemmin bisneksen puolelle ja yleisiä Lontoon kehityssuuntia, niin omana Thatcherin aikanaan kuin tulevaisuudessakin: Harold Shandin unelmahan on nykyinen Canary Wharf ja vastaavat.

Mainitaan myös ensi alkuun vähän oudolle kalskahtava, Francis Monkmanin elektronisuuttakaan tarpeen vaatiessa kaihtamaton score. Kun se tärähtää käyntiin elokuvan koruttomien alkuhetkien aikana  - yksinkertainen alkutekstifontti ja taustalla vähän rakeisessa paussikuvassa maalaistalo jossain - tulee katsojalle hiukan olo, että mitäs nyt? Pian Monkmanin musa kuitenkin asettautuu niin hyväksi osatekijäksi elokuvan ajankuvan rakentumista yhdessä muun muassa nyt edesmenneiden, runneltujen Lontoon satama-alueiden kanssa, että oksat pois.

Erikoismaininnan ansaitsee myös elokuvan loppukuva, joka on yksinkertaisuudessaankin yksi leffahistorian hienoimpia. Niin katsoja kuin kohdekin saavat pohtia yrittämisen hintaa, Monkmanin karun ja tarttuvan teeman lyödessä taustalla meditaatiohetken tahtia.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri (US, 1980-luku, Nitraatin suosikki näistä kolmesta)
Traileri (UK, 1980-luku)
Traileri (UK, 2015 uudelleenjulkaisu)
Elokuvan soundtrack (Spotify). Sisältää myös Haroldin parhaita urahduksia!

The Eagle Has Landed / Kotka On Laskeutunut (UK 1976, John Sturges)

Berlin, Studley Constable base here. The Eagle has landed.

A German plot to kidnap Sir Winston Churchill unfolds at the height of World War II. (IMDB)

Kun Toisen Maailmansodan tappio alkaa häämöttää fanaattisimmankin naasun näköpiirissä, saa Saksan ylin johto arveluttavan neronleimauksen. He määräävät alaisensa laatimaan hullun suunnitelman sodan jarruttamiseksi. Nämä ideoivatkin pienen kommandojoukon lähettämisen itä-englantilaiseen rannikolla sijaitsevaan pikkukylään(*) ja siellä vierailevan Winston Churchillin kaappaamisen. Sotaa tempulla ei enää voitettaisi, mutta ehkä ehdottoman antautumisen ehdoista pääsisi tuommoisella pantilla vähän neuvottelemaan?

Homman hoitamisen nakki napsuu ihan sieltä ylimmältä, hermosta tärisevältä meemitaholta, valuen Amiraali Canariksen (Anthony Quale) kautta yrmylle eversti Radlille (Robert Duvall). Tämä hamuaa potentiaalisen itsemurhatehtävän käytännön työhön änkyrän sotasankari Kurt Steinerin (Michael Caine) miehineen. Mukaan mahdutetaan myös semisiviiliapua, velmun IRA-miehen Liam Devlinin (Donald Sutherland) muodossa.

Kotka toimii elokuvana lähes pelkästään parista ansiosta. Ensinnäkin sen roolitus on erinomainen. Michael Caine, Donald Sutherland (jonka hahmo Devlin sai paljon synkemmän kaksosen puoli vuosikymmentä myöhemmin, varsin katsottavassa Neulansilmässä) ja Robert Duvall olivat näihin aikoihin uransa parhaassa tikissä.

Mission possible! (Michael Caine, Sven-Bertil Taube, Robert Duvall, Donald Sutherland)

Sivuroolitkin on pippuroitu laadulla: ihqu Jenny Agutter Devlinin mielitiettynä Mollyna, Donald Pleasence käkättävänä Himmlerinä, Michael Byrne Radlin sihteerinä Karlina, Sven-Bertil Taube (heja Sverige!) Steinerin oikeana kätenä kapteeni von Neustadtina, Jean Marsh semiafrikaans-sakufani Joanna Greynä, jne jne. Liittoutuneiden joukoille astikin riittää hyvää, kun Larry "J.R." Hagmanin semikoominen aluekomentaja Pitts ja tätä paljon jermumpi kapteeni Clark (Treat Williams) ovat kankaalla tähtilippua heiluttamassa.

Toisekseen Kotka toimii kässärinsä ansiosta. Tekstin on Jack Higginsin romaanista onnistuneesti sovittanut hyvästä sukupuusta ponnistava Tom Mankiewicz. Hän oli ohjaaja Jospeh L. Mankiewiczin (mm. Kaikki Eevasta, 1950) poika ja käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin (mm. Citizen Kane, 1941) veljenpoika.

