A chronicle of the lives of several teenagers who attend a New York high school for students gifted in the performing arts.(IMDB)
Fame kertoo fiktiivisen New Yorkilaisen taidelukion opiskelijoiden elämästä heidän neljän kouluvuotensa aikana. Elokuvan nimi on ironiaa: maineen sijasta se kertoo ennen kaikkea epäonnistumisista uralla ja elämässä, tuhoon tuomitusta unelmajahdista, sekä viihdealan raa'asta todellisuudesta.
Nuorille ja vähän vanhemmillekin katsojille tämä epähöttöinen musikaali maistui varsin kivasti. Elokuva oli kasarin alun megahittejä (kahden miljoonan kustannukset, 42 millin lipputulot) ja sitä apinoitiin useasti, lähinnä surkealla menestyksellä.
Tulevaisuus edessä ja takana. (Maureen Teefy, kesk.)
Fame on vähän jännä leffa. Sinänsähän se on pätevästi ja ammattimaisesti
ohjattu, mutta sen käsikirjoitus on varsin kaavamainen, eikä siinä ole
kovinkaan päräyttäviä näyttelijäsuorituksia. Elokuva on myös hajanaisen
episodimainen ilman varsinaista johtolankaa, joten päätyminen myös
vesitetyksi tv-sarjaversioksi ei yllätä ollenkaan. Silti Famea voi pitää
hyvänä elokuvana.
Ensinnäkin Fame täyttää Nitraatin puolileikillään hyvälle (leffa)musikaalille
asettaman minimivaatimuksen: vähintään kolme hyvää laulua. Se täyttyy
nimibiisistä Fame(*), jota tanssitaan kokismainostyyliin huvittavan
epäspontaanisti spontaaniksi tarkoitetussa katukohtauksessa, Nitrasta
leffan musiikilliseksi kohokohdaksi nousevassa Irene Caran intiimissä
Out Here On My Own:issa, sekä lopun mukavassa ja hurmostunnelmaisessa
valmistujaisspektaakkelissa I Sing the Body Electricissä.
Kolamainoksen hengessä.
Toisekseen, kuten yksi Nitraatin lemppareja eli American Gigolo (1980), myös Fame on
1970-lukuvaikutteinen, mutta selvä kasariairut, joka jo julistaa tulevan
vuosikymmenen pop-kulttuurin sensibiliteettejä. Esimerkiksi kasarin yksi vaatetuksen tunnusmerkkejä, eli säärystinboomi alkoi Famesta, eikä kolme vuotta myöhemmin nähdystä Flashdancesta kuten usein luullaan.
Aina kun koulutiloista päästään, myös ajankuva tuon vuosikymmenen vaihteen
New Yorkista on vahva. Luvassa on myös varsin vaikuttavaa New Yorkin
Times Squarella suoritettua kuvaamista, kun kadun varrella sijaitseva
asunto on selvästi valjastettu kuvauskäytöön.
Fame sisältää myös
mielettömän arvokasta kulttuurihistoriallista taltiontia, kun The Rocky Horror Picture Show (1975) -elokuvan ympärille kertynyt fanikultti ja elämystapahtuma saatiin tuoreeltaan taltioiduksi. RHPS-faniklubin pomo
Sal Pirokin nähdään juhlallisuuksia johtamassa.
Out and about. (Paul McCrane)
Kolmanneksi Fame tarjoaa virkistävän suorasukaistakin rotupolitiikkaa, kuten
opettaja Finseckerin ja tanssiopiskelija Leroyn väännön, tai valkkarin
bättrefolk-tanssija Hilaryn ja mustemman Cocon ukkokisan, sekä paikoin
edistyksellistä seksin ja seksuaalisuuden käsittelyäkin (Montgomeryn
sinut itsensä kanssa oleva homohahmo, Hilaryn abortti).
Sitten perusasioihin. Elokuvan ohjaaja Alan Parker (1944-2020) oli kokenut ja vaivattomasti genrestä toiseen
liikkunut ohjaaja, jota välillä syytettiin myös ylisliipatusta tyylistä.
Ei ihme: mies ansaitsi kannuksensa mainosalalla.
Parker ohjasi muiden töidensä ohella myös peräti
kuusi musikaalia: lapsigangsterimusikaali(!) Bugsy Malonen (1976), Famen (1980), puolitoistatuntisen bändimusavideon
Pink Floyd: The Wallin (1982), irkkutyöväen pikkubudjetin The Commitmentsin (1991) ja Loyd Webberin sliipatun Evitan
(1996). Näisti kaikista muuten The Commitments on selvästi paras ja Parkerin oma suosikki. Vahva suositus myös Nitraatilta.
Nykikuvauksista. (Irene Cara, Alan Parker)
Britti Alan Parker toi Fameen myös brittiläisen kuvausryhmän. Ehkä tämä
lisäsi osaltaan kommunikaatiovaikeuksia nuorten amerikkalaisten
näyttelijöiden kanssa, eikä elokuvan tekeminen ollut Parkerille hirveän
mielekästä aikaa, toisin kuin Commitmentsin jossa hän pääsi oleskelemaan
enemmän omiensa joukossa.
Sarjan koulun esikuvana oli nykiläinen Fiorello Laguardia High School
for the Performing Arts. Muunmuassa Broadwayn näyttämöille niitä
kuuluja triple threatteja, eli sekä laulamaan, tanssimaan että
näyttelemään hyvin kykeneviä näyttelijöitä, klassisen musiikin tai
vaikkapa tanssin taitajaksi valmentava oppilaitos, joka on avoin
kaikille kaupunkilaisille kuten leffaversionsakin.
Kuultuaan
synkästä kässäristä ja ohjaajasta joka oli viimeksi väkertänyt mm. karun vankilakuvauksen Keskiyön Pikajunan (1978), kuvauslupaa (ulkokuvia lukuunottamatta) ei
koululta tuotannolle heltynyt. Koulun sisäpuoli rakennettiin
esikuvalleen uskolliseen muotoon vanhaan hylättyyn varastorakennukseen.
Broadway babies. (ylh: Lee Curreri, Paul McCrane, Antonia Franceschi, Barry Miller, Maureen Teefy alh: Irene Cara, Gene Anthony Ray, Laura Dean)
Fame kuvattiin poikkeuksellisesti 11 kuukauden aikana ja leffan
tapahtumien aikajärjestyksessä fuksivuodesta päättäjäisiin. Leffan
nuorista tuntemattomista näyttelijöistä leijonanosa oli myös nykiläisiä ja pääsi
esittämään melkein itseään. Molemmat aspektit varmasti auttoivat näitä kokemattomia näyttelijöitä tiristämään itsestään vähän enemmän.
Näyttelijöistä Nitraatin mieleen kuitenkin painuvat oikeastaan vain Maureen Teefyn irlanninjuutalaisjuurinen, kontrollifriikkiä äitään ja omaa
epävarmuuttan pakeneva Doris sekä Lee Currerin amerikanitalialainen
taksikuskin poika ja oman elämänsä Ralf Hütter. Tuleva poppistara Irene Cara saa arvosanan
välttävä.
Tulevista tähdistä puheen ollen: muiden muassa Madonna, Tom Cruise, Patrick Swayze ja Michelle Pfeiffer koe-esiintyivät elokuvan rooleihin. Osa Fame-elokuvan näyttelijöistä siirtyi myös vuosina 1982-1987 pyörineeseen Famen tv-sarja -eunukkiversioon.
Best in show. (Antonia Franceschi)
Famessa on myös pari erittäin hyvää kohtausta: balettitanssija Hilaryn
apea monologi, jonka syy selviää vasta aivan sen lopussa ja aivan
täydellisesti draaman ja mustan huumorin balanssissa pitävä
itsemurhakohtaus, joka päättyi vielä kässärivaiheessa eri tavalla. Nitraatti pitää elokuvaan valittua ratkaisua ehdottomasti parempana.
Jotensakin Nitraatista myös (sietämättömän) Hair-musikaalin ja sen (vielä sietämättömämmän) myöhemmän elokuvaversion hengenheimolaiseksi nuorison sukupolvikokemuksena luettavan Famen kuudesta Oscar-ehdokkuudesta pysteiksi asti päätyivät ne kaksi ansaituinta: Michael Gore musiikista sekä Goren säveltämästä ja Dean Pitchfordin sanoittamasta nimikappaleesta.
Leffan verratonta RHPS-matskua.
Fame on muuten myös hyvä porttihuume musikaaleihin, eräänlainen musical lite.
Siinä kun musiikki on esitettyä ja konserttimaista, eikä kukaan puhkea
spontaaniin lauluun keskellä katua, olemattoman orkesterin säestäessä.
Salama runteli Nitraatin ja vaimokkeen talouden vanhan kotiteatterin käyttökelvottomaksi. Uusi teatteri isoine 55 tuuman näyttöineen tuli korkattua tällä Parkerin teoksen pitkästä aikaa tapahtuneella uusintakatselulla. Kelpasi katsella, eikä kukaan heitellyt popcornia selkään tai räplännyt häiritsevästi kännykkäänsä.
An LA police officer is murdered in the onion fields outside of Bakersfield. However, legal loopholes could keep his kidnappers from receiving justice, and his partner is haunted by overwhelming survivor's guilt.(IMDB)
Vuonna 1963 uuden etsiväparin toinen puolisko päätyy kidnappaustilanteessa kylmäverisen murhan uhriksi. Murhan suorittaneet miehet saadaan nopeasti kiinni, mutta oikeuden rattaiden pyöriminen tuntuu osoittautuvan lähes mahdottomaksi ja uhreilleen vuosikymmenen mittaiseksi stressitestiksi.
Alun lopun alku. (John Savage, Ted Danson)
Itse entinen poliisi ja sittemmin kuulu rikoskirjailija Joseph Wambaugh pääsi kääntämään oman tositapahtumiin pohjaavan kirjansa elokuvan kässäripohjaksi. Yhdessä ohjaaja Beckerin kanssa he myös rahoittivat Onion Fieldin, joten kiehtovana erikoisuutena päätäntävalta elokuvan tekoprosessissa ei missään vaiheessa valunut tuon kaksikon ulkopuolelle.
Tuloksena onkin harvinaisen (inho)realistinen katsaus poliisityöhön, surkeiden rikollisten elämänmenoon ja oikeuden ruosteisiin rattaisiin. Rikos suoritetaan ja tekijät jäävät kiinni elokuvan puoliväliin mennessä. Sitten alkava oikeussirkus on elokuvan varsinainen pointti: vastuuta ja rangaistusta välttelevät murhaajat tuntuvat vetävän pidemmän korren kuin uhrinsa ja näiden kollegat, joita kaiken lisäksi besseriwisseröidään mahdottomilla ideaaleilla.
Totuuden äärellä. (James Woods, Ronnie Cox, Franklyn Seales, Richard Venture)
Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä, usein erinomaisia. James Woods tekee uransa alkuaikoina jo varsin suuntaa-antavan tyylisen takakireän, psykoottisen ja pomottelevan pikkurikollisen Gregory Powellin. Nitraatille lähes täysin uusi ja miellyttävä tuttavuus oli tämän alistuvan mutta kaunaisen apurin Jimmy Smithin tekevä Franklyn Seales. Mies ei voikaan olla tuttu myöhemmiltä vuosilta siitäkään syystä, että menehtyi AIDS:iin vuonna 1990.
Lisää hyvää tarjoilevat pääosan pollarit: John Savage partioillasta hengissä selviävänä ja eloonjääneen syyllisyyttä potevana puoliskona Karl Hettingerinä sekä Ted Danson vähemmän onnekkaana Ian Campbellina. Myös Ronny Cox on erinomainen lakonisena ja työn puolesta rikollisia sympatiseeraavana pollari Pierce Brooksina.
Unjustice.
Pienemmätkin sivuroolit vakuuttavat: oikeussirkuksen lannistaman syyttäjä Phil Halpinin tekee mainiosti vain parin kohtauksen voimin vuonna 1985 murhan uhrina menehtynyt(!) David Huffman. Christopher 'Paluu Tulevaisuuteen' Lloyd on puolestaan semilimainen pirun asianajaja -tyylinen lakia tunteva linnakundi.
