Napoleon (USA/UK 2023, Ridley Scott)

Tv nimim 'Tosimielellä Eurooppaan Ja Yli'.

An epic that details the chequered rise and fall of French Emperor Napoleon Bonaparte and his relentless journey to power through the prism of his addictive, volatile relationship with his wife, Josephine. (IMDB)

Ridley Scott ei pelkää haasteita: se mikä Kubrickilta jäi tekemättä ja mitä mykkä-ajan ohjaaja Abel Gance väkersi pitkään ja hartaasti puolivalmiiksi 1900-luvun alussa, onnistui vanhalta ammattiketulta parissa kuukaudessa, parin sadan miljoonan Apple-dollarin avulla. Mutta millainen on lopputulos?

Winter is coming. Ja Napoleon.

Nitraatista varsin mainio. Tämä Napoleon-elämäkerta kautta sotadraama liikkuu sutjakasti, kantaen kahden ja puolen tunnin kestonsa vaivatta. Miellyttävän rankkoja ja rivakoita taistelukohtauksia käytetään järkevän säästeliäästi ja siten turrutusta ehkäisevästi ennen lopun itseoikeutettua Waterloo-spektaakkelia, draama taittuu välillä operettimaisen kevyesti, välillä oopperamaisen hartaasti.

Tasapainotus perhe-elämän ja ammatin välillä on vähän astronauttileffa First Manin (2018) kaltainen, eli fifty-fifty. Jos pidit sen tavasta kertoa päähahmon tarinaa, Napoleoninkin tapa tuntunee mukavalle. Historiallisiin aiheisiin mieltynyt Scott ei ole Napoleonin ajankaan kimpussa ensimmäistä kertaa: hänen eka leffansa, erinomainen The Duellists (1977) sijoittui samoille huudeille.

Pystin arvoinen Kirby.

Napoleonin näyttelytyö on mielenkiintoinen rasti: kaikki muut paitsi Joaquin Phoenix ovat hyviä, Phoenixin saadessa korkeintaan arvosanan välttävä. Hänen klovnimainen rotta-Napoleoninsa on pikkuisen liian omaperäinen tulkinta, ainakin Nitraatin nykymakuun.

Sen sijaan Vanessa Kirby Napoleonin ykköshuumeena on kerrassaan mainio. Josephine on vahva peluri joka ei pidä kynttiläänsä vakan alla. Jos Nitralta kysytään, olisi hän heittänyt Oscarin Kirbylle lähes kestämättömän Emma Stonen never go full retard(*) -roolisuorituksen sijaan aika kestämättömässä Feminism: The Moviessa, eli Poor Thingsissä.

Rupert Everettin Wellington, (leffan) miehistä parhain.

Haukutaan muuten samaan syssyyn The Zone of Interest, joka oli kerran katsottava ja jossa Sandra Huller sen enemmän kuin ohjaustyökään eivät Nitraa sytyttäneet. Olikin aika hauskaa, että kun noiden kehuttujen pettymysten jälkeen tuli vuoro tarkastaa Napoleon, Nitraatin aloitti tehtävän pitkin hampain, koska ennakko-odotukset olivat trion matalimmat. Miellyttävänä yllätyksenä Napoleon olikin kolmikon selvästi paras elokuva.

Vielä näyttelijöihin palataksemme: Napoleonin nemesiksen, katkeroituneen Wellingtonin roolissa komeasti ikääntynyt Rupert Everett vetäisee myös aivan upeasti. Kautta linjan tekeminen  - pääosaa lukuunottamatta - vakuuttaa: mainitaan nyt vielä vaikka alkupuolen Napsun kakkosmiehenä nähtävä suave-ranskis Tahar Rahimin heittämä Paul Barras.

Totisesti vakka kantensa valinnut. (Vanessa Kirby, Joaquin Phoenix)

Historian oppituntina tätä David Scarpan - tuttu Ridley Scottin toisesta mainiosta viime vuosien leffasta, eli All The Money in the Worldista (2017) - kässäroimää elokuvaa ei kannata pitää. Kuten elokuvissa usein, taiteelliset vapaudet loistavat paikallaolollaan. 

Koko 200 millin budjetin raha on kankaalla - ammattimies Scott piti lähinnä Englannissa suoritetut kuvauksetkin vauhdissa: kun tämän kokoluokan leffa on kahdessa kuukaudessa purkissa, kyseessä on puolen vuosisadan aikana hioutunut ammattitaito.

The history book on the shelf is always repeating itself?

Ohjaaja Ridley Scott on muuten useiden lähteiden mukaan ihminen, josta toisten ihmisten on hankala pitää. Napoleon onkin omistettu - hänen koiralleen. Jotain johtopäätöksiä siitäkin voinee vetää.

Mutta vielä itse asiaan: Napoleon kantaa kestonsa hyvin, liikkuu hyvin, on teknisesti moitteeton ja sisältää paljon sujuvaa näyttelytyötä. Moderni historiallinen sotadraamaklasari, sanoo Nitraatti.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Toinen Traileri
Toinen Waterloo

(*) Always more interesting to watch people who are pros.

The Holdovers (USA 2023, Alexander Payne)

Kolhivan kouluisaa joulua.

A cranky history teacher at a prep school is forced to remain on campus over the holidays with a grieving cook and a troubled student who has no place to go. (IMDB)

Massachusettesilaisessa yksityiskoulussa koittaa vuoden 1970 joululoma, joka ei kohtele jokaista samalla tavalla. Muutama oppilas ei syistä tai toisista pääsee koteihinsa perheidensä huomaan, vaan joutuu jäämään tyhjillään olevalle kampukselle ärtyisän, viinaanmenevän ja kireän historianopettajansa sekä koulun kokin ja siivojan huomaan. Keskiöön tarinassa nousevat opiskelija Angus Tully, maikka Paul Hunham ja kokki Mary Lamb ja heidän tavanomaisen epätavanomainen juhlapyhien viettonsa. 

Kliseisen oloisesti voitaisiin todeta, että katsojat ja elokuvan hahmot oppivat toisistaan ja itsestään tämän loman aikana uusia puolia. Mitään kovin kliseistä elokuva ei kylläkään tarjoa, eikä se ole luokiteltavissa - tapahtuma-ajankohdastaan huolimatta - joululeffojen siirappiseen kaartiin.

Sen sijaan The Holdovers on ajankohdansa juhlan keskipisteen tapaan pieni ihme ja levollinen katsoa. Kun seuraavan kerran kuulet jonkun sanovan, ettei enää tehdä sellaisia leffoja kuin ennen, opastakaa harmittelija The Holdoversin pariin. Kuten ennen vanhaan, tässäkin tarina tekee sen raskaan työn.

Vastakohtien viehkeä vaivaannuttavuus. (Dominic Sessa, Paul Giamatti, Da'vine Joy Randolph)

Ajankuva Holdoversissa on nappia, ulottuen ihan tekniselle tasollekin asti. Payne näytti kuvausten ydinryhmälle ja näyttelijöille 1970-luvun klasareita kuten Saattokeikka, Harold & Maude ja Kaikki Presidentin Miehet, jotta nämä pääsivät ajan fiiliiksiin. Kuvasuhde on harvemmin (nykyään) nähty 1:66:1, joka täyttää ruudun kovin mainiosti. Leffa kuvattiin toki digitaalisesti, mutta teknisellä kikkailulla elokuvaan on saatu mukaan fyysistä wanhan filmin tuntua.