Tarina sinällään on tietysti puhdasta mielikuvituksen tuotetta, vaikka Mussolinin pelastusoperaatiota vähän viistetäänkin. Sotaleffoissa Nitraatti on muutenkin aina pitänyt eniten tällaisista pienimuotoisista (ainakin osaa ottavien joukkojen määrissa laskettuna) tarinoista, joten sekin rasti saadaan Kotkassa leimattua.

Irkku ja herkkumirkku. (Donald Sutherland, Jenny Agutter)

Kotkan tarina aukeaa hiljakseen kuin hyvä kirja, jossa suunnitelma ja sen suorittajat, samoin kuin muut tielle eksyvät pelurit esitellään nautinnollisessa rauhassa ja tarpeellisen yksityiskohtaisesti. Toisin sanoen elokuvan hyvin tehty ekspositio ei ehdi käymään hermoille ennen kuin ramppa alkaa kalkattamaan.

Elokuvan heikko lenkki on kuitenkin sen ohjaus. Nitraatti ei äkkiseltään muista toista yhtä selvää tapausta, jossa tämän nimenomaisen kulmakiven huteruus murentaa lopputuotetta kaikkein pahiten. Homeisilta teloiltaan ohjaajaksi raahattu vanha Hollywood-veteraani John Sturges (mm. Suuri Pakoretki, 1963) tekee parhaansa sabotoidakseen elokuvan kaikki hyvät puolet.

Ohjaustyöstä aistii harmillisen vahvasti flegmaattisen 'olen vain töissä täällä' -viban. Tuohon aikaan jo alkoholisoitunut Sturges ohjasi enää lähinnä jotta saisi hynää kalliiseen avomerenkalastusharrastukseensa. Niinpä elokuvan varsinaisten jännitys- ja toimintaosuuksien alkaessa alkaa leffakin horjua pahiten. Niiden toteutus on harmillisen elotonta luokkaa, kun nousevaa jännitettä tai mukaansatempaavaa toimintaa ei pääse oikein kunnolla syntymään.

Säästäkää yksi luoti ohjaajaa varten, herra Steiner.

Kardinaalisyntinä Sturgesia ei enää elokuvan leikkausvaiheessa napannut ilmaantua paikalle. Siis vaiheessa, jossa moni ohjaaja tekee ihan yhtä paljon duunia onnistuneen elokuvan eteen kuin kuvausvaiheessakin. Se, että elokuvan loppupuoli toimii edes auttavasti, on lyhyen tikun vetäneen leikkaaja Anne V. Coatesin ansiota. Voi vain kuvitella, mitkä tehot joku Steven Spielberg, Richard Donner, Martin Scorsese tai vastaava olisi elokuvan loppupuoleenkin potkinut!

Kotkan tuosta huolimatta Nitraatilta saama suht korkea arvosana puhunee ehkä eniten sen puolesta, että kyseessä on joka tapauksessa oikein katsomismyötäinen WW2-viihdepaketti, vaikka loppu vähän lässähtääkin.

"The picture wasn't bad, but I still get angry when I think of what it could have been with the right director. We had committed the old European sin of being impressed by someone, just because he came from Hollywood." (Sir Michael Caine)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

(*) Mapledurhamin kuvankaunis pikkukylä Oxfordshiressä stunttaa elokuvan fiktiivistä Studley Constablea. Mapledurham on muuten ikuistettu myös Black Sabbathin esikoislevyn kanteen!

Harmaiden Alueella (Kajaanin Harrastajateatteri 2019, Sara Saxholm)

Totuus on tuolla havumetsässä.

Syvällä Kainuun korvessa marjanpoimijat säikähtävät harmaita olentoja. Ovatko ne villieläimiä, avaruusolentoja, muinainen heimoyhteisö, pakolaisinvaasio vai haltioita tai tonttuja? Löydöstä käynnistyy tieteen, median ja kaupallisten intressien välinen kilpajuoksu ja somehässäkkä. Totuuden, huhujen, propagandan, valeuutisten ja unelmien kyydissä rimpuilevat Mega-Median kohutoimittaja Penna Jänis ja rautainen agenttikaksikko Multeri & Kallinen. (KHT)

Maahanmuttoproblematiikkaa tupataan lähestymään vakavana draamana, alahuulet väpättäen. Nopeasti kyllästyttävä muodon toisto on tehnyt aiheeseen kulttuurimatkailusta kokemuksena turruttavan ja pitkästyttävän jo ajat sitten. Kajaanin ammattilavoillakin tuota satsia on nähty vähälle aikaa ainakin parin esityksen verran: pienen lavan Seurakunnan teinien sormiennapsutteluna ja ison lavan laatikkoleikkinä. Juu, kiitos ei.