Naiset ovat Onionin tarinassa enemmän taka-alalla, mutta mainitaan koko hyvä kolmikko: Priscilla Pointer murhatun poliisin äitinä, Beege Barkette tavarastaan ei niin turhan tarkkana Powellin naisystävänä ja Dianne Hull Hettingerin tukipilarivaimona.
Parempina päivinä.
Teknisellä puolellaan elokuva on myös varsin vakuuttavaa tavaraa. Charles Rosher Jr:n selvä ja voimakas kuvaus toimii hyvin niin kaupungin kaduilla kuin Bakersfieldin öisellä maaseudulla, Eumir Deodaton surumielinen ja vahva musiikki sopii kuin nyrkki silmään, Wambaughin ja Eric Rothin kässäri paaluttaa tapahtumat eittämättömän uskottavasti ja Harold Beckerin ohjaus on lähinnä onnistuneen toteavaa.
The Onion Fieldiä voi ajatella paitsi realistisempana versiona Likaisen Harryn (1971) teemoista, myös 1970-luvun lopun versiona 1960-luvun Truman Capoten kirjaan pohjautuneesta true crime-klassikosta In Cold Blood (1967). Se, että Onion ei aivan vedä vertoja tuolle proseduraaliklassikolle ei vähennä Onionin arvoa: harva Bloodille pärjää.
Next you must cut down a tree with a herring, eli mahdottoman tehtävän miehet.
Onion on syyttä unohduksiin jäänyt pienoinen true crime -klasari, jota Nitraatti ei voi kuin lämpimästi suositella. Oikea elämä muuten tarjosi - jos ei onnellisen - niin ainakin tyydyttävän lopun: molemmat murhaajat kuolivat vankeudessa.
Charting the rise of the 1990s Chicago Bulls, led by Michael Jordan, one of the most notable dynasties in sports history.(IMDB)
Yksi kaikkien aikojen urheilujoukkueista, eli koripalloilija Michael Jordanin ympärille rakennettu ja kuusi NBA-mestaruutta tuona aikana (1984-1998) voittanut Chicago Bulls saa aika pitkälle arvoisensa dokumenttisarjan. Sen kymmenessä osassa kameroiden eteen marssitetaan lähemmäs satakunta pelaajaa ja muuta asiaan liittynyttä henkilöstöä.
Tuon NBA-ajan loppupuoli on Nitraatillekin tuttua, kun edesmenneeltä Super Sport-kanavalta tuli töllättyä peli jos toinenkin. Koripallo on tapahtumarikasta ja joukkuelajien vauhdikkaimmasta päästä: kuten joku jalispelien nolla-nolliin kyllästynyt koripallosta osuvasti totesi: no matter who wins, I know my team will score!
1998 ja legendaarinen upotus.
Vaikka Nitraattikin (wanha Miami Heat-fani) ymmärsi Bullsin jo tuolloin yhdeksi kovimmista ikinä ja tajusi että nyt tehdään historiaa, avaa sarja uusia arvostuksen tasoja: jumala on tässä sarjassa todellakin yksityiskohdissa, ja niitä riittää.
Tekijöiden käytettävissä on ollut tietysti kaikki vanhojen pelien tv-matsku ja lähes kaikkien relevanttien aikalaisten nykyisen habituksen lisäksi Bullsia kaudella 1997-1998 seuranneen tv-ryhmän videomatsku. Tuo kausi oli myös omalla tavallaan dynastian vaikein, toimitusjohtajan kaivaessa maata ikääntyvien supertähtien ja valmentajan jalkojen alta sekä palkkaerimielisyyksien johdoista lakkoilevan pelaajan vuoksi.
Legendaarinen tutkapari Pippen ja Jordan, kuin Kurri ja Gretzky.
Sarja on rakennettu aikajanalle jota pitkin liikutaan edestakaisin varsin vaivattomasti Bullsin superjoukkueen pelaajien syntymästä nykyaikaan, tukipilarin ollessa joukkueen viimeinen kausi 1997-1998. Koko sarja on tietysti täysin oikeutetustikin rakennettu sen suurimman tähden, ehkä NBA:n parhaan ja urheiluhistorian parhaiden pelaajien, eli Michael Jordanin varaan.
Vaikka niin empaattinen hippivalmentaja Phil Jackson - josta kenelläkään ei ymmärrettävästi ole pahaa sanaa - kireä tutkapari Scottie Pippen, joukkueen tavispyhimys Steve Kerr, kuin joukkueen paha poika Dennis Rodmankin saavat omat osanpuolikkaansa ja vaikka esimerkiksi Indiana Pacersin aikalaistähti Reggie Milleriä on pirun hauska kuunnella, palataan lopulta aina Michael Jordanin heittämien valojen ja varjojen pariin.
Painovoiman taakseen jättänyt Jordan leijumassa ylös Knicksien Ewing-vuorta.
Lähes yliluonnollisen kilpailuvietin sekä lähes loputtoman kaunaisuuden polttoaineiksiin muuttanut ja lähes äärettömän taidon omaava Jordan toi muuten sarjaa seuratessa hetkittäin Nitraatin mieleen koripallon Jouko Turkan! Selväksi tulee, että Jordan oli hyvinkin hankala joukkuetoveri, mutta jokainen pelikaveri myös myöntää, että he eivät olisi voittaneet yhtä paljon, ellei Jordan olisi ollut heitä piiskaamassa.
Perinpohjaisessa sarjassa käydään läpi myös Jordanin perheen tragedia, hänen ensimmäinen eläköitymisensä, lyhytaikainen outo pesisura ja paluu, hänen uhkapeliviettinsä ja syvä epäpoliittisuutensa: mitään Muhammad Alia kun ei miljardööri-Jordanista saa hyvällä tahdollakaan aikaiseksi.
Sarjan muistettavinta kuvamatskua: paha poika Rodman ja hippivalmentaja Jacksonin ymmärtävä läheisyys.
Miinuspuolina sarjasta puuttuu mm. Luc Langley, luotettava pelimies joka sarjan epäonneksi oli ensimmäinen NBA:ssa pelannut australialainen. Langley palasi uransa jälkeen kotimaahansa, eikä sarjan tekijöilllä ollut massia käydä visiitillä. Osiakin olisi piisannut ehkä yksi tai puolitoista vähemmän, tosin kyllästymistä ei sinänsä pääse tapahtumaan sarjan mielenkiintoisen ja onnistuneen rakenteen ansiosta.
Myös Michael Jordanin toimiminen yhtenä sarjan tuottajista arveluttaa. Mitään kovin siloteltua kuvaa sarja ei hänestä anna, mutta silti: olisiko joitain valintoja tehty toisin ilman hänen läsnäoloaan? Esimerkiksi talo, jossa Jordanin haastattelut on tehty, ei ole hänen omansa. Pieni yksityiskohta, ehkä kokoaan suurempi. Syvimmät tasotkin sarjasta jäävät puuttumaan: mikään O.J: Made in American tasoinen mestariteos The Last Dance ei ole, mutta harva tietysti on.
"I never lost a game, I just ran out of time."
Eikä kokonaan voi unohtaa sitäkään, että Chicagolla oli tuuriakin: 1990-luvun vastustajat eivät olleet mitään 1980-luvun Celticsejä tai Pistonseja, nykyisistä dynastioista puhumattakaan.
Tuosta huolimatta kuusi NBA-mestaruutta alle kymmenen vuoden sisään on järkyttävän kova suoritus, ja sen päätähti yksi suurimpia urheilijoita kautta aikojen. Hänen ja aikalaistensa seurassa yhdeksisen tuntia Nitraatin mökkikesää kului hujauksessa. Hyvin vahva suositus.
Kajaanin kaupunginteatterin taso laski kuluvalla johtajakaudella (joka loppuu tänä vuonna) kuin lehmän häntä. Seitsemän vuotta yhdentekeviä ihmissuhdevatvontoja, loputtomia musiikki-iltamia ja taiteellisesti haaksirikkoista elokuviin pohjautuvaa näytelmää. Onnistuneet klassikot loistivat poissaolollaan ja ne vähät klasarit mitä esitettiin oli väännetty niin katsomiskelvottomiksi versioiksi, että pahaa teki.
Kaupunginteatterin omat näyttelijät tuntuivat jäävän pelkkiin sivurooleihin, kun samaan aikaan lavalle kapusi loputon virta vierailevia - ja unohdettavia - pääosia ja sivuosia. Varsinainen kirous olivat teatterin lava-aikaa ahmineet musiikki-iltamat, joissa ei-näyttelijät saivat ei-niin-arveluttavan jatkuvasti musisoida elannokseen.
Valitsen sinut, Pikachu!
Pikkulinnut tosin kertovat, että isommat musikaalisatsaukset olivat
onnistuneempaa osastoa, tosin niiden aihepiirit eivät tupanneet
kiinnostamaan Nitraattia lipun hinnan vertaa. Viimeisin niistä eli Zorro
oli 'mieluummin katsoo kuin turpiinsa ottaa' -osastoa, jossa Zorro oli
oman tarinansa sivuhahmo ja laulut liian samanalaisia keskenään, mutta
ainakin lavasteet olivat upeat ja (liian harvat) miekkataistelut
näyttäviä.
Nitraatti kyseenalaistaa myös nykyisen 5+2 vuoden johtamismallin. Onko todella tarpeellista solmia lähes vuosikymmenen pituisia soppareita teatterin johtajille? Mikä vika olisi 2+2 -mallissa, jossa kunta ja johtaja tarkastelevat tyytyväisyyttään kahden vuoden välein?
On varsin erikoista pitää lähemmäs kymmenen vuotta puikoissa ihmistä, joka voi aiheuttaa surkean ohjelmiston lisäksi vaikkapa jatkuvia mainehaittoja teatterille ja kaupungille huutamalla medioissa milloin mistäkin keksimästään epäkohdasta, sen sijaan että vääntäisi asiasta kulissien takana.
Kuka teki mitä häh?!
RUMAT
Tästä Nitraatti pääsee myös sujuvasti viime syystalvena alkaneeseen sirkukseen, eli teatterin uuden johtajan valintaan. Ilmeisesti teatterilaisten omasta ylimielisestä virheestä johtunut hakuprosessin pitkittyminen on huipentumassa ajojahtiin, joka vaikuttaa osin vasta valitun uuden johtajan masinoimalta.
Siinä kaupunginvaltuuston kirjaimellinen vihervasemmisto (vas, vihr, sdp) on ajanut läpi omaa versiotaan totuuskomissiosta (tirsk!), jonka tehtävä on epäilemättä hakea syyllisiä haun epäonnistumiseen kaikkialta muualta paitsi sieltä, mistä syyllisiä on varmasti löydettävissä, eli kaupunginteatterista. Nitraatista nämä merkit eivät povaa hyvää uudelle seitsenvuotiskaudelle.
Myös teatterin säästöistä on puhuttu. Jos edeltävät seitsemän vuotta olisivat myös tulevat seitsemän, Nitraatti suosittelisi ainakin kaiken teatteritoiminnan siirtämistä päänäyttämölle ja Sissilinnan sulkemista, sekä mahdollisesti alueateatteritoiminnasta luopumista: mielenköyhä nykyohjelmisto mahtuisi toistot pois leikaten hyvin yhdelle lavallekin.
Mannaa taivaasta!
HYVÄT
Aivan kaikki ei ollut edellisellä seitsenvuotiskaudella kärsimystä. Ironisesti - kuin teatterin omaa kädettömyyttä alleviivaten - olivat vierailevat esitykset (osa Runoviikoilla) pääsääntöisesti hyviä, toisinaan erinomaisia. Linkit vievät Nitraatin arvosteluihin kyseisistä näytelmistä (vuosi on näytelmän näkemisvuosi).
Myös yksi väistyvän johtajan varhaisia ohjaustöitä teatterillemme miellytti vasta bloginsa aloittanutta Nitraattia kovasti. Tämä onnistuminen jäikin sitten oikeastaan hänen kautensa ainoaksi.
Mutta edelleen: Kajaanin Harrastajateatteri teki saman seitsenvuotiskauden aikana hyviä näytelmiä vain murto-osalla ammattilaisten valuutasta, mukaan lukien yhden Nitraatin kaikkien aikojen lempparinäytelmäesityksistä, eli Beowulf & Grendelin.
