Spelskandalen / Peliskandaali (Ruotsi 2022, Dennis Magnusson)

Konnankoukkuja kolmelle.

Pohjois-Ruotsissa asuva uhkapeli- ja urheiluhullu Bosse lähtee tavoittelemaan isoja rahoja raviradoilta, jääkiekkokaukaloista ja jalkapallokentiltä. (YLE)

Tämän vuoden loppukesä oli Nitraatilla odotuksen aikaa. Potentiaalisia vuoden parhaan sarjan trailereita tuli pyöriteltyä useammankin kerran. Sitten koitti syksy ja tilinteon hetki: oliko Sandman vai House of the Dragon vuoden paras sarja? No... ei. Eka oli rampaannuttavan woke ja toka tylsä kuin mikä. 

Parhaus näyttää sen sijaan tulleen näin loppusyksystä suht hiljaisuudessa tuolta rajan takaa. Sen mukavamman rajan. Peliskandaali menee turvanmitalla ohi toisen vuoden parhaan sarjan ehdokkaan, eli laadukkaan kotimaisen nordic noirin, Transportin. Transport oli hyvää norskanoiria (Silta on tosin vieläkin Nitraatilta tarkastamatta), mutta kuusiosainen minisarja Peliskandaali voittaa olemalla jotain muuta.  

Kioskimafia (Edvin Bredefeldt, Ulf Stenberg, Björn Elgerd).

Peliskandaali ei - maailmankaikkeudelle kiitos - ole mitään puhkikaluttua synkistelevää nordic noiria, vaan kertomistavaltaan ennemmin Scorsesen Mafiaveljien (1990) ja uudemmista yrittäjistä Nitraatin aikoinaan pystyynkehuman I, Tonyan (2017) fiiliksissä etenevää kamaa. 

Veijaririkosdraamakomedian muotoinen sarja kertoo tositapahtumiin pohjautuen sopupelejä ja länsinaapurin Veikkauksen eli Tipstjänstin ylimielisyyttä ja porsaanreikää hyödyntäneistä lähihistorian tapahtumista. Ajattele Suomen ysärin pesäpalloskandaalia potenssiin monta, niin olet oikeilla poluilla.

Rooleissa nähdään Nitraatille useita uusia naamoja, voitaneen jopa puhua ihan uudesta sukupolvesta ruåtsiviihteen näyttelijöitä. Kuvauksellinen Björn Elgerd on sarjan päähahmo Bosse, joka näkee rahatsemet siellä missä muut eivät. Edvin Bredefeldt on Bossen irkkusukuinen aisapari Josh ja kolmikon täydentää pyörätuolistaan ex-urheilija ja tuleva himoveikkaaja Lars-Erik (Ulf Stenberg). 

Naisosastoa (Caroline Kuhmunen, Josefina Sonck, Sara Shirpey).

Naispuolikin on kondiksessa. Sara Shirpey on heppatyttö Gabriella, jonka kanssa Bosse säätää muutakin kuin vetovihjeitä ja Elena Leeven mieleentuova Caroline Kuhmunen(!) on Bossen kihlattu, kiltti naapurintyttö Ylva. Tipstjänstin enemmän ja vähemmän tutkivana sisarparivaljakkona vetävät hyvin Paula Sundberg idealistisempana uravirkanaisena Piana ja Josefina Sonck paljon paremmin konnien saalistamiseen sopivammalla mielenlaadulla varustettuna Annikana.

Sivuosissakin onnistutaan. Eva Melander ylihuolehtivana äitinä ja Niklas Lirell maailman leppoisimpana isänä vakuuttavat Bossen vanhempina. Göstasta tuttu, jo olemuksellaan huvittava Mattias Silvell nähdään varjopuolen hupaisana airueena, Bo Lundkvist hyvän jutun haistavana reportterina ja Linus Nilsson ex NHL-konkarina, jonka motiivit sopii kyseenalaistaa. Eikä unohdeta sarjan ehkä muistettavinta sivuhahmoa, pelien lankoja (lippuja?) hyppysissään pitelevää Konnaria (Anders Mossling).  

Pohjoismaissa skuuppi saadaan talvisen järven rannassa, ei pimeässä autohallissa (Josefina Sonck, Bo Lundkvist).

Mitään rakettitiedettä tai rajoja rikkovaa Peliskandaali ei ole, mutta siinä perusasiat on tehty nautittavan hyvin: Dennis Magnussonin asiantunteva ja hykerryttävä kässäri, onnistuneet näyttelijävalinnat ja kolme osaa per nokka oivaltavasti ohjanneet Patrik Eklund ja Jens Ostberg hoitavat tonttinsa moitteettomasti. Sarjan pituuskin on sopiva ja sen vauhti miellyttävän etenevä.

Kasari-ysärin hyvää ajankuvaa luovat myös Lene Willumsenin lavastus ja Linn Eklundin puvustus sekä sarjan hyvin valitut kuvauspaikat. Andreas Tengbladin orggismusa on ehkä liian muita (köh Reznor köh Social Network) mieleentuovaa, mutta vastapainona aikalaismusiikki sarjaan on valittu mainiosti.

Kymmenen vuotta sitten Peliskandaali ei olisi ollut suurikaan ihme, mutta nyt kun kulttuurillisista ja historiallisista kerrostumista usein harmillisen vapaat käsikirjoittajat kirjoittavat sarjojaan kirjoja lukemattomille instanplärääjille, eroaa Peliskandaali massasta kivasti edukseen. 

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Koko sarja katsottavissa YLE Areenassa 2023 syksyyn asti (linkki)

Val (USA 2021, Ting Poo & Leo Scott)

Hero and the terror.

Documentary centering on the daily life of actor Val Kilmer featuring never-before-seen footage spanning 40 years. (IMDB) 

Val Kilmer ei ole Nitraatin suosikkinäyttelijöitä. Aina vähän liian lipevän oloinen Kilmer on kuitenkin ollut mukana useammassakin ihan katsottavassa leffassa. Viimeisen vuosikymmenen Kilmer on esiintynyt lähinnä lööpeissä sairauksiensa vuoksi. 