Tärkeimmät onnistumiset ovat kuitenkin ne perinteiset: leffapuolella ensikertalaisen, mutta muuten kokeneen David Hemingsonin katkeransuloinen käsikirjoitus, jota on toteuttamassa erinomainen näyttelijäkaarti. Ohjaajan ei enää tässä vaiheessa tarvitse olla kovin kaksinen, jottei pysty lopputulosta tuhoamaan ja Alexander Payne on aina tehtäviensä tasalla.

Eigil Bryldin kikkailemattoman kaunis kuvaus ja akustisuuteen päin kallellaan soiva aikalaismusa viimeistelevät nautinnon. Tekoympäristökin on ollut hyötykäytössä: Massachusettesissa aidolla yksityiskoululla ja Bostonissa kuvattu, ilman varsinaisia rakennettuja lavasteita. 

Täällä vartioin minä. (Paul Giamatti)

Niin, ne näyttelijät. Paul Giamatti on jenkkien kansallisaarre joka pystyy vetämään tällaisen roolin takataskustaan kuin joku toinen nuhjuisen lompakkonsa. Ammattitaitoa ja tunnetta jälleen kerran, pienellä kikkakolmosella eli erikoisella harhailevalla silmällä(!) varustettuna.

Uusi tulokas Dominic Sessa hänen kurittomana, vastentahtoisena ja sulkeutuneena oppilaanaan vakuuttaa myös, eikä trion täydentävä, sivuosa-Oscarilla suorituksestaan palkittu Da'vine Joy Randolph jätä menetyksen runnomalla kokillaan kylmäksi. Edellisen vuoden sadosta tähän asti nähdyn perusteella Giamatti, kässäri, kuvaus ja Sessa miessivuosasta olisivat myös saaneet Nitraatilta kultaiset pystit.

Vakuuttavaa valmiin leffakäyttöön valjastamista.

Nitraatti tervehtii ohjaaja Alexander Paynen paluuta liikkuvan kuvan pariin yli puolen vuosikymmenen tauon jälkeen. Vaikka Nitraatti piti kovasti hänen edellisestäänkin, ei sen floppaus ja tyrmäyskritiikki varmaan tehnyt uralle hyvää.

Edelleenkään Nitraatti ei tosin voi aivan täysin heittäytyä Paynen leffojen kelkkaan. Niin taitava ohjaaja ja hyviä leffoja päkertävä tekijä kuin hän onkin, Nitraatista hänen elokuvissaan (esim. Election, About Schmidt ja Sideways) on aina pinnan alla kuplinut sen luokan kyynisyys ja ihmisviha, että leffojen tuottamissa nauruissa on harvoin ollut täysin sydämin mukana.

Mutta mutta: ehkä ikä tekee Paynellakin pehmentävää tehtäväänsä. The Holdoversissa painostus - vai pitäisikö sanoa paynostus - on hänen tähän astisistaan selvästi keveintä ja jopa loppukuvakin on poikkeuksellisen toiveikas. Kunnes toisin todistetaan, on The Holdovers Nitraatista edellisen vuoden selvästi paras elokuva.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri (*)

(*) Juonnolla! Oldskool! Eikä elokuva muuten ole läheskään niin komediallinen kuin trailerissa annetaan ymmärtää. Harhaanjohtavat traileritkin ovat eräänlaista filminostalgiaa.

Northern Exposure / Villi Pohjola (USA 1990-1995, Joshua Brand & John Falsey)

Hei sun heiluvilles!

A city doctor is forced to work in the remote Alaskan town of Cicely, where he encounters peculiar locals, including a former astronaut, as he adjusts to small-town life. (IMDB)

Pesunkestävä hermostunut kaupunkilainen, new yorkilainen nuori juutalaislääkäri Joel Fleischman (mainiosti vetävä Rob Morrow) saa kovan nakkiviuhutuksen valtiolta, joka on maksanut hänen opintonsa: nuori citymies passitetaan Alaskaan, omaperäiseen Cicelyn pussinperän pikkukaupunkiin suorittamaan velkaansa(*).

Siellä tämä kala kuivalla maalla (ajattele nuorta versiota Woody Allenin perusroolista) tutustuu vastentahtoisestikin Cicelyn värikkäisiin asukkaisiin ja ottaa osaa kaupungin ja kaupunkilaisten välillä absurdeihinkin tempauksiin ja hellyttäviin kahnauksiin.

Joel ja Maggie, taisteluparien taistelupari.

Cicelyn vakkariasujaimisto on värikästä. Fleischmanin kovin vääntökumppani on reipas ja omapäinen lentokonemekaanikko ja pilotti, kultalusikan suustaan viskannut Maggie (Margaret) O'Connell, jonka Janine Turner - tuo Nitraatin suuri ysäri-ihastus - tekee mainiosti.

Maurice Minnifield on Cicelyn yhden miehen matkailunedistämiskeskus, piinkova bisnesmies, kulttuuriharrastaja ja entinen Korean sodan hävittäjäpilotti sekä astronautti, joka johtaa myös kaupungin radioasemaa. Sarjan ammattimaisin näyttelijä Barry Corbin tekee Minnifieldin pitkän, edelleen jatkuvan uransa parhaana ja muistettavimpana suorituksena ja hän olikin tällä katselukerralla Nitraatin ja paremman puoliskon hahmo- sekä näyttelijäsuosikki.

Isäntä ja Ääni. Maurice ja Chris.

Radioasemasta puheen ollen: sen hontelo, asuntovaunussa majaileva hottisnörtti-dj ja ex-pikkurikollinen Chris Stevens (John Corbett) pitää kaupunkilaiset pre-internet tiedon äärellä ja hellii heidän korviaan sekä eklektisellä musakattauksellaan että loputtomalla filosofoinnillaan.

Paikallista The Brick-raflabaaria pyörittävät ikinuori kanukkitervaskanto Holling Vincoeur (John Cullum) ja tämän missilapsivaimon habituksen omaava, mutta maalaisjärjellä siunattu avovaimo Shelly (Cynthia Geary), jolla ei taida olla kahdessa osassa samat korvikset. Sarjaa katsoessa on syytä olla aina hiukan naposteltavaa, sen verran herkullisilta baarin tekemät pöperöt näyttävät ja kuulostavat.

Cicelyn vakkarit. V-O, Ylärivi: John Corbett, Barry Corbin. Keskirivi: Darren Burrows, John Cullum, Cynthia Geary. Alarivi: Peg Phillips, Janine Turner, Rob Morrow, Elaine Miles

Alkuperäiskansaakin Cicelystä löytyy. Puoliksi valkkari ja puoliksi inkkari Ed Chigliak (Darren E. Burrrows - Lahjomattomien (1987) inhan Billy Dragon näyttelemän pahiksen poika, muuten!) on nuori jokapaikanhöylä, hiukan hidas elokuvafriikki ja tuleva shamaanioppilas.