Kuten arvosteluista näkyy, ei kaksikymmenluvulta ole paljon lapsille kertomista. Voinemme syyttää siitä kaiken muun lisäksi myös koronaa. Joka tapauksessa, loppuarvosana kaupunginteatterille vuodesta 2016 eteenpäin tähän päivään kuuluu:
Näytelmät: 4/10 Vierailut: 8/10
Yhteensä: 6/10
Kuvat wanha goottiystävämme Gustav Dore (1832-1883), järj: Lucifer King of Hell, The Last Judgment, Satan in Council, The Creation of Fish and Birds, Babylon Fallen.
"Ei mitään semmoisia simppeleitä hedelmäpelejä ja eläinfarmeja minulle" tuumasi vannoutunut tietsikkapelaaja-Nitraatti mobiilipeleistä vielä muutama vuosi takaperin. Sitten kaapinperältä löytyi omistajaton pölyinen Android-padi, johon pystyi runnomaan sekä tehdasasetukset että uuden omistajan, ja uteliaisuus heräsi.
Hyvä että heräsi, mobiilipeleissä nimittäin riittää valinnanvaraa ja tässä Nitraatti esittelee neljä tämänhetkistä suosikkipeliään mobiilipelirintamalta. Arvosteluissa normaalit pojot väliltä 1-10 ja lisäksi pari erikoisempaa kriteeriä, eli soveltuuko peli pelattavaksi puhelimen näytöltä vai onko padi melkein välttämätön ja miten kovasti peli tarvitsee kylmää käteistä ollakseen pelattava.
Me tehtiin silleen tyhmästi että herätettiin lohikäärme.
1. Warriors of Waterdeep (Ludia Inc., 2019-)
Nitraatin lempparimobiilipeli ja yksi lempparipelejä muutenkin on tässä. Dungeons & Dragons -lisenssillä väkerretty leppoisan vuoropohjainen taistelu- ja hahmojenvarustuspeli on helppo oppia ja vaikea lopettaa.
Tarjolla on seikkailua ja grindausta neljän hahmon voimin pelaajan omasta hahmopoolista valkattuna, sekä pelaaja vastaan pelaaja -mättöä. Pelaaja voi keskittyä vain toiseen puoleen tai iloita molemmista. Kaikki dunkkiksen rodut ja hahmoluokat, ihmisistä liskomiehiin ja varkaista warlockeihin löytyvät, vastuksen ollessa myös D&D-tuttua luurangoista louhikäärmeisiin.
Pelin suurimpana miinuksena hahmojaan ei voi luoda itse, vaan ne ovat
valmisversioita. Mutta kyllä tämä tällaisenakin menee oikein hyvin.
Sitä ittiiään. Taistelija, pappi, velho ja samooja matsaavat ruostehirviöiden ja illithidien kanssa.
Vinkkejä: Hiukan ironisesti peli muuttuu sitä turhauttavammaksi mitä
enemmän sitä pelaa, koska kokemus avaa uusia hahmoja, jotka puolestaan
laimentavat pelin sisäisiä palkkioita eli hahmoille arvottuja
esineparannuksia: mitä enemmän hahmoja, sitä todennäköisemmin palkkio ei
osu juuri sille hahmolle, joka sitä eniten kaipaisi.
Tätä voi kiertää. Hahmojen tasojen kohotus ei ole ensinkään välttämätöntä, vain hahmojen esineiden tasojen kohotus on tärkeää. Niinpä yksi optio on pelata vain neljällä hahmolla: pappi, taikuri, taistelija ja vaikkapa samooja. Jätä kaikki tasolle 3, mutta pistä pappi neloselle. Täten kaikki item-upit tulevat taatusti pelatuille hahmoille!
Jos haluaa enemmän variaatioita, toinen optio on pelata kahdeksan hahmoa tasoille 8-10, riippuen siitä mikä on hahmon käyttämien esineiden vaatima hahmon minimitaso. Tällöin viimeiseksi otetaan hahmo numero yhdeksän, jota ei levelitetä ollenkaan, mutta joka laimentaa palkintoja: välttämätön paha.
Minkäs työkalun tänään valitsisi? Noidan hahmon varustesivujen pääaseiden alasivu.
Tätä taktiikkaa Nitraatti käyttää itse, ja hahmot ovat (hankintajärjestyksessään; sammuta peli lennosta jos et voi valita hahmoa ja yritä uudelleen) pappi, velho, taistelija, samooja, bardi, noita, varas ja taikuri l. sorcerer joka on hankittava pelin sisäisessä eventissä heti kun mahdollista: häntä ei voi valita tasonnostoissa. Yhdeksäs hahmo on se pakollinen jota ei levelitetä, hän voi olla kuka vain.
Toki peliä voi pelata ihan normistikin ilman moista virittelyä, ja ensiksi varmaan kannattaakin, koska hahmoja on noiden lisäksi vielä useita (paladiini, barbaari, druidi, munkki jne), ja jotkut niistä voivat olla lukijalle enemmän mieleen kuin Nitraatin lempparit.
Puhelin / padi? Pelaaminen onnnistuu puhelimellakin, mutta padi on kyllä selvästi parempi valinta.
Manitbois? Rahalla saisi nopeampaa tavara- / hahmokehitystä, mutta ainakaan megagrindaaja-Nitraatti ei ole moista tarvinnut.
Warspear Online: Tutkittavia ja hutkittavia mantereita riittää.
2. Warspear Online (Aigrind, 2008-)
Miltä kuulostaisi World of Warcraft, mutta Sensible Soccer -tyylisillä ukkeleilla? Warspear Online on varsin täysverinen ja hyvin pelattava reaaliaikainen monen pelaajan World of Warcraft-kopsu. Tämä padilla pelattava ihmeen onnistunut tekele on muuten melkein yhtä vanha kuin esikuvansakin, josta Nitraatti jo aikoinaan kirjoittelikin.
Tietysti on turha odottaa Warcraftin tuotantoarvoja, mutta kyllä tästä - pienenä miinuksena kitekite-aasialaisvaikutteisesta (vaikkakin venäläisen peliyhtiön) - pelistä saa ihan hyvää 'kerää neljä jakinkivestä' -tyylistä ajankulua.
Warspearin virtaviivainen käyttöliittymä.
Warspearista löytyy neljä rotua: ihmiset, haltiat, kääpiöt ja epäkuolleet. Joka rodulla on 4-5 omaa hahmoluokkaa, mutta periaatteessa ne ovat meleetappelijoita, rangedtappelijoita, parantajia, tankkeja ja jokapaikanhöyliä.
Jokaisella luokalla on (alussa) viisi kykyä joita käytellä: parannusta, suojia, erilaisia hyökkäyksiä ja pysäytyksiä. Vihjeenä mitään tyrmäys (stun) kykyjä ei kannata parannella, jollei aio keskittyä pvp-puoleen eli toisia pelaajia vastaan pelaamiseen. Nitraatti on myskänyt Warspearia oman WOW-hahmonsa Warspear-versiolla, eli kääpiöshamaanilla.
Tapa kaikki! Pelaaja vastaan pelaaja -sähellystä.
Puhelin / padi? Padi. Puhelimella voisi olla aika työlästä tökkiä oikeisiin kohtiin. Peliä voi pelata myös PC:llä, tosin Nitraatti kieltäytyy: mobiilipelejähän tässä testaillaan.
Manitbois? Isot pojat kertovat, että rahalla saa ja voittaa. Muutaman kymmenen tunnin pelaamisen jälkeen Nitraatti ei ole käyttänyt penniäkään ja hyvin menee.
Blizzard-kopsujen hengessä liikutaan tässäkin: Diablo-kopio Eternium on varsin onnistunut toimintaroolipeli. Valkkaa hahmosi kolmesta luokasta (taistelija, maantierosvo, taikuri) ja lähde kurittamaan kaikennäköistä olmia rahan ja esineparannusten toivossa.
Eternium (entiseltä nimeltään Mage and Minions) on varsin sliipattu veteraanitekele, jonka parissa saa ajan kulumaan. Hahmojen erikoiskykyjä käytetään kekseliäällä ja toimivalla ruudullepiirtelytekniikalla.
Maagi kyntää luolastoa.
Puhelin / padi? Onnistuu kummallakin, padi tietty vähän mukavampi.
Manitbois? Ei ole tarvinnut kuvetta kaivaa, Nitraatti on pelaillut muutaman kymmenen tuntia.
Wanhojen Nintendo kasibittisten ja Commodore Kuusnepan hengessä tarjoillaan värikästä hypi-pompi toimintaa, jossa saa luoda oman hahmon (varkaista warlockeihin) ja jolle voi sitten pelin edetessä ostella parempia varusteita. Humoristinen, värikäs ja hyväntuulinen tasohyppelyroolipeli, jonka kanssa aika kuluu joutuisasti.
Ostoksilla.
Puhelin / padi? Luultavasti molemmilla onnistuu, Nitraatti vain padeillyt. Manitbois? Ei ole tarvinnut, tosin peliaikaakaan ei ole tähän mennessä takana kuin muutama tunti.
Arvosana: 8/10
Peli (Google play) Pelin sivut Traileri Tässä mobiilipelit tällä kertaa. Tulevaisuudessa Nitraatilla on pelinurkassaan tarkoitus avata DDO-online dunkkisropea sekä Commodore Kuusnelosta & Kasibittinintendoa emulaattorien ja parhaiden pelien kautta, myös opastaen miten lukija voi tehdä saman perässä. Soronoo!
"Saaga, valtava tarina jonka kertominen kestäisi viisi vuotta, jonka tehosteet olisivat uusinta uutta ja jossa olisi huima määrä hahmoja, jotka muuttuisivat ja kasvaisivat valtakuntien noustessa ja luhistuessa heidän ympärillään. Minua ei olisi voitu pitää sekopäisempänä vaikka olisin julistanut kasvattavani siivet ja lentäväni Lontoosta Budapestiin. Tosin sekin olisi ollut helpompaa kuin ne viisi vuotta, jotka Babylonin ruuduille saaminen vei." (J. Michael Straczynski, 1995)
Kun J. Michael Straczynski (JMS) astui suihkuun 1970-luvun lopulla, hänen pitkään mielessään puimansa idea kirkastui neronleimaukseksi: scifi tv-sarja, joka olisi mittakaavassaan eeppinen, jossa olisi jatkuva juoni, joka kattaisi viisi vuotta "oikeaa aikaa", joka ei suhtautuisi kohdeyleisöönsä alentuvasti ja joka kaiken kukkuraksi voitaisiin tehdä kohtalaisen pienellä budjetilla.
Ensimmäinen käsikirjoitusversio näki päivänvalon ennen vuosikymmenen loppua. Lähempänä lopullista muotoa alettiin olla 1980-luvun puolivälin jälkeen, jolloin saagaa ryhdyttiin kaupittelemaan tv-yhtiöille.
1990-luvun alussa Babylonin tyylisillä sarjoilla ei ollut oikein toivoa. Ensinnäkin scifi oli kalleinta mitä telkussa pystyi tekemään, toisekseen jatkuvajuonisuus aikaan, jolloin suoratoistoa ei ollut olemassakaan oli hurja riski: mitä jos katsojalta jäisi osa näkemättä? Tippuisiko silloin kärryiltä ja lopettaisi sarjan seuraamisen?
Kauneutta pimeydessä. John Sheridan ja random-munkki. (Bruce Boxleitner)
Myöskään - Trekkiä lukuun ottamatta - scifi-sarjat eivät kestäneet vuotta-paria pidempään ennen katsojien kaikkoamista ja sarjan alasajoa. Miten etukäteen voitaisiin suunnitella, että tälläinen uhkapeli pyörisi viisi vuotta?
Useat tv-yhtiöt kieltäytyivätkin kunniasta, mutta Warner Bros tarvitsi uudelle kanavalleen täytettä, ja näytti sarjalle vihreää valoa vuonna 1993. Babylon 5 onnistui ensimmäisessä tehtävässään siirtyä ajatuksista ja tekstistä tv-ruuduille: a dream given form.
1998 Babylon 5 saapui kuin saapuikin lähes ylipääsemättömistä esteistä huolimatta viisivuotisen taipaleensa päätteeksi maaliin. Sarja sai tuekseen myös kourallisen tv-elokuvia, täysin tyngäksi jääneen sisarsarja Crusaden, yhden pilottielokuvan verran uuden sarjan yritystä sekä yhden myyntidvd:n verran antologiasarjaa.