Sen verran vääristynyttä viihdelehtien uutisointi on Kilmerin viime vuosista ollutkin, että Nitraatin odotus Val-dokumenttia kohtaan oli lähinnä friikkishow, mutta luvassa onkin varsin syväluotaava kamaa, joka ottaa kädestä ja vie masennuksen alueille asti.

Kilmerin lyhyt oppimäärä: hänen (elo)kuvataiteellisesti lahjakas veljensä kuoli nuorena, Kilmer kävi kovatasoista New Yorkin Juilliardin näyttelijäkoulua, josta hänet bongattiin hupaisaan Top Secret-komediaan (Nitraatista edelleen miehen paras raina), siitä Top Guniin ja loppu on historiaa joka sisältää mm. Willow-fantasialeffan, josta mies bongasi itselleen vaimon ja lastensa äidin eli Joanne Whalleyn.

It came from the desert. (Val Kilmer)

Ysärillä seurasivat Oliver Stonen The Doors, jonka pääosa Jim Morrisonina lienee jonkinlainen Kilmerin uran kohokohta, napakka uuswestern Thunderheart, yhden elokuvan verran Batmania, rapsakka Tombstone-länkkäri, sekä sivuosa Michael Mannin hienossa Heatissä.

Sitä seurasi mukiinmenevä historiallinen seikkailukauhari The Ghost and the Darkness ja vuosituhannen vaihteen mukiinmenevä scifikauhari Red Planet. Nolkytluvulla ja siitä eteenpäin kortit näyttivät vaikean miehen maineen saaneelle Kilmerille lähinnä indieleffoja (Mametin jämäkkä Spartan on katsastamisen arvoinen) ja alamäkeä.

Kilmer hankki videokameran varhain ja kuvasi elämäänsä paljon. Siitä on kiittäminen Val-dokumentin isoa määrää Kilmerin kotivideo-otoksia, joissa vilahtelevat niin perheenjäsenet kuin vaikkapa kasarin alun Kevin Bacon ja Sean Penn. Mielenkiintoisinta matskua on katastrofaalisen Moreau-elokuvan sisältä päin luhistuvien kuvausten aikana Kilmerin taltioima matsku. Tuosta junaonnettomuuden elokuvaversiosta on tehty myös ihka oma dokumenttinsa.

Oppi-isä helvetistä. (Marlon Brando)

Sinänsä oli jotensakin sopivaa, että Kilmer ja näyttelijälegenda Marlon Brando tekivät työtä yhdessä tuossa ysärin puolivälin tuhoontuomitussa Dr. Moreau -filmatisoinnissa. Myös Brandoa syytettiin siitä, että tämä ei panostanut näyttelijänuraansa aivan niin paljon kuin rahkeet olisivat antaneet periksi. Tuolloin jo nollat taulussa viipottanut Brando tuntuikin heittävän vetelyyden viestikapulan suunnilleen noihin aikoihin Kilmerille.

Kilmerin vanhojen otosten lisäksi seurataan tämän dokkaria varten itse kuvaamaa nykyelämääkin. Kilmerille puhuminen on vielä hyvin vaivalloista kurkkusyöpäoperaatioiden vuoksi, joten hänen äänenään toimiikin usein tämän oma poika Jack Kilmer. Dokumentissa Val Kilmer katsoo elämäänsä raadollisen rehellisesti suoraan silmiin.

Teki kipeää ja haittaa.

Dokkarin mieleenjäävintä ja suoraan sanottuna masentavinta osastoa ovat, kun tämä raihnainen eilispäivän Doc Holliday yrittää päästä läpi nykypäivän Tombstone-fanitaapamisen, jonka aikana hän pohtii varsin viisaasti näyttelijän kaipuuta olla pidetty ja se, kun tämä eilispäivän Batman oksentaa muoviroskikseen fanien nimikirjoitustapaamisessa.

Eniten häntä tuntuu noissakin tilanteissa kuitenkin harmittavan mahdollinen fanien pettäminen. Tämäkin sitä todistaa: Kilmer vaikuttaa dokumentin perusteella ihan mukavalle tyypille.

Tällaisten dokumenttien tapana on tarjota jonkinlaista loppunostatusta, mutta tällä kertaa siitäkin on luvassa lähinnä negatiivia. 2010-luvun alkupuolella Kilmer möi omistamansa kauniin ja ison maa-alueen New Mexicosta, osaksi velkojensa ja osaksi viimeisimmän (viimeisen?) ideansa rahoittamisen vuoksi.

Nitraatin lempparikilmerit kronologisesti: Top Secret (1984), Thunderheart (1992), The Ghost and the Darkness (1996), Spartan (2004)

Hän työsti omien sanojensa mukaan loistavaa käsikirjoitusta ja / tai yhden miehen näytelmää amerikkalaisen kirjailijasuuruuden Mark Twainin teksteihin perustuen. Nitraatti ei ainakaan ollut näkemästään vaikuttunut: oltiin kaukana hyvätasoisesta, päinvastoin kuin Kilmer itse asian näki.

Kuin viimeisenä uran tuhlauksena kaunis hehtaarien pala New Mexicon jokivartta, jonka Kilmer suunnitteli joskus olevan taiteilijoiden retretti ja hänen perintönsä, on vaihtunut yhdentekevään turhamaiseen ja latteuksia vilisevään projektiin - joka tietysti vielä luhistuu sekin, kun Kilmer sairastuu syöpään.

Auto focus.

Kilmerin Juilliard-aikojen huvittava itsetietoinen Hamlet ja hänen viimeisensä, turhamainen Twain ovat myös jonkinlainen osoitus siitä, että Kilmerin uralla näyttelijänä on kehitystä ollut vaikeaa nähdä. Nitraatti ei usko, että dokumentin tekijöillä ja Kilmerillä oli tarkoitus näyttää ihan tätä, mutta jos se vaakkuu kuin ankka jne.