Marilyn Whirlwind (Elaine Miles), Fleischmanin lääkärivastaanoton järkkymätön sihteeri on tyyneyden ja vähäsanaisuuden perikuva ja Joelin täydellinen vastakohta. Yksi sarjan hauskoista anneista onkin näiden kahden sanailu - vai pitäisikö ennemminkin sanoa että toisen papupatailu ja toisen tuppisuu.

Mainitaan vielä kaupungin sekatavarakaupan pitäjä, aktiivinen eläkeläinen Ruth Anne Miller (Peg Phillips) ja Brickissä hyviä one-linereita viljelemään pääsevä inkkarikokki Dave (William J. White, joka joutui jättämään sarjan harmillisesti sen loppupuolella kesken selkäkipujensa takia), niin sarjan perushahmot alkavat olla käsitelty.

Cicelyn tuttu pääkatu.

Hienoisena erikoisuutena kukaan sarjan vakkarinäyttelijöistä ei - Barry Corbinia lukuunottamatta  - ole tehnyt kummoista uraa tämän sarjan ulkopuolella. Se on toisaalta katsojalle mukavaa - nämä naamat eivät ole käytössä kuluneet ja kuuluvatkin aina ja vain Cicelyyn.

Sarjaan ilmestyy sen kuluessa myös useampiakin toistuvasti vierailevia ja muistettavia hahmoja: Chrisin musta velipuoli, verolakimies Bernard (Richard Cummings Jr.), Hyperallerginen jankkaava kuplamies Mike (Anthony Edwards, joka karkasi tästä Teho-Osastoon) ja pelkällä olemuksellaan huvittava, turkispyydystäjäksi heittäytynyt entinen Wall Street -mies Walt (Moultrie Patten). 

Mainita tulee myös ihastuttavan järkähtämätön poliisi Barbara Semanski (Diane Delano), jolla on järjestyksen pidon lisäksi on/off suhde Maurice Minnifieldin kanssa. Myös hahmoina tuolloin varsin edistykselliset majatalonpitäjät, gay-pari Ron ja Erick (Doug Ballard, Ron McManus) kuuluvat kaupungin kirjoon.

Nahistelijoina Adam ja Eve eivät häviä Maggielle ja Joelille piirun vertaa.

Näistä kaikista toistuvasti vierailevista parhautta on kuitenkin helvetin lieskoissa taottu aisapari Adam ja Eve, suomalaisittain Aatami ja Eeva. Töykeä, sarjavalehteleva, paljasjalkainen ja rantojen mieheltä näyttävä mestarikokki Adam on totisesti vakkaan kantensa valinnut (vai liekkö toisinpäin), kun hänen morsmaikkunaan on kimeä-ääninen, supervahvaluontoinen ja superluulotautinen perijätär Eve. Adam Arkinin ja Valerie Mahaffeyn loistava kemia kruunaa parivaljakon toilailuista nauttimisen.

Nitraatin olikin jo korkea aika katsastaa uudestaan tämä yksi 1990-luvun alun tv-valopilkuista. Ennen kaikkea Villi Pohjola on hyvänmielen sarja, jossa käsitellään pilke silmäkulmassa ja älykkäästi ihmistenkokoisia ongelmia. Se on ihana vastalääke nykyajan loputtomille ja lohduttomille, puhkikulunutta noir-ajattelua viljeleville ahdistussarjoille. Aikoinaan MTV3-kanava näytti sarjan Suomessa.

Kyltti jota Mauricen yhden miehen MEK ei hyväksy: Cicely ja laskeva asukasluku.

Yhdessä paremman puoliskon kanssa nautittuna sen kuusi kautta maistuivat edelleen mainiolle. Sarjan luojien edellinen menestys oli ollut lääkärisarja St. Elsewhere, josta mm. muuan Denzel Washington ponnahti pinnalle. Uutta lääkärisarjaa kaksikon ei tehnyt mieli väkertää, mutta Universal-tuotantoyhtiö heitti ilmaan mielenkiintoista kierrettä ja koukkua kertomalla kaksikolle sarjan alkuaseteleman. Loppu olikin hyvää (ja pahaa) historiaa.

Alaskassa kuvaaminen (joitain ulkokuvia lukuunottamatta) ei olisi ollut pidemmän päälle mahdollista, joten Cicelyä sarjassa tuuraa Washingtonin osavaltion Roslynin kaupunki, jonka läheisyydessä sijaitsivat myös sarjan sisätilojen studiot.

Ympärivuotinen luonto on iso osa Villin Pohjolan viehätystä, ja onkin mahdottoman mukavaa, kun vuodenajat vaihtuvat ja ihmisten luonnekin menee hieman niiden mukaan. Vain kesää sarjassa ei oikeastaan nähdä. Syykin on tietysti hyvin käytännönläheinen: sarjaa ei kuvattu kesäisin, vaan kaikki olivat lomilla.

Karavaani kulkee. Cicelyn ihastuttavat irtokoirat.

Sarja oli ensimmäiset pari kauttaan muiden, pidempien sarjojen täytesarjana, ja kaudet olivat varsin lyhyitä. Kolmannesta sarjan viimeiseen eli kuudenteen tehtiin täysiä 20-30:n osan mittaisia kausia. Neljännen kauden kieppeillä sarjan ylle kuitenkin jämähti muutama pahanlaatuinen myrskypilvi. 

Ensinnäkin paljastui, että Universal oli ottanut sarjan idean käyttöönsä luvatta, ja joutui maksamaan alkuperäiselle ideoijalle merkittävät korvaukset oikeusteitse. Aika- ja syyjana on tässä hiukan hämärä, mutta Nitraatti päättelee, että sarjan luojat Brand ja Falsey nostivat kytkintä neloskauden jälkeen ja lähtivät - juurikin tuosta jupakasta, johon toki olivat syyttömiä - johtuen.

Erakko ja alamäki.

Myös sarjan päätähti Rob Morrow alkoi heittämään tuohon aikaan kapuloita rattaisiin. Näin jälkikäteen on helppo nähdä, että wanha you don't know what you've got 'til it's gone pätee tähänkin. Hän nimittäin alkoi vaatia lisää palkkaa. Sitä ei herunut, mutta hänen tarvitsi tehdä tulevina kausina entistä vähemmän osia. Sarjan päätähden vähenevä osallistuminen ei voinut osaltaan olla nakertamatta sarjan ydintä ja suosiota.

Loppuajaksi sarjan puikkoihin astui myöhemmin The Sopranos (josta Nitraatti aikoinaan kirjoitteli) -sarjallaan oikeutetusti mainetta niittänyt David Chase, joka ei Villistä Pohjolasta juuri pitänyt ja tekikin hommaa pelkän rahan vuoksi. Melkoinen vikatikki. Tästä alkoi sarjan hienoinen ja lopuksi jyrkentyvä alamäki.

Uni-, vaihtoehtomaailma- ja fantasiaosat, sarjan suola. Joskus vähän liiankin kanssa.

Vitoskaudella se ei vielä juuri tasossa näy, mutta kutoskausi ja varsinkin sen loppupuoli on selvä tasonpudotus, kun Rob Morrow'n sarjasta poistumista paikkamaan tuodaan yksi tv-sarjojen karismattomimmista ja mitättömimmistä päätähtikaksikoista. Uusi Los Angelesilainen lääkäri Phillip Capra (Paul Provenza) ja tämän vaimo Michelle Schodowski-Capra (Teri Polo) ovat sanalla sanoen surkea lisä, naulat sarjan arkkuun ja heidän hahmonsa heittelevät käsikirjoitustasollakin aivan sietämättömän holtittomasti. 