Harmaiden käsikirjoittaja Anja Tiainen ja ohjaaja Sara Saxholm ovat löytäneet aiheeseen kuitenkin paljon, paljon mielenkiintoisemman ja innostavamman tulokulman: scififarssin. Kainuun metsissä ja tapahtumien rajapinnoissa möyryävät asiaankuuluvasti kaikki oleelliset osanottajat: someklikkejä jahtaavat toimittajat, jotka tyhjäpäisten haastateltaviensa avustuksella keksivät jutut lähinnä omista päistään, rajat kiinni -olmit, järkähtävän taipumaton ja pallohukkainen sisäministeriö, perävalot näkyy -puliveivareiden hyväntekeväisyyskeräykset ja aina tasavarmasti asiat sirkukseksi vääntävät tv:n keskusteluillat.

Sirkushuveja, leivästä ei niin väliä.

Näyttelypuolelta aloitetaan parhaasta päältä: Niki Kunnaksen viheliäinen, korkokengillään ja pampulapäisyydellään(*) Mikki Hiiren kyylätoimittajan ja itsevarman Prinsessa Leian epäpyhän jälkeläisen mieleen tuova toimittaja Penna Jänis(**) on hykerryttävä. Tekstin ja näyttelijän näytelmän loppupuolen teennäinen linjanvaihto Yökylä-Veitolaan oli myös satiirinen tatsi, jota Nitraatti kovasti arvosti.

Niki Kunnas muuten tuntuu ainakin tämän ja Beowulfin bullshittiin ajat sitten väsyneen kääpiökamu Wiglafin perusteella omaavan vahvoja taipumuksia alalle. Nitraatti toivookin, että Kunnas tekisi harrastuksestaan ammatin.

Kakkoseksi Nitraatti pistää Jäniksen työsaran, alienin kanssa seurustelevan tyhjäpäisen Tiinan. Anne-Mari Korhonen saa hahmoon juuri oikean tulokulman, jossa ööhit, äähit, siisniinkut ja emmätiät ovat yhtä aikaa uskottavia ja pirun hauskoja.

Kallinen & Multeri keräävät tavanomaiset epäillyt. (v-o Sanna Mäkeläinen, Iita-Liinu Seppänen)

Iita-Liinu Seppäsen ja Sanna Mäkeläisen Salaisista Kansioista sisäministeriön kautta mankeloitu erikoisasiantuntijapari Multeri ja ja Kallinen säätävät Kainuun metsikössä onnistuneesti. Pedantti-Nitraatin silmäkulmaa tosin alkoi nykiä elohiiri, kun agenttien nimet ja luonteenpiirteet oli käännetty sarja-ajoista äinpäin!

Vaikka kaikki lavalla vetävät hyvin, niin mainitaan vielä erikseen Ilona Oikarisen Yodaa ja Seppo Kääriäistä hykerryttävästi kanavoiva, tapahtumien sivulla klenkkaava Marja-Terttu ja Emmi Hakkaraisen napakka triplatyö matkailuyrittäjä (tokihan Harmaat vetävät uteliaita kuten Ruokolahden leijona aikoinaan) Salli Paattina, Suomi suomalaisille -suunnan oman elämänsä susannakoskena, eli kansanedustaja Pirita Pahka-Visiirinä ja (yhdessä Johanna Välikankaan kanssa) toisena surkuhupaisista ja ratkiriemukkaista ufotutkijoista.

Penna Jänis & Tiina: kakkatehtailijat. (v-o Niki Kunnas, Anne-Mari Korhonen)

Ohjauksellisista ja lavastuksellisista tatseista Nitraatin mieleen jäivät hauska videoinsertti Kauppapaikka 18:n 'ohikulkijahaastatteluista' ja kourallisella rekvisiittaa hyvin henkiin herätetty Harmaiden studio-ilta. Erikoismaininta myös näytelmän kerrassaan ilahduttaville oheismateriaaleille: lööppilehden mieleen tuovan ohjelmalehtisen Nitraatti tulee arkistoimaan huolella. Myös näytelmän julistepuoli toimii. Oletan että kiitos tästä osiosta kuuluu näytelmän graafisesta suunnittelusta vastanneelle Ville Piispaselle: iso käsi Villelle!

Pientä napinaa Harmaissa Nitraatti näkee kestossa, josta olisi voinut hiukan nipistää. Esimerkiksi sinänsä hauska studio-ilta -osio sai pointtinsa läpi kestoaan nopeammin. Myös räjähtävää ja vauhdikasta loppua odottavat kokenevat jonkinasteisen pettymyksen.

Außerirdischer raus!

Nitraatti ei muuten enää väitä edes yllättyvänsä, kun taas kerran kaupungin teatterikauden paras pläjäys nähdään Generaattorin lavalla ja Kajaanin Harrastajateatterin toimesta. Siinä missä Kaupunginteatterin fantasiasatsaus Kesäyön Uni - alun perinkin yksi Shakespearen huonoimpia näytelmiä - oli lähinnä tylsä katastrofi, on Harmaat kerrassaan virkistävää genrekamaa.

Kun Kajaanin Kaupunginteatterin johtajuus on seuraavan kerran katkolla, olisiko syytä luoda katse oman kaupungin tekijöihin päin? Esimerkiksi Sara Saxholm ei välttämättä vaikuttaisi ollenkaan huonolle vaihtoehdolle...

Eniveis; Harmaiden herkkua on tarjolla vielä toukokuun loppuun asti. Nitraatti itse aikoo vielä santsata ja suosittelee lämpimästi lukijoitaan tutustumaan teokseen ennen kuin on myöhäistä: totuus on tuolla Generaattorilla!

Arvosana: 8/10

Harmaiden Alueella Kajaanin Harrastajateatterin sivuilla
Traileri (Facebookissa)
Harmaiden Alueella -näytelmän ihastuttavaa oheismateriaalia:
ohjelmalehtinen (sivu 1 sivu 2), keräyslipuke

"Me maan päällä yksin emme ole."

(*) Blogin kuvat ovat näytelmän harkkakaudelta. Nähdäksenne mitä Nitraatti tarkoittaa, menkää Genelle katsomaan!
(**) Älkää kokeilko hassuja nimiä teatterin tai kirjallisuuden ulkopuolella. Lava ja mielikuvitus pitävät ne hauskoina, elokuvissa ne ovat lähempänä komedian kuolinsuudelmaa. 

Blogin valokuvamateriaali: Ari Kelin & Anja Tiainen.

Children of a Lesser God / Sanaton Rakkaus (USA 1986, Randa Haines)

Rakkautta korvia myöten.

 A new speech teacher at a school for the deaf falls in love with the janitor, a deaf woman speechless by choice. (IMDB)

"For why is all around us here, As if some lesser god had made the world, But had not force to shape it as he would" (Alfred Lord Tennyson, 'Idylls of the King' cycle, excerpt)

Yhdysvaltain itärannikon yksityiskoulu kuulovammaisille saa rosteriinsa uuden ja progressiivisen puheopettaja James Leedsin. Pian tämä iskee silmänsä koulun siivojaan, älykkääseen, itsepäiseen ja mykkään Sarah Normaniin, josta James haluaa ensin tehdä opetusmetodiensa onnistumisen helmen, mutta johon kohta myös rakastuu palavasti. Onko rakkaus pelkästään sokeaa vai välillä myös hiukan kuuroakin?

James & Sarah (William Hurt, Marlee Matlin). Iso käsi myös sivuosaa esittävälle syksylle!

Mark Medoffin 1980-luvun vaihteen Broadwayn menestysnäytelmä on jalostettu esikoisohjaaja Randa Hainesin käsissä varsin mukiinmeneväksi rakkausdraamaksi. Haines avaa näytelmää elokuvaksi onnistuneilla valinnoilla. Kanadan New Brunswick stunttaa onnistuneesti elokuvassa Mainea. Syksyisen kaunis ja karu maasto synkkaavat hyvin yhteen Sarahin sielunmaailman kanssa.

Myös uima-altaan lyyrinen käyttö tunteiden kuvaajana merkitään samalla onnistumisen rastilla. Johann Sebastian Bachkin saanee parhaan leffakäsittelynsä ikinä, kun pääsee sotketuksi Jamesin ja Sarahin suhdevyyhtiin ja tiivistyksiin parisuhteen syvimmästä olemuksesta.

Näyttelypuoli on Sanattoman parasta antia. William Hurt on sympaattinen opettaja Jamesina. Elokuvan onnistumisen kannalta elinehto on Jamesin toimiminen hahmona ja William Hurt, joka oli varsinkin 1980-luvulla amerikkalaisen elokuvan parhaita miespääosanäyttelijöitä, suoriutuu tehtävästä kiitettävästi.

Sarahin periaate on ettei hän tee mitään, mitä ei osaa tehdä hyvin. Aika suomalaista, siis!

Elokuvan varsinainen ykkösvetonaula on kuitenkin 19-vuotias, oikeastikin kuuro Marlee Matlin. Kuvankaunis Matlin säkenöi tummaa energiaa. Hänen äänetön roolisuorituksensa värinöi myös mukavasti elokuvien alkupäähän eli mykkäelokuviin, joissa näyttelijöiden piti näyttää, kun sanomaan ei pystynyt.

Matlin olikin itse asiassa ensimmäinen kuuro näyttelijätär sitten vuoden 1926, jolle tarjoutui mahdollisuus isoon rooliin Hollywood-elokuvassa. Hän käyttää mahdollisuuden erinomaisesti ja tämän änkyrä siivooja Sarah onkin hyvin uskottava ja koskettava hahmo. Matlinin ja tekstin (Medoff omasta näytelmästään, yhdessä Hesper Andersonin ja James Carringtonin kanssa) Sarahiin rakentama intohimon ja lähes kivuliaan hylkäämisestä ja satuttamisen pelosta johtuvan kapinoinnin cocktail toimii. Matlin kävelikin seuraavana vuonna kotiin Oscareista parhaan näispääosan pystin kanssa, eikä syyttä.

Toimii.

Hurtin ja Matlinin kemia on erinomaista ja välttämätön sekä selkein syy elokuvan onnistumisen kannalta. Parin Sanattoman Rakkauden roolisuorituksiin lisämaustetta toi epäilemättä myös se, että kipinät sinkoilivat kuvausten ulkopuolellakin: Matlinilla ja Hurtilla oli elokuvaa tehdessä ja sen jälkeen muutaman vuoden suhde, jonka aikana he lopulta myös asuivat yhdessä. Pääkaksikolle tulitukea antavat mainio Philip Bosco koulun semikyynisenä rehtori Franklinina ja Piper Laurie Sarahin pitkään kärsineenä äitinä.

Sanaton Rakkaus ei ole ilman heikkouksia. Ensinnäkin William Hurtin nuorten luokan opetuskohtaukset käyvät välillä hiukan liikaa söpöyden puolella. Toisen ongelman suuruus taas on enemmän katsojasta kiinni. Elokuva käyttää - epäilemättä näytelmän peruina - Sarahin 'äänenä' William Hurtia, jonka hahmo tulkkaa ääneen kaiken mitä Sarah viittoo.

Jos tilannetta ajatellaan loogisesti, ei ääneen tulkkaukselle ole mitään perustaa: Hurtin roolihahmo James kun osaa viittomakieltä. Kyse on tietysti siitä, että katsojille pitää tehdä selväksi mistä pari keskustelee. Ilmeinen vaihtoehto tähän olisi ollut käyttää ainakin osittain heidän kohtaustensa aikana dialogin sijasta pelkkää viittomakielen tekstitystä. 

Syvään päähän.

Tämä ei sitten tietysti ole Hollywood-tuotannossa oikeastaan mahdollista. Periaattessa siis meille katsojille jää Sarahin äänetön maailma oikeastaan suurimmaksi osaksi kokematta. Nitraatti ei asiaa varsinaisesti katsoessa ajatellut, mutta näin jälkeenpäin ymmärtää, miten jollakulla toisella tuo voi vaikuttaa perusteellisesti elokuvanautintoon.

Sanattomalla Rakkaudella on myös koossa kaikki ainekset imelää 'viikon vamma' -elokuvaa varten. Näin ei kuitenkaan käy. Elokuva välttää suurimmaksi osaksi hyväntahtoisen alentuvuuden tai siirappisen vetoamisen sudenkuopat: Sarah muun muassa näyttää sen, miten viittomakielellä kiroillaan rivosti!

Sanaton Rakkaus on hyvä esimerkki pätkästä jonka plussat ja miinukset voi osoitella suht vaivattomasti, mutta elokuvan varsinaisesti yhdessä pitävä ja hyväksi nostava leffamagia onkin sitten vähän vaikeampi määritellä. Roskine ja risuineenkin tässä on tarjolla tuulahdus oldskool-Hollywoodromansseja eli kemiaa, konfliktia ja kutemista niin arjessa kuin niissä yhteisissä ja ainutlaatuisissa hetkissä hetkien välissäkin.
 
Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Oasiseu / Oasis (Etelä-Korea 2002, Chang-dong Lee)

Risuja ja rakkautta.

An irresponsible and childish ex-con befriends a girl with cerebral palsy and develops a progressively stronger bond with her. (IMDB)

Sosiaalisesti lähes toimintakyvytön ja kovin kaukana järjen jättiläisyydestä operoiva, vankilasta vapautuva miekkonen Hong (Kyung-gu Sol) saa yhtenä lukuisista loogisuuden tuolta puolelta tervehtivistä ideoistaan lähteä ensi töikseen moikkaamaan humalassa kuoliaaksi yliajamansa miehen perhettä - hedelmäkorilahja kourassaan.

Ymmärrettävästi eleestä kauhistunut perhe häätää Hongin matkoihinsa. Tämä ehtii kuitenkin reissullaan kynnykseltä pihalle nähdä vilaukselta samaisen perheen nuorikon, vaikeasti CP-vammaisen Hanin (So-ri Moon) ja kiinnostuu näkemästään välittömästi. Hongin maailmassa on pitkästä aikaa suuntaa! Ennen pitkää kaksi ihmistä, joille kaikenlaiset ihmissuhteet tuntuvat mahdottomilta, löytävät yhden joka toimii.

Kyyhkyläiset. (So-ri Moon, Kyung-gu Sol)

Etelä-Koreassa tehdään nykyaikana pirun mielenkiintoista elokuvaa. Usein niiden sisältö on kerrassaan anti-Hollywoodia ja saakelin rohkeaa, eikä Oasis petä tuota linjaa. Elokuva on hitonmoinen sekoitus draamaa, romantiikka, fantasiaa ja kyllä: hiukan komediaakin (ainakin Nitraatin mielestä!). Sen romanssin lähtölaukauksen aikana tapahtuva tapahtuma tekisi - perinteisen anteeksiantamattomuutensa ansiosta - melkein kaikissa muissa elokuvissa sitä seuraavat tapahtumat mahdottomiksi.

Pääosat ovat loistavia. Kyung-gu Solin Hong on uskottava surkimus, jonka vastaan tullessa moni olisi valmis vaihtamaan kadun toiselle puolelle. Mieheen tutustuminen herättää kuitenkin vääjäämättä - jos nyt ei ihan avointa sympatiaa - niin ainakin syvää ymmärrystä.

Vielä häntäkin paremmaksi pistää So-ri Moon CP-vammaisena Gong-ju Hanina. Tämän raivokas veto on yksi Nitraatin parhaita näkemiä roolitöitä koskaan. Koska näyttelijä ei (Nitraatin muistin mukaan) ollut ennestään Nitraatille tuttu, niin ennen elokuvan ensimmäistä fantasiakohtausta Nitraatti ei voinut edes olla varma, oliko näyttelijä Moon oikeasti myös CP-vammainen, vai oliko kyseessä pelkästään osa superlaadukasta näyttelytyötä.

Fantasiasta puheen ollen: se on saumaton osa Oasiksen tarinankerrontaa, säästeliäisyydessään esimerkillistä ja tarkoituksessaan ja impaktissaan valloittavaa: vain mielessään kun ihminen on todella vapaa. Elokuvan ohjannut ja kässäröinyt Chang-dong Lee pitää leffan langat muutenkin vaivattomasti hyppysissään. Oma pieni mielenkiintolisänsä Oasikseen tulee myös siitä, että katsoja saa kuikuilla modernia Etelä-Korealaista kaupunki-/lähiöelämää, mikä ei sinänsä varsinaisesti silmää miellytä: Itä-Helsinki^2, is that you?

Free your mind, your ass will follow!

Muu cast koostuu - poliisien lisäksi - pääosan kaksikon sukulaisista. Sekä Hongin että Hanin lähisukulaiset ovat laskelmoivia ja sisältä rumia ihmisiä. Elokuvan shokeeraavin kohtaus ei yllättäen olekaan tietynlaisen (Nitraatti on tarkoituksella vähän salaperäinen tässä) henkilöön kohdistuvan väkivallan harjoittaminen, vaan se, kun eräs perheenjäsenistä harjoittaa irvokasta huutokauppaa poliisiaseman takapihalla.

Jos elokuva herättää jotain kitinää, niin Oasis olisi ehkä hyötynyt pienestä keston trimmauksesta. Myös sen loppu on hiukan hankala, koska jos edes yksi kahdesta henkilöstä vain avaisi suunsa, sen voisi välttää. Toisaalta taas toinen heistä (tai itse asiassa molemmat) voi ehkä kokea tapahtumat osaltaan ansaituiksi ja vaikenee siitä syystä; näin ainakin Nitraatti asian näki.

Nitraatin on myös muuten pakko anekdootittaa tähän väliin: Oasiksen lopun häämöttäessä Nitraatti toivoi sille kovasti onnellista loppua. Mieleen hiipi oudolla tangentilla aikoinaan nähty taskulämmin, kaavamainen ja superyllätyksetön romanttinen lesbodraamakomedia Imagine Me & You (2005), jossa oli tyylilajin heterofilmien superperinteinen onnellinen loppu.

Tanssi yli autojen.

Hetken asialle silmiään pyöriteltyään Nitraatti sai ahaa-elämyksen: tämähän olikin sinänsä radikaalia! Gay-pareille kun suodaan / suotiin kovin harvoin onnellista loppua elokuvissa. Yleensä joku natsi, maajussi, itsari, AIDS tai muu vastaavaa riistää hengen ja lopussa pidetään ikävää. Olikohan se Amistead Maupin vai Gore Vidal, joka aikoinaan sanoi ihan helvetin osuvasti, että radikaaleimman gay-elokuvan juoni minkä kukaan voisi tehdä, on "he tapasivat ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti".

Jjjaaaa sitten takaisin itse illan elokuvaan: onko Oasiksessa onnellinen loppu? Sen saa selville katsomalla. Ja jos mahdollisesti onkin, niin Etelä-Korealainen versio asiasta voi olla vähän totutusta erilainen. Tässä lämmin romanttinen elokuva, jota Hollywood ei taatusti koskaan tule tekemään uusiksi.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Yes, Minister & Yes, Prime Minister / Kyllä, Herra Ministeri & Kyllä, Herra Pääministeri (UK 1980-1987, Antony Jay & Jonathan Lynn)

Sanokaa BBC, kun haluatte hyvää.

The Right Honorable James Hacker has landed the plum job of Cabinet Minister to the Department of Administration. At last he is in a position of power and can carry out some long-needed reforms, or so he thinks. /// James Hacker was propelled along the corridors of power to the very pinnacle of politics - Number 10. (IMDB)

Sir Humphrey: The people are ignorant and misguided.
Hacker: Humphrey, it's the people who elected me. 
Sir Humphrey: [smiles and nods]

James "Jim" Hacker (Paul Eddington, 1927-1995) on hyvin perinteinen poliitikko. Sinänsä ajamistaan asioista kovastikin välittävä, mutta ei kovin välkky, ei kovin suoraselkäinen ja lohduttoman perso imartelulle. (Kuvitteellisen) hallintoministeriön ministerinä - ja myöhemmin Englannin pääministerinä - Hacker ajautuu toistuvasti törmäyskurssille ja / tai karille itseään verrattoman paljon älykkäämmän ja byrokratiassa kokeneemman, teoriassa alaisensa kanssa.

Sir Humphrey, Jim Hacker ja Bernard. Voimaa ja vastempaa voimaa. (Nigel Hawthorne, Paul Eddington, Derek Fowles)

Valtiosihteeri ja ministeriön johtava virkamies (myöhemmin hallituksen kabinettisihteeri) Sir Humphrey Appleby (Nigel Hawthorne, 1929-2001) omaa vahvan uskon virkamiesten aseman pyhyyteen ja siihen, että todellinen politiikka tulee jättää virkamiesten käsiin. Kansan valtaan valitsemien poliittisten puolueiden ja niiden ministerien vallassaoloaikana Humphreyn päätehtävä on mielestään lähinnä minimoida niiden aiheuttama tuho byrokratian rattaiden ikuiselle jauhamiselle.

Näiden kahden välissä erotuomarina yrittää toimia ministerin (myöhemmin pääministerin) hyvätahtoinen ja sanatarkka sihteeri Bernard Woolley (Derek Fowlds 1937-). Mukana kuvioissa on myös pari kourallista pysyvämpiä hahmoja: valtion virkamiehiä, poliitikkoja sekä Hackerin vaimo Annie (Diana Hoddinott). Mainitaan vielä vaikkapa pääministeri Hackerin terävä avustaja Dorothy Wainwright (Deborah Norton), josta Sir Humphreykin saa jo vastusta.

Hacker: The three articles of Civil Service faith: it takes longer to do things quickly, it's more expensive to do them cheaply and it's more democratic to do them in secret.

Kun sarja pyöri alunperin raukoilla rajoillamme 1980-luvulla, Nitraatti oli ehkä vähän liian nuori todella arvostamaan sarjaa. Toisin on nyt. Kyllä, Herra Ministeri (1980-1984) ja jatkosarjansa Kyllä, Herra Pääministeri (1986-1987) ovat tilannekomediaa parhaasta päästä. Sarjan taso pysyy korkeana ja tekstien taso älykkäänä läpi koko varsin maltillisen, vähän alle 40 osan kestonsa. Briteillä on (oli?) kyky päättää sarja, kun hyvää kerrottavaa ei ole enää jäljellä. Toisin on (oli?) esimerkiksi amerikkalaisten kanssa: sarjoja jatketaan pitkälle yli parhaan myyntipäivänsä, jos aiheesta vain on vielä joku dollari markkinoilta puristettavissa.

Do make them like they used to.

Äkkiseltään voisi tietysti kuvitella, että asetelma (ja osien aiheet) eivät juuri tarjoa otollista maaperää komedialle. Kyllä, Herra Ministeri osoitti jo aikoinaan luulot vääräksi ja onkin varmasti yksi esikuvia sitä seuranneille poliittisille komediasarjoille. Tosin Ministerin veitsenterävään älykkyyteen, satiiriin ja hetkittäin varsin karuun kyynisyyteen ei juuri myöhemmin ole ylletty.

[How to guide ministers to making the right decisions] 
Sir Humphrey: If you want to be really sure that the Minister doesn't accept it, you must say the decision is "courageous". 
Bernard: And that's worse than "controversial"? 
Sir Humphrey: Oh, yes! "Controversial" only means "this will lose you votes". "Courageous" means "this will lose you the election"!

Osan perustarina on yleensä se, että Hacker haluaa saada jotain aikaiseksi ja Humphrey haluaa tuhota siihen kaikki mahdollisuudet, kummankin ajoittaisilla epätyypillisillä onnistumisilla tai epäonnistumisilla maustettuna - kaksikon tuiki harvinaisista yhteen hiileen puhaltamisista puhumattakaan.

Osissa kyytiä saavat esimerkiksi sellaiset vieläkin ihan ajankohtaiset, usein yleislänsimaailmallisetkin aiheet, kuten EEC / EU, pohjoisen työttömyys, sosiaalimenojen räjähtäminen käsiin, puoluepolitiikan raadollisuus, kansalaisille haitallisten yhtiöiden harjoittama lobbaus, virkamiesten vähentämisen vaikeus kun vähennyksistä vastaavat virkamiehet itse, ammattiliittojen valta, luontoasioiden vipuvartena käyttäminen, poliitikkojen tapa pedata itselleen tulevia paikkoja yrityksissä kansalaisten senhetkisen hyvän kustannuksella, tittelijahti, sukupuolikiintiöt, mediapeli, asekauppa tai vaikkapa valtion harjoittama keskiluokan taidesubventio!

Kohti Downing Street Kymppiä!

Imperiumin rippeiden koossapito, ydintuho ja Yhdysvaltain luoma varjo brittipoliitiikkaan ovat puolestaan enemmän lähinnä brittejä koskettavaa matskua, mutta ihan yhtä hauskaa seurattavaa.

Koko keskeinen näyttelijäkolmikko on parasta A-ryhmää ja sarjan kaikki nautittavat käsikirjoitukset tehneet Antony Jay (1930-2016) ja Jonathan Lynn (1943-) pitävät omalta osaltaan rimaa ihan yhtä korkealla. Sarjan visuaalinen toteutus ei tietystikään yllä samalle tasolle tai ole pääasia. Britti-tv:n perinteitä kunnioittaen osien vain muutama toistuva lavaste, videonauhalle kuvaus ja kauniisti sanottuna rauhallinen visuaalinen esilletuonti ovat aspekteina varmasti tuttuja kaikille kyseisen maan kyseisen ajan sarjojen ystäville.

Hyvien, älynystyröitäkin kutkuttavien tilannekomediasarjojen ystäville tutustuminen jälleen - tai ensimmäisen kerran - tähän brittihelmeen on paljon enemmän kuin suositeltavaa.

Bernard Woolley: It makes me feel rather downcast. If it's our job to implement Government Policies, shouldn't we believe in them? 
Sir Humphrey Appleby: What an extraordinary thing to say. 
Bernard Woolley: Why? 
Sir Humphrey Appleby: Bernard, I have served 11 Governments in the last 30 years, if I believed in all their policies, I would have been passionately commited to keeping out of the Common Market and passionately committed to going into it, I would've been utterly convinced of the rightness of Nationalising Steel, and of denationalising it, and renationalising it. On Capital Punishment I would have been a fervent retentionist and an ardent Abolitionist, I would have been a Keynesian and a Friedmanite, a Grammar School Destroyer and Preserver, a Nationalisation Freak and a Privatisation Maniac, but above all, I would have been a stark, staring, raving Schizophrenic!

Arvosana: 10/10

IMDB (i) IMDB(ii)
Ei traileria saatavilla, mutta tässä sarjan ikimuistettava intro, ja tässä Sir Humphrey tiivistää EU:n!