Miinuspuolinaan Val on hetkittäin ehkä hiukan liian korkealentoisuutta yrittävä ja pieni tiivistyskin olisi dokkarille tehnyt terää. Toisaalta se on noissakin puolissaan varsin kohteensa oloinen. Olisi väärin vähentää pojoja tuon takia liikaa näin (vahingossakin) rehelliseltä elämäkertadokkarilta. Vahva suositus faneille, vielä vahvempi kaikille muille.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Fame (USA 1980, Alan Parker)

Me emme laske viiteen.

A chronicle of the lives of several teenagers who attend a New York high school for students gifted in the performing arts. (IMDB)

Fame kertoo fiktiivisen New Yorkilaisen taidelukion opiskelijoiden elämästä heidän neljän kouluvuotensa aikana. Elokuvan nimi on ironiaa: maineen sijasta se kertoo ennen kaikkea epäonnistumisista uralla ja elämässä, tuhoon tuomitusta unelmajahdista, sekä viihdealan raa'asta todellisuudesta.

Nuorille ja vähän vanhemmillekin katsojille tämä epähöttöinen musikaali maistui varsin kivasti. Elokuva oli kasarin alun megahittejä (kahden miljoonan kustannukset, 42 millin lipputulot) ja sitä apinoitiin useasti, lähinnä surkealla menestyksellä.

Tulevaisuus edessä ja takana. (Maureen Teefy, kesk.)

Fame on vähän jännä leffa. Sinänsähän se on pätevästi ja ammattimaisesti ohjattu, mutta sen käsikirjoitus on varsin kaavamainen, eikä siinä ole kovinkaan päräyttäviä näyttelijäsuorituksia. Elokuva on myös hajanaisen episodimainen ilman varsinaista johtolankaa, joten päätyminen myös vesitetyksi tv-sarjaversioksi ei yllätä ollenkaan. Silti Famea voi pitää hyvänä elokuvana. 

Ensinnäkin Fame täyttää Nitraatin puolileikillään hyvälle (leffa)musikaalille asettaman minimivaatimuksen: vähintään kolme hyvää laulua. Se täyttyy nimibiisistä Fame(*), jota tanssitaan kokismainostyyliin huvittavan epäspontaanisti spontaaniksi tarkoitetussa katukohtauksessa, Nitrasta leffan musiikilliseksi kohokohdaksi nousevassa Irene Caran intiimissä Out Here On My Own:issa, sekä lopun mukavassa ja hurmostunnelmaisessa valmistujaisspektaakkelissa I Sing the Body Electricissä.

Kolamainoksen hengessä.

Toisekseen, kuten yksi Nitraatin lemppareja eli American Gigolo (1980), myös Fame on 1970-lukuvaikutteinen, mutta selvä kasariairut, joka jo julistaa tulevan vuosikymmenen pop-kulttuurin sensibiliteettejä. Esimerkiksi kasarin yksi vaatetuksen tunnusmerkkejä, eli säärystinboomi alkoi Famesta, eikä kolme vuotta myöhemmin nähdystä Flashdancesta kuten usein luullaan.

Aina kun koulutiloista päästään, myös ajankuva tuon vuosikymmenen vaihteen New Yorkista on vahva. Luvassa on  myös varsin vaikuttavaa New Yorkin Times Squarella suoritettua kuvaamista, kun kadun varrella sijaitseva asunto on selvästi valjastettu kuvauskäytöön.

Fame sisältää myös mielettömän arvokasta kulttuurihistoriallista taltiontia, kun The Rocky Horror Picture Show (1975) -elokuvan ympärille kertynyt fanikultti ja elämystapahtuma saatiin tuoreeltaan taltioiduksi. RHPS-faniklubin pomo Sal Pirokin nähdään juhlallisuuksia johtamassa.

Out and about. (Paul McCrane)

Kolmanneksi Fame tarjoaa virkistävän suorasukaistakin rotupolitiikkaa, kuten opettaja Finseckerin ja tanssiopiskelija Leroyn väännön, tai valkkarin bättrefolk-tanssija Hilaryn ja mustemman Cocon ukkokisan, sekä paikoin edistyksellistä seksin ja seksuaalisuuden käsittelyäkin (Montgomeryn sinut itsensä kanssa oleva homohahmo, Hilaryn abortti).

Sitten perusasioihin. Elokuvan ohjaaja Alan Parker (1944-2020) oli kokenut ja vaivattomasti genrestä toiseen liikkunut ohjaaja, jota välillä syytettiin myös ylisliipatusta tyylistä. Ei ihme: mies ansaitsi kannuksensa mainosalalla.

Parker ohjasi muiden töidensä ohella myös peräti kuusi musikaalia: lapsigangsterimusikaali(!) Bugsy Malonen (1976), Famen (1980), puolitoistatuntisen bändimusavideon Pink Floyd: The Wallin (1982), irkkutyöväen pikkubudjetin The Commitmentsin (1991) ja Loyd Webberin sliipatun Evitan (1996). Näisti kaikista muuten The Commitments on selvästi paras ja Parkerin oma suosikki. Vahva suositus myös Nitraatilta. 

Nykikuvauksista. (Irene Cara, Alan Parker)

Britti Alan Parker toi Fameen myös brittiläisen kuvausryhmän. Ehkä tämä lisäsi osaltaan kommunikaatiovaikeuksia nuorten amerikkalaisten näyttelijöiden kanssa, eikä elokuvan tekeminen ollut Parkerille hirveän mielekästä aikaa, toisin kuin Commitmentsin jossa hän pääsi oleskelemaan enemmän omiensa joukossa. 

Sarjan koulun esikuvana oli nykiläinen Fiorello Laguardia High School for the Performing Arts. Muunmuassa Broadwayn näyttämöille niitä kuuluja triple threatteja, eli sekä laulamaan, tanssimaan että näyttelemään hyvin kykeneviä näyttelijöitä, klassisen musiikin tai vaikkapa tanssin taitajaksi valmentava oppilaitos, joka on avoin kaikille kaupunkilaisille kuten leffaversionsakin.

Kuultuaan synkästä kässäristä ja ohjaajasta joka oli viimeksi väkertänyt mm. karun vankilakuvauksen Keskiyön Pikajunan (1978), kuvauslupaa (ulkokuvia lukuunottamatta) ei koululta tuotannolle heltynyt. Koulun sisäpuoli rakennettiin esikuvalleen uskolliseen muotoon vanhaan hylättyyn varastorakennukseen.

Broadway babies. (ylh: Lee Curreri, Paul McCrane, Antonia Franceschi, Barry Miller, Maureen Teefy alh: Irene Cara, Gene Anthony Ray, Laura Dean)

Fame kuvattiin poikkeuksellisesti 11 kuukauden aikana ja leffan tapahtumien aikajärjestyksessä fuksivuodesta päättäjäisiin. Leffan nuorista tuntemattomista näyttelijöistä leijonanosa oli myös nykiläisiä ja pääsi esittämään melkein itseään. Molemmat aspektit varmasti auttoivat näitä kokemattomia näyttelijöitä tiristämään itsestään vähän enemmän.

Näyttelijöistä Nitraatin mieleen kuitenkin painuvat oikeastaan vain Maureen Teefyn irlanninjuutalaisjuurinen, kontrollifriikkiä äitään ja omaa epävarmuuttan pakeneva Doris sekä Lee Currerin amerikanitalialainen taksikuskin poika ja oman elämänsä Ralf Hütter. Tuleva poppistara Irene Cara saa arvosanan välttävä.

Tulevista tähdistä puheen ollen: muiden muassa Madonna, Tom Cruise, Patrick Swayze ja Michelle Pfeiffer koe-esiintyivät elokuvan rooleihin. Osa Fame-elokuvan näyttelijöistä siirtyi myös vuosina 1982-1987 pyörineeseen Famen tv-sarja -eunukkiversioon.

Best in show. (Antonia Franceschi)

Famessa on myös pari erittäin hyvää kohtausta: balettitanssija Hilaryn apea monologi, jonka syy selviää vasta aivan sen lopussa ja aivan täydellisesti draaman ja mustan huumorin balanssissa pitävä itsemurhakohtaus, joka päättyi vielä kässärivaiheessa eri tavalla. Nitraatti pitää elokuvaan valittua ratkaisua ehdottomasti parempana.

Jotensakin Nitraatista myös (sietämättömän) Hair-musikaalin ja sen (vielä sietämättömämmän) myöhemmän elokuvaversion hengenheimolaiseksi nuorison sukupolvikokemuksena luettavan Famen kuudesta Oscar-ehdokkuudesta pysteiksi asti päätyivät ne kaksi ansaituinta: Michael Gore musiikista sekä Goren säveltämästä ja Dean Pitchfordin sanoittamasta nimikappaleesta.

Leffan verratonta RHPS-matskua.

Fame on muuten myös hyvä porttihuume musikaaleihin, eräänlainen musical lite. Siinä kun musiikki on esitettyä ja konserttimaista, eikä kukaan puhkea spontaaniin lauluun keskellä katua, olemattoman orkesterin säestäessä.

Salama runteli Nitraatin ja vaimokkeen talouden vanhan kotiteatterin käyttökelvottomaksi. Uusi teatteri isoine 55 tuuman näyttöineen tuli korkattua tällä Parkerin teoksen pitkästä aikaa tapahtuneella uusintakatselulla. Kelpasi katsella, eikä kukaan heitellyt popcornia selkään tai räplännyt häiritsevästi kännykkäänsä.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Out Here Own My Own (Irene Cara)
I Sing the Body Electric (cast)

(*) Unohtaa ei sovi oman Mona Caritamme päräyttävää suomiversiota!

The Onion Field / Poliisiauto 6Z4 Ei Vastaa (USA 1979, Harold Becker)

Let me take you down, to...

An LA police officer is murdered in the onion fields outside of Bakersfield. However, legal loopholes could keep his kidnappers from receiving justice, and his partner is haunted by overwhelming survivor's guilt. (IMDB)

Vuonna 1963 uuden etsiväparin toinen puolisko päätyy kidnappaustilanteessa kylmäverisen murhan uhriksi. Murhan suorittaneet miehet saadaan nopeasti kiinni, mutta oikeuden rattaiden pyöriminen tuntuu osoittautuvan lähes mahdottomaksi ja uhreilleen vuosikymmenen mittaiseksi stressitestiksi.

Alun lopun alku. (John Savage, Ted Danson)

Itse entinen poliisi ja sittemmin kuulu rikoskirjailija Joseph Wambaugh pääsi kääntämään oman tositapahtumiin pohjaavan kirjansa elokuvan kässäripohjaksi. Yhdessä ohjaaja Beckerin kanssa he myös rahoittivat Onion Fieldin, joten kiehtovana erikoisuutena päätäntävalta elokuvan tekoprosessissa ei missään vaiheessa valunut tuon kaksikon ulkopuolelle.

Tuloksena onkin harvinaisen (inho)realistinen katsaus poliisityöhön, surkeiden rikollisten elämänmenoon ja oikeuden ruosteisiin rattaisiin. Rikos suoritetaan ja tekijät jäävät kiinni elokuvan puoliväliin mennessä. Sitten alkava oikeussirkus on elokuvan varsinainen pointti: vastuuta ja rangaistusta välttelevät murhaajat tuntuvat vetävän pidemmän korren kuin uhrinsa ja näiden kollegat, joita kaiken lisäksi besseriwisseröidään mahdottomilla ideaaleilla.

Totuuden äärellä. (James Woods, Ronnie Cox, Franklyn Seales, Richard Venture)

Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä, usein erinomaisia. James Woods tekee uransa alkuaikoina jo varsin suuntaa-antavan tyylisen takakireän, psykoottisen ja pomottelevan pikkurikollisen Gregory Powellin. Nitraatille lähes täysin uusi ja miellyttävä tuttavuus oli tämän alistuvan mutta kaunaisen apurin Jimmy Smithin tekevä Franklyn Seales. Mies ei voikaan olla tuttu myöhemmiltä vuosilta siitäkään syystä, että menehtyi AIDS:iin vuonna 1990.

Lisää hyvää tarjoilevat pääosan pollarit: John Savage partioillasta hengissä selviävänä ja eloonjääneen syyllisyyttä potevana puoliskona Karl Hettingerinä sekä Ted Danson vähemmän onnekkaana Ian Campbellina. Myös Ronny Cox on erinomainen lakonisena ja työn puolesta rikollisia sympatiseeraavana pollari Pierce Brooksina.

Unjustice.

Pienemmätkin sivuroolit vakuuttavat: oikeussirkuksen lannistaman syyttäjä Phil Halpinin tekee mainiosti vain parin kohtauksen voimin vuonna 1985 murhan uhrina menehtynyt(!) David Huffman. Christopher 'Paluu Tulevaisuuteen' Lloyd on puolestaan semilimainen pirun asianajaja -tyylinen lakia tunteva linnakundi.

Naiset ovat Onionin tarinassa enemmän taka-alalla, mutta mainitaan koko hyvä kolmikko: Priscilla Pointer murhatun poliisin äitinä, Beege Barkette tavarastaan ei niin turhan tarkkana Powellin naisystävänä ja Dianne Hull Hettingerin tukipilarivaimona.

Parempina päivinä.

Teknisellä puolellaan elokuva on myös varsin vakuuttavaa tavaraa. Charles Rosher Jr:n selvä ja voimakas kuvaus toimii hyvin niin kaupungin kaduilla kuin Bakersfieldin öisellä maaseudulla, Eumir Deodaton surumielinen ja vahva musiikki sopii kuin nyrkki silmään, Wambaughin ja Eric Rothin kässäri paaluttaa tapahtumat eittämättömän uskottavasti ja Harold Beckerin ohjaus on lähinnä onnistuneen toteavaa.

The Onion Fieldiä voi ajatella paitsi realistisempana versiona Likaisen Harryn (1971) teemoista, myös 1970-luvun lopun versiona 1960-luvun Truman Capoten kirjaan pohjautuneesta true crime-klassikosta In Cold Blood (1967). Se, että Onion ei aivan vedä vertoja tuolle proseduraaliklassikolle ei vähennä Onionin arvoa: harva Bloodille pärjää.

Next you must cut down a tree with a herring, eli mahdottoman tehtävän miehet.

Onion on syyttä unohduksiin jäänyt pienoinen true crime -klasari, jota Nitraatti ei voi kuin lämpimästi suositella. Oikea elämä muuten tarjosi - jos ei onnellisen - niin ainakin tyydyttävän lopun: molemmat murhaajat kuolivat vankeudessa.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

The Last Dance / Kerran Vielä, Bulls (USA 2020, Jason Hehir)

Kerran sotureita.

Charting the rise of the 1990s Chicago Bulls, led by Michael Jordan, one of the most notable dynasties in sports history. (IMDB)

Yksi kaikkien aikojen urheilujoukkueista, eli koripalloilija Michael Jordanin ympärille rakennettu ja kuusi NBA-mestaruutta tuona aikana (1984-1998) voittanut Chicago Bulls saa aika pitkälle arvoisensa dokumenttisarjan. Sen kymmenessä osassa kameroiden eteen marssitetaan lähemmäs satakunta pelaajaa ja muuta asiaan liittynyttä henkilöstöä.

Tuon NBA-ajan loppupuoli on Nitraatillekin tuttua, kun edesmenneeltä Super Sport-kanavalta tuli töllättyä peli jos toinenkin. Koripallo on tapahtumarikasta ja joukkuelajien vauhdikkaimmasta päästä: kuten joku jalispelien nolla-nolliin kyllästynyt koripallosta osuvasti totesi: no matter who wins, I know my team will score!

1998 ja legendaarinen upotus.

Vaikka Nitraattikin (wanha Miami Heat-fani) ymmärsi Bullsin jo tuolloin yhdeksi kovimmista ikinä ja tajusi että nyt tehdään historiaa, avaa sarja uusia arvostuksen tasoja: jumala on tässä sarjassa todellakin yksityiskohdissa, ja niitä riittää. 

Tekijöiden käytettävissä on ollut tietysti kaikki vanhojen pelien tv-matsku ja lähes kaikkien relevanttien aikalaisten nykyisen habituksen lisäksi Bullsia kaudella 1997-1998 seuranneen tv-ryhmän videomatsku. Tuo kausi oli myös omalla tavallaan dynastian vaikein, toimitusjohtajan kaivaessa maata ikääntyvien supertähtien ja valmentajan jalkojen alta sekä palkkaerimielisyyksien johdoista lakkoilevan pelaajan vuoksi.

Legendaarinen tutkapari Pippen ja Jordan, kuin Kurri ja Gretzky.

Sarja on rakennettu aikajanalle jota pitkin liikutaan edestakaisin varsin vaivattomasti Bullsin superjoukkueen pelaajien syntymästä nykyaikaan, tukipilarin ollessa joukkueen viimeinen kausi 1997-1998. Koko sarja on tietysti täysin oikeutetustikin rakennettu sen suurimman tähden, ehkä NBA:n parhaan ja urheiluhistorian parhaiden pelaajien, eli Michael Jordanin varaan.

Vaikka niin empaattinen hippivalmentaja Phil Jackson - josta kenelläkään ei ymmärrettävästi ole pahaa sanaa - kireä tutkapari Scottie Pippen, joukkueen tavispyhimys Steve Kerr, kuin joukkueen paha poika Dennis Rodmankin saavat omat osanpuolikkaansa ja vaikka esimerkiksi Indiana Pacersin aikalaistähti Reggie Milleriä on pirun hauska kuunnella, palataan lopulta aina Michael Jordanin heittämien valojen ja varjojen pariin. 

Painovoiman taakseen jättänyt Jordan leijumassa ylös Knicksien Ewing-vuorta.

Lähes yliluonnollisen kilpailuvietin sekä lähes loputtoman kaunaisuuden polttoaineiksiin muuttanut ja lähes äärettömän taidon omaava Jordan toi muuten sarjaa seuratessa hetkittäin Nitraatin mieleen koripallon Jouko Turkan! Selväksi tulee, että Jordan oli hyvinkin hankala joukkuetoveri, mutta jokainen pelikaveri myös myöntää, että he eivät olisi voittaneet yhtä paljon, ellei Jordan olisi ollut heitä  piiskaamassa.

Perinpohjaisessa sarjassa käydään läpi myös Jordanin perheen tragedia, hänen ensimmäinen eläköitymisensä, lyhytaikainen outo pesisura ja paluu, hänen uhkapeliviettinsä ja syvä epäpoliittisuutensa: mitään Muhammad Alia kun ei miljardööri-Jordanista saa hyvällä tahdollakaan aikaiseksi.

Sarjan muistettavinta kuvamatskua: paha poika Rodman ja hippivalmentaja Jacksonin ymmärtävä läheisyys.

Miinuspuolina sarjasta puuttuu mm. Luc Langley, luotettava pelimies joka sarjan epäonneksi oli ensimmäinen NBA:ssa pelannut australialainen. Langley palasi uransa jälkeen kotimaahansa, eikä sarjan tekijöilllä ollut massia käydä visiitillä. Osiakin olisi piisannut ehkä yksi tai puolitoista vähemmän, tosin kyllästymistä ei sinänsä pääse tapahtumaan sarjan mielenkiintoisen ja onnistuneen rakenteen ansiosta.

Myös Michael Jordanin toimiminen yhtenä sarjan tuottajista arveluttaa. Mitään kovin siloteltua kuvaa sarja ei hänestä anna, mutta silti: olisiko joitain valintoja tehty toisin ilman hänen läsnäoloaan? Esimerkiksi talo, jossa Jordanin haastattelut on tehty, ei ole hänen omansa. Pieni yksityiskohta, ehkä kokoaan suurempi. Syvimmät tasotkin sarjasta jäävät puuttumaan: mikään O.J: Made in American tasoinen mestariteos The Last Dance ei ole, mutta harva tietysti on.

"I never lost a game, I just ran out of time."

Eikä kokonaan voi unohtaa sitäkään, että Chicagolla oli tuuriakin: 1990-luvun vastustajat eivät olleet mitään 1980-luvun Celticsejä tai Pistonseja, nykyisistä dynastioista puhumattakaan.

Tuosta huolimatta kuusi NBA-mestaruutta alle kymmenen vuoden sisään on järkyttävän kova suoritus, ja sen päätähti yksi suurimpia urheilijoita kautta aikojen. Hänen ja aikalaistensa seurassa yhdeksisen tuntia Nitraatin mökkikesää kului hujauksessa. Hyvin vahva suositus.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri #1
Traileri #2
The Alan Parsons Project: Sirius (Bullsin sisäänsoittobiisi, mus.vid.)

Kajaanin kaupunginteatterin alennustila, 2016-?

Thilia Thalia Thallallaa!

PAHAT

Kajaanin kaupunginteatterin taso laski kuluvalla johtajakaudella (joka loppuu tänä vuonna) kuin lehmän häntä. Seitsemän vuotta yhdentekeviä ihmissuhdevatvontoja, loputtomia musiikki-iltamia ja taiteellisesti haaksirikkoista elokuviin pohjautuvaa näytelmää. Onnistuneet klassikot loistivat poissaolollaan ja ne vähät klasarit mitä esitettiin oli väännetty niin katsomiskelvottomiksi versioiksi, että pahaa teki.

Kaupunginteatterin omat näyttelijät tuntuivat jäävän pelkkiin sivurooleihin, kun samaan aikaan lavalle kapusi loputon virta vierailevia - ja unohdettavia - pääosia ja sivuosia. Varsinainen kirous olivat teatterin lava-aikaa ahmineet musiikki-iltamat, joissa ei-näyttelijät saivat ei-niin-arveluttavan jatkuvasti musisoida elannokseen.

Valitsen sinut, Pikachu!

Pikkulinnut tosin kertovat, että isommat musikaalisatsaukset olivat onnistuneempaa osastoa, tosin niiden aihepiirit eivät tupanneet kiinnostamaan Nitraattia lipun hinnan vertaa. Viimeisin niistä eli Zorro oli 'mieluummin katsoo kuin turpiinsa ottaa' -osastoa, jossa Zorro oli oman tarinansa sivuhahmo ja laulut liian samanalaisia keskenään, mutta ainakin lavasteet olivat upeat ja (liian harvat) miekkataistelut näyttäviä.

Nitraatti kyseenalaistaa myös nykyisen 5+2 vuoden johtamismallin. Onko todella tarpeellista solmia lähes vuosikymmenen pituisia soppareita teatterin johtajille? Mikä vika olisi 2+2 -mallissa, jossa kunta ja johtaja tarkastelevat tyytyväisyyttään kahden vuoden välein?

On varsin erikoista pitää lähemmäs kymmenen vuotta puikoissa ihmistä, joka voi aiheuttaa surkean ohjelmiston lisäksi vaikkapa jatkuvia mainehaittoja teatterille ja kaupungille huutamalla medioissa milloin mistäkin keksimästään epäkohdasta, sen sijaan että vääntäisi asiasta kulissien takana.

Kuka teki mitä häh?!

RUMAT

Tästä Nitraatti pääsee myös sujuvasti viime syystalvena alkaneeseen sirkukseen, eli teatterin uuden johtajan valintaan. Ilmeisesti teatterilaisten omasta ylimielisestä virheestä johtunut hakuprosessin pitkittyminen on huipentumassa ajojahtiin, joka vaikuttaa osin vasta valitun uuden johtajan masinoimalta.

Siinä kaupunginvaltuuston kirjaimellinen vihervasemmisto (vas, vihr, sdp) on ajanut läpi omaa versiotaan totuuskomissiosta (tirsk!), jonka tehtävä on epäilemättä hakea syyllisiä haun epäonnistumiseen kaikkialta muualta paitsi sieltä, mistä syyllisiä on varmasti löydettävissä, eli kaupunginteatterista. Nitraatista nämä merkit eivät povaa hyvää uudelle seitsenvuotiskaudelle.

Myös teatterin säästöistä on puhuttu. Jos edeltävät seitsemän vuotta olisivat myös tulevat seitsemän, Nitraatti suosittelisi ainakin kaiken teatteritoiminnan siirtämistä päänäyttämölle ja Sissilinnan sulkemista, sekä mahdollisesti alueateatteritoiminnasta luopumista: mielenköyhä nykyohjelmisto mahtuisi toistot pois leikaten hyvin yhdelle lavallekin.

Mannaa taivaasta!

HYVÄT

Aivan kaikki ei ollut edellisellä seitsenvuotiskaudella kärsimystä. Ironisesti - kuin teatterin omaa kädettömyyttä alleviivaten - olivat vierailevat esitykset (osa Runoviikoilla) pääsääntöisesti hyviä, toisinaan erinomaisia. Linkit vievät Nitraatin arvosteluihin kyseisistä näytelmistä (vuosi on näytelmän näkemisvuosi).

Fragile (2016)

Keuhkot (2016)

Hullu (2017)

Algernon (2017)

Putoamisen Taito (2018)

Jääkuvia (2019)

Myös yksi väistyvän johtajan varhaisia ohjaustöitä teatterillemme miellytti vasta bloginsa aloittanutta Nitraattia kovasti. Tämä onnistuminen jäikin sitten oikeastaan hänen kautensa ainoaksi.

Veden Muistista (2016)

Sivilisaatio romuna on laadun tae.

Mutta edelleen: Kajaanin Harrastajateatteri teki saman seitsenvuotiskauden aikana hyviä näytelmiä vain murto-osalla ammattilaisten valuutasta, mukaan lukien yhden Nitraatin kaikkien aikojen lempparinäytelmäesityksistä, eli Beowulf & Grendelin.

Menkkamusikaali (2018)

Beowulf & Grendel (2018)

Harmaiden Alueella (2019)

Kuten arvosteluista näkyy, ei kaksikymmenluvulta ole paljon lapsille kertomista. Voinemme syyttää siitä kaiken muun lisäksi myös koronaa. Joka tapauksessa, loppuarvosana kaupunginteatterille vuodesta 2016 eteenpäin tähän päivään kuuluu:

Näytelmät: 4/10
Vierailut: 8/10

Yhteensä: 6/10

Kuvat wanha goottiystävämme Gustav Dore (1832-1883), järj: Lucifer King of Hell, The Last Judgment, Satan in Council, The Creation of Fish and Birds, Babylon Fallen.

Nitraatin Pelinurkka: Mobiilipelit

Let the games begin!

"Ei mitään semmoisia simppeleitä hedelmäpelejä ja eläinfarmeja minulle" tuumasi vannoutunut tietsikkapelaaja-Nitraatti mobiilipeleistä vielä muutama vuosi takaperin. Sitten kaapinperältä löytyi omistajaton pölyinen Android-padi, johon pystyi runnomaan sekä tehdasasetukset että uuden omistajan, ja uteliaisuus heräsi.

Hyvä että heräsi, mobiilipeleissä nimittäin riittää valinnanvaraa ja tässä Nitraatti esittelee neljä tämänhetkistä suosikkipeliään mobiilipelirintamalta. Arvosteluissa normaalit pojot väliltä 1-10 ja lisäksi pari erikoisempaa kriteeriä, eli soveltuuko peli pelattavaksi puhelimen näytöltä vai onko padi melkein välttämätön ja miten kovasti peli tarvitsee kylmää käteistä ollakseen pelattava.

Me tehtiin silleen tyhmästi että herätettiin lohikäärme.

1. Warriors of Waterdeep (Ludia Inc., 2019-)

Nitraatin lempparimobiilipeli ja yksi lempparipelejä muutenkin on tässä. Dungeons & Dragons -lisenssillä väkerretty leppoisan vuoropohjainen taistelu- ja hahmojenvarustuspeli on helppo oppia ja vaikea lopettaa.

Tarjolla on seikkailua ja grindausta neljän hahmon voimin pelaajan omasta hahmopoolista valkattuna, sekä pelaaja vastaan pelaaja -mättöä. Pelaaja voi keskittyä vain toiseen puoleen tai iloita molemmista. Kaikki dunkkiksen rodut ja hahmoluokat, ihmisistä liskomiehiin ja varkaista warlockeihin löytyvät, vastuksen ollessa myös D&D-tuttua luurangoista louhikäärmeisiin.

Pelin suurimpana miinuksena hahmojaan ei voi luoda itse, vaan ne ovat valmisversioita. Mutta kyllä tämä tällaisenakin menee oikein hyvin.

Sitä ittiiään. Taistelija, pappi, velho ja samooja matsaavat ruostehirviöiden ja illithidien kanssa.

Vinkkejä: Hiukan ironisesti peli muuttuu sitä turhauttavammaksi mitä enemmän sitä pelaa, koska kokemus avaa uusia hahmoja, jotka puolestaan laimentavat pelin sisäisiä palkkioita eli hahmoille arvottuja esineparannuksia: mitä enemmän hahmoja, sitä todennäköisemmin palkkio ei osu juuri sille hahmolle, joka sitä eniten kaipaisi.

Tätä voi kiertää. Hahmojen tasojen kohotus ei ole ensinkään välttämätöntä, vain hahmojen esineiden tasojen kohotus on tärkeää. Niinpä yksi optio on pelata vain neljällä hahmolla: pappi, taikuri, taistelija ja vaikkapa samooja. Jätä kaikki tasolle 3, mutta pistä pappi neloselle. Täten kaikki item-upit tulevat taatusti pelatuille hahmoille!

Jos haluaa enemmän variaatioita, toinen optio on pelata kahdeksan hahmoa tasoille 8-10, riippuen siitä mikä on hahmon käyttämien esineiden vaatima hahmon minimitaso. Tällöin viimeiseksi otetaan hahmo numero yhdeksän, jota ei levelitetä ollenkaan, mutta joka laimentaa palkintoja: välttämätön paha.

Minkäs työkalun tänään valitsisi? Noidan hahmon varustesivujen pääaseiden alasivu.

Tätä taktiikkaa Nitraatti käyttää itse, ja hahmot ovat (hankintajärjestyksessään; sammuta peli lennosta jos et voi valita hahmoa ja yritä uudelleen) pappi, velho, taistelija, samooja, bardi, noita, varas ja taikuri l. sorcerer joka on hankittava pelin sisäisessä eventissä heti kun mahdollista: häntä ei voi valita tasonnostoissa. Yhdeksäs hahmo on se pakollinen jota ei levelitetä, hän voi olla kuka vain.

Toki peliä voi pelata ihan normistikin ilman moista virittelyä, ja ensiksi varmaan kannattaakin, koska hahmoja on noiden lisäksi vielä useita (paladiini, barbaari, druidi, munkki jne), ja jotkut niistä voivat olla lukijalle enemmän mieleen kuin Nitraatin lempparit.

Puhelin / padi? Pelaaminen onnnistuu puhelimellakin, mutta padi on kyllä selvästi parempi valinta.

Manitbois? Rahalla saisi nopeampaa tavara- / hahmokehitystä, mutta ainakaan megagrindaaja-Nitraatti ei ole moista tarvinnut.

Arvosana:  9/10

Peli (Google Play)
Pelin keskustelusivusto
Warriors of Waterdeep, Warriors of Waterdeep Community (Facebook)
Traileri

Warspear Online: Tutkittavia  ja hutkittavia mantereita riittää.

2. Warspear Online (Aigrind, 2008-)

Miltä kuulostaisi World of Warcraft, mutta Sensible Soccer -tyylisillä ukkeleilla? Warspear Online on varsin täysverinen ja hyvin pelattava reaaliaikainen monen pelaajan World of Warcraft-kopsu. Tämä padilla pelattava ihmeen onnistunut tekele on muuten melkein yhtä vanha kuin esikuvansakin, josta Nitraatti jo aikoinaan kirjoittelikin.

Tietysti on turha odottaa Warcraftin tuotantoarvoja, mutta kyllä tästä - pienenä miinuksena kitekite-aasialaisvaikutteisesta (vaikkakin venäläisen peliyhtiön) - pelistä saa ihan hyvää 'kerää neljä jakinkivestä' -tyylistä ajankulua.

Warspearin virtaviivainen käyttöliittymä.

Warspearista löytyy neljä rotua: ihmiset, haltiat, kääpiöt ja epäkuolleet. Joka rodulla on 4-5 omaa hahmoluokkaa, mutta periaatteessa ne ovat meleetappelijoita, rangedtappelijoita, parantajia, tankkeja ja jokapaikanhöyliä.

Jokaisella luokalla on (alussa) viisi kykyä joita käytellä: parannusta, suojia, erilaisia hyökkäyksiä ja pysäytyksiä. Vihjeenä mitään tyrmäys (stun) kykyjä ei kannata parannella, jollei aio keskittyä pvp-puoleen eli toisia pelaajia vastaan pelaamiseen. Nitraatti on myskänyt Warspearia oman WOW-hahmonsa Warspear-versiolla, eli kääpiöshamaanilla.

Tapa kaikki! Pelaaja vastaan pelaaja -sähellystä.

Puhelin / padi? Padi. Puhelimella voisi olla aika työlästä tökkiä oikeisiin kohtiin. Peliä voi pelata myös PC:llä, tosin Nitraatti kieltäytyy: mobiilipelejähän tässä testaillaan.

Manitbois? Isot pojat kertovat, että rahalla saa ja voittaa. Muutaman kymmenen tunnin pelaamisen jälkeen Nitraatti ei ole käyttänyt penniäkään ja hyvin menee.

Arvosana: 8/10

Peli (Google play)
Pelin sivut (mukaanlukien hyvä forum)
Traileri

Eterniumin miekkaosastoa.

3. Eternium (Making Fun, 2014-)

Blizzard-kopsujen hengessä liikutaan tässäkin: Diablo-kopio Eternium on varsin onnistunut toimintaroolipeli. Valkkaa hahmosi kolmesta luokasta (taistelija, maantierosvo, taikuri) ja lähde kurittamaan kaikennäköistä olmia rahan ja esineparannusten toivossa.

Eternium (entiseltä nimeltään Mage and Minions) on varsin sliipattu veteraanitekele, jonka parissa saa ajan kulumaan. Hahmojen erikoiskykyjä käytetään kekseliäällä ja toimivalla ruudullepiirtelytekniikalla.

Maagi kyntää luolastoa.

Puhelin / padi? Onnistuu kummallakin, padi tietty vähän mukavampi.

Manitbois? Ei ole tarvinnut kuvetta kaivaa, Nitraatti on pelaillut muutaman kymmenen tuntia.

Arvosana: 8/10

Peli (Google play)
Pelin sivut
Traileri

Rampagen sarjakuvamaista menoa.

4. Magic Rampage (Asantee, 2014-)

Wanhojen Nintendo kasibittisten ja Commodore Kuusnepan hengessä tarjoillaan värikästä hypi-pompi toimintaa, jossa saa luoda oman hahmon (varkaista warlockeihin) ja jolle voi sitten pelin edetessä ostella parempia varusteita. Humoristinen, värikäs ja hyväntuulinen tasohyppelyroolipeli, jonka kanssa aika kuluu joutuisasti.

Ostoksilla.

Puhelin / padi? Luultavasti molemmilla onnistuu, Nitraatti vain padeillyt.

Manitbois? Ei ole tarvinnut, tosin peliaikaakaan ei ole tähän mennessä takana kuin muutama tunti.

Arvosana: 8/10

Peli (Google play)
Pelin sivut
Traileri

Tässä mobiilipelit tällä kertaa. Tulevaisuudessa Nitraatilla on pelinurkassaan tarkoitus avata DDO-online dunkkisropea sekä Commodore Kuusnelosta & Kasibittinintendoa emulaattorien ja parhaiden pelien kautta, myös opastaen miten lukija voi tehdä saman perässä. Soronoo!