Kirjoittipa sarjan tähtinäyttelijä Barry Corbin julkisen kirjeenkin kriitikoille, jossa harmitteli sarjan tekstien tason laskua ja sen siirtoa huonompaan lähetysaikaan viikolla, mutta turhaan. Kutoskauden jälkeen sarja lopetettiin. Silloin tällöin on väläytelty sarjan paluuta, mutta toisen luojan John Falseyn menehtyminen lienee ollut viimeinen naula paluusuunnitelmien arkkuun ja varmaan hyvä niin. Sarja on omaa aikaansa ja ajaton, eikä tarvetta paluulle ole.

Lopun alamäessä palattiin vielä hetkeksi täydellisyyteen. The Quest on sarjan moraalinen päätösosa (kts. Post Scriptum alla)

Yksi suuri syy sille, että sarja on vaipunut vähän unholaan on myös yksi sen kivijalkoja. Koska sarjassa kuultiin todella paljon musiikkia, olivat sen lisensointikustannuksetkin sen mukaisia. Ensimmäistä kautta lukuunottamatta sen DVD-julkaisuissa korvattiin sarjan musiikit hissimusiikilla. Varsin kavala ja halpamainen tempaus, varsinkin kun musat olivat aika mietityt. Samasta kalleussyystä sarjaa ei ole näkynyt suoratoistoissakaan.

Nyttemmin asia on onneksi saatu paremmalle tolalle. Uudemmissa englantilaisissa Blu-Ray julkaisuissa sarja säilyttää alkuperäiset musiikkinsa ja ainakin Amazon Prime on lisännyt sarjan vasta valikoimiinsa, melkein kaikella alkuperäisellä musiikilla varustettuna.

Kokonaisuutena sarja on säilyttänyt viehätyksensä ja on nykyisten ahdistussarjojen aikaan jopa vielä paremman tuntuinen ja originaalimman oloinen kuin ysärillä. Nitraatti suosittelee heittäytymään Villin Pohjolan lumoon. Lempeä arktinen naurutunnehysteria eläköön!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Sarjan ihqu intro/tunnari
Fanisivusto

PS: Katso koko sarja.

POST SCRIPTUM: MIELUISIA OSIA

Lopuksi Nitraatti valkkaa vielä lempiosiaan. Ne eivät ole paremmuus- vaan tekojärjestyksessä. Draamakomedia oli sarjan valkattu tyyli, jossa vaihtoehtomaailma ja -uniosia piisasi, joskus kyllästymisen rajoillekin asti. Lisäksi Nitraatti haluaa painottaa, että koko sarja kannattaa katsoa: täysin surkeita osia sarjan 110 osan joukossa on noin yhden käden sormien verran. Listassa S = kausi ja E = osan järjestysnumero kaudellaan.

1. Pilot (S01E01)
Fleischmanille viuhuu nakki henkilökohtaiseen helvettiin katsojien iloksi, sarjan paaluttavassa mainiossa ensimmäisessä osassa.

2: A Kodiak Moment (S01E07)
Kuultuaan veljensä kuolleen, lapseton Maurice haluaa adoptoida Chrisin. Mutta voiko kasvatusta ja geeniperimää vastustaa?

3. Aurora Borealis (S01E08)
Adam tekee ensiesiintymisensä ja Chrisin taideprojekti liikahtaa, kun ennestään tuntematon kaveri liihottaa hänen elämäänsä.

Voiko suru naurattaa? Sehän se vasta voikin! (The Bumpy Road to Love)

4. The Big Kiss (S02E02)
Chris menettää äänensä ja sen palauttaminen vaatisi makaamista kaupungin kauneimman naisen kanssa - Maggien. Ed lähtee henkivaellukselle löytääkseen vanhempansa. 

5. Spring Break (S02E05)
Keväthulluus valtaa kaupunkilaiset: Holling haastaa riitaa kaiken liikkuvan kanssa, Ed jäljittää sarjavarasta ja Maurice rakastuu poliisiin.

6. Slow Dance (S02E07)
Maggien sulho Rick kohtaa hänen sulhojensa tavanomaisen kohtalon. Kaupunkiin saapuu yrittäjäpariskunta, joka ei jostain syystä Minnifieldille vetele.

Hau sun heiluvilles! (Animals R Us)

7. The Bumpy Road to Love (S03E01)
Maggien morsmaikun patsaan paljastustilaisuus johtaa joron jäljille. Adam palaa ja pakottaa Joelin katsastamaan vaimoaan.

8. Animals R Us (S03E04)
Maggie vakuuttuu että Rick on palannut koiran hahmossa. Maurice yrittää tehdä Marilynin strutsifarmilla bisnestä. 

9. Seoul Mates (S03E10)
Maurice saa kuulla uskomattoman perheyllätyksen: hänellä on korealainen poika.

Eläinrakkauttakin sarjassa riittää.

10. Burning Down the House (S03E14)
Maggien äiti palaa: samoin tekee Maggien talo. Chrisin unohtumaton taideprojekti saa lentävän lopun. Yksi sarjan unohtumattomimmista osan lopetuksista: lentävä soitin tiivistää jotain oleellista sarjan viehätyksestä.

11. Lost and Found (S03E17)
Joel tuntee hengenheimolaisuutta hänen mökissään itsarin aikoinaan tehneen erakon kanssa. Maurice saa vieraita ja joutuu ikävään kunniavelkavälikäteen.

12. Wake Up call (S03E19)
Maggie tapaa satumaisen ja karismaattisen karhun ja Joel ja shamaani ottavat yhteen.

13. It Happened in Juneau (S03E21)
Joel unelmoi vapauttavasta seminaariviikonlopusta maalikylillä, mutta päätyykin jakamaan hotellihuoneen Maggien kanssa. Bernard palaa kun velipuoli Chrisillä tahii.

Maggien kuolleiden poikaystävien kerho. (Northwest Passages)

14. Our Wedding (S03E22)
Adamin ja Even häitä ainakin yritetään viettää. Joel ja Maggie tekevät tiliä Juneau-viikonlopustaan.

15. Cicely (S03E23)
108-vuotias löydökki kertoo Joelille Cicelyn historiasta. Sarjan vakkarit nähdäänkin kaupungin historiallisina hahmoina.

16. Northwest Passages (S04E01)
Maggie juhlistaa 30-vuotissynttäreitään yksinäisellä eräretkellä, jolla sairastuu ja näkee näkyjä. Uniosien parhaimmistoa.

17. Nothing's Perfect (S04E03)
Chris tuntee vetoa päälleajamansa koiran omistajaan ja Maurice saa saksalaisen punkkarikellosepän vieraakseen virittelemään antiikkiostostaan. Mark Pellegrinon tekemä kelloseppä Rolf Hauser on yksi sarjan parhaita kertavierailijoita.

Maurice ja maanmainio punkkelloseppä(!) (Nothing's Perfect)

18. Revelations (S04E12)
Ruth-Anne ja Maurice siirtyvät tukkanuottamoodiin, kun Ruth-Anne maksaa Mauricen ulos puodistaan. Joel turhautuu potilaattomassa putkessa. Chris tuntee vetoa munkkiveljeen luostariretriitissään.

19. Ill Wind (S04E16)
Cicelyä piinaavat tuulet saavat kaikki sekaisin ja Maggien Joelin alle. Chris pelastaa Mauricen hengen ja kunniavelka on jälkimmäiselle sietämätön.

20. The Big Feast (S04E21)
Joelia ihmetyttää kutsun puute Mauricen mahtaviin pitoihin. Shelly rikkoo tuhansien dollarien arvoisen viinipullon.

Herraryhmä oleellisen äärellä. (The Big Feast)

21. First Snow (S05E10)
Cicely vetäytyy talveen ja Joelin potilas väittää noin vain kuolevansa.

22. Mite Makes Right (S05E13)
Maurice ostaa kalliin antiikkiviulun ja palkkaa oikein väärän ihmisen sitä arvioimaan. Maggie saa pakkomielteen pölypunkeista ja alkaa seurustella Joelin kanssa.

23. Una Volta in L'Inverno (S05E17)
Ruth Anne opettelee italiaa mutta Shellyltä se tuntuu sujuvan vaivattomasti. Walt heittäytyy valonistiksi. Joel ja Maggie viettävät yötä hökkelissä kun matkanteko tyssää, ja karibut valtaavat Cicelyn.

Lumen ja jään peitosta voi löytää vaikka mitä. (Lovers and Madmen)

24. I Feel the Earth Move (S05E21)
Ron ja Eric suunnittelevat häitään joita Holling aikoo hoitaa pitopalveluna penniä venyttäen. Maggie kokee maanjäristyksiä ja Joel kyylää Marilynin päiväkirjaa.

25. Lovers and Madmen (S05E24)
Maurice riiaa Barbaraa mielisairaalasta lainaamallaan viulistilla ja Joel löytää mammutin.

26. Up River (S6E08)
Ed jäljittää erämaahan kadonnutta Fleischmania ja saa kuulla asioiden laidasta takaumana. Lopun alku ja melkoinen suunnanmuutos sarjalle.

27. The Quest (S6E15)
Erakoitunut Fleischman kutsuu Maggien mukaansa erämaahan selvittämään aarrekartan arvoitusta. Sarjan moraalinen loppuosa, jossa aidosti liikuttava lopetus. Kutoskauden alamäessa tässä palattiin vielä hetkeksi napakymppien ja sarjan perimmäisen viehätyksen äärelle.

(*) ratkaisuja kotimaiseen soteenkin, sano!

Judas and the Black Messiah (USA 2021, Shaka King)

Sudet susien vaatteissa.

Offered a plea deal by the FBI, William O'Neal infiltrates the Illinois chapter of the Black Panther Party to gather intelligence on Chairman Fred Hampton. (IMDB)

Vasikka on rikosyhteydessä ikävä sana, mutta juuri sellainen nuoresta pikkurikollisesta ja autovarkaasta William O'Neilistä tulee, kun FBI tarvitsee tietolähteen vallankumouksellisten Mustien Panttereiden sisäpiiriin, lähelle sen Chicagon alueen johtajaa Fred Hamptonia 1960-luvun kihisevän käymistilaisessa Yhdysvalloissa.

Loneliness of the long distance runner. (Lakeith Stanfield)

Tositapahtumiin perustuva rikosdraama on kerrassaan napakkaa tavaraa ja vähemmän kuluneesta näkokulmasta tarjoiltuna. Tietysti pääosat on miehitetty jo aiheestakin johtuen mustalla, mutta kameran takanakin tarjoillaan paljon samaa. Messiah on myös jälleen todiste siitä, että historiallisista tapahtumista voi kertoa missä leffagenressä tahansa, eikä paranoiatrilleri ole poikkeus.

Pääosat tulee kehua heti alkuun pystyyn: roolista sivuosa-Oscarin napannut brittinäyttelijä Daniel Kaluuya palavasieluisena ja valmissanaisena Fred Hamptonina on mainio. Yhtään hänestä jälkeen ei jää Lakeith Stanfieldin serpicomaisena tekemisestään vakuuttuvana, mutta omantunnontuskaisena kujanjuoksijana heittämä William O'Neil, joka on myös elokuvan varsinainen näkökulmahahmo.

Tietäjät käännyttää. (Lakeith Stanfield, Jesse Plemons)

Sivuosatkin ovat lähes kautta linjan priimaa: Mefistomaisen FBI-agentin ja O'Neilin kontaktihenkilö Roy Mitchellin - jonka omat motiivitkin liikkuvat miellyttävän pitkään häilyvinä - tekee Jesse Plemons. Näyttelijänä mies paikallaan ja vakuuttaa nykyään tekemisellään tasaisesti: yksi parhaita asioita esmes Scorsesen muuten ei niin vakuuttaneessa uutukaisessa. Dominique Thronen kovapintainen Pantteri Judy Harmon - jossa ei ole paljon harmoniaa - on naispuolisista rainan paras.

Pienet napinat tosin isoimman naisosan Dominique Fishbackistä Hamptonin mielitiettynä Deborah Johnsonina: hänen hahmonsa on aivan liian pliisu tähän kokonaisuuteen, eikä roolisuoritus oikein muutenkaan vakuuta. Ukkopuolella tekemistä haittaa Martin Sheenin sivuosan J. Edgar Hoover, joka on kuin jonkun sarjakuvaelokuvan konna, ja tärvelee omalta osaltaan hiukan elokuvan fiilistä.

Täällä vartioin minä. (Dominique Throne)

Ohjaaja Shaka King tekee dynaamista työtä. Elokuva liikkuu hyvin, ei kärsi tällaisiin leffoihin joskus hiipivästä ylipituudesta ja toimintakohtauksissa on voimaa. Will Personin, Shaka Kingin ja Kenneth Lucasin kässäri naittaa informatiivisuuden ja departedmaisen ilmiantajateemansa hyvin.

Sitten muu napinaosasto: Nitraatti jäi vähän kaipaamaan kuviin itse tapahtumapaikkaa eli Chicagoa yhtenä elementtinä: elokuva kun kuvattiin Ohion Clevelandissa. Ajankuva on tästä huolimatta miellyttävän vahva. Huomautettavaa löytyy myös elokuvan hetkittäisistä luennointitunnelmista ja alan leffoihin - eli historiallisiin dramatisointeihin - lähes järjestään kuuluvasta pienestä kaunistelusta ja faktoista lipsumisista.

Fred Hampton: mies jolle ei sanota ei. (Daniel Kaluuya)

Mutta kokonaisuuden kannalta kuitenkin pikkuvikoja: tässä on nyt tarjolla amerikkalaisen 1970-luvun paranoialeffan fiilistä 2020-luvun kuosissa. Kerrassaan tervetullut tapaus, vahva suositus ja hyvä pari Nitran aikaisemmin kehuman The Trial of Chicago 7 (2020) -leffan kaveriksi pieneen amerikkalaisen lähihistorian teemaleffailtaan.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Nitraatin Leffavuosi 2023

Leffavuodelle 2024!

Vuoden tokavikana päivänä Nitraatti tarjoaa taas sekä uutta että tuttua. Hyväksi havaittuun parin edellisvuoden tapaan ja tästä eteenpäinkin vuodet häntivät, eli esimerkiksi tänä vuonna parhaiden ja huonoimpien leffojen palkinnoista kisaavat sekä vuoden 2022 että vuoden 2023 elokuvat.

Syy muutokseen oli ja on, että kuluvan vuoden mielenkiintoisimmat ehtivät harvemmin raukoille rajoillemme kautta Nitraatin silmämuniin ennen vuoden loppua. Toki tämä voi aheuttaa vähän toistoa, mutta on välttämätöntä, jotta nämä varsin tuoreet listoille kuuluvat saadaan mukaan ennen kymmenen vuoden viivettäkin.

Viiveestä puheen ollen, näin vuoden vikana päivänä Nitraatti katsastaa myös vuosikymmenen takaisten leffojen viisi parasta. Ne tosin ovat aina vain kyseiseltä yhdeltä vuodelta: tässä ajassa Nitra on ehtinyt jo nähdä tarpeeksi kiinnostaneita listaehdokkaita.

Sitten perinteiseen: Alla viimeisten kahden vuoden huonoin ja kolme parasta, sekä vuosikymmenen takaisen vuoden viisi parasta. Tällä kertaa sekä uusia että kymmenen vuoden takaista vuotta yhdisti Nitraatista muuten keskimäärin sama, eli tasainen laadukkuus. Tosin uudet vuodet ovat vielä toistaiseksi ilman ihan huippuleffoja. 

2022-2023

And the winner is...

Huonoin: Babylon 5: The Road Home (2023) / Metsurin Tarina (2022)

Nitraatille se rakkain, eli Babylon 5 sai kuluneena vuonna lisiä halpisanimaation muodossa. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta tämä pötkäle alitti ne. Nostalgiaan erheellisesti luottavaa, sekavaa ja pitkästyttävää fanservice-tason roskaa, vaikka sarjan alkuperäinen luoja olikin tekstin takana. Pistä pensselit Babylonin osalta santaan, J.M. Straczynski. Suomalainen 'komedia' Metsurin Tarina taas oli sitä itseään: tekotaiteellista paskaa. Valtava pettymys ennakko-odotuksiin nähden. 3/10 ekalle, 2/10 tokalle.

#3: Tár (2022)

Cate Blanchett suorittavana, terävänä ja tylyttävänä berliiniläistyneenä amerikkalaiskapellimestarina ei näe metsää puilta taklatessaan omaa elämäänsä sivuraiteille. Todd Fieldin mainio paluu elävän kuvan piiriin kymmenen vuoden tauon jälkeen on kauttaaltaan onnistunut, ja Blanchett elämänsä vedossa suorituksessa, josta olisi pitänyt palkita sillä kultaisella pystillä. 8/10.
IMDB
Traileri

#2: Les trois mousquetaires: D'Artagnan / Kolme Muskettisoturia: D'Artagnan (2023)

D'Artagnan niminen nuorukainen taiteilee kuninkaallisten vakoilujudanssien ja muskettisoturi-urahaaveidensa kanssa 1600-luvun Pariisissa, kohdaten hupaisan ja värikkään kaartin tulevia ystävia - ja vihollisia.

Rapsakalla budjetilla ja hyvällä näyttelijäkaartilla (ps: ja on se kotimaistaan välillä taas puhumaan pääsevä Eva Green vaan niin turkasen nätti!) väkerretty versio Dumasin seikkailuromaanista valloitti Nitraatin. Lisää namia on luvassa sarjan kakkosleffassa kohtapuoliin. Kolme Muskettisoturia henkii mainiota oldskool-seikkailutuntua. Ihanaa ranskikset, ihanaa! 8/10.
IMDB
Traileri

#1: Prey (2022)

Pienenä yllätyksenä Nitraatille tuli, että ylittämättömän Arska-ajan jälkeen nähtiin kaikkien tässä välissä seuranneiden ja yrittäneiden heikompien tekeleiden joukon kirkkaasti paras Predator-leffa vuonna 2022. Amber Midthunder neuvokkaana inkkarityttönä vastassaan perkeleellinen avaruuden salametsästäjä on rautaa, puuta, savua ja kettinkiä. Nitraatti ehti tästä mainiosta jo tarinoimaankin. 8/10.
IMDB
Traileri

2013

2013 #5: Kekkonen Tulee!

Kun 1970-luvulla pieneen lappilaiseen kylään leviää tieto, että presidentti piipahtaa matkallaan Allin baarissa, koko kylä sekoaa. Marja Pyykkö ohjaa, Nitraatin suuresti arvostama mustan huumorin mestari Elias Koskimies kynäilee ja nuori Wilma Ronsenqvist pääosassa valloittaa, tosin näyttelijät ovat ihan linjan nappia. Mielenkiintoinen yhtymäkohta: jotain tällaista vuoden 2022 suuriin pettymyksiin lukeutunut Metsurin Tarina ehkä yritti, mutta epäonnistui. Surkeasti. Tästä elokuvasta Nitraatti kertoili jo aiemmin. 8/10.
IMDB
Traileri

2013 #4: Ida

Ida on pienimuotoinen ja vahva road-draamaelokuva, joka purkaa Puolan lähimenneisyyttä. Se kertoo siivun nuoren katolisen nunnakokelas Annan elämästä 1960-luvun alussa. Pawlikowski ohjaa pienellä liekillä paljon suuremmaksi katsojan mielessä muuttuvaa, Lukasz Zalin upea mustavalkokuvaus apunaan. Tästäkin leffasta Nitraatti kertoili jo aiemmin. 8/10.
IMDB
Traileri

2013 #3: Rewind This

Tämä huumoripitoinen dokumentti videoaikakaudesta mm. keräilijöiden, tekijöiden ja kauppiaiden näkökulmista on valloittava nostalgiatrippi kaikille VHS- eli videonauhuriaikakauden eläneille leffaharrastajille - kuten Nitraatille. 9/10.
IMDB
Traileri

2013 #2: The Wolf of Wall Street

Tositapahtumiin perustuva riiviötarina nuoresta huijarista joka pisti rahoiksi rikollisilla osakevirityksillään, ehtymättömänä käyttövoimanaan ihmisten sinisilmäisyys. Sopranos-sarjassa marinoidun käsikirjoittaja Terence Winterin työstämä kyyninen kässäri kohtaa Scorsesen vielä viimeisellä iskevällä luomisvoimahuipullaan. Näyttelijät yleisesti ja Di Caprio erikseen palvovat finanssipirua mukaansavetävän vauhdikkaasti. Mustan huumorin mestariteos ja edelleen parasta Scorsesea sitten Mafiaveljien (1990), ja Di Capriota (ikinä). 9/10.
IMDB
Traileri

2013 #1: Gravity

Kuin kaikki kakka viskautuu yhtä aikaa tuulettimeen, jää yksinäinen astronautti nalkkiin maata kiertävälle radalle ja - ellei ihmeitä tapahdu - varmaan kuolemaan. Nykyisen leffateknologian korkeimpiin veisuihin kuuluvassa Gravityssa koneet ovat kuitenkin pohjimmiltaan palvelemassa hienoa ja pientä reaaliajassa kerrottua b-elokuvien eloonjäämistarinaa - joka tosin kerrotaan niin isosti, kuin mihin ykköset ja nollat vain nykyään pystyvät.

Vaikka Sandra Bullock ei ole koskaan kuulunutkaan Nitraatin suosikkeihin, on hänen Ryan Stonensa niin vahva ja elintärkeä elokuvan toimimiselle tunnetasollakin, ettei tähän osaa ketään muuta edes kuvitella vetämään. Ai niin, Gravityssa on muuten myös ihan törkeän hieno loppukuva. Leffa on vuosikymmenensä parhaimmistoa, sanoi Nitraatti jo aikoinaan. 10/10.
IMDB
Traileri (on muuten yksi kaikkien aikojen hienoimmista!)

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2024!

Itsepäisyyspäivän suomalainen: Komisario Palmu -elokuvat (Suomi 1960-1969, Matti Kassila)

Syytettyjen rivi.

Kuten viime vuonna tuli luvattua, tänä itsenäisyyspäivänä Nitraatti käsittelee Palmu-elokuvat. Komisario Palmut ovat suomen vastine Agatha Christielle. Mika Waltarin kynästä 1930 ja 1940-lukujen vaihteessa syntyneet rikosromaanit saivat elokuvamuotonsa suomalaisen leffateollisuuden aallonpohjassa 1960-luvun alussa, kun ohjaaja Matti Kassila ryhtyi toimeen.

Palmuissa viehättävät ennen kaikkea niiden mainiot hahmot jotka on roolitettu nappiin. Joel Rinne komisario Palmuna on erinomainen karhumaisena ja joviaalina pomona, jonka apuna häärivä virkaintoinen ja idealisti poliisimies Toivo Virta löysi hyvin muotonsa Matti Raninin käsissä.

Kolmikon täydentää vähän hönön oloinen, mutta tarvittaessa terävästi leikkaava etsivä Väinö Kokki, jonka Leo Jokela heittää suvereenilla tyylillään. Palmu-elokuvissa myös huumorin ja rikoksen yhdistely toimii mainiosti.

Armoitettu trio. (Joel Rinne, Leo Jokela, Matti Ranin)

1. Komisario Palmun Erehdys (1960)

Leffasarjan aloitti Waltarin toiseen Palmu-kirjaan perustuva elokuva, joka rullaa hyvin agathachristiemäisenä salonkidekkarina. Seurapiirikeikari Bruno Rygseck (Jussi Jurkan herkullinen veto) löydetään kuolleena uima-altaasta ja etsiville tarjoutuu töitä kaupunkikartanossa. Erehdys on kamarimysteeri ja leffasarjan tasaisin, ihan sujuva katsottava. Elina Salo ja Pentti Siimes komppaavat nuorisona kivasti. 7/10

IMDB
Traileri

2. Kaasua, Komisario Palmu (1961)

Leffoista toinen perustui Waltarin ekaan Palmuun eli Kuka murhasi rouva Skrofiin?, joka sai vähän elokuvamaisemman nimen. Rouva Skrof (Henny Valjus) menehtyy epäilyttävissä olosuhteissa ja perintöä odottelevien epäiltyjen joukko käydään kolmikon tiheällä kammalla läpi.

Tämä toinen on maineensa veroinen, sarjan kirkkaasti onnistunein ja elokuvallisin. Joskus parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksikin tituleerattu Kaasu näytti, miten suomessakin osattiin tämä genre ottaa haltuun varsin tyydyttävästi. Elina Salo ja Pentti Siimes heittävät taas mukavat nuorisoroolit. 8/10.

IMDB
Traileri

Kolmannessa alkaa mennä jo hevostelun puolelle.

3. Tähdet Kertovat, Komisario Palmu (1962)

Kolmannessa Helsingin Tähtitorninmäeltä löytyy murhatun miehen ruumis. Nyt jo tuomariksi edennyt Matti Raninin Virta kokoaa vanhan jengin tutkimaan tapausta. Pentti Siimes ei leffasarjasta lähde kulumallakaan, nyt vuorossa on ärsyttävä toimittajahahmo. Harmiksi katsojille Elina Salo oli jo ymmärtänyt jättää uppoavan laivan...

Niin: kun Waltarin alkuperäiset kirjat oli filmattu, leffasarjan alamäki alkoi. Waltari teki elokuvaan kässärin yhdessä Matti Kassilan kanssa ja julkaisi sen myös romaanimuodossa. Kolmas elokuva on kahta aikaisempaa selvästi heikompi ja ikävän itsetyytyväinen.

Komisario Palmu on sivuhahmo omassa elokuvassaan ja Helge Heralan ylilyövää roolisuoritusta Kotkanpesässään majailevana, hitlermäisenä Carl Gustaf Vadenblickinä olisi pitänyt suitsia rajuin ottein. Lisäksi Tähtitorninmäen tirkistelyhetki naisten suihkutiloihin herättää lähinnä häpeää tekijöitä kohtaan. Kolmannen leffan alkuperäisen käsikirjoituksen nimi oli Lepäisit Jo Rauhassa, Komisario Palmu. Jospa vain olisikin käynyt niin... 6/10.

IMDB
Traileri

Punaisia ajatuksia.

4. Vodkaa, Komisario Palmu (1968)

Matti Kassilan ja Georg Korkmanin kässäröimässä nelosessa vasemmistolainen tv-toimittaja murhataan hänen paljastettuaan Suomen ja Neuvostoliiton väliset salaiset sopimusneuvottelut. Eläkkeeltä raahattu Palmu ja muut tutut ryhtyvät tutkimaan. 

Viimeisessä Palmussa tekijöiden päät tuntuvat sijaitsevan syvällä kommunistien perslävessä. Kieroutuneesta ajankuvasta kertoo, että suomalainen sotaveteraani on Hitleriä ja Mannerheimia palvova hermorauniomurhaaja ja suomalainen yrityspomo läpimätä; KGB:n naisagentti ja radikalisoitunut vasemmisto-YLE ovat puolestaan sankareita.

Elokuvan lopussa lauletaan, miten viisas pysähtyy aina kunnioittamaan punaista nähdessään, samalla kun isoveli (ts. isosisko, KGB:n agenttitar) valvoo laulua yläpöydästä. Kylmäävää kautta hirtehishuumorimielessä ratkiriemukasta ajankuvaa!

Matti Kassila (1924-2018), keskimäärin ammattimies ja yksi suuria suomalaisia ohjaajia.

Plussina kuitenkin 60-luvun lopun silmähyvä (tarpeisto, Marimekko, Helsinki) ja yllättävän moderni sidekick, Anna-Leena Mäki Penttilä vähän Goldie Hawnin mieleen tuovana YLE:n Riitta-skriptana. Pilaantuneena kirsikkana kakussa taas itse Viktor Klimenko käy elokuvassa nolaamassa itsensä.

Voihan elokuvaa tietty katsoa nyt jo jonkinlaisena satiirina: ehkä yritys oli vain kömpelösti jo alun perinkin sellainen. Matti Kassila myönsi elokuvan tekemisen myöhemmin virheeksi, joten siitä hänelle pisteet. Ainakin se vauhdikkuudessaan voittaa sukupolven koululaisia traumatisoineen Edvin Laineen Luottamus-pökäleen  5/10.

IMDB
Ei traileria, mutta tässäpä elokuvan puistattava loppubiisi!

Renny Harlinhan on muuten tarttunut / tarttumassa Palmuun ja ehkäpä jo ensi vuonna on lupa odotella tulosta valkokankaille. Jäämme joltisella mielenkiinnolla kautta pahaenteisyydellä odottamaan.

Nitraatti ei myös enää suoralta kädeltä lupaa, että tulevina vuosina Halloween- ja Itsepäisyyspäiväspessut tulevat jatkumaan. Blogitekstejä syntyy suuren katselulistan katselu-urakan päätyttyä nyt vähän harvemmin muutenkin. Mutta vuoden loppukatsaus tulee säilymään.

The Playlist (Ruotsi 2022, Christian Spurrier, Per-Olav Sørensen & Sofie Forsman)

Me tehtiin historiaa.

How Swedish tech entrepreneur Daniel Ek and business partner Martin Lorentzon revolutionized the music industry through free and legal music streaming when they launched Spotify. (IMDB)

Spotifyn olemassaololta on tuskin monikaan lukijoista välttynyt. Maailmanlaajuisesti musiikinkuuntelu on siirtynyt vahvasti suoratoistopalveluihin, joista suurin on tämä ruotsalaisten luoma viritys. Nitraattikin on Spotifyfrikki.

Se on mahdollistanut Nitraatillekin aivan ennenkokemattoman mahdollisuuden kuunnella artistien tuotantoja kannesta kanteen - sama mykistävä ihmetyksen tunne saadaan sarjassakin tuotua hyvin esiin. Spotifyn syntyhistoriasta on nyt väännetty kerrassaan mainio sarja, palvelun kotimaan voimin.

Voi näyttää vähän siltä, että Nitraatista on tullut lähinnä mainioista ruotsalaisista minisarjoista kirjoittaja suomalaisten sijaan, mutta minkäs teet: ne vaan osaa niin jävla bra! Toki meiltäkin irtoaa, esmes Transport ja Hormonit ovat olleet näppäriä viimeaikaisia, vaikka kirjoitussormia ei tarpeeksi syyhyttänytkään ja pari muuta mielenkiintoista on vielä näkemättäkin (esmes Munkkivuori).

Lisätyn todellisuuden lumo. (Joel Lützow)

Nitraatti väittää että ruotsalaiset huolehtivat keskimäärin enemmän kahdesta ratkaisevasta asiasta: rytmitys on kohdillaan ja teksti vetää, sen sijaan että näyttelijät istuvat pitkiä aikoja möllöttämässä toisiaan tai ikkunasta ulos, nuo suomalaisen tekemisen maanvaivat.

Joka tapauksessa, taas kerraan on länsinaapurissa onnistuttu. Vahvasti Sven Carlssonin ja Jonas Leijonhufvudin kirjaan Spotify Untold nojaavan kuusosaisen sarjan teksti (Christian Spurrier, Per-Olav Sørensen ja Sofie Forsman) on napakkaa asiaa. Jokainen osista keskittyy hyvin toimivana ideana Spotifyn tarinaan yhden hahmon näkovinkkelistä.

Tapahtumat etenevät ellipsimäisesti, rashomonmaisilla näkökulman vaihdoksilla. Jokainen osa käsittelee lähinnä 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä ja Spotifyn syntyä, mutta viimeisessä käväistään jo lähitulevaisuudessakin.

Lennä Lorentzonin Martin! (Christian Hillborg)

Ensimmäinen keskittyy Spotifyn idean isään, tietsikkanero Anders Ek:iin. Toisessa keskitytään musiikkialan mullistuksiin levyteollisuuden näkökulmasta, kolmannessa näiden välillä operoivaan juristiin, neljännessä koodariin, viidennessä toimitusjohtajaan ja kuudennessa artistiin.

Näyttelytyö on tasaisen hyvää, josta Christian Hillborgin tulkkaama ADHD-toimari Martin Lorentzon oli Nitraatin suosikki. Elinvoimainen ja energinen Hillborg on muutenkin Nitraatin nykysuosikkeja: ei niitä nykyajan mumisevia ja möllöttäviä kenkiensätuijottelijoita (sukupuoleen katsomatta) ja tässä hänet on roolitettu kerrassaan nappiin. Nostetaan vielä esiin vaikkapa Ulf Stenbergin tulkkaama Ruotsin Sonypomo Per Sundin - kallionvarmaa työtä - mutta jokaisen näyttelijän panos kantaa.

Hallgrim Haugin ja Per-Olav Sørensenin ohjausjälki on hyvää. Erityisesti mieleen jäivät kolmannen eli lakiosan mainiosti käytetty metafyysinen yhdyskäytävä juristi Petra Hanssonin (Gizem Erdogan) henkisenä tilana. Joku Duncan MacMillan tuli vähän mieleen, joten ei hassumpaa.

Järki vs. unelmat. (Gizem Erdogan)

Myös nelososan näppärät lisätyn todellisuuden efektit ja avaavat lääketiedevertaukset joiden avulla p2p- vs. serverijudanssit selitetään auttavasti ummikoillekin jäivät mieleen. Ensimmäinen aspekti tosin ehkä enemmän tekstin vuoksi.

Sarja Spotifysta ei tietysti toimisi ilman että siihen on saatu lisensoitua riittävän hyvä soundtrack. Taylor Swift, Depeche Mode, klasari, Avicii (naturligtvis!) ja muu toimivat ja kommentoivat tapahtumia omalta osaltaan. Ajankuvakin toimii winamppeineen, pienine näyttöineen ja Pirate Bay -oikeudenkäynteineen.

Sarjan tärkein osa on muuten sen parjattu kuudes, jossa kurkistetaan tulevaisuuteen. Artistit ovat olleet Spotifyn suurin häviäjä ja kuutonen pursuu asiaa jota ei it-hehkutuksissa tule unohtaa sen enempää kuin Woltin suorittavien työntekijöiden vähemmän kivaa olemista.

Pappilan musta sika. (Edvin Endre)

Sarjan kuutosen päähahmo Bobbi T (Janice Kavander) on hahmona mielikuvituksen tuotetta ja toimittaa samaa päähahmon tukahdutetun omantunnon roolia kuin niin ikään fiktiivinen Rooney Maran esittämä Facebookin luojan David Zuckerbergin ex-tyttöystävä Erica Albright David Fincherin mainiossa The Social Networkissa (2010).

Nitraatti pohtiikin, että onko tämä suorittavan portaan silmään pissiminen vääjäämätön seuraus it-kumouksista, vai ehkä kaiken takana loppujen lopuksi onkin vain uusi, ykkösten ja nollien muodostama versio kapitalismin karvaisesta kädestä? Kuudennen nuiva vastaanotto kielii Nitraatista ennen kaikkea sarjan katsojien ja Spottanin käyttäjien huonosta omastatunnosta. Tosin tässäkin järki käteen: kymmenellä biisistriimauksella kuukaudessa ei voine elää tulevaisuudessakaan.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri