United 93 (USA / UK / FRA 2006, Paul Greengrass)

Loppu on historiaa. (*)

A real-time account of the events on United Flight 93, one of the planes hijacked on September 11th, 2001 that crashed near Shanksville, Pennsylvania when passengers foiled the terrorist plot. (IMDB)

Eräänä syyskuun aamuna vuonna 2001 terroristit kaappasivat neljä matkustajalentokonetta Yhdysvaltojen itärannikkolla. Kaksi niistä tuhosi New Yorkin World Trade Centerin, yksi vahingoitti Pentagonia ja yksi syöksyi Pennsylvanialaisille pelloille saavuttamatta ikinä kohdettaan, jonka epäiltiin olleen Washingtonin Capitol-rakennus. United 93 oli viimeiseksi mainitun lennon tunnus ja tämä samanniminen elokuva kertoo sen viimeisestä lennosta.

"Aivan saatanan liian aikaisin" puuskahti Nitraatti vuosimallia 2006 kuultuaan elokuvasta, eikä tuolloin ollut ajatuksensa kanssa yksin. Tuntui jotenkin irstaalta, että joku tekee kaupallisen viihde-elokuvan niin läheisestä, kansakunnan suht vasta traumatisoineesta tapahtumasta. Irvokkaalle kirsikalle tässä kakussa tuntui tietysti se, että United oli isotissinen hitti. Vaatimattomalla 15 miljoonan dollarin budjetilla saavutettiin 75 miljoonan dollarin lipputulot.

(Peter Hermann, Masato Kamo)

Kun lisäksi elokuvan aivan liian raflaava trailerikin lupasi perinteisen oloista teosta, niin Nitraatti mentaalisijoitti Unitedin julkaisuaikoinaan "katsotaan ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta tuskinpa katsotaan" -kasan alimmaisten joukkoon.

Nyt - lähes 20 vuotta tosielämän tapahtumista ja lähes puolitoista vuosikymmentä elokuvan valmistumisesta - tuntui olevan oikea aika tutustua tähän aikoinaan yhdelle 25 kiistanalaisimman elokuvan listallekin päätyneeseen teokseen, osana loppuaan lähestyvää Nitraatin vielä näkemättömien leffojen listaa.

Sen häntäpäässä karvaisia käsiään on nostellut usea muukin syystä tai toisesta aiemmin Nitraatin ohittama ja panttaama teos (Der ewige Jude, Cannibal Holocaust, Men Behind the Sun - ja vaikkapa Titanic tai Love Story!). Perspektiiviä ja etäisyyttä elokuvan kuvaamiin tapahtumiinkin on jo kertynyt riittävästi. Tästä syystähän rikoksen ja oikeudenkäynnin välissäkin on aikaa: tunteet ehtivät tasaantua ja itse asian kimppuun päästään selväpäisinä (tai ainakin selväpäisempinä).

(Christian Clemenson, Peter Hermann, Cheyenne Jackson)

Vaikka voisi toisin luulla, United 93 -elokuvaa ei voi syyttää eksploitatiiviseksi. Se ei juurikaan manipuloi katsojia, vaan esittää tuon syyskuun aamun tapahtumat reaaliajassa, melkeinpä dokumentaarisesti.

Realismia on haettu tosissaan: näyttelijät ovat nimettömiä, yleensä sivurooleja vääntäviä ei-tähtiä, tai oikeita tosielämässä tapahtumat kokeneita amatöörejä: sotilashenkilökuntaa ja lennonjohtoa, mukaan lukien keskeinen Ben Slineyn osa, jota hän itse esittää. Jopa lentoemäntien näyttelijöissä on oikeasti lentoemäntinä toimineita, ja molemmat pilotit ovat oikeita liikennelentokonepilotteja - kapteenin näyttelijä on itse asiassa Unitedin pilotteja. Täten mitkään tomcruiseilut eivät taatusti tule tarinan kertomisen tielle. 

Ohjaaja Paul Greengrassin myös kirjoittama kässäri sisältää paljon uhrien omaisilta kyseltyjä taustatietoja lennon matkustajista: lempimusiikki, lukemiset, mitä heillä on ollut päällään jne, jotta matkustajien esittäminen olisi mahdollisimman todenmukaista. Myös matkustajien soittamat lukuisat puhelut kaappauksen aikana ovat olleet osa leffan taustamateriaalia.

Nämä kaikki ovat hyvin toimivia ratkaisuja, joista useita olisi ollut sitä vaikeampi - tai jopa mahdoton - toteuttaa, mitä kauemmin leffan teon aloituksen kanssa olisi viivytelty.

Ohjaaja Paul Greengrass, kohtalaisen rohkea mies.

Elokuva välttää elintärkeästi kaiken tulevan kuvaamisen ja elokuvan tapahtumien niihin kontekstoimisen, sekä unohtaa turhan herooisen paatoksen tai terojen demonisoinnin. Kaikki syyskuun 11. aamun tapahtumat vain vyöryvät, eikä yhdelläkään elokuvan hahmolla tunnu olevan tietoa, miten ne päättyvät. Ahdistuksen ja lohduttomuuden tapahtumien seuraamiseen luo ennen kaikkea katsoja itse, joka jumalaisen jälkiviisauden omaavana tietää, miten tarina päättyy... ja jatkuu.

John Powellin painostava synkkä musiikki tulee mainita erikseen. Se kuitenkin sulautuu leffan tekstuuriin niin hyvin, että sitä ei katsoessa pane erikseen merkille kuin hetkittäin, mutta se omalta osaltaan maalaa tärkeästi toivottoman rankkaa tilannetta.

Miinuksia Unitedille Nitraatti antaa levottomasta visuaalisesta toteutustavasta: heilukamera ja konekiväärileikkaus raksitaan isoissa ruuduissa. Toisaalta ne ovat ohjaaja Greengrassin tavaramerkkejä (ja ikävästi lukuisten muiden tämän vuosituhannen ohjaajien apinoimia), eivätkä sinänsä tule tälläkään kertaa yllätyksinä. Kovin kuluneita ne realismin tavoittelussa kuitenkin jo ovat.  

World Trade Center (1973-2001)

United 93 raapii myös todella raa'asti toden ja fiktion välistä rajapintaa. Mikään ei yleensä aja Nitraattia dokumentin ääreltä pois nopeammin kuin se, jos siinä on uudelleennäyteltyjä, fiktiivisiä kohtauksia dokumentin kuvaamista, tapahtuneista asioista. Tässä saman tapahtuminen käänteisenä ei kuitenkaan aiheuttanut Nitraatissa inhoreaktiota, niin paneutunutta ja taitavaa Unitedin kerronta on.

Ehkäpä Unitedin painostavan katselurupeaman jälkeisen paras anti Nitraatille tuli pohtiessa sitä, että mistä, miten ja milloin on soveliasta tehdä elokuvia - ja sitä kautta kai siis taidetta yleisemminkin? Vastaus kahvia siemailleelle ja ikkunasta ulos tuijotelleelle Nitraatille tuli lopulta kovin vaivattomasti.

Elokuvia saa tehdä ihan mistä tahansa, ihan miten tahansa ja ihan milloin tahansa. Mitään kun ei ole kenenkään pakko katsoa ennen kuin siltä tuntuu, eikä must seetä ole ikinä ollut olemassakaan. Ja jos joku muuta väittää, niin puhuu kyllä paskaa.

Are you ready? Okay. Let's roll. (Todd Beamer, 1968-2001)

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

(*) Esimerkillisen onnistunut leffajulkka, muuten!

Free Solo (USA 2018, Jimmy Chin & Elizabeth Chai Vasarhelyi)

Yli harmaan kiven.

Alex Honnold attempts to become the first person to ever free solo climb El Capitan. (IMDB)

Alex Honnoldin harrastus ja elämäntapa on ylivoimaisen suurelle osalle ihmiskuntaa käsitystä pakenevan vieras: hän kun kiipeilee satojen metrien korkuisia kallioseinämiä yksikseen ja ilman köyttä.

Tietyn korkeuden jälkeen epäonnistuminen ymmärrettävästi tarkoittaa, ettei uutta yritystä enää ikinä tule. Vuorikiipeilykin on tasaisesti ihmishenkiä vaativa urheilumuoto, joten voitte kuvitella miten paljon vaarallisempaa samantyylinen touhu on ilman köysiä.

Target locked.

Free Solo on dokumentti Honnoldin huimapäisestä yrityksestä tehdä ensimmäisenä ihmisenä maailmassa vapaa soolokiipeäminen Kalifornian Yosemiten kansallispuistossa sijaitsevan El Capitanin kivimuodostelman Freerider -reittiä pitkin.

Tämä tarkoittaa tuntikausia kestävää, yli kilometrin pituista matkaa lähes kilometrin korkeudelle. Yksikin lipsahdus voi tarkoittaa kuolemaa - monissa kohdissa aivan varmaa kuolemaa.

Kiipeilijä- ja elokuvantekijäpariskunta Chin / Vasarhelyi on tehnyt aiheesta mainion dokumentin. He ovat erikoistuneet kiipeilydokumenttien tekemiseen, joten luvassa on teknisesti ja visuaalisesti upeaa sekä ainutlaatuista kiipeilykuvastoa.

Tämä voi olla elämäsi viimeinen hiustenleikkuu. (Alex Honnold, Sanni McCandless)

Dokumentti seuraa noin vuoden ajan Alexin valmistautumista, hänen seurusteluaan epäinhimillisen ymmärtäväisen Sanni McCandlessin kanssa sekä Alexin kiipeilijäystäviä ja elokuvan filmiryhmää. Alexin aivokuviakin tutkaillaan. Lääkäri arvelee, että Alex tarvitsee normaalia raisumpia kokemuksia, jotta ne tuntuisivat jossain. No daa!, huudahtaa katsoja.

Tunteitaan varsin visusti varjelevan Honnoldin lähes epätodellisen välinpitämättömän tuntuinen suhtautuminen kiipeilyn riskien mahdolliseen lopputulemaan ja taas toisaalta yhtä epätodellisen tuntuinen paneutuminen pienimpiinkin kiipeilyn yksityiskohtiin (esim. kiipeilypäiväkirja, johon kilometrin nousun jalkojen ja käsien asentoja kivi kiveltä merkitään pikkutarkasti ylös) tekevät Honnoldista mielenkiintoisen ja ristiriitaisen - joskaan ei välttämättä täysin ymmärrettävän - seurattavan.

Action! (Elizabeth Chai Vasarhelyi, Jimmy Chin)

Kirsikkana kakussa on tietysti dokkarin lopun kiipeämisyritys. Nitraatti oli toki katsonut kevättalven Oscarit (FS nappasi parhaan dokumentin Oscarin) ja lisäsikin klipeistä silloin vakuuttuneena Free Solon katselulistaansa. Korkean paikan kammoa poteva Nitraatti huomasi kuitenkin tehokkaasti unohtaneensa dokkarin katselun alkaessa, että miten tuo yritys oli päättynyt.

Siitä(kin) johtuen viimeiset parikymmentä minuuttia dokumenttia olivat Nitraatille lähes kestämätöntä katsottavaa. Nitraatti suosittelee samaa tietämättömyyden tilaa jokaiselle, jolle se on ennen play-napin painamista suinkin mahdollinen. Korkean paikan kammoa puolestaan ei suositella: elokuvateatterissa nähtynä teatterin ulko-oven kohdalla olisi voinut kiipeily-yrityksen alkaessa silloin olla Nitraatin muotoinen reikä.

Taistelua riittää ruudun tälläkin puolella, kun mieli yrittää näkemästään nyrjähtää.

Pientä napinaa Nitraatti antaa dokumentille ainoastaan siitä, että itse nousua olisi mieluusti seurannut paljon isommankin siivun dokkarin kestosta. Toisaalta kiipeämisen kuvauksessa ilmenneet pakotetut tekniset muutokset (jotka nähdään) ovat ehkä omalta osaltaan olleet vääntämässä ohjaajien kättä kiipeämiseen dokkarissa käytettävän ajan suhteen. 

New York Timesin kriitikko Jeanette Catsoulis muuten lohkaisi aika mainion: Free Solo on varoittava esimerkki siitä mitä voi tapahtua, jos lasta ei pienenä halata. Silti, samalla Free Solo on yksi ihmistahdon ja -kyvyn hienoja ylistyslauluja. Vuosikymmenen dokkareita.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Sicario: Day of the Soldado (USA / MEX 2018, Stefano Sollima)

Nitraatti valkkaa ohjaajan kotimaan kielisen leffajulkan kasan komeimmaksi.

The drug war on the U.S.-Mexico border has escalated as the cartels have begun trafficking terrorists across the US border. To fight the war, federal agent Matt Graver re-teams with the mercurial Alejandro. (IMDB)

Kun Yhdysvaltain turvallisuusviranomaiset alkavat vahvasti epäillä, että supermarketteja ja muita ihmisten kivoja, pehmeiden kohteiden kokoontumispaikkoja huuliaan lipoen tarkkailevia halibabalee-miehiä pommivöissä tihkuu omenapiirakan maahan seulana vuotavan Meksikon rajan yli, on ekasta elokuvasta tutun hämärän CIA-mies Matt Graverin (Josh Brolin), yhdessä apuriensa ja eritoten vielä hämärämmässä viihtyvän tuttavansa Alejandron (Benicio Del Toro) aika vetää käsiinsä likaisimmat työrukkasensa.  

Matt Graver was marked safe in Mexico. Vastapuolesta ei voi sanoa samaa.

Tällä kertaa war on terror -nimikkeen alle hilatut meksikon huumekartellit - jotka myös kontrolloivat rajabisnestä - aiotaan pistää sotimaan toisiaan vastaan hullun idean turvin. Kaappaamalla yhden pääpomon lapsen ja indikoimalla että syypää oli joku toinen kartelli, aiotaan nämä ajaa keskinäiseen sotaan, jota Setä Samuli katselisi tyytyväisenä sivusta. Kunhan vain jotain ei menisi pieleen ja nykyisen POTUS:in pissi rutiininomaisesti sukkaan.

Hyvän leffan saisi aikaiseksi varmaan tuon suunnitelman onnistumisestakin. Taylor Sheridanin kynästä sen sijaan saadaan nähtäväksi varsin tyydyttävä versio, jossa hommat menevät selvästi enemmän päin prinkkalaa.

Soldado on suht itsenäinen jatko-osa vauhdilla Nitraatin yhdeksi vuosikymmenen suosikkeja nousseelle tiukalle rikosleffa Sicariolle (2015). Soldado ei vaadi Sicarion näkemistä, mutta Nitraatti ei kyllä keksi ainoatakaan syytä, miksi myös tuota ensimmäistä näistä kahdesta elokuvasta ei kannattaisi katsoa.

Jep. Niitä pätkiä, joissa katsellaan paljon ruutuja. Teknotrillerien ystävien ilon ja onnen päivä!

Soldadossa paluun tekevät näyttelijöiden miespuolinen ydinryhmä ja tärkein kaikista, eli käsikirjoittaja Taylor Sheridan. Miehellä on jo niin paljon hyvää rikos- / neowestern -kamaa vyönsä alla (myös ohjaajana: Nitraatin jo kehuma Wind River (2017)), että kun Nitraatti kuuli Soldadosta, jäi se alunperin leffoissa väliin vain siksi, ettei Nitraatti tajunnut Sheridanin olevan mukana tässäkin, vaan luuli tätä joksikin halvaksi rahastukseksi alkuperäisen siivellä.

Tällä kertaa Sheridanin kynästä on virrannut ehkä suurimuotoisin hänen tähänastisista tarinoistaan. Ekan elokuvan nimi Sicario (palkkamurhaaja) on nyt vaihtunut Soldadoksi (sotilas). Kovin sopivaa, koska high techin ja sotilasraudan vuoraama Soldado onkin hetkittäin lähempänä sotaelokuvaa kuin Sheridanin normaalisti (verrattain) paljon intiimimpejä moderneja länkkäreitä.

Meksikon Day of the Dead-maasta tervehtivä, pimeän asunnon puolivalossa yhden silmän kylmällä galaktisella liekillä palava Alejandro on Nitraatin mielestä edelleen aika hyvä Kuoleman hahmon ruumiillistuma. (Benicio Del Toro)

Kameran takana vaihtuvuus on ollut Soldadossa suurinta. Ensimmäisen ansiokas ohjaus (Dennis Villeneuve), upea kuvaus (Roger Deakins) ja muikean painava elektroninen musa (Jóhann Jóhannsson, rip) on vaihtunut läpsystä täysin kunnialliseen kakkosketjuun. Ohjaaja Stefano Sollima, kuvaaja Dariusz Wolski ja säveltäjä Hildur Guðnadóttir jäljittelevät teknisellä puolella kiitettävästi ykkösen tunnelmia.

Paras A-ryhmä on kuitenkin edelleen paikalla kellokorttejaan leimaamassa. Josh Brolinin ja Benicio Del Toron keskinäinen kemia toimii edelleen, eivätkä heidän maailman ikävän menon hyväksyvät hahmonsa käytössä kulu, koska kolmas tärkeä linkki eli käsikirjoittaja Taylor Sheridan ei selvästikään kaksikkoon ole vielä väsynyt. 

Isabelan munien ehjyydestä ei anneta taetta kartellimunakasta tehtäessä. (Isabela Moner)

Nitraattia eniten puhtaalla pärstäkerroin-tasolla harmittavasti ykkösen FBI-agentti Kate Macerille (Emily Blunt) ei kakkosesta enää palaa lohjennut, tosin ei tarinassa oikein olisi Macerille enää rakoa ollutkaan. Soldadon naispääosan tekee nuori, pieni ja pippurinen Isabela Moner kartellipomon pelinappulatyttärenä Isabel Reyesinä.

Soldado on hyvä, mutta ei pärjää Sicariolle. Muutama juonenkäänne vaatii vähän normaalia hanakampaa epäuskon parkkeerausta, eikä alun tylyä nihilismikorttikättä uskalleta katsoa loppuun. Tuota jälkimmäistä aspektia Nitraatti ei tosin sinänsä ihmettele: yksi Nitraattia miellyttävä piirre Taylor Sheridanissa kun on hänen vakaa tahtonsa jättää aina vähän toivollekin sijaa. Tällä kertaa tuo eetos on vain loppua kohti esillä ehkä liiankin paljaana rankana.

Let's play cops & soldiers. (Josh Brolin)

Vaan, kun tähän hyväänkin tarvitaan niin paljon onnistumista että se jää murskaavalla enemmistöllä elokuvista ikuisesti tekemättä, on tällainen ammattimaisesti toteutettu ja ajan hermolla hyvin sykkivä pitkästymisen tappaja aina tervetullut lisä leffakatraaseen. Luvassa on muuten Nitraatin kuuleman mukaan ennen pitkää trilogian päättävä kolmas elokuva. Tere tulemast!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

A Kiss Before Dying / Suudelma Ennen Kuolemaa (USA 1956, Gerd Oswald)

Sulle salaisuutta kertoa en voisi.

A ruthless college student resorts to murder in a futile attempt to marry an heiress. (IMDB)

Bud Corliss on nuori pyrkyri joka on päättänyt vakaasti naida itsensä rahakkaisiin piireihin. Suurin ongelma älykkään ja komean Budin kannalta - tai vielä tarkemmin hänen mielitiettyjensä kannalta - on se, että Bud on täysin tunteeton sosiopaatti joka ei kaihda murhaa tai murhia tiellään vaurauteen.

Tässä hiukan unohtunut film noir -tyyppinen rikoselokuva. Räikyvissä deluxecolor-väreissä ja laajassa cinemascope-kuvaformaatissa kuvattu Suudelma on kuin kiehtovasti väärälle vuosikymmennelle eksynyt aikamatkaaja, joka hortoilee kertomaan tylyä tarinaansa keskelle 1950-luvun eisenhowerilaista ihannekarkkimaailmaa.

Better living through chemistry. (Robert Wagner)

Gerd Oswald tekee ohjauksen kanssa napakkaa työtä, eikä sorru missään vaiheessa liioiteltuun melodraamaan tai ylettömään kikkailuun, vaan työstää tylyä tarinaansa asiallisesti. Elokuva perustuu Ira Levinin (kirjoittanut myös mm. Rosemaryn Painajaisen) esikoiskirjaan vuodelta 1953, ja jos pääosan Bud Corliss tuntuu vähän oudon tutulle oliolle, niin et ole yksin.

Ainakin Nitraatin mieleen tuli hakematta Patricia Highsmithin luoma ja paljon kuuluisampi antisankari Tom Ripley. Highsmith käynnisti oman kirjasarjansa vuonna 1955, ja niihin pohjautuvia elokuvia on vuosien aikana tehty useita.

Kirjoita ja kuole. (Robert Wagner, Robert Quarry)

Nitraatin suosikki niistä on vuoden 1960 ranskalainen Plein Soleil / Purple Noon / Kuuma Aurinko, jossa niin ikään tajuttoman komean näköinen Alain Delon murhailee tietään läpi Italian bättrefolkin. Myös Kiss on filmatisoitu uudestaan useamman kerran, ehkä tunnetuimmin vuonna 1991, mutta se ei pärjää tälle vuoden 1956 versiolle kyllä millään tasolla.

Pääosan tunnottomana ja komeana pyrkyrinä Robert Wagner löysi elämänsä roolin. Miehen tulkkaama pirullinen Bud Corliss on yksi amerikkalaisen elokuvan inhottavimpia antisankareita - mies jonka jonkun todella toivoo pysäyttävän, mutta kovin vaikeaa se näyttää olevan, niin ovelasti Bud korttejaan pelaa. Myöhemmin Wagner oli / on lähinnä tv:stä tuttu, ja surullisenkuuluisa traagisesti päättyneestä avioliitostaan Natalie Woodin kanssa.

Arizona by day. (Joanne Woodward, Robert Wagner)

Muut roolitukset ovat asiansa ajavia: Joanne (Paul Newmanin vaimo) Woodward (Dorothy) ja Virginia Leith (Ellen) ovat Budin vokottelemat upporikkaat kovan onnen Kingshipin sisarukset. Jeffrey Hunter peesaa yliopiston opettajana ja osa-aikapollari Gordon Grantina. Hunter on Nitraatille tuttu lähinnä Star Trekin orggispilotista, jonka ottaessa tulta alleen meillä ei olisi ikinä ollut James T. Kirkiä. 1930-40 -lukujen tähti Mary Astor yrittää kestää Bud-poikaansa mami Corlissina ja ja George Macready puolestaan kärsii Kingshipin perheen päänä.

Suudelman kuvauspaikka on mukavasti harvemmin kankaalla nähty 1950-luvun Arizona, tarkemmin sanoen Tucsonin kaupunki. Sen moderni muovinen 1950-luvun arkkitehtuuri historiallisine meksikoripauksineen antaa silmille mielenkiintoista vaelleltavaa. Muutenkin ohjaaja on osannut poimia otollisia paikkoja tarinan biittien korostuksiin: lopun valtavat, tyhjyyttään hohkaavat sorakuopat kaupungin etelälaidan kaivoksilla, edestakaisin huristelevine mekaanisine petoineen, ovat kuin Bud Corlissin sielunmaisema.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

The Long Good Friday / Pitkä Pitkäperjantai (UK 1980, John Mackenzie)

I have a dream...

An up-and-coming gangster is tested by the insurgence of an unknown, very powerful threat. (IMDB)

"What I'm looking for is someone who can contribute to what England has given to the world: culture, sophistication, genius. A little bit more than an 'ot dog, know what I mean?" (Harold Shand)

Harold Shand on lontoolainen gangsteri, huonokäytöksinen ja suorapuheinen toisen luokan kummisetä, jonka taskusta löytyy varsinaisten hämärämiesten lisäksi niin kaupungin korkeita virkamiehiä kuin poliisejakin. Harold on pitänyt kaupungissaan kovaa rauhaa jo vuosikymmenen ajan.

Nyt Harold haluaa kuitenkin kunniallistua, ja hänen oivaltavasti ideoimansa bisnes Lontoon ränsistyneiden satama-alueiden valjastamiseksi asuin- ja liikekäyttöön on ratkaisu sen varmistamiseksi. Yhdysvaltalaisten mafiamiesten houkuttelu rahoittajiksi omaa kuitenkin pienen mutkan matkassa: joku aloittaa Haroldia, tämän omaisuutta ja miehiä vastaan väkivaltaisen ajojahdin.

Haroldin ja Victorian röökibreikki. (Bob Hoskins, Helen Mirren)

The Long Good Friday on brittiläisen rikosjännärin gangsterifilmi-alalajia, ja yksi sen suurimpia saavutuksia. Elokuvan ei tarvitse hävetä yhtään esimerkiksi alan klassikon Get Carterin (1971) seurassa, vaikka Fridayn kuuluisuus ja tunnettavuus eivät ihan samaa luokkaa olekaan.

Shandin roolin vetää - Pennejä Taivaasta (1978) tv-sarjan suosion siivittämänä - ensimmäisessä isossa elokuvaroolissaan erinomainen Bob Hoskins (1942-2014, rip). Hänen luomansa luksusjahdillaan asusteleva Harold on aika vastenmielinen alamaailman tyyppi, mutta samalla Haroldin suoraviivainen ja ratkaisukeskeinen toiminta häntä ja hänen bisneksiään kohtaan kohdistuvan uhan torjumiseksi on tietysti elokuvan selkäranka - ja viihdyttävää seurattavaa.

Naispäärooli tulee ihan yhtä kovalta ja korkealta tasolta. Haroldin naisystävänä Victoriana kun nähdään Dame Helen Mirren, joka ei noin yleensä ottaen tiedä, mitä huono roolisuoritus tarkoittaa. Ukkoaan paljon terävämpi ja etiketit omaava Victoria onkin pariskunnan diplomaattiset kasvot. Victoria yrittää pitää mafiasijoittajat rauhallisina sillä aikaa kun Harold takes care of business. Mirren itse asiassa vaati, että Victorian roolia laajennettiin pelkästä perinteisestä gangsterin heilasta mehevämmäksi, ja hyvä niin.

Sivistyneitä bisnesneuvotteluja sataman viehättävässä miljöössä. (P.H. Moriarty, Helen Mirren, Bob Hoskins, Brian Hall)

Sivuroolit on täytetty osaavilla luonnenäyttelijöillä / pärstäkertoimien perusteella. Koko lössi hoitaa tonttinsa erinomaisen uskottavasti. Pienenä triviana mainittakoon, että nähdäänpä tuleva Bond, James Bond eli Pierce Brosnankin pienessä mutta tärkeässä roolissa.

Käsikirjoitus on yhteen tapahtumarikkaaseen noin 24-tuntiseen ajanjaksoon keskittyvään elokuvaan sopivasti napakka. Vaikka alussa katsoja onkin vähän ulalla, kaikki selviää loppua kohti. Elokuvalla on myös mielenkiintoista tuotantohistoriaa, nimenomaan Haroldia kohtaavan uhkan suunnan takia. Nitraatti ei uhkaa paljasta, vaikka nokkelimmat osannevatkin jo arvata, mikä 1970-luvun lopun Englannissa olisi ollut se kolmikirjaiminen taikasana rahoittajien karkoittamiseen.

Kun elokuvan alkuperäinen rahoitus siis otti vuoteensa ja kävi, astui kehiin George Harrisonin (kyllä, se ex-Beatle) luotsaama tuotantoyhtiö Handmade Films, joka osti alunperin mahdollisesti tv-elokuvaksi tarkoitetun pätkän oikeudet ja rahoitti sen elokuvateatterilevityksen. Harrison tosin totesi jälkeenpäin, että jos hän olisi tiennyt miten väkivaltainen Good Friday on, hänen firmansa ei olisi elokuvaan koskenut pitkällä kepilläkään.

Hyvin riippunutta gangsteria.

Niin, väkivaltaa elokuvassa todellakin riittää täyttämään elokuvan tittelin innoituksenkin tarpeet: naulaa käsien läpi, rikkinäistä pulloa kurkkuun, veitsellä viiltelyä, haulikolla mahaan ruputtelua ja näin pois päin. The Long Good Friday ennustaa myös rikollisuuden siirtymistä entistä vahvemmin bisneksen puolelle ja yleisiä Lontoon kehityssuuntia, niin omana Thatcherin aikanaan kuin tulevaisuudessakin: Harold Shandin unelmahan on nykyinen Canary Wharf ja vastaavat.

Mainitaan myös ensi alkuun vähän oudolle kalskahtava, Francis Monkmanin elektronisuuttakaan tarpeen vaatiessa kaihtamaton score. Kun se tärähtää käyntiin elokuvan koruttomien alkuhetkien aikana  - yksinkertainen alkutekstifontti ja taustalla vähän rakeisessa paussikuvassa maalaistalo jossain - tulee katsojalle hiukan olo, että mitäs nyt? Pian Monkmanin musa kuitenkin asettautuu niin hyväksi osatekijäksi elokuvan ajankuvan rakentumista yhdessä muun muassa nyt edesmenneiden, runneltujen Lontoon satama-alueiden kanssa, että oksat pois.

Erikoismaininnan ansaitsee myös elokuvan loppukuva, joka on yksinkertaisuudessaankin yksi leffahistorian hienoimpia. Niin katsoja kuin kohdekin saavat pohtia yrittämisen hintaa, Monkmanin karun ja tarttuvan teeman lyödessä taustalla meditaatiohetken tahtia.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri (US, 1980-luku, Nitraatin suosikki näistä kolmesta)
Traileri (UK, 1980-luku)
Traileri (UK, 2015 uudelleenjulkaisu)
Elokuvan soundtrack (Spotify). Sisältää myös Haroldin parhaita urahduksia!

The Eagle Has Landed / Kotka On Laskeutunut (UK 1976, John Sturges)

Berlin, Studley Constable base here. The Eagle has landed.

A German plot to kidnap Sir Winston Churchill unfolds at the height of World War II. (IMDB)

Kun Toisen Maailmansodan tappio alkaa häämöttää fanaattisimmankin naasun näköpiirissä, saa Saksan ylin johto arveluttavan neronleimauksen. He määräävät alaisensa laatimaan hullun suunnitelman sodan jarruttamiseksi. Nämä ideoivatkin pienen kommandojoukon lähettämisen itä-englantilaiseen rannikolla sijaitsevaan pikkukylään(*) ja siellä vierailevan Winston Churchillin kaappaamisen. Sotaa tempulla ei enää voitettaisi, mutta ehkä ehdottoman antautumisen ehdoista pääsisi tuommoisella pantilla vähän neuvottelemaan?

Homman hoitamisen nakki napsuu ihan sieltä ylimmältä, hermosta tärisevältä meemitaholta, valuen Amiraali Canariksen (Anthony Quale) kautta yrmylle eversti Radlille (Robert Duvall). Tämä hamuaa potentiaalisen itsemurhatehtävän käytännön työhön änkyrän sotasankari Kurt Steinerin (Michael Caine) miehineen. Mukaan mahdutetaan myös semisiviiliapua, velmun IRA-miehen Liam Devlinin (Donald Sutherland) muodossa.

Kotka toimii elokuvana lähes pelkästään parista ansiosta. Ensinnäkin sen roolitus on erinomainen. Michael Caine, Donald Sutherland (jonka hahmo Devlin sai paljon synkemmän kaksosen puoli vuosikymmentä myöhemmin, varsin katsottavassa Neulansilmässä) ja Robert Duvall olivat näihin aikoihin uransa parhaassa tikissä.

Mission possible! (Michael Caine, Sven-Bertil Taube, Robert Duvall, Donald Sutherland)

Sivuroolitkin on pippuroitu laadulla: ihqu Jenny Agutter Devlinin mielitiettynä Mollyna, Donald Pleasence käkättävänä Himmlerinä, Michael Byrne Radlin sihteerinä Karlina, Sven-Bertil Taube (heja Sverige!) Steinerin oikeana kätenä kapteeni von Neustadtina, Jean Marsh semiafrikaans-sakufani Joanna Greynä, jne jne. Liittoutuneiden joukoille astikin riittää hyvää, kun Larry "J.R." Hagmanin semikoominen aluekomentaja Pitts ja tätä paljon jermumpi kapteeni Clark (Treat Williams) ovat kankaalla tähtilippua heiluttamassa.

Toisekseen Kotka toimii kässärinsä ansiosta. Tekstin on Jack Higginsin romaanista onnistuneesti sovittanut hyvästä sukupuusta ponnistava Tom Mankiewicz. Hän oli ohjaaja Jospeh L. Mankiewiczin (mm. Kaikki Eevasta, 1950) poika ja käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin (mm. Citizen Kane, 1941) veljenpoika.

Tarina sinällään on tietysti puhdasta mielikuvituksen tuotetta, vaikka Mussolinin pelastusoperaatiota vähän viistetäänkin. Sotaleffoissa Nitraatti on muutenkin aina pitänyt eniten tällaisista pienimuotoisista (ainakin osaa ottavien joukkojen määrissa laskettuna) tarinoista, joten sekin rasti saadaan Kotkassa leimattua.

Irkku ja herkkumirkku. (Donald Sutherland, Jenny Agutter)

Kotkan tarina aukeaa hiljakseen kuin hyvä kirja, jossa suunnitelma ja sen suorittajat, samoin kuin muut tielle eksyvät pelurit esitellään nautinnollisessa rauhassa ja tarpeellisen yksityiskohtaisesti. Toisin sanoen elokuvan hyvin tehty ekspositio ei ehdi käymään hermoille ennen kuin ramppa alkaa kalkattamaan.

Elokuvan heikko lenkki on kuitenkin sen ohjaus. Nitraatti ei äkkiseltään muista toista yhtä selvää tapausta, jossa tämän nimenomaisen kulmakiven huteruus murentaa lopputuotetta kaikkein pahiten. Homeisilta teloiltaan ohjaajaksi raahattu vanha Hollywood-veteraani John Sturges (mm. Suuri Pakoretki, 1963) tekee parhaansa sabotoidakseen elokuvan kaikki hyvät puolet.

Ohjaustyöstä aistii harmillisen vahvasti flegmaattisen 'olen vain töissä täällä' -viban. Tuohon aikaan jo alkoholisoitunut Sturges ohjasi enää lähinnä jotta saisi hynää kalliiseen avomerenkalastusharrastukseensa. Niinpä elokuvan varsinaisten jännitys- ja toimintaosuuksien alkaessa alkaa leffakin horjua pahiten. Niiden toteutus on harmillisen elotonta luokkaa, kun nousevaa jännitettä tai mukaansatempaavaa toimintaa ei pääse oikein kunnolla syntymään.

Säästäkää yksi luoti ohjaajaa varten, herra Steiner.

Kardinaalisyntinä Sturgesia ei enää elokuvan leikkausvaiheessa napannut ilmaantua paikalle. Siis vaiheessa, jossa moni ohjaaja tekee ihan yhtä paljon duunia onnistuneen elokuvan eteen kuin kuvausvaiheessakin. Se, että elokuvan loppupuoli toimii edes auttavasti, on lyhyen tikun vetäneen leikkaaja Anne V. Coatesin ansiota. Voi vain kuvitella, mitkä tehot joku Steven Spielberg, Richard Donner, Martin Scorsese tai vastaava olisi elokuvan loppupuoleenkin potkinut!

Kotkan tuosta huolimatta Nitraatilta saama suht korkea arvosana puhunee ehkä eniten sen puolesta, että kyseessä on joka tapauksessa oikein katsomismyötäinen WW2-viihdepaketti, vaikka loppu vähän lässähtääkin.

"The picture wasn't bad, but I still get angry when I think of what it could have been with the right director. We had committed the old European sin of being impressed by someone, just because he came from Hollywood." (Sir Michael Caine)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

(*) Mapledurhamin kuvankaunis pikkukylä Oxfordshiressä stunttaa elokuvan fiktiivistä Studley Constablea. Mapledurham on muuten ikuistettu myös Black Sabbathin esikoislevyn kanteen!

Harmaiden Alueella (Kajaanin Harrastajateatteri 2019, Sara Saxholm)

Totuus on tuolla havumetsässä.

Syvällä Kainuun korvessa marjanpoimijat säikähtävät harmaita olentoja. Ovatko ne villieläimiä, avaruusolentoja, muinainen heimoyhteisö, pakolaisinvaasio vai haltioita tai tonttuja? Löydöstä käynnistyy tieteen, median ja kaupallisten intressien välinen kilpajuoksu ja somehässäkkä. Totuuden, huhujen, propagandan, valeuutisten ja unelmien kyydissä rimpuilevat Mega-Median kohutoimittaja Penna Jänis ja rautainen agenttikaksikko Multeri & Kallinen. (KHT)

Maahanmuttoproblematiikkaa tupataan lähestymään vakavana draamana, alahuulet väpättäen. Nopeasti kyllästyttävä muodon toisto on tehnyt aiheeseen kulttuurimatkailusta kokemuksena turruttavan ja pitkästyttävän jo ajat sitten. Kajaanin ammattilavoillakin tuota satsia on nähty vähälle aikaa ainakin parin esityksen verran: pienen lavan Seurakunnan teinien sormiennapsutteluna ja ison lavan laatikkoleikkinä. Juu, kiitos ei.

Harmaiden käsikirjoittaja Anja Tiainen ja ohjaaja Sara Saxholm ovat löytäneet aiheeseen kuitenkin paljon, paljon mielenkiintoisemman ja innostavamman tulokulman: scififarssin. Kainuun metsissä ja tapahtumien rajapinnoissa möyryävät asiaankuuluvasti kaikki oleelliset osanottajat: someklikkejä jahtaavat toimittajat, jotka tyhjäpäisten haastateltaviensa avustuksella keksivät jutut lähinnä omista päistään, rajat kiinni -olmit, järkähtävän taipumaton ja pallohukkainen sisäministeriö, perävalot näkyy -puliveivareiden hyväntekeväisyyskeräykset ja aina tasavarmasti asiat sirkukseksi vääntävät tv:n keskusteluillat.

Sirkushuveja, leivästä ei niin väliä.

Näyttelypuolelta aloitetaan parhaasta päältä: Niki Kunnaksen viheliäinen, korkokengillään ja pampulapäisyydellään(*) Mikki Hiiren kyylätoimittajan ja itsevarman Prinsessa Leian epäpyhän jälkeläisen mieleen tuova toimittaja Penna Jänis(**) on hykerryttävä. Tekstin ja näyttelijän näytelmän loppupuolen teennäinen linjanvaihto Yökylä-Veitolaan oli myös satiirinen tatsi, jota Nitraatti kovasti arvosti.

Niki Kunnas muuten tuntuu ainakin tämän ja Beowulfin bullshittiin ajat sitten väsyneen kääpiökamu Wiglafin perusteella omaavan vahvoja taipumuksia alalle. Nitraatti toivookin, että Kunnas tekisi harrastuksestaan ammatin.

Kakkoseksi Nitraatti pistää Jäniksen työsaran, alienin kanssa seurustelevan tyhjäpäisen Tiinan. Anne-Mari Korhonen saa hahmoon juuri oikean tulokulman, jossa ööhit, äähit, siisniinkut ja emmätiät ovat yhtä aikaa uskottavia ja pirun hauskoja.

Kallinen & Multeri keräävät tavanomaiset epäillyt. (v-o Sanna Mäkeläinen, Iita-Liinu Seppänen)

Iita-Liinu Seppäsen ja Sanna Mäkeläisen Salaisista Kansioista sisäministeriön kautta mankeloitu erikoisasiantuntijapari Multeri ja ja Kallinen säätävät Kainuun metsikössä onnistuneesti. Pedantti-Nitraatin silmäkulmaa tosin alkoi nykiä elohiiri, kun agenttien nimet ja luonteenpiirteet oli käännetty sarja-ajoista äinpäin!

Vaikka kaikki lavalla vetävät hyvin, niin mainitaan vielä erikseen Ilona Oikarisen Yodaa ja Seppo Kääriäistä hykerryttävästi kanavoiva, tapahtumien sivulla klenkkaava Marja-Terttu ja Emmi Hakkaraisen napakka triplatyö matkailuyrittäjä (tokihan Harmaat vetävät uteliaita kuten Ruokolahden leijona aikoinaan) Salli Paattina, Suomi suomalaisille -suunnan oman elämänsä susannakoskena, eli kansanedustaja Pirita Pahka-Visiirinä ja (yhdessä Johanna Välikankaan kanssa) toisena surkuhupaisista ja ratkiriemukkaista ufotutkijoista.

Penna Jänis & Tiina: kakkatehtailijat. (v-o Niki Kunnas, Anne-Mari Korhonen)

Ohjauksellisista ja lavastuksellisista tatseista Nitraatin mieleen jäivät hauska videoinsertti Kauppapaikka 18:n 'ohikulkijahaastatteluista' ja kourallisella rekvisiittaa hyvin henkiin herätetty Harmaiden studio-ilta. Erikoismaininta myös näytelmän kerrassaan ilahduttaville oheismateriaaleille: lööppilehden mieleen tuovan ohjelmalehtisen Nitraatti tulee arkistoimaan huolella. Myös näytelmän julistepuoli toimii. Oletan että kiitos tästä osiosta kuuluu näytelmän graafisesta suunnittelusta vastanneelle Ville Piispaselle: iso käsi Villelle!

Pientä napinaa Harmaissa Nitraatti näkee kestossa, josta olisi voinut hiukan nipistää. Esimerkiksi sinänsä hauska studio-ilta -osio sai pointtinsa läpi kestoaan nopeammin. Myös räjähtävää ja vauhdikasta loppua odottavat kokenevat jonkinasteisen pettymyksen.

Außerirdischer raus!

Nitraatti ei muuten enää väitä edes yllättyvänsä, kun taas kerran kaupungin teatterikauden paras pläjäys nähdään Generaattorin lavalla ja Kajaanin Harrastajateatterin toimesta. Siinä missä Kaupunginteatterin fantasiasatsaus Kesäyön Uni - alun perinkin yksi Shakespearen huonoimpia näytelmiä - oli lähinnä tylsä katastrofi, on Harmaat kerrassaan virkistävää genrekamaa.

Kun Kajaanin Kaupunginteatterin johtajuus on seuraavan kerran katkolla, olisiko syytä luoda katse oman kaupungin tekijöihin päin? Esimerkiksi Sara Saxholm ei välttämättä vaikuttaisi ollenkaan huonolle vaihtoehdolle...

Eniveis; Harmaiden herkkua on tarjolla vielä toukokuun loppuun asti. Nitraatti itse aikoo vielä santsata ja suosittelee lämpimästi lukijoitaan tutustumaan teokseen ennen kuin on myöhäistä: totuus on tuolla Generaattorilla!

Arvosana: 8/10

Harmaiden Alueella Kajaanin Harrastajateatterin sivuilla
Traileri (Facebookissa)
Harmaiden Alueella -näytelmän ihastuttavaa oheismateriaalia:
ohjelmalehtinen (sivu 1 sivu 2), keräyslipuke

"Me maan päällä yksin emme ole."

(*) Blogin kuvat ovat näytelmän harkkakaudelta. Nähdäksenne mitä Nitraatti tarkoittaa, menkää Genelle katsomaan!
(**) Älkää kokeilko hassuja nimiä teatterin tai kirjallisuuden ulkopuolella. Lava ja mielikuvitus pitävät ne hauskoina, elokuvissa ne ovat lähempänä komedian kuolinsuudelmaa. 

Blogin valokuvamateriaali: Ari Kelin & Anja Tiainen.