Tässä artikkelissa Nitraatti käy tekojärjestyksessä läpi nämä kaikki, tuoreen uusintakatselun jäljiltä. Jos lukiessa tuntuu, että tässä yli 20 vuoden takainen, sarjan silloin kymmenen kertaa läpikatsonut fanipoika-Nitraatti ja moderni kaiken nähnyt skeptikko-Nitraatti käyvät dialogia, on vaikutelma oikea.
Minbarien kaunis alus, matkalla minne lie.
Babylon 5-osio tekstistä kun perustuu suurelta osin Nitran aikoinaan
Känni-lehtiin #4 (1999) ja #5 (2000) kirjoittamiin
kahteen artikkeliin, joita voisi luonnehtia kauniisti sanottuna ylipositiivisiksi.
Kriittisemmät sävyt ovat suurilta osin tuoreen uusintakatselun tuoma lisä. Tekstissä tyylit tuppaavat sotimaan keskenään kuin vorlonit ja varjot, mitä Nitraatti pahoittelee.
Babylonin vahvuudet - ja heikkoudet:
Jatkuva juoni
"One must never place a loaded rifle on the stage if it isn't going to go off. It's wrong to make promises you don't mean to keep." (Anton Chekhov)
"Mieluummin katson Trekkiä. Enemmän kuin yksi tarina, eikä sen kertomiseen mene viittä vuotta"! (Nitraatti kuultuaan sarjasta ennen sen näkemistä)
Saagan aloitusaikaan
tv-sarjoissa (saippuat tietysti poislukien) edellisen osan tapahtumat
eivät heijastuneet juuri mitenkään seuraaviin tai edeltäneisiin osiin.
Jotakuta ammuttiin viime viikolla - no problemo, tällä viikolla hän on
jo täysissä sielun- ja ruumiinvoimissa, eikä kyseisestä tapahtumasta mainita mitään. Joku petti jonkun luottamuksen viime viikolla - no problemo, kukaan ei asiaa enää muista tällä viikolla, eikä varsinkaan petkutuksen kohde - alkaako kuulostaa tutulta? Ei ehkä enää, mutta tuolloin arkipäivää.
Kuka teki mitä häh? Sinclair ja Kosh (Michael O' Hare, Ardwight Chamberlain)
Näin ei asian laita todellakaan ole tässä saagassa. Kaikilla teoilla
on motiivi ja seuraukset, jotka aiheuttavat joskus suuriakin muutoksia
sarjan juoneen. Saagan ensimmäisellä osuudella eli Babylon 5-sarjalla
on myös selkeä alku ja loppu. Sarja kertoo galaksinlaajuisesta
suursodasta, ajasta ennen sitä, sen aikana ja sen jälkeen, syyt sotaan,
tapahtumat jotka johtavat sen loppumiseen ja uudelleenrakentamisen vaikeuden.
Iso osa Babylon-saagan tehosta tulee sen juonesta. Siinä on
kaikkea: suuria tunteita, pieniä hetkiä, huumoria, väkivaltaa, toivottomia taisteluja, viime hetken
pelastumisia, suuria uhrauksia ja hätkähdyttäviä käänteitä 110 osan verran (plus elokuvat siihen päälle).
Babylon on siitäkin harvinaista scifi-viihdettä, että vaikka siinä on kaikennäköisiä härveleitä ja alieneja, niin sarja keskittyy nimenomaan realistisiin ihmis- (ja alien, heh heh) suhteisiin, ja saagan suurimmat vibat aheuttavat nimenomaan hahmojen keskinäiset konfliktit, eivät niinkään tehosteet, vaikka nekin ovat hienointa mitä aikanaan osattiin tehdä. Jossain yhteyksissä sarja on tituleerattu avaruuden Kauniiksi ja Rohkeiksi, eli saippuasarjaksi. Olkoon niin; kelpasi malliksi muillekin.
Ivanova ja raakku. Huolellinen lavastus ja valaistus venyttävät hyvin budjettia. (Claudia Christian)
Luonnollisesti jatkuva juoni oli aikoinaan myös sarjan heikkous. Kun sarjan
ensiesityskerran aikaan ei ollut vielä suoratoistoa, yhden osan
missaaminen saattoi olla paha juttu, eikä jatkuva juoni rohkaissut
ihmisiä hyppäämään sarjan pariin testausmielessä: sama kuin yrittäisi
kavuta liikkuvaan junaan. Suoratoistoaikana tämä ei enää tuotantoja
pelota, mutta jonkun oli aikoinaan näytettävä mallia. Olisko vaikkapa
Game of Thronesia tai Expansea ilman Babylonia?
Taloudellinen järkevyys
Juonen tarkan valvonnan ohella tärkeää oli myös valvoa budjettia. Babylonia tehtiin verrattain edullisesti, koska sitä oli pakko tehdä edullisesti. Yksi osa sarjaa maksoi vain kolmanneksen siitä mitä Trek-sarjojen osan tekeminen kustansi. Tarkka ennakkosuunnittelu vähensi kuluja, samoin kuin sarjan sijoittaminen tapahtuvaksi pääasiassa yhdelle asemalle.
Mutta pienemmät budjetit eivät voi olla myös näkymättä: lavasteet ovat usein hyvin ahtaita ja pienimuotoisia, ja koko sarja on kuvattu sisätiloissa. Molemmat seikat viittaavat saippusarjojen tuotantomalliin. Yhdistettynä hahmokeskeisyyten Babylonissa on kieltämättä hiukan saippuamainen fiilis, verrattuna nykyajan selvästi elokuvallisempiin tv-tuotantoihin.
Aseman puutarhaa ja sisäpinnan O'Neill-rakenteita.
Realismia ja tieteellistä tarkkuutta - boomerilisillä
Yksi saagan tärkeitä kulmakiviä on, että sen maailmankaikkeus on muutamia kerronnallisia kohtia lukuun ottamatta realistisen tuntuinen: avaruusalukset liikkuvat kitkattomasti, eivät kierrellen ja kaarrellen. Ihmisten ja muiden peelojen aluksilla ei myöskään ole mitään ihmeellisiä energiakilpiä, joiden avulla ne kestäisivät rankaisua lähes loputtomiin. Kukaan ei osaa teleportata paikasta toiseen, eikä ihmisillä ja muilla rahvailla ole mitään ufomaisia painovoimageneraattoreja: Babylon-asemankin on pyörittävä luodakseen keinotekoista painovoimaa.
Mitään yli-älyttömyyksiä ei myöskään nähdä. 250 vuotta tästä eteenpäin ihmiset menevät edelleen naimisiin, eroavat, pettävät ja toivovat parempaa omille lapsilleen. Pillerit eivät ole korvanneet ruokaa, ihmisillä on edelleen nimet, eivätkä sikiöt kasva koneiden sisällä.
Joitain hupaisia ennusteita on tietysti lipsahtanut mukaan: noinkohan boomerien Three Stooges (= Rebo & Zooty) vielä 2300-luvulla kiinnostaa , kun sitä ei enää nytkään katsella? Entä kuka kaipaa maksullisia yleisillä paikoilla roikkuvia videopuhelimia? Ja noinkohan kansa katsoo vielä silloin silmät soukeina lineaarista telkkua? Sarjan mielikuva paperisesta sanomalehdestäkin elossa vielä 2200-luvulla on varsin kaukaa haettu, tosin sen toteutus sarjassa oli Nitraatista varsin nokkela, kustomoitavine sisältöineen ja kierrätyksineen.
Sitä sädeaseella naamaan, joka ei vanhoja muistele. Varjot varjoilemassa.
Tietokoneella tehdyt tehosteet
Nykyäänhän tämä on oikeastaan se ainoa tapa tehdä tehosteita. Toisin oli ysärin alussa kun Babylon aloitti. Se oli ensimmäinen tämän kokoluokan tv-sarja, joka käytti yksinomaan tietokonetehosteita eli cgi:tä avaruustaisteluihinsa ja melkein kaikkeen muuhunkin.
Nitraatille Babylonin uusi tapa tehdä erikoistehosteet oli aikoinaan melkoinen kulttuurishokki. Jälkeenpäin epäluuloisuus huvittaa. Muiden sarjojen samanaikaiset 'styroksinpala avaruudessa' -tehostepaletit jäivät nopeasti Babylonista jälkeen, kun sen hienot kuvat kauniista aluksista ja isoista taisteluista vain paranivat vuosi vuodelta, tietsikoiden kehityksen mukana.
Tietysti aika on tehnyt armotonta tehtäväänsä. 30 vuotta sitten kun sarja alkoi, tehosteet olivat sarjan alussa välttäviä ja lopussa erinomaisia. Nyt tehosteet ovat alussa hyvinkin alkeellisia ja lopussa välttäviä. Kolmoskaudesta eteenpäin, osittain sitä ennenkin (kaikki varjojen kohtaukset, Long Twilight Struggle, Fall of Night) taistelutehosteet ajavat asiansa edelleen: vaikea keksiä parempaa kehua sille, miten huolellista työtä tuolla saralla aikoinaan siis tehtiin.
Hello darkness, my old friend. Herra Morden kurvaamassa sarjaan. (Ed Wasser)
Heikonta tehosteosastoa ovat tietsikalla luodut establishing shotit eli kohtauksen aloittavat 'ulkokuvat', kuten linnat, rakennukset jne. Ne ovat saagan alkupuolella jopa koomisen alkeellisia, eivätkä saagan lopussakaan vielä kovin uskottavia. Mielikuvitus on siis katsoessa pakattava ehdottomasti mukaan.
Yhden ikävän myöhemmän ongelman syy sarjalle olivat sen tehosteet. Babylon oli ensimmäisiä sarjoja joka kuvattiin kaukonäköisesti laajakulmana, vaikkei tuolloin vielä yleisesti sellaisia telkkuja ihmisillä ollutkaan. Harmillisesti tyhmässä ja lyhytnäköisessä penninvenyttelyssä tehosteet kuitenkin tehtiin pelkästään vanhaan 4:3 kuvasuhteeseen.
Kun sarja siirrettiin laajakuvaversiona dvd:lle, jouduttiin tehostekohtauksissa zoomaamaan kuvan sisään. Tästä johtuen tehosteiden jo muutenkin alhainen resoluutio huonontaa kuvan laatua levyillä selvästi aina, kun sarjassa on tehostekohtaus. Nitraatin vilpitön suositus onkin katsoa sarjaa Amazonin / HBO:n uusina verkkoversioina, jotka ovat kauttaaltaan 4:3 kuvasuhteisia, hd:ksi skaalatuin tehostein. Samaa ikävää efektiä ei niissä pääse tapahtumaan.
Psi-poliisit, nuo metsiemme peot.
Musiikki ja ohjaajat
Yksi saagan ehdottomia valtteja on myös sen musiikki, joka on lähes yksinomaan saksalaisen synamies Christopher Franken (Tangerine Dream) käsialaa. Hänen tapansa yhdistellä syntetisaattorimusiikkia ja -ääniä komean kuuloiseen klassiseen orkesterimusiikkiin (jota tilutteli Berlin Philharmonic Orchestra) tuottaa moniin kohtauksiin aivan uusia ulottuvuuksia.
Franke itse oleili kaliforniassa, ja hänen orkesterinsa berliinissä, joten äänetyssessioissakin high tech oli valttia. Kausien alkutunnarit, battle of the line, gorash 7, assault on narn... muikeaa kamaa. Jos jotain moittittavaa, niin ilman varsinkin alkupuolella saagaa silloin tällöin vonkuvaa ysärisähkökitaraakin olisi pärjännyt!
Sarjalla oli myös kourallinen luotto-ohjaajia, joille nakitettiin monesti ne vaativimmat (lue: parhaat) osat. Janet Greek, Mike Vejar tai vaikkapa Jesus Trevino olivat yleensä takeita hyvästä osakokemuksesta.
Londo ja Garibaldi, Nitraatin talouden suosikit. (Peter Jurasik, Jerry Doyle)
Hyvät näyttelijät, mainiot kemiat - mutta ei ihan kaikessa
Babylon 5 on roolitettu lähes kauttaaltaan hyvin. Andreas Katsulaksen olemus ja ääni toimivat hienosti Narnien kuumapipoisena lähettiläänä. Myös tämän vastapeluri Peter Jurasik Londona on erinomainen. Näiden kahden kemia on monien mielestä sarjan parasta antia. Sarjassa on myös useita vahvoja naisrooleja: näispääosan kroaatti Mira Furlan oli mainio löytö miellyttävästi originelleine eksoottisine aksentteineen.
Hyviin löytöihin kuului myös ex-pörssimeklari ja lentokonepilotti(!) Jerry Doyle, jonka aseman turvapäällikkö Michael Garibaldista tuli viimeisimmällä katselukerralla Nitraatin lempparihahmo. Garibaldi on muuten kestänyt aikaa erinomaisesti: hänet voisi tipauttaa melkein suorilla vaikka johonkin nykysarjaankin. Erityismaininta Ed Wasserille, joka loi muistettavan ysäritv-pahiksen herra Mordenillaan. Claudia Christianin Susan Ivanovakin on nautittava hahmo kaikessa slaavilaisessa fatalismissaan.
Aseman pomoista sen verran, että ekaa komentajaa näytellyt Michael O'Hare jäi hiukan etäiseksi. Myös teatterilava maistuu tekemisessä selvästi verrattuna kakkoskaudesta eteenpäin asemaa luotsanneeseen kokeneeseen tv-näyttelijä Bruce Boxleitneriin. Boxleitnerilla kesti tosin hetki päästä eroon Mr. Pepsodent -maneereistaan: ahdinkoa löylyvetenä heitellyt juoni varmasti auttoi asiassa.
G'Kar & Londo, fanisuosikit. (Andreas Katsulas, Peter Jurasik)
Vierailevissa yhden osan verran nähtävissä näyttelijöissä on sitten enemmän ikävää. Sarjan standardi 'viikon matalaääninen aksentin omaava muskelimies' -ysäripahis on aivan liian tuttu näky saagan aikana ja aina aivan liian sarjakuvamainen toimiakseen.
Vaikka saaga toki alkoi jo lähes kolme vuosikymmentä sitten, niin siitä huolimatta sarjan näyttelijöistä on jo masentavan hurjan moni menehtynyt, joko oman käden kautta pidemmän tai lyhyemmän kaavan mukaan, tai sydän- / syöpä-akselin fataliteetteihin: Andreas Katsulas (G'Kar), Jerry Doyle (Garibaldi), Richard Biggs (Franklin), Stephen Furst (Vir), Jeff Conaway (Zack), Michael O'Hare (Sinclair) ja Mira Furlan (Delenn) ovat matkanneet beyond the rim ennen aikojaan. RIP jokaiselle.
Saagan luoja
Yksi Babylonin suuria ansoita oli myös sen luojan J. Michael Straczynskin aktiivinen kirjoittelu netin uutisryhmiin ja vastailu fanien kysymyksiin. Jo ennen sarjan alkua miehen kanssa saattoi jutustella koneen välityksellä ja sarjan aikanakin mies oli koko ajan vastailemassa fanien kysymyksiin. Oli hienoa saada sisäpiirin tietoa siitä, miten tällainen valtava urakka kuten eeppinen viisivuotinen tv-sarja valmistui - varsinkin kun kertomisesta vastasi sarjan luoja itse.
Nykyään tuo nettipuoli on tietysti paljon enemmän arkipäivää kuin 20+
vuotta sitten, mutta tekijät ovat paljon sliipatumman pr-tietoisempia, eikä
yhtä syväluotaavaa vuorovaikutusta tekijän / tekijöiden ja fanien
välillä juurikaan nähdä.
Hän ite, pappilan musta Straczynski. (J. Michael Straczynski)
Mainittakoon vielä JMS:n yksi uskomaton saavutus: vaikka hän toimi koko sarjan teon ajan ylimpänä päättävänä elimenä vastaten mm. musiikin, tehosteiden, lavastuksen, puvustuksen, näyttelijävalintojen jne. lopullisesta valinnasta ja piti tiuhaan yhteyttä faneihein, ehti hän myös silti kirjoittaa tuollaiset 85% viisivuotisen sarjan 110 osasta, mukaan lukien *kaikki* osat toisen kauden loppupuolelta viidennen kauden puoliväliin ja kirjoitti myös melkein kaiken muun Babylon-saagaan kuuluvan. Great Maker, tosiaankin!
Aivan synnitön ei JMS:kään kyllä ole. Hän rakastaa sanoja, joskus liiankin kanssa. Ei ole tavatonta, että hahmo esittää yksinkertaisen asiansa aivan liian pitkästi, ylimaustetusti ja koukeroisesti. Silloin tällöin miellyttävä sananvaihto, hauska kompa tai hyvä vitsi vesitetään ensinmainituilla, vaikka usein jonkinlainen tasapaino voittaakin.
Myös toiminnan päälle puhuminen on yksi, sarjassa onneksi aika harvinainen (eikä pelkästään Babylonin maailman) helmasynti. Joskus saagassa tuntuu kesken hektisen alusten välisten tulitaistelun olevan aikaa kymmenien sekuntien dialogeihin, mikä tuntuu ällistyttävän epärealistiselta. Ajottain sarjaa vaivaa myös eeppisyyden unohtaminen ja tietynlainen tilannekomediatasolle romahtaminen.
Pepullepotkittujen hopeamitali.
Babylonin maailmankaikkeus vuonna 2258, viisivuotisen sarjan alussa
Rodut
Ihmiset
Saagan alussa ihmiskunta on toipumassa oman ylpeytensä ja lyhytnäköisyytensä aiheuttamista kommelluksista, joista päällimmäisenä ja hyvässä muistissa on vain kymmenen vuotta takaperin päättynyt sota Minbari-nimisen rodun kanssa, sota joka melkein johti ihmiskunnan täydelliseen tuhoon.
Ihmiset ovat galaksin uusia tulokkaita ja teknologialtaan aika reilusti jäljessä galaksin muita suuria rotuja. Ihmiset eivät olisi edes kunnolla päässeet ulos omalta planeetaltaan tutkimaan galaksia ilman muiden rotujen apua, jossa tärkein linkki oli Centauri -nimiseltä rodulta saatu hyppymoottori- / hyppyporttiteknologia.
Tuo teknologia mahdollistaa valoa nopeamman matkustamisen avaruudessa - käytännön välttämättömyys, jos haluaa rellestää galaksissa - ja tehdä tv-sarjan, jossa matka aurinkokunnasta toiseen ei vie koko sarjan kestoaikaa!
Fresh Air, Babylonin paras - ja, niin Nitraatti epäilee, ainoa - ravintola.
Minbarit
Minbarit ovat galaksin nuorista roduista vanhin, syvästi uskonnollinen ja ennustuksiin turvautuva rotu, joka teknologialtaan on todella paljon edellä esim. ihmisiä. Sota ihmisten kanssa on sittemmin vaihtunut liennytyksen aikaan, ja ihmisten ja minbarien yhteistyön hedelmiä onkin galaksin uusi, rauhalle omistettu kohtauspaikka: Babylon 5 - avaruusasema. Minbareilla on kolme kastia: työläiset, uskovaiset ja soturit, sekä pieni ja salainen yhteinen järjestö immeisten kanssa,eli rajavartijat.
Centaurit
Centaurit ovat sarjan alussa Linnunradan röllejä: joukko vanhoja hyviä aikoja haikailevia pettyneitä ja dekadentteja tyyppejä. Jo alussa tulee selväksi ainakin se, että Centaurit eivät siedä rotua nimeltä Narnit.
100 vuotta sitten Centaurit valtasivat heidän kotiplaneettansa ja hallitsivat sitä kauhulla, kunnes Narnit vapauttivat itse itsensä heidän kynsistään. Tämän jälkeen rotujen voimabalanssit ovat heittäneet kuperkeikkaa, ja sarjan alussa Centaurit saavatkin maistaa omaa lääkettään, kun Narnit antavat entisille isännilleen vähän takaisin kauhua ja kuolemaa.
Narnit
Narnit ovat kovin aggressiivinen, mutta myös kovin uskonnollinen rotu, jonka päähuolenaiheena on sarjan alussa tuhota entiset isäntänsä centaurit, mieluiten sukupuuttoon. Oltuaan centaurien orjina viimeiset sata vuotta huutaa veri nyt verta ja entisiä valloittajia nöyryytetään oikein urakalla.
Drazit, nuo taivaittemme änkyrät. (statisti ja Kim Strauss)
Ei-Liittoutuneet Maailmat
Tähän joukkoon kuuluu pienempiä pelureita: brakirit joilla on galaksin kauneimmat alukset, hyönteismäiset gaimit, galaksin riitapukarit drazit, salamyhkäiset markabit, eltaantuneita ruumiita syövät humanoidimustekalan näköiset pak'ma'rat (sarjan hauskin alienrotu!), hyachit ja mitä näitä nyt on.
Vorlonit
Vorlonit ovat galaksin vanhoja rotuja, joista saagan alussa ei tiedetä juuri mitään, paitsi että heidän teknologiansa on vähintään vuosituhansia muita rotuja edellä, he eivät jostain syystä astu ulos suojapuvuistaan ja kaiken kukkuraksi puhuminen vorlonin kanssa vaarantaa mielenterveyden: heidän oudot vastauksensa ykinkertaisimpiinkin kysymyksiin kun tuppaavat antamaan aivan uuden merkityksen sanalle "kryptinen". Sarjan alussa vorlonit ovat taas vuosituhannen tauon jälkeen luomassa uusia suhteita galaksin muihin rotuihin.
Varjot
Galaksin oudoin ja (niin oletetaan) vanhin elämänmuoto, jonka tarkoitusperät ovat täysin hämärän peitossa. Todellisen olemuksensa peittämisessä nämä vekkulit menevät vorlonienkin ohi: he ovat suurimman osan aikaa näkymättömiä ihmissilmälle ja heidän asioitaan Babylon-asemalla hoitaa ihminen. Tarpeetonta kai sanoakaan, että - ehkä vorloneja lukuunottamatta - heidän teknologiatasonsa saa maan ja muut pienemmän pelurit näyttämään lähinnä yksinkertaisilta kivikauden edustajilta.
Muinaiset
Huhutaan myös, että galaksissa lymyilisi iättömiä olioita, käytännössä jumalia, joiden teknologialla taottiin ensimmäiset hyppyportit. Näköhavaintoja heistä ei ole.
Hahmot
"Tässä sarjassa hahmojen sisäinen elämä aiheuttaa suurimmat ongelmat - ja parhaan draaman. Melkein jokainen päähahmo pakenee jotain, haluaa jotain tai haluaa unohtaa jotain. Haluan yhdistää hahmoissa mennyttä, nykyaikaa ja tulevaisuutta jotta hahmot pysyisivät tunnistettavina, eivätkä olioina joiden tekemisiä ja ajatuksia ei enää voi käsittää." (JMS)
Saagan eeppisyyttä kuvannee myös sen päähenkilöiden määrä, joita pelkästään B5-sarjan viisivuotisen elinkaaren aikana ehti olla puolisensataa! Tässä heistä tärkeimpiä:
Komentaja Jeffrey Sinclair (Michel O' Hare). Sarjan alussa Babylon Vitosta vuoden luotsannut sotaveteraani, joka painii jatkuvasti sotatraumojensa kanssa.
Kapteeni John Sheridan (Bruce Boxleitner). Sarjan toisesta vuodesta eteenpäin Babylon-asemaa luotsaava jäppis, joka on myös Maa-Minbari -sodan veteraani sekä leskimies, vaimon kuoltua tutkimusmatkalla oudolle planeetalle nimeltä Z'ha'dum.
Suurlähettiläs Delenn (Mira Furlan). Minbarien salaperäinen
lähettiläs Babylon-asemalle. Herkkäsieluinen uskontokastin nainen, jolla
on myös tulinen puolensa.
Suurlähettiläs Londo Mollari
(Peter Jurasik). Centaurien lähettiläs asemalle. Londo on saagan alussa
parhaat päivänsä nähnyt peluri ja juoppo, joka on lähetetty asemalle
lähinnä säälistä. Nitraatin paremman puoliskon lempparihahmo, kun Nitra
sai viimeinkin houkuteltua puolisonsa tarkastamaan sarjan. "Ihan ylivoimainen hahmo ja näyttelijä näihin muihin verrattuna" taisi tuomio kuulua.
Nitraatin lähdematskuja ajalta ennen nettiä.
Suurlähettiläs G'Kar (Andreas Katsulas). Narnien tulisieluinen suurlähettiläs, "soturipappi", joka saagan alussa tuntuu käyttävän kaiken voimansa London nöyryyttämiseen aina, kun siihen tilaisuus tarjoutuu. Aikoinaan Nitraatin suosikkihahmo sarjassa.
Kapteeni Susan Ivanova (Claudia Christian). Nuori venäläinen
upseeri, aseman kakkosmies (nainen), voimakastahtoinen ja kyyninen
henkilö, jonka sukset ovat usein ristissä ympäröivän maailmankaikkeuden
kanssa.
Turvallisuuspäällikkö Michael Garibaldi (Jerry Doyle). Entinen
juoppo, jota menneisyyden möröt vainoavat joka käänteessä. Komentajan
luotettava kakkosmies ja aseman skeptinen vitsiniekka. Nitraatin lempparihahmo
viimeisimmällä katselukerralla, eli nykyään.
Aseman tohtori Richard Franklin (Richard Biggs). Nuori ja
omapäinen lääkäri, jonka ammattitaitoa ei kukaan kyseenalaista.
Franklinin suurin uhka on hänen oma egonsa.
Rajavartija Marcus Cole
(Jason Carter). Minbarien ja ihmisten yhteisen järjestön edustaja.
Atleettinen, karismaattinen, nokkela ja kuivan brittiläisen huumorin
spesialisti. Rakastaa Ivanovaa, valitettavasti tunne ei näytä olevan
molemminpuoleinen.
Kapteeni Elizabeth Lochley (Tracy
Scoggins). Asemaa saagan viidentenä vuonna luotsaava maan upseeri.
Kovatahtoinen nainen, joka ei arkaile laukoa suoria sanoja kun tilanne
sitä vaatii. Parannuksen tehnyt entinen nautintoaineiden väärinkäyttäjä
hänkin.
Suurlähettiläs Kosh Naranek (Ardwight
Chamberlain). Vorlonien kryptinen suurlähettiläs, jonka motiiveja voi
vain arvailla. Kohtelee kaikkia muita rotuja kuten me kohtelemme
lemmikkieläimiä... tai muurahaisia?
Psykopoliisi Alfred Bester (Walter Koenig). Ihmistelepaatti ja pikkuhitleri, joka käy vaivaamassa aseman porukaa säännöllisesti. Hirviö jolla on myös herkät hetkensä.
Ministeri / Sijaishallitsija Milo Virini (Damian London). Neloskaudella mukaan liittyvä höpsön hupsu mutta hirvittävän traaginen centaurien ministeri Virini on yksi sarjan muistettavimpia sivuhahmoja.
Muita henkilöitä: Telepaatti Talia Winters (Andrea Thompson), aseman naispuolinen psi-telepaatti. Telepaatti Lyta Alexander (Patricia Tallman), kuten myös. Turvamies Zack Allen (Jeff Conaway), Garibaldin vasen käsi kakkoskaudesta eteenpäin. Herra Morden (Ed Wasser), Varjojen ihmispuhetorvi asemalla. Ei mikään mukava setä. Lennier (Bill Mumy), Delennin avustaja ja salaa Delenniä rakastava hiljainen ressukka. Vir (Stephen Furst), London avustaja, hiljainen ressukka hänkin. Vir on muuten latinaa ja tarkoittaa ihmistä! Presidentti Santiago, lennytyspolitiikkaa ajava maan pressa. Varapresidentti Clark, täysi kusipää.
Babylon 5: Vuosi vuodelta
"Tiivistettynä: tarina toivosta kamalia vastoinkäymisiä ja ylivoimaista vihollista vastaan." (JMS)
2258: Ennusmerkkejä
"What do you want?" (Morden, Signs and Portents)
Ja niin se alkaa. Sarjan ensimmäinen vuosi on enteitä ja ennusmerkkejä tulevasta. Suurin osuus siitä käytetäänkin Babylon-maailmankaikkeuden määrittelyyn ja laajentamiseen. Sarjan pääjuoni alkaa vasta kauden toisella puoliskolla. Ensimmäinen kausi on myös kertomus miehestä nimeltä Jeffrey Sinclair - hänen suhteestaan Deleniin, hänen kyvyttömyydestään muistaa sodan loppumisen aikaisia tapahtumia ja hänen yrityksistään hoitaa diplomatiaa aseman rotujen kesken.
Kauden parhaita osia ovat sarjan (pilottielokuvan jälkeen) aloittava Midnight on the Firing Line, joka on karua katsottavaa, kun kaikki siinä kääntyy saagassa myöhemmin päälaelleen. Soul Hunter, joka kertoo sieluja metsästävistä alieneista, mutta ehtii myös kertomaan aika paljon Delennistä ja Sinclairista.
Herkkupaloja ovat myös And the Sky Full of Stars, jossa Sinclairin muistia sodan lopun tapahtumista revitään väkivalloin auki, sekä Deathwalker, jonka vorlonien salamyhkäisyys ja elämänpitkitysseerumin aiheuttama moraalidilemma sopivat sarjaan kuin nakutettu.
Priimaa on myös Signs and Portents, joka aloittaa sarjan pääjuonen ja esittelee uuden alienrodun nimeltä varjot, sekä heidän kohteliaan, hymyilevän ja tuhon siemeniä kylvävän edustajansa herra Mordenin.
Myös Grail kelpaa: osan vierailevat symppishahmot ja kannatettava eetos miellyttävät. Kauden kohokohta on sen vahvahduttavan synkkä päätosjakso Chrysalis, joka potkii käyntiin monta uutta mielenkiintoista juonirihmaa.
2259: Varjot tulevat
"If you go to Z'ha'dum, you will die." (Kosh to Sheridan, In the Shadow of Z'ha'dum)
Uusi vuosi, uusi alku. Kauden alussa aseman komentaja vaihtuu, ja sen seurauksena Maan ja Minbarin välit kiristyvät. Sarjan alusta lähtien tapetilla ollut suursota pyörähtää käyntiin ja kauden aikana sarjan alkuasetelman voimasuhteet kääntyvät monellakin tavalla päälaelleen.
Kauden kohokohtiin lukeutuvat osat Revelations, jossa G'Kar heittää kassandrat olemalla tulevasta varoittava järjen ääni, jota kukaan ei usko, Geometry of Shadows joka on sekä London bravuuri ja hyvän vierailijanäyttelijän avittama, että osa joka esittelee jatkosarja Crusadessa enemmän nähtävät mielenkiintoiset teknomaagit. Lisäksi osan kakkosjuoni, jossa Ivanova yrittää väkertää sopua keskenään tappelevien - ja tappavien - drazien välillä on yksi sarjan hauskimpia ja nokkelimpia vetoja!
Kauden ja sarjan parhaimmistoa on The Coming of Shadows jossa otetaan peruuttamattomia, raskaita ja surullisia askelia tuhojen teillä, In the Shadow of Z'ha'dum, jossa Sheridanin kasvoilta pyyhitään viimeisetkin rippeet Pepsodent-hymystä, shokkilopetuksinen lääketiedeosa Confessions and Lamentations, The Long Twilight Struggle, jossa yksi osa sotaa saa karmaisevan loppunsa, sekä päätosjakso Fall of Night jossa tiivistyy Babylon Vitosen eetos.
2260: Kriittinen valinta
"You said you wanted to teach me to fight legends. Well, you're a legend too!" (Sheridan to Kosh, Interludes and Examinations)
Kolmannella kaudella B5-sarja saavuttaa puolivälinsä ja kauden alussa kaikki on todella synkkää ja päin helvettiä. Sarja nousi Nitraatista viimeistään kolmoskaudellaan ohi kaiken muun sitä ennen tehdyn science fiction tv-viihteen omiin tavoittamattomiin sfääreihinsä niin toteutuksen, efektien, näyttelijätyön kuin kerronankin tasolla. Jatkuvajuonisuus kiihtyi entisestään, eikä pääjuoneen liittymättömiä 'väliosia' nähty enää entisiä määriään.
Kauden parhaita olivat Dust to Dust, jonka huumejeparointi jää G'Karin voimakkaan hahmonrakennuksen varjoon, kolmiosainen trilogia ja varsinkin sen päätösjakso Severed Dreams, joka muutti sarjan painopisteitä hurjalla tavalla Babylon-aseman joutuessa hyökkäyksen kohteeksi, Ship of Tears, tuo hiljaisten hetkien suuri osa rymistely-, telepaatti- ja Bester-mausteilla...
...Interludes and Examinations joka on mahtava ja koskettava Kosh / Sheridan / Varjosota-osa ja War Without End -osapari, jossa Sinclairin tarina saatetaan uskomattomaan päätökseensä. Unohtaa ei voi myöskään kauden soitaisaa mutta henkilökohtaista lopetusvoimaparia Shadow Dancing - Z'ha'dum, joista jälkimmäinen edustaa Nitraatille sarjan sitä hetkeä, jolloin rima oli korkeimmillaan ja taso niin kova, että ainoa suunta oli alas (mutta vain vähän!).
2261: Katkeraan loppuun
"I am death incarnate, and the last living thing that you will ever see. God sent me." (Ivanova, Between the Darkness and the Light)
Neloskausi onkin sitten yhtä laatua ja täyttä asiaa osasta toiseen. Vain kauden vikaa osaa voisi kutsua (pakon sanelemaksi) täyteosaksi. Uskomaton määrä jutskia ehtii tapahtumaan, ennen kuin kauden viimeisen osan lopputekstit vyöryvät ruudulle. Kokonaisuutena ehdottomasti sarjan paras kausi. Tämä kausi palkitsee katsojaansa putkeen katsottuna eniten, niin vaivattomasti osat soljuvat seuraavasta seuraavaan.
Jos tästä kaudesta on pakko nostaa muutamia osia vähän muita korkeammalle jalustalle, niin mainittakoon kauden aloittava Hour of the Wolf, joka kuroo aikaisempia juonia kivasti yhteen, Whatever Happened to Mr. Garibaldi?, joka on Nitraatille Babylon-sarjan se osa, josta löytyy kaikki miksi hän sarjaa rakastaa, plus yksi sarjan koskettavimmista osan lopuista...
...parivaljakko The Long Night - Into the Fire, joissa pitkä konflikti saa arvoisensa ja yllättävän lopun, Epiphanies, jossa kylvetään saagan jatkon siemeniä ohi tämän sarjan keston, Moments of Transition, jossa Delenn pistää Minbarien asiat kuntoon, Face of the Enemy, joka on todella voimakas Garibaldi-osa ja koettelee jälleen kerran katsojan paineensietokykyä...
Lisäksi mainitaan sarjan neloskauden varsinaisen pääjuonen päättävä superkaksikko Between the Darkness and the Light - Endgame, joissa rytisee aivan helvetisti, kun alistajan rautasaapasta kiskotaan kaksin käsin alistettujen niskasta. Mainitaan myös scifiä isolla s:llä viljelevä kausien erikoisin päätösosa The Deconstruction of Falling Stars, joka on itse asiassa vitoskauden tuotantoja.
2262: Tulipyörä
"Once I would have thought: 'pastels for the curtains'... but I think we're well beyond pastels now. No... no bright colors anymore... just darkness." (Regent Virini, In the Kingdom of the Blind)
Viides ja samalla sarjan viimeinen kausi oli vähällä jäädä tekemättä. Vaikka sarja oli alunperin tarkoitettukin viisivuotiseksi, niin armottomat markkinavoimat olivat jyräämässä sarjan alleen neloskauden päätteeksi. Sarjan isällä JMS:llä oli vain yksi vaihtoehto: sarjan kaikki pääjuonet (ja suurin osa pienemmistäkin) piti saattaa päätökseen neljännen kauden loppuun mennessä.
Tästä seurasi, että neloskauden loppu noin kauden puolivälistä eteenpäin oli melkoista vauhtia etenevää haipakkaa, toki erittäin nautittavaa sellaista. Sarjalle kuvattiin neljännen tuotantokauden päätteeksi jo sarjan viimeinen osa Sleeping in Light. Kaikki oli valmista sarjan päättymistä ajatellen.
Sitten kuin ihmeen kaupalla kaapeli-tv yhtiö TNT teki ehdotuksen, josta ei voinut kieltäytyä ja tarjosi mahdollisuuden kertoa tarinan loppuun, sen viisivuotiseen huipentumaan asti. Hieno juttu, mutta mikäs eteen kun sarjan tarina ehdittiin jo kertoa - vai ehdittiinkö?
Vitoskausi: Koshin kokoinen reikä.
JMS:n omien sanojen mukaan hän kyllä päätti sarjan tapahtumat ihmisten osalta, suursota sai päätöksensä ja niin päin pois, mutta hänellä olisi silti vaikka kuinka paljon kerrottavaa asioista, jotka oli jouduttu jättämään pois, kun luultiin ettei vitoskautta tulla ikinä näkemään.
Ilkeämmät kielet väittivät, että JMS:n kassit olivat jo tyhjät, eikä vitoskaudelle olisi enää panoksia, vaan se tulisi koostumaan pelkästään täytetarinoista ja irtonaisista, suuremmasta juonesta riippumattomista jaksoista.
Kumpi oli oikeassa? Kummatkin. Neloskauden puolivälistä jatkunut armoton rymistely taukoaa kuin
veitsellä leikaten vitoskauden alussa, ennen kuin kauden loppupuolella
odottaa vääjämäättömän surullinen loppuhuipennus.
Kaikki pahimmat pelot näyttivät aluksi toteututuvan, kun viides kausi pyörähti käyntiin. Sen alkupään osat olivat aika mitäänsanomattomia ja niissä alkava jatkuvampi karkuritelepaattien tarina oli aika heikko. Telepaattien kulttijohtaja Byron on roolitettu päin mäntyä liian nuorella näyttelijällä, eikä teksti tee telepaateista sympaattisia kuten oli tarkoitus, päin vastoin: heidän suorastaan toivoo haukkaavan paskaa!
Ihqua! Mitä hoitoaineita te käytätte?
Lisäksi jokainen miestelepaatti näyttää jostain käsittämättömästä syystä hiusmallilta silkinpehmeine Vidal-Sassoon -kuontaloineen. Koko porukka olisi voinut mennä töihin centaureille kampaajiksi, eikä itkeä rahatonta kohtaloaan ruskean sektorin slummeissa.
Tätä osiota saagassa pidetään aiheestakin hyvin heikkona sarjatäytteenä, joka olisi pitänyt miettiä vähän paremmin. Vaikka esimerkiksi kauden alkupään Secrets of the Soul sisältää mainion ja tunnelmallisen Lyta-hetken tämän muistellessa Vorloneja, olivat tällaiset hetket todella harvassa.
Kaikki onneksi muuttuu, kun telepaateista päästään kauden puolivälissä viimeinkin eroon, ja pystytään keskittymään täysillä London ja centaurien tilintekoon sodasta. Tämä jälkimmäinen puolisko kautta on ehtaa Babylonia ja sarjan parhaiden tarinoiden tasoa, mutta tuo kaksijakoisuus tekee kaudesta todella toispuoleisen ja kokonaisuutena sarjan heikoimman.
Pressa ja Varanova. (Bruce Boxleitner, Tracy Scoggins)
Myös Claudia Christianin lähteminen sarjasta neloskauden jälkeen oli todella rampauttavaa. Scoggins paikkaa ihan hyvin Lochleyna, mutta neloskauden yksitotiseen prompteriltalukurooliinsa kyllästynyt Christian halusi vähän vaihtelua, kokeilla muutakin kuin Babylonia ja pyysi vähemmän osia vitoskaudelle. Kun tähän ei suostuttu, nosti hän kokonaan kytkintä. Suuri menetys, molemmin puolin.
Kauden kohokohtiin kuuluvat The Very Long Night of Londo Mollari, jossa Londo joutuu tutkiskelemaan sieluaan, In the Kingdom of the Blind, jossa kauden kauhut aukeavat katsojille ja pitkästä aikaa ulkopuolisen (fantsukurko Neil Gaiman) kirjoittama tunnelmallinen, sivuhahmoja erinomaisesti hyödyntävä fantasiapitoinen Day of the Dead.
Kohokohtia on myös erittäin vahva trilogia, aivan Babylonin parhaimmistoa oleva And All My Dreams, Torn Asunder - Movements of Fire and Shadow - The Fall of Centauri Prime, joka päättää sarjan pääjuonen. Wheel of Fire on mainio hahmoihin keskittyvä osa ja Garibaldin personal hell -osastoa jossa myös Lyta kipuilee ehkä parhaiten ikinä. Sarjan päätösosa Sleeping in Light on upea ja koskettava: ironisesti vitoskauden paras ja sarjan parhaimmistoa, vaikka se siis tehtiin jo neloskaudella.
Elää ja kuolla Z'ha'dumissa.
Babylon 5: parhaat osat
Hiukan ironisesti Babylonin jatkuva juoni aiheuttaa myös sen, että toisin kuin vaikkapa Nitraatin jo käsittelemässä Deep Space Ninessa, Babylonin parhaita osia ei ole oikein mitään järkeä katsella, ellei ole nähnyt sarjaa kokonaan. Impakti kun jää varmasti pienemmäksi, jos ei tiedä mitä ennen tai jälkeen osan kohokohtia on sarjassa tapahtunut.
Kausista kokonaisuutena puheen ollen: nelonen on paras, kolmonen ja kakkonen seuraavia, ykkösen kiireetön maailmanrakentelu ja suuri määrä pääjuonesta irrallisia osia sijoittavat sen neljänneksi ja perää pitää vitoskausi, jonka alkupuoliskosta ei ole kovin paljon lapsille kerrottavaa.
Joka tapauksessa, tässä Nitraatin lista sarjan parhaista osista (osanumerot lähetysjärjestyksestä).
01. Z'ha'dum (3x22) 02. The Face of the Enemy (4x17) 03. Sleeping in Light (5x22) 04. The Coming of Shadows (2x09) 05. Severed Dreams (3x10) 06. Interludes and Examinations (3x15) 07. The Long Twilight Struggle (2x19) 08. Between the Darkness and the Light (4x19) 09. Endgame (4x20) 10. Shadow Dancing (3x21)
11. Movements of Fire and Shadow (5x18) 12. Whatever Happened to Mr. Garibaldi? (4x02) 13. The Fall of Centauri Prime (5x19) 14. Chrysalis (1x22) 15. Ship of Tears (3x14) 16. Into the Fire (4x06) 17. Signs and Portents (1x13) 18. Day of the Dead (5x08) 19. The Geometry of Shadows (2x03) 20. In the Shadow of Z'ha'dum (2x16)
21. The Fall of Night (2x22)
Alla olevia eivät niele edes raatoja syövät pak'ma'rat!
Babylon 5: huonoimmat osat
Olisi valehtelua väittää, että sarjan kaikki osat olisivat olleet hyviä tai vähintään keskinkertaisia.
Infection: kumipukuhirviö örveltää asemalla ja Sinclair puhuu sen tappamaan itsensä. Hmm... kuulostaa 1960-luvun Trekin juonelta, mikä olisi varmaan ihan ok jos tämä olisi 60-luvun trekkiä, eikä moderni, älykäs ja aikuiseen makuun tarkoitettu scifi-draamasarja.
TKO: Uskomattoman typerää alien kick-boxingia ja 40 minuuttia (vääränlaista, katsojan) tuskaa, kun Ivanova itkeskelee isänsä kuolemaa ymmärtävän rabbin käsivarsilla - etenkin, kun Ivanovan isän kuolema oli jo hoidettu alta pois tyylikkäästi ja arvokkaasti about viidessä minuutissa aikaisemmin kaudella.
GROPOS: Kauheaa 'lämmin ufopaska käärittynä maan allianssin lippuun' -meininkiä, jossa pitäisi ilmeisesti innostua, kun Franklin ja hänen idiootti-isänsä selvittelevät välejään nitisten ja natisten yhdentekeviä kliseitä. Samalla pitäisi yrittää vääntää jostain sympatiatorttua stereotyyppisten 'reilun jätkän' irvikuvan mieleen tuovien sotilaiden kohtalon päältä. Eräästä näistä mosuista tosin saatiin irti yllättävä bonus yhdessä viitoskauden parhaista osista (Day of the Dead).
*tirsk*
Grey 17 is Missing: Mitähän helvettiä JMS ajatteli vääntäessään tämän? Osan pääjuonessa sekopäiset avaruushipit hiippailevat aseman kansirakenteiden välissä 'salatulla sektorilla' höpisten käsittämättömiä opinkappaleitaan, juoksennellen karkuun milloin Garibaldia, milloin 'sektorin pelottavinta saalistajaa', joka näyttää erehdyttävästi kumipukuhirviöltä.
Hirviön saalistajatittelikin kuulostaa varsin oudolta ottaen huomioon, että konttaava pikkulapsikin karistaisi kyseisen olion vaivattomasti kannoiltaan, ja muillakin potentiaalisilla uhreilla oli hyvää aikaa poistua sen tieltä, koska sillä oli tapana ulvoa tuloaan ja kilometrin päästä. Osan pieni plus on sen asiallinen b-juoni, jossa minbarien sotakastin Neroon yrittää kammeta Delenniä pois rajavartijoiden johtajapallilta ja Marcus pistää vastaan.
Learning Curve: Rajavartioiden luokkaretki B-vitoselle satavuotiaiden kierojen vanhojen ukkojen jokellellessa heidän korviinsa höperöjä elämänviisauksia, samalla kun ö-luokan standardikonna pelottelee aseman asukkaita. Hirveää, hirveää. Osalle pienenä plussana suotakoon Lochleyn aamupuuro & tilinteko -kohtaus.
Vaan, jotta oleellinen ei unohtuisi: Babylon 5 on Nitraatin kaikkien aikojen suosikkisarja. Arvosana tietysti: 10/10.
Pahnan päällimmäinen.
Babylon 5: Elokuvat (1998-1999)
TNT ei malttanut rahanahneuksissaan olla tarjoamatta JMS:lle tilaisuutta tehdä neljää Babylon tv-elokuvaakin kanavalle pyöritettäviksi. Ei siinä mitään, jos ne olisivat olleet hyviä ja kilpailleet tasollaan sarjan kanssa, mutta kun... Mainitaan myös, että yhdessäkään elokuvista eivät läsnä ole kaikki sarjan perusnäyttelijät, vaan heitä on ripoteltu tasaisesti pitkin leffoja.
In the Beginning (1998)
Ensimmäinen elokuvista on ihan jees. Siinä käydään läpi Maa-Minbari sodan tapahtumat ja kaikki toimii: Franken musa, hienot tehosteet, näyttelijäsuoritukset ja nopeatempoinen juoni. Erikoismaininta loppupuolen koskettavalle sotamontaasille. Elokuvan heikkous on, että se ei tarjoa saagaan mitään uutta ja sen täkynä viljelemä lisäpaljastuskin on aika yhdentekevä. 8/10.
Iä! Iä!
Thirdspace (1998)
Babylon-aseman läheisyydestä löydetään perus ja hyper-versioiden sijaan portaali kolmanteen avaruuteen. Aikanaan kovastikin keppiä saanut tekele on uusintakatselussa osoittautunut ihan jees-tason toiminta-kauhurämistelyksi ja Lovecraft-pastissiksi.
Sen sijoittuminen keskelle neloskautta on kuitenkin ongelmallista, koska sitä ei itse sarjassa mainita tuolloin ollenkaan, vaikkei tämän kokoluokan rymistelyä olisi oikein olankohautuksella voinut ohittaa. Realismikaan ei ole ollut tekijöillä päällimäisenä mielessä, kun Sheridan lentelee rakettirepullaan avaruusmustekalan luolaan ydinpommi kainalossaan. Silti, 7/10.
Sielutonta menoa.
River of Souls (1999)
Kolmas elokuva on heikoin. Pääjuonen perusidea on muikean scifimäinen ja ajatuksen tasolla leffojen paras, kun sielujen metsästäjien rotu on taas kaapannut sieluja, jotka eivät heille kuulu ja arkeologi Bryson (itse Lovejoy eli Ian McShane!) kuljettaa noiden alienien sielupallon Babylon-asemalle.
Huonompana puolena itse Martin Sheen käy tekemässä tälle aika heikon ja oudosti tulkitun vastapelurin sielujen metsästäjänä. Lisäksi osan kakkosjuoni on kerrassaan nolo holobordellikomedia, jota saa katsella silmät päästään häveten. Tosin jos Tracy Scogginsin näkeminen alusvaatteissa kiihottaa, on osiolla jotain tarjottavaa. Lähinnä ykkösjuonen vahvan idean ansiosta leffa saakoon 6/10.
Pam pam Sheridanin taikakaulin!
Call to Arms (1999)
Neljäs ja viimeinen elokuva pohjustikin jo uutta Crusade-sarjaa, ja oli sekoitus rivakkaa toimintaa sekä yliraskasta määrää ekspositiota. Maata uhkaa uusi vihollinen ja wanha kunnon toiminta-Sheridan antaa uusien alusten voimin Drakh-rodulle vähän isän kädestä.
JMS aloitti jo tässä elokuvassa Crusaden suurimman virheen, eli palkkasi musiikin tekijäksi täysin epäonnistuvan kiinalaissyntyisen jazz-mies Evan H. Chenin, kaikille tutun Christopher Franken sijaan. Huuuugeee mistake! Mukana menossa myös tulevan sarjan henkilöitä, sekä tähän mennessä saagan upeimmat tehosteet. 7/10.
What could have been... should have been...
Crusade (1999)
Babylon vitosen lähetessä loppuaan oli JMS:llä jo suunnitteilla jatkosarja TNT:lle. Nyt oli tarkoitus olla vähän 'trekkimäisempi', eli matkata ympäri galaksia uudella - osaksi Vorlon-teknologiaan pohjautuvalla Excalibur-aluksella - Call to Arms -leffan alustaman lääkkeen perässä. Myös juonijatkumon oli tarkoitus olla vähemmän tiukka, joten tilaa olisi enemmän irtotarinoille: virkistävää vaihtelua viiden vuoden juonipäkistyksen
jälkeen.
Crusaden hahmokavalkadin yksi inspiraatio olivat fantasiaroolipelit. Eikä ihme, listataanpa: Gary Cole näytteli aluksen kapteenia Matthew Gideonia (soturi), Daniel Dae Kim oli tämän telepaattiförsti ltn. John Matheson (paladiini), Peter Woodward oli Nitran ja monen muun suosikki sarjassa eli teräväkielinen ja suorapuheinen teknomaagi Galen, joka hiimailee pääaluksen peesissä omalla kotterollaan (velho, tietysti).
Teknomaagit olivat muuten kerrassaan mielenkiintoinen ammattikunta Babylon-saagassa: joukko salaperäisiä ihmisiä, jotka käyttivät teknologiaa luodakseen taikuutta muistuttavia efektejä. Arthur C. Clarken heittohan oli, että tarpeeksi edistyneen sivilisaation teknologia näyttäisi meistä taikuudelta.
Daniel Dae Kim, David Allen Brooks, Marjean Holden; Gary Cole, Tracy Scoggins, Carrie Dobro, Peter Woodward
Carrie Dobro näytteli sarjan ainoaa pääosa-alienia, varkaiden kiltalaista ja rotunsa viimeistä Dureena Nafeelia (varas, no daa!), Marjean Holden oli ultrajäykästi tulkittu aluksen tohtori Sarah Chambers (pappi) ja hahmokavalkadin täydensi Nitraatin kakkossuosikki sarjassa, eli David Allen Brooksin arkeologi-nörtti-kapitalisti Max Eilerson (bardi).
Kaikki kuitenkin romahti kun noin puolet ensimmäisestä kaudesta oli
paketissa: TNT alkoi esittää aivan kohtuuttomia vaatimuksia sarjan
sisältöön liittyen, joten JMS veti johdot irti. Käteen jäi sarja, jota
voisi verrata siihen, että Babylon 5 loppui ennen Signs and Portentsia, eli ennen kuin pääjuoni ehti edes alkaa.
Straczynski itse arvelee, että TNT:n häirintätyö oli osaksi myös
peitettä sille, että he halusivat sarjan tuotantosopimuksesta eroon. Kritisoimalla
kaikkea mahdollista Crusadessa - oli siihen syytä tai ei - he pystyivät perustelemaan, että JMS ei toimittanut heille
sellaista tuotetta minkä oli luvannut. Syy venkoiluun oli, että asiakastutkimus kertoi heille, ettei Babylon-yleisö perustanut TNT:n muusta tarjonnasta, eikä TNT-yleisö perustanut Babylonista. Ja viisivuotinen sarja pitäisi silti maksaa.
Miehistön menopeli Excalibur.
Crusaden valmistuneista osista puolet on vähintään hyviä, ja suurin osa lopuista on ihan jees, mutta sarja huononi sitä enemmän, mitä enemmän TNT alkoi tuotantoon sekaantua. Nitraatin antamasta keskiarvosta ainakin puoli pistettä onkin sarjan toteutumattomalle potentiaalille: sitä kun riitti.
Crusadella oli Nitraatin mielestä oikeasti mahdollisuudet nousta yhtä kovaksi kuin B5, varsinkin kun pääjuoni olisi tärähtänyt käyntiin. Siihen olisi kuulunut muun muassa aluksen kapteenin salamurha, teknomaagien high techin paljastuminen varjojen teknologiaksi, maan salaliitto, telepaattisodan rippeet ja mitä vielä. Itse tauti olisi parannettu alta pois varsinaista asiaa häiritsemästä jo kakkoskaudella.
Yksi ihan JMS:n itse aiheuttama ampumahaava Crusade-kriisiin tosin oli sarjan musiikki. Aina hienosti suoriutunut Christopher Franke ei jostain syystä Straczynskille Crusadeen kelvannut, ja pestin sai tuiki tuntematon Evan Chen.
Kaikkea mielenkiintoista ehdittiin jo näkemään. (The Well of Forever)
Tämän aasialassyntyisen jazz-muusikon työ on niin erilaista Franken musiikkin verrattuna, että se karahtaa välittömästi häiriötekijänä korviin. Chenin musa on aivan liian niukkaa, aivan liian melodiatonta ja aivan liian taustalla - tosin alkutunnari on varsin onnistunut tekele. Aika on myös puhunut karua kieltään: Chen ei ole työskennellyt elokuva- tai tv-musiikin parissa ennen Crusade-pestiään, eikä sen jälkeen.
Crusade myös hyötyi tietsikoiden nopeasta kehityksestä: sen tehosteet ovatkin saagan parhaimmistoa ja dvd-julkaisut 4:3 kuvasuhteessa, ilman huonoja zoomeja. Päällimmäinen tunne Crusaden katselun jälkeen onkin aina harmistunut pettymys, yksi tv-viihteen syvimpiä. Miten mainioksi sarja olisikaan saattanut kehittyä...
Kauden parhaimmistoa ovat raju lennosta aloitus Racing the Night, tyly teknomaagiosa The Memory of War, herkistelevä The Well of Forever, jossa Galen pakottaa Excaliburin miehistön näennäiseen aarrejahtiin, sekä Path of Sorrows, jossa empaattialien pallurassaan tonkii esiin miehistön traumoja.
Kauden surkeinta osastoa ovat muskelimiehiä ja alkuasukkaita vilisevä Patterns of the Soul, viikon ysäripahiksen ja pitkästyttävät alienit sisältävä The Rules of the Game (plussaa tosin Eilersonista ja kissoista), sekä War Zone, tuo aivoton ja kakka toinen pilottiosa, jonka TNT pakotti sarjaan tekemään.
Arvosana: 8/10
Kiaiiiiiiiii!
Babylon 5: The Legend of the Rangers: To Live and Die in Starlight (2002)
2000-luvun alussa JMS yritti potkaista Babylon-saagan taas henkiin. Tässä sarjan pilottielokuvassa seurataan nuorten rajavartijakokelaiden seikkailuja kurjalla pesusoikoillaan, uusien avaruusuhkien alaisena. Ideana oli nähtävästi tehdä selvästi edellisiä toiminnallisempi sarja. Aloitetaan elokuvan purkaminen posista: viimeinkin Babylon-saagassa oli mahdollista nähdä alunperinkin laajakulmaan tarkoitettuja HD-tehosteita. Siinä hyvät, huonoja puolia sitten riittää enemmän.
Suurin osa miehistöstä on hahmoina luvattoman latteita, heitä on liikaa ja he ovat järjestään liian nuoria. Okei, ymmärän nuoruuden koska he ovat kokelaita, mutta tuo olisi pitänyt muuttaa jo taustatarinassa. Pääosan Dylan Neal rajavartija David Martellina on Babylon-saagan 'nuori pilottijermu' -paskoista vähemmän ärsyttävä kuin B5:n Keffer ja Crusaden Trace, mutta se ei vielä ole kovin suuri kehu. Andreas Katsulas vierailee G'Karina tuomassa tekemisiin painoa, mutta edes hän ei tätä leffaa onnistu pelastamaan.
Legendissä on myös Babylon-saagan noloin kohtaus kautta kohtauksia. JMS:n aivopieru oli pistää aluksen asespesialisti huutamaan ja potkimaan virtuaalitilassa: ideana oli, että aluksen aseet lauotaan noin äärettömän epäkäytännöllisellä ja kornilla tavalla. On vaikea pukea sanoiksi, mikä häpeä tuota räpellystä on katsoa - tai edes ajatella.
Noh, itse sarjaa ei tietysti huonojen katsojalukujen takia ikinä nähty. Ei todellakaan mikään Crusade-tason menetys. Ehkä Rangers olisi tästä pilotistaan parantanut.
Arvosana: 5/10
Kadonneet Huonekalut, ennemminkin.
Babylon 5: The Lost Tales (2007)
Tämän oli tarkoitus olla ensimmäinen suoraan dvd:nä myytävistä Babylon-antologioista. Tämä Twlight Zone / Outer Limitsmäinen teos sisältää kaksi tarinaa. Ensimmäinen on Manaaja-kopio, käytännössä näytelmä, jossa on kolme ihmistä ja noin yksi tyhjää täynnä oleva lavaste.
Asiaa heikentää myös se, että kaksi kolmesta on katsojalle täysin nevohööd-hahmoja. Toki mukana on Lochleykin, mutta hänen roolinsa on toimia lähinnä passiivisena juonenselittäjänä. Kun tähän lisää sen, ettei kyse oikeastaan ole scifistä vaan kauhusta, niin herää kysymys ,että miksi tämä piti tehdä harhauttavasti B5-maailmaan?
Kakkostarina on onneksi enemmän Babylonia, ja sisältää teoksen mukavimman asian, kun katsojat pääsevät moikkaamaan ihan omana entisenä loistavana itsenään kekkuloivaa Crusaden teknomaagi Galenia.
Sheridan kipuilee nuoren centauriylimyksen kanssa Galenin supattaessa samaan aikaan tappokehotuksia Sheridanin korvaan. Silti, tämäkin puoli kärsii samasta taudista kuin ensimmäinenkin: se koostuu lähinnä kohtauksista joissa kaksi(+) hahmoa puhuu toisilleen joko bluescreenin tai seinänkappaleen edessä.
Valitettavasti todella alhainen budjetti rampauttaa koko teoksen, tämän on JMS itsekin myöntänyt. Tehosteiden osalta sama kehu kuin Legendissäkin, tosin nyt niitäkin on budjetista johtuen tarjolla vain todella säästeliäästi.
Arvosana: 6/10
Nitraatin Kirja ennustaa sutta, sekundaa, sutimista tai spesiaalia.
Babylon 5: Tulevaisuus (202?)
Enemmän kuin pelkän idean asteella on viime aikoina liikkunut tietoa, että Babylon 5 oltaisiin tekemässä uusiksi, JMS:n toimiessa edelleen pomona. Warner Bros oli kiinnostunut asiasta, ja JMS on väkertänyt sarjalle uuden pilotin käsikirjoituksenkin.
Mutta Babylon-saagan toistuvat tuotantovaikeudet - voidaanko 30 vuoden jälkeen jo puhua kirouksesta? - tuntuvat jatkuvan vielä 2020-luvullakin. WB:n tv-puolen myyntihommissa ja uusintajärjestelyissä B5 tipahti ainakin kuluvan vuoden toteutuslistalta.
WB säilytti tosin option sarjaan - seuraava mahdollisuus olisi vuonna 2023. Saas nährä. Olisi jotenkin sopivaa, että jatkuvajuonisten ja tietokonetehosteisten sarjojen airut saisi uuden käsittelyn nyt, kun sen tyyli tehdä sarjaa on enemmän sääntö kuin poikkeus. The wheel turns, does it not?
