Shoah (FRA / UK 1985, Claude Lanzmann)

Meditations on the Abyss.

Claude Lanzmann's epic documentary recounts the story of the Holocaust through interviews with witnesses - perpetrators as well as survivors. (IMDB)

Claude Lanzmannin jättidokumentti ottaa nimensä hepreankielisestä sanasta, joka tarkoittaa kaaosta tai tuhoa; siis holokaustia. Lanzmann työsti dokumenttiaan vuoden 1973 lopusta kevääseen 1985, lähes 11 ja puoli vuotta. Ensimmäiset kuusi vuotta tehtiin haastatteluja 14 eri maassa. Kuvamateriaalia kertyi valtavasti. Sen jälkeinen leikkaamisvaihe kesti viisi vuotta.

Shoah on erilainen holokaustidokumentti. Siinä ei kuulla taustamusiikkia eikä siinä käytetä arkistokuvaa. Shoah koostuu pelkistä haastatteluista. Kameran edessä on holokaustista pelastuneita, sivustakatsoneita ja murhaajia. Shoahin kesto on yhdeksän tuntia.

Chelmnon keskitysleiri, joukkohauta.

Vaikka kyseessä ei olekaan kronologisesti etenevä historiallinen dokumentti, saa katsoja silti kuvan tapahtumien etenemisestä. Natsithan eivät keksineet juutalaisvihaa, vaan kaivoivat esiin muun muassa Martti Lutherin kirjoituksia ja pyyhkivät pölyjä vanhoista laeista. Natsien 'suurin' idea ja anti vihalle oli tietysti endlösung, lopullinen ratkaisu.

Holokaustia käsitellään mosaiikkimaisesti: uhrit, tuhoajien kone- ja ihmisosaset, vastarinnan vaikeus, sanan saaminen ulkomaailmaan, Varsovan ghetto. Usein kasvokuvista leikataan ulkoilmaan, hitaisiin kamera-ajoihin holokaustin tapahtumapaikoille nykyajassa. Samalla haastateltava jatkaa kertomustaan. Vaikutelma on katsojan omille mietteille tilaa tarjoava, siirtävä, mietiskelyyn kutsuva.

Haastattelujen yleinen asetelma (v-o): tulkki, haastateltava, Claude Lanzmann.

Claude Lanzmannin (1925-2018) haastattelutaktiikka on hieno. Tämä iso lempeän oloinen jätti ei yleensä esitä suuria kysymyksiä, vaan pieniä. Millaiset sakset sinulla oli käsissäsi kun leikkasit keskitysleirivankien hiuksia? Millainen ilma sinä päivänä oli? Millä kaivoitte maata? Nämä yksityiskohdat ankkuroivat tapahtumat katsojan mieleen. Pieni kasvaa isoksi.

Lanzmannin lempeä ulkokuori on myös tarpeellista petosta. Hän saa jotkut - mahdollisesti vihamieliset - haastateltavat kavereikseen aloittamalla näennäisen asiaankuulumattomilla kysymyksillä. Niiden aikana varomaton haastateltava alkaa jo tietämättään paljastaa todellista karvaansa, ennen kuin holokaustia on edes mainittu.

Auschwitzin kaasukammioiden junalaiturin kyltymätön, ahmiva suu.

 
Ystävällismielisiä haastateltavia hän ohjaa tarvittaessa lempeästi mutta varsin päättäväisesti jatkamaan. Joskus kuvaukset on tehty kohteelta salaa: näin toimitaan melkein kaikkien natsien osalta. Holokaustin avittajat jäävät mieleen. Rautatien johtaja, joka ei muka tiennyt mitä hänen raiteitaan pitkin kulkee, vaikka alhaisimmilla veturimiehilläkin tuo tieto oli jo hallussa...

...Katkerat ja kateellisuuden parkitsemat maalaiset, jotka vauvasta vaariin virnuilivat ratojen varsilla, tehden kurkunleikkauseleitä ohikulkevien tavaravaunujen juutalaisille, samalla kun ottivat heidän omaisuuttaan ja asuntojaan itselleen. Näiden ihmisten väitteet, että eleet olivat muka ystävällismielisiä varoituksia juutalaisille heidän kohtalostaan ovat typerryttävän epäuskottavia.

"- So you want to die. But that's senseless. Your death won't give us back our lives. That's no way. You must get out of here alive, you must bear witness to our suffering and to the injustice done to us." Filip Müller, henkiinjäänyt.

Ja henkiinjääneiden uhrien kertomukset. Maahan haudattujen lankkuihmisten esiinkaivuu. Ihmisvuoren vyöry kaasukammioiden ovien auetessa: kun valot 'suihkuista' sammuivat ja tappava kaasu kohosi, kiipesivät vahvimmat (miehet) tässä lopullisessa kaaoksessa ylöspäin pitkin heikompien (lasten, naisten) kehoja. Alimmat ja pienimmät ruumiit olivat murskana, lattia täynnä eritteitä...

Eloonjääneiden kertojien rauhallisuus, usein jopa jonkinlainen lempeys yllättää alussa, mutta muuttuu koko ajan ymmärrettävämmäksi. Nämä ovat kurkistuksia ja muistoja maailmasta, jossa järki lakkaa toimimasta.

Treblinkan keskitysleiri, muistomerkki. Louhoskivet symboloivat hautakiviä.

Shoah on yksi suuria dokumentteja. Kertomus siitä, miten mahdottomasta tuli mahdollista. Vaikka se on yhdeksän tuntia sanoja, tekee sen loputtua mieli vain hiljentyä, pohtia matkaa, historian elävää kosketusta, todistamista. Ja miettiä taas niitä pienimpiä, turruttavimpia faktoja. Kuten vaikka sitä, että uhrikuljetukset keskitysleireille olivat maksullisia.

Mutta alle neljävuotiaat matkustivat ilmaiseksi.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

PS: Nitraatin aikaisemmat pistot aiheeseen: pseudodokumentti Tahdon Riemuvoitto sekä totuuspohjaiset fiktiot Son of Saul, Tule ja Katso, Ida.

Kymmenen levyä, miinus yksi

Syylliset.

Nitraatti sai tässä taas yhden niistä somehaasteista. Tällä kertaa pyydettiin listaamaan kymmenen albumia, jotka ovat suuresti vaikuttaneet Nitraatin musiikkimakuun, eikä valintoja saisi selitellä. Mutta miksi nähdä vain vähän vaivaa, jos voi nähdä paljon enemmän vaivaa? Haasteeseen lättyjä valkatessaan kun Nitraatti haistoi aika iisin blogiaiheen, jolla olisi kätsy palata kehiin pienen pelitauon jäljiltä.

Huijauksen maku on tässä Nitraatilla kuitenkin yhtä vahva kuin Anakinin kaipuu pimeälle puolelle: kymmenen sijasta mennään yhdeksällä koska se näyttää kollaasina kivemmalle, jo ensimmäinen valinta pistää riman väpättämään olemalla single, ja levyjä totta vie selitellään. Lätyt ovat siinä aikajärjestyksessä jossa ne Nitraatin makua ovat aikojen saatossa muokanneet.

1: Merja Rantamäki: Jossain (1977)

Nitraatin ensimmäinen valinta huijaa heti rankasti olemalla albumin sijaan single. Jossain on yksi ekoja Nitraatin muistamia lauluja. Junnu Vainion varsin synkänpuoleista ekologiaa uhkuneen sanoituksen ja Merja Rantamäen eloveenaa tihkuneen äänen kontrapunkti on varmasti tehnyt aika lähtemättömän vaikutuksen pieneen Nitraatti-pilttiin!

Toinen samojen aikojen veto joka olisi yhtä hyvin voinut päätyä listalle, on Paula Koivuniemen Kapteeni Aika. Sen lapsia hamuava päähenkilö lasten enkelikuoron säestämänä ei pikku-Nitraatista kuulostanut todellakaan hempeälle, ennemminkin kyseessä oli pure horror -osastoa. Kapteeni Aikaa Nitraatti onkin tuosta lähtien yrittänyt päättäväisesti karttaa.

2: Mika Sundqvist: Hormonihiiret (1982) 

Syksyn Sävel represent! Nitraatin eka omalla rahalla ostama tekele. Eihän tätä nyt enää kuuntele selvinpäin erkkikään, mutta tuolloin ei Nitraatin mielestä paremmasta ollut väliä. Varoittava muistutus siitä, että ihan kaikki parhaus ei ehkä sitten pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna olekaan niin kummoista. Ensimmäinen kerta kun näin Nitraatille tapahtui, mutta ei viimeinen.

3: Iron Maiden: Piece of Mind (1983)

Katu-uskottavampi Nitraatti nähtiin jo heti seuraavana vuonna. Levyn hankintareissu tosin oli aavistuksen nolo, kun kaupan setä ei suostunut hurjakantista levyä pikkuruiselle Nitraatille myymään ennen kuin äiti oli mukana ostoksilla.

Samalla reissulla ostetun Fouga-Magisterin koottavan pienoismallin pakkauslaatikon kolistessa pyörän sarvissa roikkuvassa muovipussissa Iron Maidenin kasetinkantta vasten, sinkutti pikku-Nitraatti tuulispäänä kotia kohti painamaan mankan play-nappia. Seitkyt- ja kahdeksankytluvun hevi on vieläkin Nitraatille sitä ainoaa oikeaa heviä.

4. Leonard Bernstein, Kiri Te Kanawa, José Carreras & co: West Side Story (1985)

Ylä-asteen musatunnilla eka kerran kuultua. Pikkukovan teininalku-Nitraatin piti siinä vähän yrittää kavereille heh heh hehetellä, että tämmöistä tiluliitä, vanhojen ihmisten musiikkia, ei tätä kasarihevari kuuntele. Syvällä kuitenkin kuumotti: perkele kun on hyvää.

Tunnin jälkeen, kun kaikki muut oppilaat olivat varmasti jo kuulo- ja näköetäisyyden ulkopuolella, niin opelta kysymään, että mikä se oli!? Kannesta tiedot muistiin ja kirjastoon. Nitraatin musikaalihimon sytyttäjä. Tämä saa tässä edustaa myös klassista musaa, vaikkei tietysti sinänsä ehtoja täytäkään.

5. Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin vanha kuin aikuinen / Paha Maa (1987-1988)

Ysäriä kohti tultaessa ja hevin alkaessa jo vähän piiputtaa, alkoi Nitraatti löytää muutakin. Kake oli (ja on) Nitraatin musamaun peruskiviä, ehkä vähän roolimallikin? Noh, ainakin tuolloisen Kaken boheemi vittumaisuus vetosi myös yrmyyn teini-Nitraattiin.

6. Bauhaus: Press the Eject and Give Me the Tape (1982)

Samoihin aikoihin Kaken kanssa kiehtoi ulkomainen goottirock: Nick Cave jne. Valkataan nyt vaikka tämä. Peter Murphyn ja bändin muiden jätkien asennesynkistely uppoaa edelleen otolliseen maaperään, kuten kaikki muukin tämän listan kama. Tai siis... Sundqvistia tietysti lukuunottamatta. Vaikka jokin juustoisuus voikin välillä huvittaa.

7. Reservoir Dogs: Official Motion Picture Soundtrack (1992)

Tarantino vakuutti paitsi (melkein) esikoisensa ohjaajana, myös aika next-level kuvan ja pop-musan yhteennaitattajana. Tämä taito miehellä on säilynyt hyppysissään läpi koko uran. Nitraatin fyysisimpiä leffateatterikokemuksia oli RD:n alku, kun sydän tuntui jättävän lyöntejä väliin hidastetun alkutekstimontaasin aikana, The George Baker Selectionin Little Green Bagin pauhatessa.

8. Suomi-Rock 1979: Suomalaisen rock-musiikin kehitys Elviksen kuoleman jälkeen (1994)

Nitraatti löysi suomipunkin ja varsinaisesti muun sen aikaisen suomimusan vähän myöhäisheränneenä. Tämä kokoelma oli yksi iso syy tutustua tavaraan tarkemmin.

9. Robyn: Don't Stop the Music (2002)

Tuohon ylläolevaan 1-8 sapluunaan on tällä vuosituhannella lisätty lähinnä kaksi asiaa: nainen ja syntikka. Ruotsin satakieli on kaikista alan ehdokkaista Nitraatille se Suurin Juttu. Keep This Fire Burning hulvahti korviin satunnaissoittolistalta Anttilan liukuportaissa. Sitä ajeltiin pariin kertaan ihan vain, että sai kuunnella biisiä keskeytyksettä.

Anttilaa ei enää ole, mutta Robyn kelpaa edelleen - vaikka neidin uusin lätty oli kyllä melkein yhtä kova pettymys kuin Anttilan levyosaston häviäminenkin. Robyn saa tässä edustaa myös kasarin synapoppia, joka on sekin alkanut Nitraatille maistua toden teolla vasta tällä vuosituhannella.

Bonus: Keep Shelly in Athens: Horizon's Glow -Ep (2020)

Pettymyksistä tulikin mieleen, että Keep Shelly in Athens (2010- ) ei ole niitä vielä ehtinyt tarjoamaan ainoatakaan. Nitraatin huomiokentässä vuoden verran keikkunut kreikkalainen elektropop-duo, josta jo puolet on vaihtunut - sota ei selvästikään yhtä naista kaipaa. Kasaripop on tässäkin Nitraatin suuresti nauttimassa bändissä vahvasti läsnä.

Systemsprenger / System Crasher (Saksa 2019, Nora Fingscheidt)

Ydinsotaa apatiaa vastaan. (Helena Zengel)

On her wild quest for love, 9-year-old Benni's untamed energy drives everyone around her to despair. (IMDB)

Bernadette 'Benni' Klaaß (Helena Zengel) on yhdeksänvuotias tyttö, jolla on suuria ongelmia pärjätä elämässään. Hän on sairaalloisen voimakastahtoinen, hyper-energinen ja kärsii pahoista lapsuusajan traumoista, joiden seurauksena Benni sekoaa täysin jostain niin viattoman tuntuisesta kuin kasvojensa koskettamisesta.

Ongelmia on myös häntä auttamaan pyrkivillä ihmisillä. Bennin äiti Bianca (Lisa Hagmeister) kyllä yrittää, mutta ei millään pysty pärjäämään eläimellisen ja räjähtelevän lapsensa kanssa.

Kokopäiväkapinallinen.

Benni onkin näennäisen loputtomassa kierteessä, jossa hän ei pärjää yhdessäkään sijoituskodissa, eikä häntä voida vielä siirtää alhaisen ikänsä takia teini-ikäisille tarkoitettujen palvelujen piiriinkään, vaikka ne hänelle jo paremmin sopisivatkin. Benni on siis elokuvan tittelin systeeminmurtaja, tai väliinputoaja.

Tässä myllyssä häntä pyrkii auttamaan koko joukko aikuisia ihmisiä, joista kaksi nostetaan enemmän esiin. He ovat ilmeisesti loputtomalla kärsivällisyydellä varustettu nuorisotyöntekijä rouva Bafané (Gabriela Maria Schmeide), joka yrittää auttaa Bennia löytämään loppuelämän kotinsa ja Michael 'Micha' Heller (Albrecht Schuch), itsekin kovan menneisyyden omaava nuoriso-ohjaaja, joka on erikoistunut ongelmaisten teinien auttamiseen ja vastuuseen opettamiseen.

Kun rakkaus ei riitä. (Lisa Hagmeister, Helena Zengel)

Nora Fingscheidt on ohjannut ja käsikirjoittanut aiheesta rajun ja raikkaan elokuvan. System Crasherista puuttuu kiitettävästi lavastuksen maku ja käsivarakameran käyttö vie meidät osaltaan varsin auttavasti sisään Bennin vuoristoratamaailmaan.

Vaikka aikuiset vetävätkin hyvin - erityisesti Bianca-äidin ja rouva Bafanén romahdukset jäivät Nitraatin mieleen, ja mainitaan vaikka tässä myös Axel Wernerin hupaisa pieni veto maatilan isäntä Bockelmannina - on System Crasher ennen kaikkea pääosan esittäjänsä, eli nuoren Helena Zengelin elokuva.

Kun apu ei riitä. (Gabriela Maria Schmeide, Helena Zengel)

Zengel - käytännössä roolihahmonsa ikäinen näyttelijänalku - on pääroolissa kuin luonnonvoima ja kerta kaikkiaan ilmiömäinen. Nitraatilla ei ole mitään ongelmaa nostaa Zengelin Benniä siihen kouralliseen lasten ja varhaisteinien tekemiä rooleja, jotka ovat Nitraattia eniten päräyttäneet.

Katsoessa voi todellakin uskoa näkemänsä, vaikka Bennin käyttytyminen tuntuukin aina välillä pakenevan katsojan ymmärrystä. Niin, se ymmärrys. System Crasher on myös mainio esimerkki elokuvan empatiavoimasta, josta mm. kriitikko Roger Ebert aikoinaan kirjoitti.

Benni & räjähtävä raivokohtaus #3242343092384.

Ei Nitraatilla ole Bennin kanssa toivottavasti kovin paljon yhteistä, mutta kyllä tätä elokuvaa katsoessa pystyy kuitenkin jotensakin ymmärtämään tyttöä, tämän motiiveja, sekä hänen hapuilevia yrityksiään saada elämäänsä jotain rakasta, pysyvää ja luotettavaa.

Katsoessa System Crasheria Nitraatille muuten tuli huvittavana sivujuonteena mieleen myös kaikki ne tunteidensa sokaisemien vanhempien vakioheitot ongelmalapsistaan, kuten "kyllä sitä pitää luonnetta olla, että pärjää tässä maailmassa", "se on vaan vähän vilkas", tai "ai, sä et sitten varmaan vaan pidä lapsista". Tästä eteenpäin mieleen saattaa noita kuullessa hiipiä myös joitain valikoituja Bennimäisiä kuvia...

Luonto & hetkellinen, häviävä mielenrauha.

Pientä natinaa Nitraatilta irtoaa System Crasherin tarpeettomasti pitkitetystä multilopusta. Osa tuosta tarpeettomuuden tunnusta tosin juontunee siitä, että Nitraatti toivoi pätkää katsoessa Bennille onnellista loppua, mutta mitä pidemmälle edetään, sitä mahdottomammaksi se tuntuu käyvän.

System Crasher onkin siitä harvinainen elokuva, että se on hyvä, mutta tietyn vaiheen jälkeen sen alkaa toivoa loppuvan mahdollisimman nopeasti. Tosin yleensä tuollaisen toiveen syy elokuvaa katsoessa johtuu jostain ihan muusta!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

PS: Ne muut Nitraattia eniten päräyttäneet lasten roolityöt. Tekojärjestyksessään, ylävasemmalta oikealle lukien:

Tatum O'Neal (Addie Loggins, Paper Moon, 1973), Anna Paquin (Flora McGrath, The Piano, 1993), Hailee Steinfeld (Mattie Ross, True Grit, 2010) ja Quvenzhané Wallis (Hushpuppy, Beasts of the Southern Wild, 2012). Jos jokin näistä on näkemättä, niin katsokaa ihmeessä.

PPS: Anna Paquinin Oscar-kiitospuheen alku on muuten yksi ilahduttavimpia asioita, minkä ihminen voi nähdä!

World of Warcraft - Lyhyttä pidempi oppimäärä

Stay awhile... stay forever! WoW:in entisiä ja nykyisiä silmäätekeviä.

Tällä kertaa Nitraatti esittelee sen kaninkolonsa, minne hän joka vuosi häviää muutamaksi tai useammaksi kuukaudeksi. World of Warcraft on suurin ja kaunein monen pelaajan miekkaa, magiaa ja sähkömoottoreita yhdistelevä tietokoneverkkoroolipeli (mmorpg).

WoW puksuttaa nyt jo lähemmäs 20 vuoden ikäisenä; pelin ekat serverit kun nousivat tervehtimään pelaajakansaa jo vuonna 2004. Itse pelin maailma on tätä verkkopeliä vanhempi ja peruja mm. rooli- ja lautapeleistä, sekä vanhemmista yhden pelaajan tietokonepeleistä.

Luvassa on peruskatsaus WoWiin, mutta pilke silmäkulmassa. Nitraatti on vieraillut WoWin peilimaailmassa tämä kevät mukaanlaskettuna jo kymmenen vuotta, eikä ole viimeiseen viiteen ja risat niistä enää edes pelannut mitään muita pelejä.

Portaali Digi-Narniaan. Hahmojen valintaruutu.

Nitraatti myös keksii tässä artikkelissa aika monelle WoW-maailman asialle omasta päästään / pienellä googletuksella suomenkieliset nimet, koska se Nitraatista tunnosti hauskalle idealle. Puristeille alkuperäiset pelitermit ovat ensiesiintymisensä aikana aina yhden kerran suluissa

1. Hahmon luonti I: valitse rotu (race)

Ihan ensteksi valitaan jompikumpi puoli ikuisessa konfliktissa. Haluatko olla osa savihökkeleissä ja luolissa asustavaa, lapsiasyövää örkki- ja epäkuollutlaumaa, vai puhdasotsainen Kunnon Kansalainen ihmisten, kääpiöiden ja muiden kivojen kanssa? Heillä on myös hökkeleitä ja luolia, tosin he kutsuvat niitä 'taloiksi' ja 'linnoiksi'. Toisin sanoen: haluatko kuulua Laumaan (Horde), vai Liittoumaan (Alliance)?

Tämän valinnan jälkeen pääset sitten valkkaamaan rotuasi (tai no oikeastaan lajiasi, mutta enivei), jotka ovat molemmilla osapuolilla erilaiset. Jokaisella rodulla on kourallinen pieniä erikoisominaisuuksia, esimerkiksi joku erikoinen hyökkäys- tai puolustusmekanismi, tai joku elämää helpottava lisäominaisuus. Esittelyssä asteriskilla (*) merkityt rodut kuuluivat peliin alusta lähtien, muut on lisätty peliin ajan kanssa erillisissä lisäosissa.

v-o: Örkki, hylätty, nauta, peikko, verihaltia, hiisi, pandakas.

Laumassa valinnanvara on:

Örkit* (orc). Tolkienistakin tutut, tuskin näitä tarvitsee selittää yhtään sen enempää kuin ihmisiäkään (kts. alla).

Hylätyt* (forsaken). Piilevälle gootille meissä kaikissa. Epäkuolleita mustan huumorin spesialisteja. Näiden vaivoin magialla kasassa pysyvien hylättyjen parissa huuli kirjaimellisesti lentää!

Naudat* (tauren). Käveleviä lehmiä. ISOJA käveleviä lehmiä. WoWin inkkarit!

Peikot* (troll). Sillan alta tullimaksuja kyselemästä pelattavien rotujen joukkoon. Kengät ovat näiden kannibaalien mielestä luusereille. WoWin jamaikalainen pössyttelijärotu.

Verihaltiat (blood elf), nuo Azerothin britney spearsit.

Hiidet (goblin), Lauman huumorirotu. Käsistään taitavia ja puhetavaltaan kuin Jersey Shore -realitysta tai Sopranosista karanneita olioita.

v-o: Yösyntyinen, korkiavuorinauta, marrasörkki, ylitrolli, ketukas.

Yösyntyiset (nightborne). Tuhmia lapiokätisiä magian kanssa hästääviä haltioita. Todellinen syy olemassaololle on se, että Laumakin sai ulkomuodoltaan yöhaltian (kts. alla) näköisen rodun pelattavakseen.

Korkiavuorinaudat (Highmountain tauren). Aika sama nauta, vähän eri ulkonäkö.

Marrasörkit (Mag’har orc). Aika sama örkki, vähän eri ulkonäkö.

Ylitrollit (Zandalari troll). Aika sama trolli, vähän eri ulkonäkö.

Ketukkaat (vulpera). Lauman iiiikmitensöpööö!!!-rotu. Käveleviä pikkuisia aavikkokettuja.

v-o: Ihminen, kääpiö, yöhaltia, menninkäinen, torjuttu, sudekas, pandakas.

Liittouma valitsee seuraavista:

Ihmiset* (human). Tunnette varmaan tämän valitettavan tapauksen hyvin. Kaikessa hyvä, ei missään paras.

Kääpiöt* (dwarf). Tolkienistakin tutut. Tykkäävät istua alas ja laulaa kullasta.

Yöhaltiat* (night elf). Mystiset isot lapiokätiset metsänelävät. Nitraatti epäilee että nämä lähinnä syövät sieniä ja harrastavat päivät pitkät tantraseksiä. Jos joku näistä avaa suunsa kertoakseen sinulle pienen tarinan, juokse. Tarina ei ole pieni eikä lyhyt, ikinä.

Menninkäiset* (gnome). Liittouman huumorirotu. Pieniä ja söpöjä teknisten laitteiden kanssa päkertäviä vitsiniekkoja. Herättävät lähinnä noista syistä useissa pelaajissa puhdasta murhanhimoa.

Torjutut (draenei). Liittouman missirotu – nättejä kaviollisia avaruuslehmiä. Kyllä, luit oikein.

Sudekkaat (worgen). Ihmissusia. Kewl-mittarin wowikuninkaat.

v-o: Kuiluhaltia, valoveistetty, malmikääpiö, kul tira, mekanomenninkäinen.

Kuiluhaltiat (void elf). Toiselta olevaisuuden tasolta hiippailleet mustanpuhuvat haltiat – todellinen syy olemassaololle on se, että Liittoumakin sai ulkomuodoltaan verihaltian näköisen rodun pelattavakseen.

Valoveistetyt Torjutut (Lightforged Draenei). Sama, pikkaisen eri näköinen.

Malmikääpiöt (Dark Iron Dwarf). OG maanalaiset mustuaiset.

Kul Tira-ihmiset (Kul Tiran humans). Painonvartijoihin kuulumattomia pulluroita saaristoihmisiä.  

Mekanomenninkäiset (Mechagnome). Menninkäisten kyborgit. Mitä perkelettä?

Lisäksi molemmat puolet voivat myös pelata Pandakkaita (Pandaren), jotka ovat isoja palluraisia kahdella jalalla – tassulla – steppailevia pandoja. Kysymys tietysti kuuluu, että kuka niitä haluaa pelata. Ehkä furryt?

Luokkaleegio. Järjestys ylävasemmalta oikealle sama kuin tekstissä.

2. Hahmon luonti II: valitse luokka (class)

Jokaisella hahmolla on joku luokka johon hän kuuluu. Jokaisella luokalla on kolme tai useampi aliluokka eli rooli eli erikoisala (specialization), joista minkä tahansa voi valita käyttöönsä. Hahmon luokka, mutta eritoten hahmon aliluokka määrittävät hahmon roolin.

Rooleja on periaatteessa kolme. Tankit suojaavat muita hahmoja. Parantajat parantavat muita hahmoja (ja itseään). Taistelijat, noh taistelevat – joko lähitaistellen tai kaukomatkan asein. Hahmon rotu rajaa joitain luokkia jo kättelyssä pois – rajoite josta Nitraatti ei ole koskaan pitänyt. Lisäksi luokka rajoittaa käytettävän esineistön määrää. Klassisesti esimerkiksi velhot eivät hillu metallihaarniskassa, eikä paladiini koske taikasauvoihin.

Myrskytuuli (Stormwind), ihmisten pääkaupunki. Taempana siivu Elwynn-metsää.

Luokkia on tarjolla seuraavasti:

Druidi (druid). Muotoaanmuuttavia Earth First – hippejä. Pelin monipuolisin roolivalikoima ja eniten nappuloita mitä painella. Aloittelijalle jotain muuta kuin näitä suosittelee Nitraatti.

Metsästäjä (hunter). Kaikkien rakastama ja vihaama ’hunu’. Jousipyssy tai tussari ja oma hurja itse pyydystetty lemmikkipeto tappokaverina vetoavat vuodesta toiseen moniin pelaajiin.

Maagi (mage). Pelin Gandalfit jotka syytävät sormenpäistään tuhoa ja muuta. Pitkä mekko melkein pakollinen asuste.

Munkki (monk). Kung-fu’a ja rääsyjä.

Paladiini (paladin). 'Sietämättömiä op jeesustelijoita', kuuluu yksi mielipide. Toista mielipidettä vielä odotellaan.

Ogrimmar, örkkien pääkaupunki. Takana siivu Durotarin aavikkotasankoa.

  
Pappi (priest). Parantaa tuulessa ja tuiskeessa.

Varas (rogue). Jokaisen perttuunpökkijän unelmaluokka. Laitapuolen cityihmisiä. Kun lyö, tekee kipeää.

Shamaani (shaman). Sekoitus maagia, soturia ja druidia. Jees kaikessa, ei missään paras. Paljon nappuloita mitä painella, joskus jotkin niistä jopa tekevät jotain.

Noita (warlock). Vähän kuin maagi, mutta voima tulee joiltain sarvipäiltä. Maagin raskas goottiversio, jolla monasti kaverina vielä joku sarvipääolio.

Tätä kirjoittaessa uusimman lisäosan Allianssiin liittyneiden Kul Tira -ihmisten Boralus -merenrantakaupungin satama-alueita.

  
Soturi (warrior). Miekkaa, kirvestä, mitä vaan, kilvellä tai ilman. Og perseellepotkija.

Näiden lisäksi tarjolla on kaksi sankariammattia:

Kalmaritari (death knight). GoT:in White Walkerit ovat varmasti monelle tuttuja. Tässä rotu, joka oli aikoinaan enemmän kuin vähän Martinin kirjasarjan innoittama lisä peliin.

Pirunmetsästäjä (demon hunter). Näiden haltiamaisten demoninmetsästäjien siivenläpsyjen äänet eivät onnistu peittämään alleen pelaajakansan 'nerffatkaa nämä two-buttonit heti!' -huutoja.

Hahmon roolin valinnan lisäksi pääsee tietty valitsemaan sukupuolensa ja ulkonäkönsä. Äänet hahmoille on tosin lukittu valmiiksi – jokaisella rotu- + sukupuolikombolla on oma, mutta vain yksi äänisetti.

Tavaranväkerrystä eli ammatinharjoitusta! Kyllä, kaikista kuvassa näkyvistä napeista painamalla tapahtuu jotakin. Mutta ei huolta, peli opettaa kaiken rauhallisesti pelaajalleen.

3. Hahmon luonti III: valitse ammatit (professions)

Vaikka ammatit ovat valinnaisia, eli niitä ei ole pakko ollenkaan harjoittaa, lähes kaikki pelaajat tykkäävät väkertää jotain. Niistä saa itselleen vaihtoehtoista ajankulua ja vänkiä etuja. Myymällä keräämiään raaka-aineita - tai niistä tekemiään arveluttavia väkerryksiä - muille pelaajille saa vähän (pelin sisäistä) rahaa taskunpohjalleen.

Ammatteja jokainen hahmo saa valita kaksi. Ehdokkaat ovat:

Alkemisti (alchemy). Pullojen ja puteleiden tekoa ja lyijyn muuttamista kullaksi. Vai oliko se toisinpäin?

Seppä (blacksmithing). Kilpihaarniskojen ja aseiden valmistusta ahjoissa.

Lumoaja (enchanting). Olemassaoleviin esineisiin lisäpotkua loitsimalla.

Huutokauppa. Täällä hyödyke kohtaa kuluttajansa.

Insinööri (engineering). Nitraatin suosikkiammatti. Kaikennäköistä elämänhelpotus- (ja välillä lopetus) -teknologiaa. Ei mikään rahasampo, mutta loputon ilon aihe.

Kaivertaja (inscription). Lumoajan (kts. yllä) sukulainen.

Korustaja (jewelcrafting). One ring to rule them all. Maagista sormusta, kaulakorua ja semmoista.

Nahkuri (leatherworking). Hänen orsillaan valmistuvat nahka- ja ketjupanssarit.

Räätäli (tailoring). Mekkokankaasta jotain hyödyllisempää.

Tavaraa, tavaraa, tavaraa. Valpurin roippeita.

Lisäksi on muutama keräilyammatti joiden taitajat eivät varsinaisesti osaa valmistaa mitään, mutta heidän keräämänsä raaka-aineet ovat elintärkeitä monille muille ammateille:

Kasvitiede (herbalism). Osaat kerätä kasveja maastosta. Muut ammatit tarvitsevat näitä materiaaleikseen – lähinnä alkemistit ja kirjurit.

Kaivaminen (mining). Osaat kerätä malmeja maastosta. Muut ammatit tarvitsevat näitä materiaaleikseen – lähinnä sepät, korukauppiaat ja insinöörit.

Nylkyri (skinning). Osaat nylkeä elukoita. Muut ammatit tarvitsevat näitä materiaaleikseen – lähinnä nahkurit.

Maita ja mantuja. Valpurin talvilinna ajalta jolloin hän oli hiisi.

Vahvimmat Akun Tehdas-synergiaedut saavuttaa tietysti valitsemalla kahdeksi ammatikseen yhden keräilyammatin ja yhden valmistusammatin, jota tuo keräilyammatti tukee.

Kahden valittava ammatin lisäksi jokainen hahmo saa vapaasti vielä harrastaa seuraavia: arkeologia (archeology), kalastus (fishing) ja ruoanlaitto (cooking). Näihin pätee sama kuin pääammatteihinkin: niistä saa ajankulua, jotain pientä etua hahmolleen ja ehkä vähän kilisevää taskunpohjalleenkin.

Näiden lisäksi joillain hahmoluokilla voi vielä olla jokin oma ’ilmainen’ luokan mukana tuleva ammattinsa, varkailla esim. tiirikointi. Ilmaisen ammatin varmin merkki on, että se kehittyy itsekseen samalla kun hahmon kokemus (kts. alla) kasvaa.

Rakettikanan kyydissä mekanomenninkäisten valtakunnassa.

4. Mitä maailmassa voi tehdä?

Ensimmäinen asia mikä tässä yhteydessä pitää todeta on se, että Warcraftin maailma on valtava. Tätä ei voi liioitella. Peliin on lisätty alueita nyt jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, ja se todella näkyy.

Ajatellaan vaikka näin: hahmosi seisoskelee pienen kylän raitilla. Kylää ympäröi maaseutu ja lähistöllä on ehkä muitkin pieniä kyliä. Alueella on myös todennäköisesti ainakin yksi iso kaupunki, joskus useampia. Tämä on maakunta, joka on osa lukuisten maakuntien muodostamaa mannerta.

Näitä mantereita on Azerothin maailman muodostavan kahden ison alkuperäisen mantereen eli Kalimdorin ja Läntisten Kuningaskuntien (Western Kingdoms) lisäksi nykyään jo lähemmäs kymmenen. Tekemisen loppuminen kesken kuvastaa lähinnä kyseisen pelaajan mielikuvituksen köyhyyttä.

WoWin lisäosat. Peliä aloittaessa tarvitsee ostaa vain uusin - muu tulee kaupan päälle, emopeli mukaanlukien. Peliä saa toki kokeilla ilmaiseksi ennen ostopäätöstä, tasolle 20 asti.

WoW:in maailma laajenee isommin noin parin vuoden välein, aina kun peliin julkaistaan sen uusin lisäosa. Nämä lisäosat laajentavat maailmaa, nostavat hahmojen kokemustason rajaa ja tarjoavat uutta pelattavaa ja tarinaa.

Uutta hahmoa aloitettaessa ’levelitys’ eli hahmon kokemuksen kartuttaminen on pääasia. Tasolta 1 aloittavasta märkäkorvasta, joka juoksee pakoon metsän oraviakin, tulee lopuksi (tätä kirjoittaessa) tason 120 supermörssäri, joka pistää (ainakin unissaan) jumaliakin nekkuun.

Kokemusta karttuu useimmista tekemisistä; tehtävien suorittaminen maailmassa ja luolastot ovat niitä yleisimpiä kartutusmuotoja. Maailmassa voi väkertää vaikka mitä. Harjoittaa (jo käsiteltyjä) ammatteja ja tehdä erilaisia tietokonehahmojen antamia tehtäviä (quest) tai tehtäväketjuja, joita riittää rutkasti.

Raidausta.

Eräs pelin aspekti jonka voi jättää lähes kokonaan huomiotta, tai jolla voi täyttää melkein kaiken peliajan - tai mitä tahansa siltä väliltä - on pelaaja vastaan pelaaja (player versus player) -taistelu, jota voi harrastaa soolona tai ryhmissä maastossa, tai kahdesta hahmosta ylöspäin jopa neljänkymmenen hahmon tiimeinä erilaisilla areenoilla ja taistelukentillä, ja - niin halutessaan - koko ajan kovempia vertaisiaan vastaan, yhä paremmilla palkinnoilla.

Yhdessä muiden pelaajien kanssa - mutta yhteistyössä - poukkoillaan myös eräässä pelin suosituimmista osioista eli luolastoissa (dungeons) ja rynnäköissä (raid). Luolastot ovat viiden hahmon yhteinen noin puolituntinen (tai alle) omassa instanssissaan koluaminen, jossa on yleensä välibossit ja loppubossi.

Uusimman lisäosan viimeinen raidboss kohtaa parempansa.

Noissa hahmojen roolit tulevat tärkeiksi: mukaan kun tarvitaan ainakin yksi tankki, yksi parantaja ja kolme taistelijaa. Luolastoista on vielä riisutumpiakin malleja, joissa koostumus voi olla kolme mitä tahansa, mutta ne ovat ainakin Nitraatista varsin tylsää kontenttia. Rynnäköt taas ovat useampituntisia 10-40:n pelaajan megaluolastoja, joissa vastukset ovat tietysti paljon kovempia kuin viiden miehen virityksissä.

Suunnilleen kaikesta tekemisestä pelissä saa hahmolleen rahnaa taskunpohjalle, kokemusta, sekä käyttökelpoisia tai rahanarvoisia esineitä. Suosittua on myös vanhan sisällön koluaminen yksikseen: lähes kaikki ammoisten aikojen kontentti, esim. nuo sen aikaiset isot rynnäköt on vaivatonta mennä yksin läpi, jos hahmo on maksimitasolla.

Kuolema ei ole WoW:issa koskaan kovin kaukana. Noh, se on vain pieni välietappi ennen matkan jatkumista!

Vanhan kontentin tekeminen on muutenkin suosittua ajanvietettä. Siellä pääsee kokemaan uusia vanhoja tarinoita, vaikka maksimitason hahmolla seikkaillessa ei tietysti vaaran tuntua tule kokemaankaan.

Vanhoilta mantereilta löytyviä harvinaisempia esineitäkin voi sitten vaikkapa Lovejoy-tyyliin myydä pelin sisäisessä huutokaupassa muille keräilijä-pelaajille. Tämä kaikki muodostaa pelin vahvan selkärangan. Sen lisäksi tarjolla on paljon pienempää väkerrystä.

Isokin kumartaa - varsinkin kun mätkii vanhaa kontenttia!

Esimerkiksi hahmon varusteiden ja vaatetuksen ulkonäköä voi muokata loputtomiin keräämällä, vaihtamalla ja ostamalla uusia vaatekappaleita (ts. tekstuureja). Kerättävillä lemmikeillä (ei sama kuin hunujen omat pedot) voi tapella toisten pelaajien tai tietsikan ohjaamia lemmikkejä vastaan hupaisassa alipelissä, josta jotkut ovat tehneet itselleen melkein WoW:in päätarkoituksen. Myös erilaisten maa- ja ilmakelpoisten ratsujen keräileminen on suosittua ajanvietettä, ja niitä riittää satoja erilaisia.

Puristeille on nykyään tarjolla myös WoW:in perusversio vuodelta 2004. Sitä saa pelata pelin normaalin kuukausimaksun kylkiäisenä. Pelin kuukausimaksun muuten pystyy maksamaan myös pelin sisäisellä rahalla, jos pelin sisäisen tekemisen rahkeet riittävät.

Valpurin päivärutiini. Tälläinen anaalis-retentiivinen kirjanpito pelissä tekemästään on tietysti optionaalista.

Matkaoppaananne tähän maailmaan on kuvaotoksissa toiminut Nitraatin oma hahmo, Nitraatin nyt jo noin kahdeksan vuotta pelaama malmikääpiö-shamaani Valpuri. Valpuri on Nitraatin ainoa vakavasti pelaama hahmo, ja on ehtinyt olemaan ulkomuodoltaan jo hiisi, torjuttu, pandakas, kääpiö ja nyt viimeisimpänä malmikääpiö.

Hahmon rodun ja puolen vaihto samoin kuin esimerkiksi hahmon pelaaman palvelimen tai hahmon nimen vaihtokin muuten onnistuvat pelin lisämaksullisina palveluina (jotka voi maksaa myös pelin sisäisellä omalla rahalla).

Yksi olennainen lisuke pelissä muodostuu myös pelaajien peliin tekemistä pikku ohjelmista, joita voi ajatella vähän kuin pelin sisäisinä appseina. Nämä helpottavat pelaamista monella tavalla, sisältäen muun muassa vahingon- ja parannuksenteon analysointityökaluja, pelin sisäisen postin käyttöä helpottavia ohjelmia tai vaikkapa luonnosta materiaalienkeräämisessä avustavia tekeleitä. 

Rentoa!

Monesti WoW:in pelaajat liittyvät pelin sisäisiin kiltoihin, jotka muodostuvat muista pelaajahahmoista. Näin apua ja pelikavereita ei tarvitse etsiä kovin kaukaa. Valpuri ei ole sellaisiin juuri kuulunut, vaan polkaisi pystyyn soolokillan jossa ei tarvitse draamailla ja kiistellä (kiltojen peruskauraa) kuin itsensä kanssa.

Summa summarum: WoW tarjoaa kympin ja risan kuukausimaksuunsa nähden aivan naurettavan paljon sisältöä, eikä Nitraatti ole ehtinyt kymmenessä vuodessa juuri pitkästymään. Mistään ei saa ihan samanlaisia kiksejä ja värinöitä kuin tästä pelistä - tosin välillä paussi Azerothin maailmasta tulee tarpeeseen. WoWin kaksikymmenvuotisjuhlia odotellessa: peli jatkukoon!

Linkkejä / matskua:

Wowin  kotisivut
Valpuri
WoWin ensimmäinen traileri
WoWin WotLK-lisäosan tutunoloinen traileri
WoWin uusimman (pelattavan) lisäosan traileri
WoWin tulevan lisäosan traileri
WoWin YouTube-sivut

Valikoituja videomeemejä:

Never Stay Tuned (tv Wow-maailmassa!)
Ni Hao! Goldfarmer's story (pirun matskufarmarit!)
Azerite dwarf (uusimman lisäosan hupailua, auennee parhaiten sen veteraaneille)

Dracula (UK 2020, Mark Gatiss & Steven Moffat)

- One can have too much of a good thing. - Ah, on the contrary. I have always found that too much is exactly enough.

In 1897 Transylvania, the blood-drinking Count draws his plans against Victorian London. (IMDB)

Nitraatin suurprojektin (kts. Post Scriptum -osio alla) lopussa palataan sopivasti ajassa leffojen keksimisen alkuaikoihin, kun wanha kunnon Bram Stokerin 1800-luvun lopun Dracula tuuletetaan perinpohjin uudessa BBC:n ja Netflixin minisarjaversiossa. Muikeasti ja suurimmaksi osin älykkäästi tässä tuodaan aiheeseen uutta verta ja tarjotaan yllätyksiä tarinan läpikotaisin tunteville. Yksi yhteen uusversio Stokerin kirjan kanssa olisikin jo aika turhaa, niin perustavanlaatuisen ja komennäköisen työn Coppola aikoinaan teki.

Minisarjan luojista sen verran, että Mark Gatiss on hyvä genrekirjoittaja (kauhukomediasarja League of Gentlemen, Dr. Who, Sherlock...) ja hauska näyttelijä (samat plus GoT:in kameo Bravosin pankkiirina). Pakkipari Steven Moffat on tuttu Dr. Who'n pitkäaikaisena showrunnerina ja yhdessä Gatissin kanssa uuden Sherlockin luojana. Molemmilla brittimiehillä on hyvä genretausta, dialogintaju ja mustan huumorin taito, joihin perusteet on arvatenkin ammennettu jo kotosaaren äidinmaidossa.

- Ah, the beast revealed. Ravenous for blood and stinking of grave dirt, the sophisticated gentleman nothing more than a veneer.- The sophistication of a gentleman, Agatha, is always a veneer.

Draculassa on kosolti mustaa huumoria. Sarja on myös varsin nykyaikaan kallellaan, vaikka sijoittuukin suurimmaksi osaksi 1800-luvun lopulle. Vaikka tässä piilee oiva mahdollisuus pilata koko juttu, sitä ei juuri pääse tapahtumaan, kun kirjoittajien lajituntemus on tyydyttävän vahvaa. Muuten 1800-luvulla lauotut lakimiesvitsit tai aina hupaisasti toistuva, Draculan sääntöjä kommentoiva "Why? No idea why, it doesn't make a lot of sense" saattaisivat karahtaa kiville.

Draculalla näyttää olleen varsin suunmyötäinen rahoitus ja sarjan lavaste- ja tehostetyö on ihan keskibudjetin filmien tasolla. Muutenkin sarja on tuotantoarvojensa puolesta suht huoliteltu. Musapuolella häärivät leffasäveltäjinäkin tunnetut David Arnold ja Michael Price. Tarjolla on hyvin asiaan sopivasti vahvaa goottisromanttista jousivetoista klasaria. Draculalla ovat myös minisarjan edut: leffaa isompi pituus, mutta ei varsinaisen sarjamuodon tyhjäkäyntiä ja toistoja.

- I love science. Science is the future, Agatha.- And yet you still fear the cross? - Of course I do. Everyone does, that's the problem. It's not a symbol of virtue and kindness, it's a mark of horror and oppression.

Uusi Dracula kertoo myös paljon monia muita aiheversioita enemmän miesten välisestä... kröhm, ystävyydestä. Gatissin ja Moffatin Dracula joka seikkailee läpi Stokerin kirjan ja muotopuoleksi väännetyn perustarinan, on tässä kaikkiruokainen Bi-cula. Avoimesti homoseksuaali Gatiss esimerkiksi virittää Jonathan Harkerin ja Draculan tarinan tasolle, jossa Harker on yksi ja rakkain Draculan morsiamista(!).

Ei siinä mitään, toimii hyvin ja loogisesti. Harker on esiintymisensä ajan oikeastaan Stokerin tarinasta tuttu klassinen orjuutettu palvelija Renfield ja Harker samassa paketissa. Kakkososan Demeter-aluksellakin kuhisee pinnan alla, kun Draculan matkaseurasta löytyy kiellettyä rakkauttaan riutuva miespari.

- I knew the future would bring wonders. I did not know it would make them ordinary.

Gatissin ja Moffatin Dracula kääntää myös moton 'blood is life' monikkoon. Nyt blood is lives, ja veri opettaakin Draculalle tässä versiossa uusia jekkuja, niinkuin esimerkiksi kieliä ja käyttäytymistä - ja nerokkaasti myös syyn - tai ainakin teorian - eräälle vampyyrien heikkoudelle. Gatissin ja Moffatin Dracula on myös melkoinen addikti, tosin tätä yhtäläisyyttä on vampyyrileffoissa tietty käsitelty aiemminkin.

Tanskalainen Claes Bang on hyvä Dracula. Alun tarkoituksellisen teatraalinen Rakkula asettuu nopeasti hillittyyn ja sulavampaan, jopa leikkisään loppumuotoonsa. Jos hänen työstään jää jotain kaipaamaan, niin se tietty ylemmyydentunto jota Draculan hahmo yleensä säteilee jää vähän vajaaksi.

- Then why are you here (in a nunnery)? - Like many women of my age, I'm trapped in a loveless marriage, maintaining appearances for the sake of a roof over my head.

Draculan vastapeluri on tietysti Van Helsing. Tällä kertaa hahmo on väännetty varsin toimivasti naispuoliseksi Agatha Von Helsingiksi. Dolly Wellsin tulkkaama pisteliäs Agatha ei jää hopeamitaleille Draculaa vastaan. Näinhän sen pitääkin mennä. 

Sarjassa on myös muikeita kunnianosoituksia aikaisemmille pitkähammasleffoille. Täysvampyyri-moodissa Draculan maskeeraus ja ilmeet ovat erittäin Hammer-filmien christopherleemäisiä. Anne Ricen Interviewkin saa osansa, kun iso D näkee auringon eka kertaa liikkuvan kuvan kautta (tai ainakin näin oli leffaversiossa, Nitraatti ei enää muista tapahtuiko sama myös kirjassa).

Ensimmäiseksi draculatarinaksi tästä minisarjasta ei (toivottavasti) ole kenellekään, mutta sarjan Draculan tapainen kokenut erikoistuntija saa (suurimmaksi osaksi) vastinetta ajalleen. Sarja koostuu kolmesta puolentoistatunnin osasta:

- Finding you wasn't difficult. A man of your breeding and ego is temperamentally incapable of hiding. One just looks for an unnecessarily tall building, multiple exits, and no view of a church.

1. The Rules of The Beast

Ekassa osassa riutunut Jonathan Harker tilittää linnareissuaan nunnaluostarissa. Luvassa on muun muassa hieno muutosprosessi Harkerille ja Draculalle, kun vierastaan kuppaava herrasmies imee niin kielitaitoa kuin elinvoimaa toiseen suuntaan matkaavalta Harkerilta. Harkerin tarinaa kuunteleva sisar on hupaisa anarkistinunna.

Osassa esitellään myös hauska mytologialisä eli kärpäset. Nämä inhat paskansyöjät kun ovat tässä versiossa Draculan hengenheimolaisia ja hänen airueitaan. Dialogi tekee melko pian selväksi, että tässä Draculassa ollaan uuden Sherlockin jäljillä. Jos se maistuu, on tämä Draculakin paljon helpompi niellä.

- Why would the forces of darkness wish to attack a convent? - Perhaps they are sensitive to criticism.

2. Blood Vessel

Toinen osa on Draculan matka Demeter-purjelaivalla kohti Englantia ja Lontoota. Tässä onkin osio kirjaa, jota ei ennen ole syvällisemmin käsitelty. Stokerin suht vähäisen alkuperäismatskun takia Gatiss ja Moffat saavatkin myllätä paatilla mielensä mukaan. Laivalla väkerretään hiukan Agatha Christiemäistä murhamysteeriä, kun matkustajien sekalainen seurakunta - mukaan lukien Dr. Whon uusi Master Sacha Dwahan tohtori Sharmana - tekee tuttavuutta Draculan kanssa.

Uutta Moffatitonta Whota on muuten varsin tuskaisaa katsoa ja Nitraatti ei ole vielä edes vaivautunut Chris Chibnallin luotsaaman ruttuisen kakkoskauden kanssa. Bram Stokerillekaan ironia ei selvästi ollut aivan vierasta, Demeterin nimi kun tulee Kreikan mytologian sadonkorjuun, viljan ja elävien kasvien jumalattarelta. Luvassa myös hauskaa peilimagiaa tynnyrin nestepinnan kanssa, joka toi Nitraatin mieleen Susanna Clarken mainion Jonathan Strange -kirjan.

- Why always a graveyard? - I like to spend time with people my own age.

3. The Dark Compass

Kuten miesten kehuttu uusi Sherlock, kolmososa tuo Draculan tarinan nykyaikaan. Kolmososa sisältää sarjan hauskimman kohtauksen, kun 1800-luvun herrasmies astuu peruskämyiseen nykykotiin ja luulee omistajia mittaamattoman rikkaiksi, koska televisio, ruokaa ja paljon erilaisia tavaroita! Esko Valtaoja myhäilee epäilemättä tyytyväisenä.

Renfieldin esittelykin on hupaisa, kun tämä ryntää paikalle Draculan humanistilakimiehenä. Renfieldiä esittää sarjan toinen luoja ja kässäröijä Mark Gattiss. Myös verenpunainen, tyylitelty unimaailma ja Draculan vankikoppiaika aiheuttavat hyväksyntää.

Siinä ne hyvät. Sitten jotain aivan muuta. Eniten kritiikkiä kolmososa on saanut siitä, että kirjasta tutut vampyyrinmetsästäjät ovat nykyajassa klubittavia bilehilenuoria. Sinänsä vaikea kieltää mahdollisuutta, että Lucy Westerna ei voisi nykyajassa olla selfietaivaissa keikkuva narsisti. Mutta kun ei toimi, niin ei toimi.

- Two years ago, a church in this town collapsed. The roof fell on the congregation, killed everyone as they prayed, including the children. The priest was the only survivor. Priests are like that. He said to me afterwards that, even in moments like these, he was able to maintain his faith. I told him he should have maintained his roof.

Kolmososa on valitettavasti niitä omeletin rikkoutuneita munia. Kun minisarjaan haluttiin uusi tulokulma, ei kaikessa ole onnistuttu. Kolmososa on kokonaisuuden selvästi heikoin, melkein katastrofaalinen tasontipahdus, jolle Nitraatti ei äkkiseltään keksi vastaavaa ennakkotapausta. Kummisetä kolmonenkin on ihan ok tähän verrattuna.

Jos minisarja olisi ollut kaksiosainen, sille olisi suonut pisteitä yhden tai jopa kaksi enemmän, niin kova kiviriippa tämä kolmonen sarjalle on. Myös draculamytologia riisutaan kolmannen osan loppuun mennessä aivan liian paljaaksi, jättäen loppuajatukseksi vain, että miksi?

Summa summarum: Dracula on varsin hyvä kaksiosaisena ja sisältää duona twilight zonemaisen yllätyslopetuksen. Mitä tulee kolmososaan, mieluiten Nitraatti teeskentelisi ettei sitä ole olemassa. Mutta kokonaisuudelle siis...

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri (BBC)
Traileri (Netflix)

Draculaosuuden kuvatekstit ovat sarjan dialogia.

Post Scriptum: Journey's End

1916-2020. Sata ja risat vuotta, ei aivan suotta.

Nitraatti on nyt taivaltanut kymmenen vuotta ja pidempään läpi katselulistaansa, viimeisen vuoden verran ihan kronologisesti. Tuhansien entryjen lista on nyt kutistunut pariin sataan ja risoihin, jotka ovat enää lähinnä tv-sarjoja, elokuvia joita ei ole vielä olemassa, tai elokuvia joita ei ole juuri nyt mahdollista nähdä mistään.

Leffat kyllä menevät, mutta sarjoja Nitraatti ei oikein nykyään jaksa. Niin paljon tyhjäkäyntiä, ja usein kestää varsin pitkään ennen kuin tietää onko sarja katsomisen arvoinen.

Tulevaisuudessa luvassa on varmaan lähinnä uudellenkatseluja ja uusien tulevien tuttavuuksien tarkastelua. Mielenkiintoista ja outoa. Jännä nähdä mitä tapahtuu. Draculan kakkososassa oli muuten sananvaihtoa kirjoista, joka sopii myös hiton hyvin kuvaamaan Nitraatin leffankatselueetosta:

Agatha: - Can't bear a bad book, can you?
Dracula: - It's a commitment. It's a contract between an author and a reader, and I have to be engaged at once. After all, one only has so much time.
Agatha: - Ah, it's something you have in abundance, surely?
Dracula: - Well, more than most, perhaps. But really, it's the quality of the time spent, isn't it?

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Matka jatkukoon!

Woodstock, juhlat ohi -moodi.

Gisaengchung / Parasite (Etelä-Korea 2019, Bong Joon Ho)

Families that fail together, stay together.

A poor family, the Kims, con their way into becoming the servants of a rich family, the Parks. But their easy life gets complicated when their deception is threatened with exposure. (IMDB)

Parasitessa keskitytään (ainakin) kahden kerroksen väen toilailuihin. Kimien köyhyydessä kärvistelevä perhe kohdistaa kaipaavan katseensa rikkaisiin Parkeihin, joita tuntuu tämän jälkeen yhtäkkiä vaivaavan jatkuva palvelusväkivajaus. Kun kaksi maailmaa hiertyy epäterveellä tavalla toisiinsa, mikä voi mennä vikaan? Tai oikein?

Parkit ovat varsinainen vänkäporukka: tytär on dokumentteja väärentävä nörtti, poika haihatteleva köyhän miehen auervaara ja vanhemmat varsin ahneenoloinen pariskunta. Perheelle lahjoitettu suuri kivinen onnenkalukin olisi isukin mielestä mieluisampi lahja, jos sen voisi syödä.

Parkit: Laatikkomaailma. (Kang-ho Song, Hye-jin Jang, Woo-sik Choi,So-dam Park)

Kimitkään eivät pääse pälkähästä. Perheen isän etäisyys ja äidin yksinkertaisuus ovat elokuvan tapahtumien mahdollistajia, ja parin kylmäävät kahdenkeskiset (tai niin he luulevat) keskustelut köyhien ominaishajusta nostavat karvat pystyyn. Kimeillä lastenhoitokin on hellyyttä myöten ulkoistettua.

Parasiitteja elokuvasta löytyy joka suunnalta. Parkit tarvitsevat toisiaan polttavasti, vaikka keskinäinen luotto on kortilla. Kimejä he tarvitsevat paremman elämän toiveidensa täyttämiseen ja Kimit puolestaan tarvitsevat jatkuvan liukuhihnan proleja perheensä kasassa pitämiseen.

Yes, but is it art? (Hyun-jun Jung, Yeo-jeong Jo, Woo-sik Choi)

Parasite on täydellisen originaali tekele ja se jos mikä on näinä päivinä harvinaista. Genrejä elokuvasta löytyy useita, mutta jopa niiden luetteleminen olisi pientä spoilausta. Parasite on myös siitä harvinainen elokuva, että siinä niin kuvaus, käsikirjoitus kuin näyttelijätyökin ovat yhtä kovalla ja korkealla tasolla: kirpeä kässäri, näyttelijöiden ammattitaito ja komea kuva kertovat ihan yhtä paljon.

Niin, Kyung-pyo Hongin upea kuvaus. Köyhälistöjen asuinalueiden "van se välttää!" -tyyliset katujen päällä roikkuvat sähköjohdot, Kimien karmivan kämyinen (tapahtumien kuluessa kirjaimellisesti) paskatalo ja Parkien ultracool skandinaavista silmääkin miellyttävä arkkitehtuurihelmi (joka rakennettiin kuvauksia varten) saavat kaikki tasapuolisen rakastavaa huomiota ja kertovat tilan käytöllä - tai sen vähäisyydellä - paljon olennaista tarinan perheistä. Osansa tästä kauneudesta saa ottaa myös ohjaaja Bong Joon Ho, hän kun kuvakäsikirjoitti elokuvan alusta loppuun.

Kuvan kauneutta, maisemasta viis. (Woo-sik Choi, Seo-joon Park)

Ohjaaja Bong Joon Hon käsikirjoitus on erinomainen. Tarinan kulkua seuratessa ei voi ennakoida sen käänteitä. Parasite on komedia ilman klovneja ja tragedia ilman konnia, eikä väkivaltaa voi välttää. Elokuvan näyttelytyö on kautta linjan erinomaista ja Jaeil Jungin jumalainen musiikki kruunaa kakun. Parasite on myös Nitraatin näkemistä ohjaajansa kirkkasti paras teos. 

Parasite on myös niitä poikkeuksia, joissa kriitikkojen kehut ja kansan kukkarot soivat samaan tahtiin. Vaatimattomalla 11 miljoonan dollarin budjetillaan leffa keräsi Yhdysvalloissa yli 50 millin lipputulot ja neljännesmiljardin maailmanlaajuisesti. Tämä teki siitä tietysti kaikkien aikojen menestyneimmän etelä-korealaiselokuvan. 

Scandinavian cool. (Ji-so Jung)

Sen, että Etelä-Korea on ollut jo useita kymmeniä vuosia yksi maailman mielenkiintoisimpia elokuvanurkkia ei pitäisi tulla suurena yllätyksenä kenellekään, joka tuntee leffoja. Nitraattikin on aihetta taas suht vasta sivunnut.

Ja kiitosta on satanut pystienkin muodossa: Cannesin pääpalkinto ja tietysti Oscareita: käsikirjoitus, ohjaus, paras kansainvälinen elokuva ja paras elokuva. Nitraatilla on myös hyvin vahva epäilys, että Oscareissa tästä vuodesta lähtien parhaan ulkomaisen elokuvan palkinnon uudelleennimeäminen parhaaksi kansainväliseksi elokuvaksi on suoraan Parasiten ansiota.

Kimit: Viimeisen päälle. (Sun-kyun Lee, Yeo-jeong Jo)

Näyttelijätyöstä olisi pitänyt ilman muuta myös tippua palkintoja (tai ainakin ehdokkuuksia), mutta olivathan nämäkin pystit jo akatemialle suunnattoman suuria vauva-askelia. Ensimmäisiäkin Parasite teki aika liudan: ensimmäinen ei-englanninkielinen elokuva joka voittaa parhaan elokuvan Oscarin. Ensimmäinen elokuva joka voittaa parhaan ulkomaisen (ts. nyt kansainvälisen) ja parhaan elokuvan palkinnot. Ensimmäinen e-korealainen elokuva joka nimetään Oscar-ehdokkaaksi, ja siten tietysti ensimmäinen Oscar-voittajakin.

Joskus Oscareiden kanssa kämmätään huolella. Nitraatin on vaikea unohtaa esimerkiksi kirkkaasti paremman insta-klasari Brokebackin häviötä Hollywoodin omaa peppuaan nuoleskelleelle Crashille. Tänä vuonna Parasiten pytyistä ei voi juuri valittaa.

Historiantekijät. Parasiten työryhmä.

Päinvastoin: nähtävissä oli paitsi kirkkaasti parhaan palkitseminen, myös töytäisy amerikkalaisen elokuvan nykytilaa kohtaan, jossa tylsät ja yksinkertaiset megabudjetti-jatko-osahirviöt häviävät mielenkiinnottomuudessaan vain loputtomalle sarjalle "veikeitä" ja "omintakeisia" indiedraamakomedioita. Jos Parasiten palkitseminen omien poikien ja tyttöjen sijasta herättää jenkkejä edes vähän katselemaan omaa tekemistään, hyvä niin.

Toivoa sopii myös, että yksi ohjaaja Bong Joon Ho:n Oscar-illan monista kiitospuheista resonoisi amerikkalaisessa yleisössä. Hän kun toivoi, että amerikkalaiset eivät antaisi "parin tuuman kuvan alareunassa" erottaa itseään suurista kokemuksista. Ne pari tuumaa ovat tietysti tekstitykset, joiden vastustus yhdysvalloissa on tähän asti ollut melkoinen selviö. Tämän toiveen osalta Nitraatti ei tosin ihan vielä pidättele hengitystään.

'Wifi alhaalla', Bong Joon Ho, 2019. (Woo-sik Choi, So-dam Park)

Parasiten loppukin on täydellinen. Katsojasta riippuen siinä tarjotaan joko pientä toivoa, tai osoitetaan kaikki toivo menetetyksi. Tai molempia yhtä aikaa. Mahtavaa. Nitraatti ei voi tarpeeksi painottaa, miten hyvä elokuva Parasite on. Jos Nitraatti tekisi edellisen vuosikymmenen top-leffalistansa juuri nyt, olisi tämä käytännössä pakko mahduttaa joukkoon.

Nitraatti ei voi kuin lämpimästi suositella Parasitea kaikille. Säätyyn katsomatta.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri